ELINAN SURMARUNO
Suomen kuuluisin kansanballadi

Kertooko runo todellisista tapahtumista
Vesilahdessa tai jossakin muualla?

Vai onko runo kulkutarina tai
kansan mielikuvituksen tuote?

Oikealla v. 1790 rakennettu "Vanha Laukko",
jossa Elias Lönnrot asui ja kirjoitti keräämiään runoja puhtaaksi.
Rakennus paloi 1918.
(Kuva: Signe Brander 1911)

© Yrjö Punkari, 2012-2019

1. Miten Elinan surmaruno on tullut kuuluisaksi?

Balladi Elinan surmasta kertoo keskiaikaisen tragedian Vesilahden Laukon kartanosta. Runon päähenkilöinä ovat Laukon Klaus Kurki, Suomelan Elina ja kateellinen Kirsti. Muina henkilöinä ovat Elinan äiti, Uolevi sekä Uoti. Elias Lönnrot taltioi runon Vesilahden Hinsalasta ja Laukosta 1820-luvun lopulla ja julkaisi sen Kantelettaressa vuonna 1840. Kalevalamittainen runo, jossa on n. 400 säettä, julkaistiin melko pian myös arkkiveisuina. Runo, jonka uskottiin kertovan todellisista tapahtumista, osattiin Vesilahdessa yleisesti ulkoa vielä 1900-luvun alkupuolella. Muita vastaavia vanhoja tunnettuja kansanrunoja ovat Piispa Henrikin surmavirsi ja Sääksmäen Ritvalan Helkavirret.

Elinan surma on kiinnostanut sekä historian että kansanrunouden tutkijoita jo yli 150 vuoden ajan. Historiantutkijat, vaikka ovat runon sisällön usein maininneetkin, eivät usko runolla olevan historiallista perustaa. Heidän mielestään runossa kerrotut tapahtumat ovat vaikeasti yhdistettävissä asiakirjamerkintöihin, ja sen vuoksi runo tuskin on totta. Kansanrunouden tutkijat ovat selvittäneet runoa taideteoksena ja suhteessa muihin kansanrunoihin. On etsitty runon alkumuotoa sekä runoon muualta lainautuneita aineksia. Runoa on pyritty johtamaan säe säkeeltä muista kansanrunoista ja jopa ulkomaisista esikuvista. Hieman vastaavanlaisia runoja onkin löytynyt. Runon on jopa oletettu olevan kansainvälinen kulkutarina. Viittauksia runoon löytyy kirjallisuudesta edelleen. Kansatieteilijöille runo antaa välähdyksen keskiajan ja uuden ajan taitteen elämästä.

Elinan surmarunon dramatisointia esitti jo C.A. Gottlund vuonna 1862, mutta muutamista yrityksistä huolimatta ei ilmestynyt sen paremmin näytelmää kuin oopperaakaan. (FAT 160, 651; Tarkiainen 1922, 116). Alba Ödegård (=Rosalba Maria Cederman, 1830-1884) sen sijaan kirjoitti moniosaisen, vapaamuotoisen kuvaelman Turun lehteen. (Ödegård 1884) Vuonna 1885 nuori Elias Erkko kiinnostui Elinan surmasta ja teki Elinan surmasta osittain Shakespeare-tyylisen runopohjaisen näytelmän. Erkko syvensi tietojaan tutustumalla Laukon kartanoon ja siellä kerrottuihin muistotaruihin. (Erkko 1901, III) Erkon näytelmä jäi kuitenkin 15 vuodeksi pöytälaatikkoon, mutta sen jälkeen kun se 1901 julkaistiin, näytelmää on esitetty ainakin muutamia kertoja.

Todellinen läpimurto tapahtui vasta 1890-luvulla, jolloin Gustaf von Numers (1848-1913) rakensi Kaarlo Bergbomin tuella Elinan surmarunosta näytelmän Kansallisteatteriin; ensiesitys oli vuonna 1891 sekä suomeksi että ruotsiksi. Teoksesta tuli nopeasti todella kuuluisa ja sitä on esitetty Kansallisteatterin esitysten jälkeen yli sadan vuoden aikana koko maassa ilmeisesti tuhansia kertoja. Itse Ida Aalberg näytteli Kirstin osan. Vuonna 1938 teoksen pohjalta tehtiin myös elokuva. Numers tutustui Vesilahdessa ja Laukossa henkilökohtaisesti siihen ympäristöön, johon näytelmänsä kirjoitti. (Tarkiainen 1922)

Vuonna 1910 valmistui Oskar Merikannon säveltämä Elinan surma -ooppera, jonka libreton teki Jalmari Finne Numersin tekstin pohjalle. Kaj Chydeniuksen Elina-ooppera vuodelta 1967 on kestoltaan lyhyehkö. Jukka Linkolan ooppera Elina on vuodelta 1991. Arla Salo-Pursiaisen 40 minuutin pienoisooppera La Morte di Elina (Elinan surma) on vuodelta 2003. Noora Kylliö kirjoitti ja ohjasi vesilahtelaiselle Teatteri Kurjelle Elinan surma -näytelmän vuonna 2015. Runon aiheita ovat käyttäneet myös kirjailijat Eino Leino ja Tauno Himmi. Maria Jotuni (1880-1943) teki surmarunon aiheiden pohjalta 1941 kirjan Klaus, Louhikon herra.

Historiallisiin romaaneihin erikoistuneen kirjailijan Kristiina Vuoren Elinan surma -romaani vuodelta 2018 tuo aivan uuden näkökulman balladiin, sillä tapahtumia tarkastellaan romaanissa nyt naisten selviytymistarinana, ja kertojana on Kirsti-piika, joka aiemmin on aina esitetty pahuuden esikuvana. Vaikka teos irtaantuu kansanrunon juonesta ja luo tilalle uutta, se esittää silti yhtä todenkaltaisen ja mahdollisen tapahtumasarjan kuin itse runo.

Elinan surmarunon viimeiset alkuperäiset muistajat elivät 1900-luvun puolivälissä. Sen jälkeen runoa lienee esitetty vain runona muiden kansanrunojen joukossa. Elinan surmaruno on kuitenkin paljon muutakin kuin vain taltioitu ja kirjoihin painettu runoteksti. Ympäristö, joissa runoa esitettiin, sijaitsivat runossa kerrottujen tapahtumapaikkojen tuntumassa. Esitys tapahtui useimmiten raskaan työn lomassa ja miljöössä, jolla oli hyvin voimakas suggestiivinen vaikutus kuulijoihin - ja myös toisiin esittäjiin. Runo edellytti sille ominaisen esitystilanteen. Turkulainen tarinankertoja Anna-Maria Toivonen, jolla on sukuyhteyksiä surmarunon muistajiin, on etsinyt juuri näitä esitystilanteisiin kätkeytyneitä viestejä ja psyykkisiä vaikutusmekanismeja. Näin hän on päässyt laulu- ja kerrontaesityksissään lähemmäksi niitä hetkiä, joissa runoa on todellisuudessa esitetty. Samalla Toivonen on tullut elvyttäneeksi Elinan surmarunon katoamassa olevaa esitystraditiota.

Onko Vesilahden Laukossa tai jossakin muualla tapahtunut niin kuin Elinan surmarunossa kerrotaan? Tai edes sinne päin? Kuka runon on tehnyt ja missä sitä on esitetty? Onko Klaus Kurki tai joku muu ylhäisön edustaja polttanut vaimonsa ja poikansa? Ja jos on, niin milloin ja missä? Vai onko kysymys puhtaasti kirjallisesta sepitteestä? Kansainvälinen kulkeva kulttuurilaina? Onko runon pohjana minkäänlaista todellisuutta?

2. Elias Lönnrot, Kanteletar, arkkiveisut ja Frans Kärki

Elinan surmarunon toi maailman tietoisuuteen Elias Lönnrot (1802-1884) Kantelettaressaan 1840. Lönnrot oli aluksi 1820-luvulla Laukossa professori Johan Agapetus Törngrenin (1772-1859) kasvattipojan Carl Wilhelmin (1817-1860) kotiopettajana ja sen jälkeen pitkään kartanon kunniavieras. Kerrotaan, että professorin rouva Eva Agatha (1783-1849) oli luvannut nuorelle Eliakselle aina kahvit jokaisesta keräämästään kansanrunosta. Liikuttavaa ja surullista balladia Elinan surmasta laulettiin siihen aikaan etenkin Hinsalan kylässä, Laukon naapurissa. Runo joutui ilmeisesti useampaankin kertaan Lönnrotin muistivihkoon "kahvikupongiksi". Tottijärven pitkäaikaisten pappien Henric Teleniuksen ja tämän seuraajan ja vävyn Immanuel Forssin muistiinpanot Elinan surmasta kulkeutuivat myös Lönnrotille. Nämä toisinnot on merkitty muistiin 1700-luvun lopulla - siis Kurkien aikana! 1700-luvun alussa pappeja oli kehotettu keräämään kansanarunoja. (Ojansuu 1916, 60) Vasemmalla Elias Lönnrotin muistopatsas Laukon päärakennuksen länsipuolella. Patsaan takana Lönnrotin istuttamasta koivusta versonut uusi koivu. Suureksi kasvanut alkuperäinen koivu alkoi ränsistyä 1940-luvulla ja kaatui lopullisesti 1960-luvulla.

Kiinnostus kansanrunoihin ei ollut herännyt Laukossa sattumalta. Eva Agatha Törngrenin isä oli Laitilan kirkkoherra Johan Helsingberg, joka toimitti useita piirileikkilauluja Gananderin sanakirjan käsikirjoitukseen. Evan äidin isä oli Huittisten rovasti Nils Idman nuorempi (1716-1790), joka kirjoitti mm. näin: "Niin suomalaiset sananlaskut kuin runot (Runor eller Poetiska Sånger) antavat tilaisuuden kielen muinaisen historian päättelemiseen. Edellisissä on tietoja kansan muinaisesta siveysopista ja viisaudesta, jälkimmäisissä eli runoissa kosketellaan heidän pakanallista mytologiaansa, käsityötään, elintapojaan, taikauskoaan ym." (Sarajas 1956, 223).

Jopa Ruotsin kuninkaat Adolf Fredrik ja Kustaa III vierailivat Idmanin luona 1752 ja 1775. Evan eno Gustaf Idman (1752-1807) oli Pälkäneen kirkkoherrana, ja hänkin harrasti kansanperinteen keruuta, etenkin sananlaskuja. (Sarajas 1956, 224) Tämän kaiken oli sisäistänyt myös Eva Agatha Törngren ja toimi Laukossa arvojaan tinkimättä toteuttaen. Lönnrotin saama monipuolinen tuki ja innostaminen kuuluivat ilman muuta tähän. Kun Lönnrot allekirjoitti Laukossa 17.4.1849 Kalevalan toisen painoksen, hän omisti kirjan kartanon emännälle. (Isometsä 1999)

Kanteletar toi periaatteessa Elinan surmarunon kaikkien ulottuville, mutta lisääkin oli luvassa. Hinsalan Hukian talon palvelijan ja pitokokin Maijastiina Granlundin poika Juhana Fredrik Granlund oli myös merkinnyt runon muistiin jo ilmeisesti ennen Lönnrotia ja toimittanut runon vuonna 1836 Turkuun Gottlundille. Runo julkaistiin arkkiveisuna vuonna 1847, mutta ei aivan alkuperäisessä muodossaan vaan Kantelettaren runosta vaikutteita saaneena. (SKVR X, 26) Syntyi tutkimuksellinen ongelma. Kaarle Krohnin mielestä Kanteletar ja arkkiveisu hävittivät alkuperäisen muistitiedon. (Krohn 1926, 60) Samaan tulokseen tuli A.R. Niemi: "... täytyy olettaa, kuten myöhemmät muistiinpanot osoittavatkin, että laulajat ovat tieten tai tietämättä saaneet vaikutteita mainituista painetuista laitoksista." (Niemi 1930, 28) Ja ilmestyihän runon juoni myös monissa lehdissä. Useimpien tutkijoiden mielestä mihinkään vuosien 1840-1847 jälkeen muistiin merkittyyn tietoon tai toisintoon ei voitu enää suhtautua kuten aitoon kansanrunoon; ne olivat arvottomia. Kirjalliset ja näyttämölliset vaikutteet saattoivat vaikuttaa salakavalasti sukupolvienkin yli. Periaatteessahan asia on näin, mutta onko asiantila käytännössäkin niin vakava, että mitkään tuon ajankohdan jälkeiset runot tai suorasanaiset tiedot eivät voi sisältää mitään alkuperäistä?

Arkkiveisut olivat aikanaan hyvin suosittuja ja levisivät mm. kulkukauppiaiden välityksellä koko maahan. Entä levisikö arkkiveisu Elinan surmasta Vesilahteen ja opettelivatko kaikki nyt automaattisesti runon arkkiveisuista? Vesilahden kirjaston luettelossa Kanteletarta ei ollut vielä vuonna 1895, tuskin sitä oli siinä tapauksessa monessakaan perheessä. Yleisin kirja maataloissa 1800-luvun alkupuolelta lähtien oli 1000-sivuinen virsikirja, josta toinen puoli oli hengellisiä tekstejä. Perukirjoihin merkittiin 1800-luvun lopulla aina "kasa muita kirjoja ja lehtisiä", mutta niitä ei yksilöity. Oliko siis alkuperäinen Elinan surmatraditio tuhoutunut? Joka tapauksessa tiedetään, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella sadat ihmiset edelleen osasivat Elinan surmarunon kokonaan ulkoa. Miten he olivat runonsa oppineet? Tätä ongelmaa ovat laajimmin selvitelleet runojen kerääjänä Frans Kärki sekä tutkijana Maija-Liisa Hyrske (1951).

Rovasti Frans Kärki (1884-1965), kotoisin Vesilahden Hinsalasta, kiinnostui jo lapsena kotikylänsä kuuluisimmasta runosta ja tallensi siitä useita satoja toisintoja ja muistumia. Kärki, jolle kiinnostus menneisiin aikoihin oli tullut jo suvun perintönä, liikkui polkupyörällä talosta taloon ja pitäjästä toiseen, piti vanhoille ihmisille hartaushetkiä sekä kyseli erilaisista vanhoista asioista, mm. juuri Elinan surmarunosta. Kärjen parimetrinen kokoelmakirjasto on nyt SKS:n Lönnrotianassa. Kärkeä kiinnosti erityisesti kysymys runon oppimistavasta sekä kertojien käsitys siitä, oliko runo totta. Lisäksi hän kyseli, oliko kertojilla tiedossa joitakin runoa sivuavia muita tietoja. Kärki pyrki kirjoittamaan kaiken tunnollisesti muistilapuilleen.

3. Arvioita ja tutkimuksia Elinan surmarunosta

Runon tapahtumat ajoittuvat sisällöltään 1400-luvun lopulle. Ensimmäistä kertaa tietoja runosta on vasta 1700-luvun lopulta. Mitä tapahtui tällä 300 vuoden välillä? Tiedossa ei toistaiseksi ole, että kukaan kirjoitustaitoinen olisi maininnut mitään ainakaan runosta. Jos jotakin kirjoitettiin paperille, niin asia lähes poikkeuksetta käsitteli veroja, hallintoa, käräjäasioita ja perinnönjakoja. Milloin runo syntyi? Laulettiinko sitä koko ajan vai onko se sittenkin myöhäisempi tuote? Missä runoa laulettiin? Kuka lauloi? Tiedettiinkö itse tapahtumista myös muuta? Jos runo on totta, miten on selitettävissä, että koko asiasta ei löydy kirjoitettuna juuri halaistua sanaa? Vähäisetkin tiedon rippeet tältä "väliajalta" ovat arvokkaita. Epätietoisuus on jättänyt runon tuulten riepoteltavaksi.

Luonnollisesti itse runonlaulajat viimeistään 1800-luvulla alkoivat ihmetellä runon sisältöä. Monia runon kohtia ei enää ymmärretty ja sanatkin olivat tulleet vieraiksi. 1900-luvun laulajilla oli jo taipumus muuttaa käsittämättömiä sanoja tutummiksi, ja tällöin tapahtui helposti vääristymiä. August Törmä mm. kyseli, että mitä ne 'pahat jauhot' ovat ja epäili niiden olevan vain huonoja jauhoja eikä tiennyt niiden ennen tarkoittaneen ruutia (FK 6182). Kalle Koivuniemi esitti Klavuksen tulon Suomelaan alkuperäisen mukaisesti sadan hevosen kanssa, mutta suorasanaisesti kiisti heti tämän väittäen, että Laukossa ei ole koskaan ollut sataa hevosta. (FK 7629) Vanhimmille runonlaulajille runo kertoi ilman muuta todellisista tapahtumista. Merkillistä kyllä runo osattiin myös Laukon kartanossa ja kartanon voutien keskuudessa runon tapahtumia koskevien tietojen sanotaan kulkeneen polvelta toiselle. (FK 2865) Miten voi olla mahdollista, että Laukkoon saumattomasti liittyvät Elinan surman traagiset tapahtumat olisivat voineet olla tuttuja itse Laukon kartanossa?

Elias Lönnrotilla, joka pelasti esityshistoriansa tähtihetkiä kokevan runon 1820-30-luvuilla, on myös kunnia olla ensimmäinen, joka otti tutkijana kantaa runosisällön totuusarvoon. Hän kirjoittaa Kantelettaressa: "Elinan surma, josta 8:ksannessa virressä kerrotaan, kuuluu myös olevan tosi, tapahtunut asia." Tämän hän kirjoitti oleskeltuaan vuosikausia Laukossa. Runo oli Lönnrotille tärkeä, ja hän keräsi siitä lukuisia toisintoja ja muokkasi näiden pohjalta runon ainakin viisi kertaa. Lönnrotin aikana runon tapahtumat uskottiin todeksi itse Laukon kartanossa, jonka mahtavassa työväestössä ei ollut tapahtunut suuria muutoksia sitten Kurkien ajan, joka päättyi 1817. Kartanon työväkihän koostui suureksi osaksi torppareista, joista ainakin osa oli palvellut kartanossa jo Axel Gustaf Kurjen (1728-1800) aikana. Lönnrotille oli myös esitelty Laukossa Klaus Kurjen polttaman rakennuksen paikka, jossa kartanon väen mukaan ruohokaan ei tahtonut kasvaa. Runo julkaistiin kunniapaikalla Kantelettaressa eikä asiaa vastustettu tapahtumien keskipisteessä Laukossa.

Carl Axel Gottlund (1796-1875), joka tunnetaan myös kansanperinteen kerääjänä, Otava -kirjan tekijänä ja Lönnrotin jonkinlaisena kilpailijana, kirjoitti 1862 Finlands allmänna tidning -lehteen moniosaisen artikkelisarjan muinoin kuuluisasta Kurkien suvusta. Gottlundin tavoitteena oli korjata useita Kurkien sukuhistoriaan jääneitä väärinkäsityksiä. Hän oli saanut Elinan surmarunon toisinnon jo vuonna 1836 J.F. Granlundilta. Runon yhteydessä on Granlundin merkintä: "Koko asia on tapahtunut Vesilahden pitäjässä." (HKVR II, 26) Gottlund käsitteli tekstissään runoa ja toi samalla esille ruotsalaisen Johan Peringskiöldin (1654-1720) kokoelmista löytyvän maininnan, että Klaus Djäkn "poltti oman vaimonsa, rouva N...". Gottlund kuitenkin luotti runoon ja piti merkintää virheellisenä syystä, että kaksi Klaus -nimistä oli sekoitettu ja että aikoinaan tunnettiin Kurck-sukuisten yhteydet Djäkneihin ehdottomasti paremmin kuin yhteydet vanhimpaan Kurki-sukuun. (Gottlund 1862, 639)

Seuraavan perusteellisen tutkimuksen runon historiallisesta taustasta esitti 1866 valtionarkistonhoitaja K.A. Bomansson (1827-1907). Gottlundin tavoin hänenkin tarkoituksena oli tehdä yhteenveto mutkikkaista Kurki-Svärd -suvuista - eikä Elinan surmarunoa nytkään voinut ohittaa. Bomanssonin mielestä runo puhui tapahtuneista tosiasioista: "Tämä kansanlaulu ei ole ainoastaan ihana runollinen teos, vaan myöskin historiallisena kappaleena varsin suuriarvoinen... Että Elinan surma pienimmissä piirteissään on jokseenkin uskollinen kuvaus aian tavoista, huomataan useassa paikoin." Runon tausta askarrutti tutkijaa pitkään ja hän teki muutamia tarkennuksia SKS:n kokouksissa vielä 1870-luvulla.

Bomansson puolestaan toi esille Jaakko Teitin (k. 1596) vuonna 1556 julkaiseman valitusluettelon, joka oli vastikään saatu Suomeen Ruotsista. Teitin toimeksiantoon oli kuulunut selvittää, keiden todellisuudessa olisi pitänyt olla verovelvollisia. Työtovereineen hän oli kerännyt suuren määrän aateliston ja säätyläisten tekemiä väärinkäytöksiä sekä näiden tietojen lisäksi lukuisia sukulaisyhteyksiä, koska juuri niiden perusteella monet oikeudet ja velvollisuudet periytyivät. Kustaa Vaasalle tarkoitetussa valitusluettelossa on Klaus Lydekenpoika Djäknin kohdalla hieman epämääräinen maininta, jonka voisi tulkita siten, että Klaus Lydekenpoika poltti oman vaimonsa ja lapsensa. Silloin Elinan surmaruno kertoisikin Klaus Kurjen äidin isästä, mutta tätä Bomansson ei Gottlundin tapaan hyväksynyt totuudeksi.

Sekä Lönnrotin näkemyksiä että Bomanssonin tutkimusta siteerattiin usein ja kritiikittömästi 1800-luvun lopulla. Kansallisromantiikan aikana ja vielä pitkään senkin jälkeen kansanrunot saivat valtavan merkityksen ja niiden historiallisuuteen uskottiin sellaisinaan. Elinan surmarunosta löytyy melko paljon pieniä mainintoja 1800-luvun lehdissä Kantelettaren ja etenkin runon ruotsinnosten ilmestymisen jälkeen (mm. Morgonblad 14.7.1842, 19.1.1843, 29.2.1844, Helsingfors Tidningar 28.1.1843). Lyhyissä artikkeleissa ihaillaan runoa ja uskotaan sen kertovan todellisista tapahtumista. Myös runosta julkaistut useat arkkiveisut oheisteksteineen vahvistivat vallitsevan käsityksen lopullisen tuntuisena. Numersin näytelmän jälkeen tuskin kenelläkään enää oli epäilyksiä.

Koska Suomen historian dokumentit ovat vielä keskiajan lopultakin varsin niukkoja, myös monet historian tutkijat hyväksyivät kansanrunot ja toisinaan jopa Kalevalan lähes asiakirjan veroiseksi lähteeksi. Runoista tosin pyrittiin luomaan ensin ajan patinasta kuorittuja jalostettuja muotoja. Olihan jo Lönnrot käsittänyt tehtäväkseen koota suomalaisen muinaisen historian kansanrunojen sirpaleista eepokseksi. Tunnetuin ja viimeisin vakavammin otettava yritys oli Jalmari Jaakkolan "Suomen varhaishistoria", jossa Jaakkola jatkaa omalla tavallaan Kaarle Krohnin esittämiä näkemyksiä kalevalaisen runouden historiallisesta perustasta. (Jaakkola 1935/1956)

Kansanrunoustieteen kehittyessä alaa valtasi tieteellisesti ankarampi näkemys. Selkeimmin tämän on esittänyt Väinö Kaukonen, jonka mielestä kaikki kansanrunojen säkeistä tehdyt kokoonpanot, alkumuodot, normaalimuodot jne. ovat aina tekijänsä omia runoelmia. (Kaukonen 1948, 112) Myös Kalevalalta Kaukosen mielestä puuttuu kokonaan historiallinen todellisuuspohja ja "kalevalainen maailmanhistoria on kokonaisuudessaan taiteellisen mielikuvituksen luomus". Kansanrunoudelle jää näin ollen ainoastaan esteettistä arvoa, mutta sellaiseksi katsottuna Elias Lönnrotin Kalevala-eepos kuuluu maailmankirjallisuuden suuriin runoelmiin. (Kaukonen 1956, 507)

Kalevalan tavoin kysymys Elinan surmarunon todellisuuspohjasta väistyi, ja tästäkin runosta tuli pelkkä taideobjekti ja uuden taiteen lähde. Perusteeksi uudelle näkemykselle löydettiin lisäksi muutamia dokumentteja, joiden katsottiin osoittavan surmarunon olevan sisäisestikin todellisuuden vastainen. Niinpä runouden tutkijat etsivät 1900-luvun alkupuolella Elinan surmarunolle sellaisia runollisia lähtökohtia, joista se olisi voinut lainautua. Julius Krohnin käsikirjoituksia julkaistessaan Kaarle Krohn toi esille muutamia skandinaavisia balladeja, mutta arveli yhtäläisyyksien olevan liian yleisiä. Sen sijaan tarinat Halikon Hornista voisivat olla lähempiä esikuvia, joskin jälleen ilmeni eroavuuksia. Krohnin mielestä samoja aineksia löytyy myös Vienan ja Karjalan runoissa, mutta hän epäili säkeiden kuvastavan aikakauden yleisiä tapoja. (K.Krohn 1900, 140-3, 164-170; J.Krohn 1892) Väinö Salminen löysi myös yhteyksiä Varsinais-Suomen, Vienan, Inkerin, Savon ja Sääksmäen runoista, mutta totesi kuitenkin, että Elinan surmarunon laulajat ovat vain sepittäessään käyttäneet ennestään tuntemiensa runojen säkeitä. (Salminen 1934, 310-313)

Heikki Ojansuu, jonka tutkimus oli laajin ja yksityiskohtaisin, ehdotti runon esikuvaksi tanskalaista balladia "Lave Stisøn og Fru Eline", josta on Tanskassa 9 muistiinpanoa ja joka juonensa ja henkilöidensä puolesta muistuttaa Elinan surmarunoa. Ojansuun mielestä Elinan surman runoilijan on täytynyt tuntea tämä runo, joka on vanhempi ja peräisin jo 1300-luvulta. Yhtäläisyydet eivät Ojansuun mielestä voi olla satunnaisia. Tanskalainen runo tunnetaan kuitenkin vain kotimaassaan. Toinen mahdollinen lähde on Iver Herra Stisøn. (Ojansuu 1916, 109-112) Toisaalta kuitenkin Ojansuu huomauttaa, että "Elinan surmarunon historiallista pohjaa en ole koskaan epäillyt." (Ojansuu 1919, 376) Voisivatko yhtäläisyydet löytyä ihmisyhteiskunnan yhteisistä tavoista - ja paheista?

Aarre Läntinen tuo vielä esille Ruotsista Salmon balladin sekä Länsi-Göötanmaan Skaran  hiippakunnan suojeluspyhimyksen Skövden Elinan eli Helenan legendan. Helena tunnettiin varmasti myös katolisessa Suomessa ja vieläpä Vesilahdessakin, jonka pyhimyskalenterissa nimi on mainittu. Yhtäläisistä piirteistä huolimatta Läntinen arvelee vaikutuksen olleen vain runollisen ilmaisuvälineistön tasolla. (Läntinen 1996) Helenan legendan tarinassa on yhteistä Elinan surmarunon kanssa vain se, että myös Helena surmattiin syyttömänä. Matti Kuusi antaa vieläkin selvemmän tuomion Elinan surmarunosta: "Kulkutarina kartanoherrasta, joka elävänä poltti viattoman vaimonsa ja parhaan renkinsä..." (Kuusi 1980, 238). Voisiko Elinan surmaruno olla totuudenvastainen sepitelmä ulkomaisten balladiesikuvien pohjalta?

Myös Lönnrot on saanut kritiikkiä niskoilleen. Ojansuun mielestä Lönnrot oli runon ensimmäistä kokoonpanoa 1820-luvulla tehdessään lisäillyt siihen joko mielivaltaisesti tai runoa "parantaakseen" peräti neljänneksen. Osalle lisätyistä säkeistä Ojansuu löytää vastineen siihenastisista lehdistä, arkeista ja kirjoista; vaikutteita on tullut mm. Gananderilta, Jusleniukselta, Juteinilta ja Porthanilta. Kaiken lisäksi sammattilainen "Lönnrot on tehnyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet, mitä vanhaa suomalaista runomittaa vastaan suinkin voi tehdä ja - se huomattakoon! - pahimmat kompastukset esiintyvät juuri hänen omissa sepittämissään säkeissä; niihin ei siis itse kansanruno ole antanut aihetta." (Ojansuu 1916, 69) Ojansuu myös kokosi olettamansa Elinan surmarunon oikeaoppisen alkumuodon, jossa oli vain 295 säettä. Samaa yritti 1926 Kaarle Krohn, jonka mukaan kansanrunotoisintojen runomitta oli puutteellista ja virheellistä.

A.R. Niemi ei hyväksynyt alkuunkaan Ojansuun näkemystä. Hänen mielestään nuori Lönnrot suhtautui kansan laulamiin runoihin nöyrästi ja hienotunteisesti eikä lisäillyt niihin omiaan. Lönnrot itse kirjoitti vuonna 1835 Franzenille lähettämänsä Elinan surmarunon oheen: "Sitä lauloivat ja laulavat vieläkin eri laulajat usein eri tavoin, kuten tällaisten vuosisatoja ainoastaan kansan muistin varassa eläneiden seikkain on laita. Tällaisia eroavia toisintoja, jotka eivät vähimmälläkään tavalla muuta sisällystä, ei ole tässä huomioonotettu, vaan on ne poisjätetty." (Niemi 1930, 31) Eroavat kohdat on siis jätetty pois, ja omista lisäyksistään Lönnrot ei mainitse mitään. Niemen mukaan useimmat niistä "huonoista" säkeistä, jotka Ojansuun mielestä Lönnrot oli sepittänyt, ovat itse asiassa eri kansanihmisten kertomia ja juuri sen vuoksi runomitaltaan huonoja. Ojansuu oli siis tehnyt perusteettoman olettamuksen, että Elinan surmaruno olisi joskus ollut puhdasoppisen kansanrunon muodossa.

Elinan surmarunon laulamiselle on annettu myös muunlaisia iskuja; näin Väinö Salminen: "Historiallista siinä tuskin on muuta kuin Klaus Kurjen nimi ja se, että joku ylimys poltti puolisonsa sekä kuvaukset elämästä ja tavoista katolisen ajan loppupuolella. ... Minä väitän, että niin monikäänteisen balladin sepittäminen ilman että kynää ja paperia käytetään muistin apuna on sula mahdottomuus... Jokainen, joka lukee muutamia tuhansia muinaisrunojemme toisintoja, huomaa piankin, että on melkoisen helppo säilyttää muistissaan yhtäjaksoisesti soljuva eepillinen runo, mutta ei Elinan surman tapaista laulunäytelmää alituisesti muuttuvine tapahtumapaikkoineen." (Salminen 1934, 304, 307-8) Salminen väitti myös Piispa Henrikin surmarunon syntyneen oppineen kynästä. Vuonna 1981 Satu Apo toisti pääosiltaan samanlaiset väitteet Suomen kirjallisuuden historiassa. (Laitinen 1981, 46)

Kun varmoja asiakirjatietoja on hyvin vähän, mahdollisuuksien avaruus on laaja. Mistä tahansa selityksestä tai keksitystä yhteydestä voidaan sanoa, että se on mahdollinen tai mikä tahansa väite voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Vain poikkeuksellisesti jokin yksittäinen yhteys onnistutaan perustelemaan sitovasti, joten irrallisten väitteiden tie on jo kuljettu. Tuloksellisin tapa lähestyä runon mysteereitä lieneekin siinä, että syvennetään kauttaaltaan kaikkea sitä arkista tietoutta, johon itse kansanruno ja sen käsitteellinen aihepiiri sekä todellinen esityshistoria viittaavat. Tekijöinä ja sepittäjinä ovat olleet koko ajan ihmiset, joiden psyyke ja käytös sosiaalisissa tilanteissa ovat ainakin johonkin rajaan asti ennustettavissa.

4. Kansanruno, kulkutarina vai taideruno?

Kalevalamittaisten historiallisten kansanrunojen pienen pieni joukko muodostaa hankalan ongelman perinteisten kansanrunojen valtavassa paljoudessa. Elinan surmaruno muiden kaltaistensa kanssa tulkitaan usein sillaksi varsinaisen muinaisrunouden ja nykypäivän välille, mutta ylityksellä on ehtonsa. Kun kansanrunous pääosin voidaan hyväksyä ja vastaanottaa sellaisenaan, historialliset runot vaativat runollisen muotonsa lisäksi oikeutta tulla otetuksi huomioon aitoon todellisuuteen kohdistuvina väitteinä. Sampo, Pohjola ja Kalevalan sankarit voidaan Väinö Kaukosen edellyttämällä tavalla käsitellä työpöydän ympärille rakennetussa esteettisessä ja mytologisessa maailmassa, mutta Elinan surmarunon selittäminen edellyttää jo lähtemistä "mittakepin kanssa ulos".

Perinteisin vertailevin ja käsitteellisten menetelmin Elinan surmarunon kaltaiselle historiallisia väitteitä sisältävälle runolle on voitu esittää selityksiä vain paremman puutteessa. Kun ehkä toinenkaan tutkija ei ole päässyt pidemmälle, hän on lainannut edellisten näkemyksiä, ja niin on alkanut vaikeasti katkaistava ketju, jossa kyseenalainen vahvistus alkuperäisille väitteille näyttääkin syntyneen toistojen määrästä. Elinan surmarunon "totuus" löytyy lukuisista teksteistä, jotka toistavat orjallisesti sen, minkä Krohn, Ojansuu, Salminen, Kuusi tai Läntinen ovat kirjoittaneet - tai mitä joku heitä referoiva on kirjoittanut. Vaikka arviot ovat melkoisen vanhoja, ne ovat kuitenkin nykyisten näkemysten kivijalkoina; sen vuoksi juuri niitä pitää tutkia tarkemmin.

Kun Elinan surmarunosta muistiin merkityt toisinnot ovat puutteellista kalavalamittaa, syntyi helposti sellainen käsitys, että jossakin on joskus ollut runon oikeaoppinen alkumuoto tai normaalimuoto, joka on sitten vähä vähältä vioittunut kansan kovakouraisessa käsittelyssä. Näin tietysti voidaan olettaa, jos Salmisen tavoin ajatellaan jonkun sivistyneen oppineen luoneen kansan käyttöön puhtaan kalevalamittaisen taiderunon ilman totuuden siementäkään. Näin yksityiskohtaiselle olettamukselle ei valitettavasti ole minkäänlaisia perusteita. Voihan olla myös niin, että alkujaan runo oli esteettisesti kelvoton muistelma, mutta muuttui taitavan tai taitavien laulajien käsittelyssä kohti aidompaa kalevalaista kansanrunoutta. Ongelmalla on merkitystä runon asiasisällön ajoittamisessa ja runon synnyn selittämisessä. Oman ehdotuksensa alkumuodosta esittivät Heikki Ojansuu ja Kaarle Krohn - ja onpa satunnaisia yrityksiä ollut aivan viime päiviin asti. Millä perusteella Elinan surmaruno olisi ollut jossakin vaiheessa oikeaoppinen kalevalamittainen kansanruno?

On kyseenalaista, onko länsisuomalaisilla ollut enää historiallisena aikana virheetöntä kielikorvaa kalevalamitalle. Piispa Henrikin surmaruno, joka taltioitiin jo 1600-luvulla, on kaikkea muuta kuin vanhaa hyvää runomittaa. Eikö viimeistään näihin aikoihin syntyneen Elinan surmarunon muodon pitäisi silloin olla yhtä huonoa tai huonompaa kalevalamittaa? Vilkas kaupankäynti, lainasanat, muuttoliike ja kristinuskon tulo alkoivat sekoittaa jo 1000-luvulla muistin avuksi syntyneitä muotorakenteita. Pisimmälle vanha runoilutaito lienee kehittynyt Suomen itärajalla eli siellä, mistä kalevalainen perusrunous kerättiin, minkä seikan totesi jo Porthan: "He sepittävät varsin onnistuneita runoja mistä tahansa aiheesta, jos se vain on heidän käsityskykynsä mukainen, ja enimmäkseen ex tempore, palavan innon ja eräänlaisen runollisen entusiasmin vallassa." (Porthan 1983, 70) Mutta edes parhaat runoniekat eivät tuottaneet täydellistä runomittaa. Länsisuomalainen runoili jo varhain "modernimmilla" ja vapaammilla välineillä.

Jopa vanha kalevalainen runouskin saattaa ilmentyä väärin. Outi Lehtipuro on muistuttanut, että näkemys varsinaisen kalevalamittaisen runouden staattisuudesta saattaa johtua siitä, että kunkin laulajan runot taltioitiin yleensä vain kerran ja yleensä ilman oheistietoja. Ehkä oikeat runonlaulajat muuntelivat hetkellisten esteettisten pyrkimysten mukaisesti runojaan enemmän kuin onkaan tiedetty. Runo kuoleentui tutkijanhuoneiden pelkistävässä analyysissä ja loputtomassa vertailussa ja ennen kaikkea irtaantui ainutkertaisista inhimillisistä yhteyksistään. Seurasi vääristävä näköharha. Juuri runon dynaamisuuden hyväksyminen ja historiallisen lauluympäristön kokonaisvaltainen selvittäminen olisivat olleet ensiarvoisen tärkeitä. (Lehtipuro 1974, 238-40) Objektina jokainen kansanruno on täsmälleen niin vanha kuin sillä on ikää paperille merkittynä tai äänitteelle taltioituna. Kun tarkastelua jatketaan tästä johonkin suuntaan, ongelma ei ole pelkästään runoustieteellinen vaan myös sosiaali- ja kulttuurihistoriallinen, ja silloin tarvittaisiin lisätietoa laulajista, laulutilanteista, kerääjistä ja ympäröivästä yhteisöstä. Onko edes varmaa, että kerääjät merkitsivät runot muistiin niitä "korjailematta"? Eivät runot määränneet maailmanmenoa vaan maailmanmeno runoja.

Kun sanotaan, että jokainen aikakausi kirjoittaa historian itselleen uudestaan, tämä pätee myös yksittäiseen ihmiseen, runonlaulajaan; hänkin laulaa ja kertoo arvoista, ilmiöistä ja tapahtuneista omilla tietynhetkisillä välineillään, ja vuoden kuluttua ehkä jo toisin. Se, mitä runona lauletaan, ei ole mikään todellisuuden objektiivinen kuva, vaan "Runon tai kertomuksen muotoon puetaan jokin mieltä kiinnittävä tapahtuma, jonka puitteissa sankarin hahmo valottuu laulajien tai kertojien näkemyksen mukaisesti." (Siikala 1987, 15) Elinan surmarunoa lauloivat tuhannet laulajat ja runo taltioitiinkin satoja  kertoja - ja joka kerralla hieman erilaisena. Lauluympäristöt poikkesivat toisistaan ja muuttuivat ajan myötä; samalla muuttui runon asema ja merkitys sosiaalisessa ympäristössään. Yksittäisen toisinnon ilmiasu on sen vuoksi vähintäänkin pettävä. Näistä seikoista voi tehdä johtopäätöksiä, mutta ei pelkkien runousopillisten kaavojen ja muotokriteerien avulla. Yksi vain ei näytä muuttuneen: kaikissa vesilahden ympäristöstä kerätyissä Elinan surmarunon toisinnoissa perusjuoni on aina hyvin samanlainen. Tämä on huomionarvoinen seikka.

Jos Elinan surmarunossa on aineksia muualta, asiantila on aivan normaali. "Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta.", kirjoitti Julius Krohn. (Kuusi 1963, 17) Jos Elinan surmarunosta poistetaan lainautunut aines ja "vioittuneet" säkeet, jäljelle tuskin jää mitään. Vesilahdessa on luonnollisesti tunnettu kaukaisiakin tarinoita ja niistä on lainattu ilmaisun työvälineitä. Laulavat ja runoja esittävät teinit kiertelivät myös Vesilahdessa, mitä osoittanee Laukossa oleva paikannimi Teinisalo. Myös kaupankäynti toi vaikutteita ja muoti-ilmiöitä. Oikeastaan kaikki kielellinen välineistö on lainattua; sanat, sanontatavat, muoto, ilmaisutyyli jne. Näitä aineksia ei kuitenkaan käytetä niiden itsensä vuoksi, vaan ne ovat keino hallita jokapäiväistä todellisuutta. Lainatulla aineksella, pienemmillä ja suuremmilla käsitekomplekseilla ihminen ilmaisee ja tallettaa sen, mikä kulloisessakin tilanteessa on tarpeen todella tapahtuneen rekisteröimiseksi - muodin edellyttämällä tavalla. Paikallinen ja historiallinen ymmärretään yleisen käsitejärjestelmän kautta. Mielenkiintonsa on tietenkin sillä, mistä nuo välineet ovat tulleet, mutta runon sanallisen vertailun perusteella ei voi tehdä päätelmiä siitä, mitä ja minkä vuoksi näillä välineillä on viestitetty.

Raskain syyte onkin se, että Elinan surmaruno on kansainvälisistä esikuvista käännetty kulkutarina, jota on voitu ilman vähäisintäkään todellisuuspohjaa yhdistää milloin mihinkäkin säätyläiseen. Kun runo tulkitaan kulkutarinaksi, se on samalla sen alentamista vähempiarvoiseksi kopioksi. Ainakin sen totuudellisuus on silloin tyhjää. Kansanrunojen sisällölliset aiheosaset ovat tutkijoiden mielestä keveimmin vaihtuvaa irtaimistoa, ja tämä ilmenee mm. siinä, että saman runon päähenkilöt vaihtuvat ajasta ja paikasta riippuen. Havainnolla on varmasti perustansa laajassa materiaalissa, mutta se on silti pinnallinen. Oikeampaa olisi kysyä, millaisten olosuhteiden vallitessa alkuperäinen päähenkilö vaihtui toiseksi. On hyvin vaikea kuvitella, että alkuperäinen runoilija olisi jättänyt päähenkilön vapaaksi muuttujaksi runoonsa - edes vanhimmissa runoissa. Vanhimpien runojen syntyhistoria on iäksi kadotettu, mutta historialliset runot ja balladit ovat jotenkin vielä lähestyttävissä; ne on Elinan surmarunon tavoin sepitetty tositarinoiksi ja ennen kaikkea laulettu sellaisina. Henkilöt tai paikat vaihtuvat niissä silloin, kun runo siirtyy kauemmaksi ja alkuperäinen ympäristö jää laulajalle jo tuntemattomaksi. Vaihdos tapahtuu silloin uuden ympäristön kohteisiin ja henkilöihin. (Haavio 1948, 73)

Jos runoilija runoili lainakäsittein, niin hänen runoilukohteensa ehkä toimi vastaavasti lainamenetelmin. Lainattua ovat ilmaisuvälineiden lisäksi myös näkemykset, moraali, käyttäytymistapa ja suuri osa koko kulttuurista. Vain se, mitä todellisuudessa tapahtuu, on yksityiskohdiltaan ainutkertaista. Ihmisen on helpompi lainata valmis käyttäytymisen algoritmi kuin keksiä uutta. Hyvään ja huonoon käytökseen on otettu ulkoisia oppeja niin 1400-luvulla kuin muulloinkin aivan kuten nyt TV:n aikakaudella, jolloin tuon tuostakin syytetään surmatekojen esikuviksi jännityselokuvia. Lainatuilla välineillä sekä tehdään että kuvataan ainutkertaista todellisuutta. Jos kaksi kertomusta näyttävät samanlaisilta, se ei välttämättä tarkoita, että on kyse samasta tapahtumasta, vaan kahden tapahtuman alitajuinen "käsikirjoitus" voi olla samanlainen; se voi olla yhteisesti tunnettu tai satunnaisesti samanlainen. Ne, jotka ovat olleet vastuussa Elinan surmarunon muotoutumisesta, ovat taatusti hallinneet aiheensa lisäksi suomalaisen kansankielen ilmaisutavat.

Kun tuodaan esille sisällöllisiä yhtäläisyyksiä Elinan surmarunon ja ulkomaisten runojen välillä, on oltava varovainen päätelmiä tehtäessä. Elinan surmarunon sisällöllinen aihe ei nimittäin ole kovin sensaatiomainen, pikemminkin päinvastoin! Juuri myöhäiskeskiajalla levittäytyneet rälssimiehet, papit ja virkamiehet haparoivat valtaa hamutessaan sallitun rajamailla. "Ruotsalaisen kirjallisuuden historiassaan kertoo Schück, miten keskiajalla ja renessanssin ajalla niin tavallinen jalkavaimotapa on ollut aiheena koko joukkoon ruotsalaisia balladeja." (Voionmaa 1900) Myös Krohn muistuttaa vastaavista tapahtumista ja runoista sekä näkee yhtäläisyydet yleisiksi. (Krohn 1900, 140-143) Eri puolilla Suomea aatelisista on kerrottu monenlaisia kauhutarinoita, ja monilla kertomuksista lienee hyvinkin todellisuustausta - ainakin Teitti luettelee useita rötöksiä. Maanlakiin tuskin olisi kulutettu sivukaupalla paperia määräyksiin rikosten käsittelystä, jos sellaisia ei olisi ollut. (Ulkuniemi 1978) Ehkä suurin osa tragedioista sepittäjien puutteessa unohtui, mutta jos sitten jokin tapahtumista ikuistettiin balladiksi, tämä uusi balladi oli jälleen valmis käytösmalli uudelle tapahtumasarjalle.

Jos siis on olemassa kaksi toisiaan muistuttavaa tarinaa, se ei automaattisesti tarkoita, että ne kertoisivat yhdestä ja samasta tapauksesta tai olisivat yhtäläisyytensä vuoksi kulkutarinoita. Yhtä luonnollisesti asiantila kuvastaa vain eri alueiden kulttuurista samanlaisuutta, joka luonnollisesti voi olla lainautunutta. Luovuus niin toiminnassa kuin tajunnassakin on vaikeaa, minkä vuoksi malleja lainataan. Yhteiskunnissa tapahtuu yleensäkin paljon samankaltaisia tapahtumia, ja vain tästä syystä tiede voi löytää invariansseja. Tanskalaisen runon "Lave Stisøn og Fru Eline" taustalla on ehkä jokin paikallinen tositapaus. Ellei, niin mistä runoilija olisi sitten sisältönsä ammentanut? Kun vastaava ylimyskulttuuri saavutti myöhemmin Ruotsin ja Suomen, on todennäköistä, että näissä maissa muotinimiä kantavat päähenkilöt syyllistyivät vastaaviin tragedioihin samanlaisin seurauksin. Yhteisistä yksityiskohdistakaan ei voi tehdä pitkälle meneviä päätelmiä, koska yksityiskohdat seuraavat lainmukaisesti tapahtumien logiikasta. Tanskalaisen runon ja Elinan surman eroavuudet ovat niin suuria ja yhtäläisyydet niin yleisiä kulttuuripiirteitä, että Ojansuun päätelmä ei voi olla kovin kestävä. (Ojansuu 1916, 113) Jokaisen runon ja tarinan aihetaustan totuusarvo on selvitettävissä ainoastaan todellisen historiallisen tutkimuksen avulla.

Sekä Väinö Salminen, Martti Haavio että Matti Kuusi ovat väittäneet Elinan surmarunon olevan varta vasten sepitetty taideruno, draama. Tällainen väite antaa runolle ehkä jo liiankin ylevän merkityksen. Matti Kuusen näkemys on kuin uuden runoteoksen arvostelusta: "Myöhäiskeskiajan muotia on eri perinnelajien rohkea sekoittelu, etnologinen ja psykologinen todellisuushakuisuus, väkeväin, jopa karkeain tehosteiden käyttö ylevän päämelodian kontrapunktina." (Kuusi 1963, 397) Arvio epäilyttää, sillä runon draamallinen muotohan on aivan arkinen ja luonnollinen tapa, jolla kansanihminen referoi tiiviissä tempossa muiden ihmisten sanomisia ja tekemisiä. Draamallinen oli myös runon laulutapa Hinsalassa ja hevosajossa - jos halutaan käyttää hienoa termiä. Voidaan myös ajatella näin: Jos runo on puhdasta sepitystä, on tarvittu todella asiansa osaava taiderunoilija, joka on kyennyt kuvittelemaan eri ihmisten ja ihmistyyppien tekemiset taiteenalansa tyylivivahteiden edellyttämällä tavalla. Lisäksi runoilijan on täytynyt hallita paikallinen ympäristö jo heti alkuun, koska jos runossa olisi ollut vieraita elementtejä, runomuoto olisi kivettänyt asiantilan jollakin tavalla. Nykyajan kirjanoppinut ammattirunoilija tietenkin pystyisi tähän, mutta pystyikö joku satoja vuosia sitten? Jos runossa sen sijaan on edes hieman totuutta, sisältö on voinut muodostua aitojen ihmisten tekemänä automaattisesti oikeanlaiseksi ja eri ihmistyypeille luonteenomaiseksi. Runoilijan ei silloin olisi tarvinnut kuin kuunnella herkällä korvalla kertomuksia sekä todeta, millaista elämä itse asiassa oli - ja sepittää tai oikeastaan kopioida draama eläneiden ja erilaisten ihmisten keskinäisistä konflikteista. Näin todellisuus olisi voittanut fiktion.

Martti Haavio lisäksi oletti, että draamaa olisi voitu esittää Laukossa: "Elinan surmaruno on draama, jota voimme hyvin kuvitella näytellyksi Laukon kartanon avarissa suojissa Kurkien ja Frillein, Djeknien ja Garpien saavuttua sinne vieraanvaraisiin ja uhkeihin pitoihin." (Haavio 1935, 102) Eihän tällainenkaan ajatus mahdoton ole. Gabriel Kurjesta (Kurck) väitöskirjan tehnyt Liisa Lagerstam on tehnyt runon synnystä hieman samanlaisen arvion kuin Haavio. Olettamus edellyttää ensin kannanottoa runossa esitettyihin tapahtumiin. Niinpä Lagerstam ei usko Klaus Kurjen edes polttaneen vaimoaan, koska sivistystä saaneet aatelismiehet eivät yksinkertaisesti polttaneet vaimojaan - etenkään jos vaimon isä kuului valtakunnan mahtavimpiin miehiin. Jos näin epäuskottava tapahtuma olisikin sattunut, miten on selitettävissä se, että "murhamiehen" poika Arvid Kurki nousi Suomen piispaksi ja ehdittiin valita jo Ruotsin arkkipiispaksi? Myös tytär Elina nai valtakunnan mahtavimpiin kuuluneen Knut Erikssonin. Tässä valossa todella vaikuttaisi todennäköisemmältä, että Klaus Kurki eli tavanomaisen aatelismiehen elämän ja kuoli suhteellisen nuorena ehkä johonkin sairauteen. (Lagerstam 2007b)

Jos siis runon katsotaan olevan paikkansa pitämätön, sen synnylle on löydettävä muu selitys. Liisa Lagerstam palauttaa mieliin kaksi jo aiemmin esitettyä näkemystä. Joku Kurkien runsaaseen ja kansainväliseen hoviväkeen kuulunut henkilö (kamaripiika, ratsupalvelija tai kirjuri) on voinut viihdyttää laukkolaisia pimeinä talvi-iltoina tanskalaisella ritariballadilla. Laukon väentuvasta runo olisi sen jälkeen matkannut lähikyliin ja saanut rooleihinsa Kurki-sukuiset henkilöt. Toinen vaihtoehto voisi olla se, että klassisen ja hurskaan runouden harrastaja ja Laukon pitkäaikainen isäntä Gabriel Kurck (1630-1712) olisi hyväksynyt Elinan surmarunon sellaisenaan ja olisi mahdollisesti itsekin osallistunut runon sovitustyöhön. Gabrielin tiedetään jopa näytelleen kreikkalaisen Euripideen murhenäytelmää Herkules (Herakles), jonka juonessa on hieman samantapaista tragiikkaa kuin Elinan surmarunossa. (Lagerstam 2007b) Elinan surmarunon sisällöllinen ilmapiiri todella sopii paremmin 1600-luvulle kuin varhempiin vuosisatoihin. Kysymykseen tuskin tulee mikään myöhempi ajankohta tai muu Laukon isännyys. 1600-luvun lopulla Laukko joutui Kaarle XI:n suorittaman maaomaisuuden yleisperuutuksen kohteeksi. Silloin tuskin enää näyteltiin. (Lagerstam 2007a, 210-216)

On todennäköistä, että Laukon saleissa on järjestetty monenlaisia taide-esityksiä, ja varmaan osa näiden sisällöstä on kulkeutunut lähiympäristöön. Onko esityksissä ollut Elinan surmarunoa muistuttavia näytelmiä, jää arvoitukseksi. Mutta koska runo ei kovin paljon poikkea aikakauden todellisista ja fiktiivisistä tragedioista, jotakin tämän suuntaista odottaisi taide-esitysten tietenkin sisältäneen. Matka Laukon kartanon saleissa tapahtuneista esityksistä Elinan surmarunon todelliseen kansantraditioon on kuitenkin varsin pitkä. Sikäli kuin kartanon saleissa on jotakin näytelty, esitys on tapahtunut todennäköisimmin ruotsin kielellä. Missä ovat runon ruotsinkieliset versiot? Kuka näytelmän tai sen juonen olisi kääntänyt ja miten juoni olisi sen jälkeen voinut levitä suomenkielisiin lähikyliin? Millaisella teatterikoululla tämä olisi voinut tapahtua käytännössä ja miten epätoden tarinan käyttöönotto oltaisiin perusteltu paikalliselle väestölle, jolla taatusti oli jonkinlainen käsitys lähimenneisyyden tapahtumista? Tuskin he sentään vähäjärkisiä tosikkoja olivat.

Tuskin on ajateltavissa mitään suoraa yhteyttä Laukon salien ja vesilahtelaisten pirttien välillä; säätyero oli kaikella tavalla liian suuri. Jos kuitenkin pidetään kiinni siitä, että alunperin kirjallisena olleen runon sisältö olisi kulkeutunut jotakin kautta ympäröiviin kyliin, muuan ajateltavissa oleva välittävä tekijä olisi voinut olla Kurckien omistama Tottijärven kartano ja Gabriel Kurckin aikana perustettu Tottijärven kirkko ja pappila. Laukosta Tottijärvelle on maanteitse n. 14 kilometriä. Yhteydet Tottijärven, Laukon ja Vesilahden seurakunnan välillä olivat vilkkaita. On ajateltavissa, että kielitaitoinen papisto on ollut asialla. Jokin pappi, esimerkiksi juuri Tottijärven Telenius, Forss tai jopa joku aiemmista on voinut opettaa kansalle moraalikasvatusmielessä runon, joka on täysin sijoittunut paikalliseen ympäristöön. Tämä ei tietenkään ole mahdotonta - olipa runo sitten totta tai ei.

Elinan surmarunon vesilahtelaisessa traditiossa runon juoni, henkilöt ja useimmat yksityiskohdat ovat johdonmukaisesti lähes aina samanlaisia. Runo on syntynyt tai ilmaantunut kertomaan Laukosta, Klaus Kurjesta, Kirstistä, Elinasta, Suomelan emännästä ja paikallisesta ympäristöstä. Yksikään runon todellinen osaaja ei ole erehtynyt henkilöissä. Pääjuonessa ei ole lainkaan muuntelua eikä yksityiskohdissakaan sanottavasti. Jos runon henkilöitä olisi muutettu lähikylissä, miksi sitten Laukon kartanossa runo osattiin ja hyväksyttiin vielä 1700-luvun lopulla Axel Gustaf Kurckin aikana siinä samassa muodossa, jossa sitä laulettiin lähikylissä? Runon sisältöä ei näytetä kartanossa edes vastustetun. Jos kuitenkin runo on ollut kansainvälinen kulkutarina tai sommiteltu vaikkapa kreikkalaisten jumaltarujen hengessä, joitakin merkkejä tällaisesta luulisi säilyneen joko runossa tai Laukossa. Nyt runolla ja sen tapahtumista kertovilla suorasanaisilla muistitiedoilla on vain yksi perusasu, josta ei tunneta merkittäviä kiistoja.

Onko olemassa mahdollisuus, että runoa on esitetty Laukon saleissa jo 1600-luvulla nimenomaan siinä muodossa, kuin se nyt tunnetaan? Olisiko se todella hyväksytty sellaisenaan? Gabriel Kurck oli opiskellut mm. etiikkaa ja moraalifilosofiaa. Myös kristillinen maailmankuva oli Kurkien suvussa ajan tavan mukaisesti itsestään selvyys. Liisa Lagerstamin arvelun mukaan Gabriel Kurck olisi voinut käsittää Elinan surmarunon moraalisen ytimen ja opetuksen olleen mustasukkaisen naisen ja hänen valheidensa vaarallisuudessa, ei niinkään ritarin pahuudessa. (Lagerstam 2007b) Tämä on runonkin henki - Klaus Kurki ei ole runon konna - ja sopii sellaisena hyvin 1600-luvun ajankuvaan. Selitystä vaille jää kuitenkin mm. Suomelan tilan ja Suomelan emännän merkittävä osuus runossa. Runossahan on pitkiä kuvauksia Suomelasta. Runon näkökulma yleensäkin on pikemminkin kartanon ulkopuolinen, mikä pakottaa etsimään runon syntyhistoriaa muualta.

Jos todella yhteys vanhimpaan Kurki-sukuun tunnettiin, tuntuu käsittämättömältä, että mahtavien ja aatelisesta kunniastaan tarkasti kiinni pitävien Kurkien Laukkoon olisi voitu tuoda draama, joka aiheettomasti ja vastoin tapahtunutta langettaa rikosepäilyn Kurkien oman suvun päälle? Olisiko Kurck-sukuisten itsetunto kestänyt Elinan surmaa sen paremmin totena kuin epätotenakaan? Päähenkilöiden olisi pitänyt olla joitakin muita, mutta sellaisesta ei ole jäänteitä. Mahdollisuuksia on edelleen olemassa. Jospa Klaus Kurjen ei arveltu lainkaan kuuluneen Kurck-sukuun!

Yleisessä tietoisuudessa Kurkien ja Kurck-sukuisten välinen sukuyhteys näyttää todella hämärtyneen. Porthankaan ei vielä tiennyt Arvid ja Elina Kurjen isän henkilöllisyyttä, sillä vasta Gottlund ja Bomansson onnistuivat tuomaan lasten ja Klaus Kurjen välisen sukulaisuuden esiin. Porthan tietenkin tunsi Paavali Juustenin piispankronikan, jossa tämä ohittaa Arvid Kurjen toteamalla, että "Koska en tunne hänen elämäkertaansa hyvin, sivuutan sen ja kerron vain siitä, mitä tapahtui hänen piispuuskaudellaan." (Juusten 1988, 54) Tätä Gottlund ei uskonut, koska Juusten oli piispana vain 40 vuotta Kurkea myöhemmin. Gottlund sen sijaan uskoi, että Juusten ei halunnut tuoda esille Arvid Kurjen huonomaineista isää eikä marttyyrina kuollutta äitiä. Samasta syystä Arvid ei käyttänyt lisänimeä Klaunpoika. (Gottlund 1862, 623) Muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta nuoremman Kurck-suvun asiakirjoissa ja sukututkimuksissa on yllättävän vähän tietoja keskimmäisestä eli Klaus ja Arvid Kurkeen miehen puolelta sammuneesta Kurki-suvusta. Kaiken lisäksi nimi 'Kurki' oli yleinen, ja oletettavasti Laukon Kurck -sukuisetkin tunsivat Vesilahden Sakoisissa, Kärkölässä ja Suomelassa sijainneet Kurki-nimiset maatilat. Kurki- ja Kurck -suvut pidettiin erillään.

Gabriel Kurck ylistää tunnetuissa muistelmissaan (1700-luvun alulta) voittopuolisesti aivan muiden esivanhempiensa sukuja (Gylta, Oxenstjerna, Bjelke). Gabriel mainitsee olevansa isänsä puolelta Kurck-sukua, mutta Kurki-sukua hän ei mainitse, mikä tuntuu varsin oudolta. (Kurck 1906, 2; Lagerstam 2007b, 26; Läntinen 1974, 4) Erikoista on kaiken kaikkiaan se, että Laukon ympäristössä hyvinkin merkittävän aseman saanut runo ei näy siinä laajassa materiaalissa, joka Kurck-suvusta tunnetaan 1500-luvun jälkeen. Maininnat puuttuvat joko sen vuoksi, että runo ei ole totta, tai asiat ovat unohtuneet - tai niistä on tullut tabu. Oikeastaan vasta Kanteletar synnytti ensimmäiset julkiset kirjalliset merkinnät koko asiasta.

Onko todella ajateltavissa, että 1600-1700-lukujen Kurck-sukuiset eivät enää tunteneet tai muistaneet Jeppe Kurkea, hänen poikaansa Klaus Kurkea ja tämän lapsia Arvidia ja Elinaa? Jos nämä kuitenkin tunnettiin, ymmärrettiinkö ne omasta suvusta irrallisiksi? Ehkä sentään ainakin Arvid Kurki muistettiin. Vai haluttiinko yhteys peittää? Virkoja ja valtaa tarjonneita ruotsalaisia yhteyksiä tietenkin arvostettiin. Kihlakunnantuomari Axel Kurjella (1555-1630), joka harrasti sukututkimusta, oli sisarena Elina ja velipuolena Klaus (1532-1559-?), joka sai isoisältään vuonna 1532 isoäitinsä isän eli vanhan Klaus Kurjen vyön, mikä todistaa, että ainakaan 1500-luvun puolivälissä unohtamisesta ei vielä voinut olla kysymys.  (BFH III, 595) Vuonna 1519 Lasse Maununpoika vahvisti kiistanalaisen Murtomaan alueen kuuluvan Laukolle ja Klaus Kurjen lapsille. Klaus Kurjen sanottiin hallinneen aluetta omaisuutenaan niin kauan kuin hän eli. Outoa ilmoituksessa on, että alue oli jakamaton, vaikka Klaus Kurjen kuolemasta oli kulunut yli 40 vuotta. (FMU 5990) Laukko oli lasten kiinnekohta, mutta mikä perinnönjaon oli estänyt? Nuorin Kurkien suku hylkäsi Kurki-nimen ja otti käyttöön vasta 1500-luvun lopulla nimen Kurck. Kymmenissä asiakirjoissa ainakin vuoteen 1570 asti Juho Knuutinpoika ei käyttänyt muuta lisänimeä kuin till Laukko. ("Jöns Knutsson till Laucko", BFH IV, 432) Vasta vuosina 1575-1587 tavataan nimi Axel Jönsson Kurcki, Axell Kurkij ja Axel Kurk. (BFH V, 120, 400, 439) Tärkeä seikka näissä vanhimmissa Kurck-lisänimissä on se, että ne muistuttavat vanhinta suomenkielistä Kurki-nimeä, joten teoriat aivan uudesta ruotsalaislähtöisestä Kurck-suvusta tuskin ovat varteenotettavia. Kurck-suku tiesi ainakin alkuvaiheissaan polveutuneensa Kurjista. Sukuyhteyden hämärsi jokin muu syy. Oikealla ylimpänä vanhimman Kurki-suvun vaakuna Niilo Kurjesta Jeppe Kurkeen asti. Keskellä keskimmäisen Kurki-suvun vaakuna, jota käyttivät Klaus Kurki ja hänen lapsensa. Alimpana nuorimman Kurck-suvun vaakuna Knut Eerikinpojasta alkaen.

Entä jos Arvid ja Elina Kurki jostakin syystä halusivat ja onnistuivatkin peittämään sukutaustansa? Tai jos asialla oli lasten laaja suku? Jos oletetaan runon olevan totta, tällainen etääntyminen ja aatelisen verenperinnön tarkoituksellinen katkaiseminen olisi ollut jopa välttämätöntä. Jos runo muutoin on totta mutta Klaus Kurki ei olisikaan hukuttautunut, todellisuuteen olisi jäänyt niin voimakas vaikutustekijä, että Kurjen jälkeläisten elämä tuskin olisi voinut suuntautua tuntemallamme tavalla. Hukuttautumisen ansiosta tapahtumien vaikutusketju kuitenkin saattoi sulkeutua ja lasten elämälle avautui vielä mahdollisuus. Tämä on tietenkin vain arvelua.

Joka tapauksessa olettamukset, joiden mukaan Elinan surmaruno on säätyläisten kansalle opettama epätosi kulkutarina, edellyttävät, että runon kansanomainen ja erittäin rikas totuustaustaan uskova traditio työnnetään kylmästi sivuun. Voiko runon laulamiseen liittyvälle voimakkaalle ja pitkään jatkuneelle perinteelle ummistaa silmänsä? Vaikka innostuksen ja runon tapahtumiin uskomisen voisikin jossakin määrin selittää itseään ruokkivalla käyttäytymisellä (positiivinen feedback), jossakin luulisi kansanihmistenkin rajan tulevan vastaan. Löytyykö jostakin vastaava esimerkki, jossa kansa on saatu innostumaan yhtä täydellisesti johonkin ylhäältä päin tuotuun oppimateriaaliin? Jos Elinan surmaruno on epätosi, miksi sen juoni sovitettiin vain Laukkoon ja miksi runo sai vain Laukon ympäristössä valtavan suosion?

Koska Elinan surmaruno on esittäjiensä keskuudessa mielletty sisällöltään ehdottomaksi historialliseksi totuudeksi, tämän seikan tulisi myös olla osa selitettävää. Miksi sadat tai ehkä tuhannet laulajat olisivat uskoneet valheen totuudeksi siinä ympäristössä, jossa vallitsi puhdasoppinen kristillinen pyrkimys totuuteen ja rehellisyyteen? Konkreettisia tehtäviä suorittavia ihmisiä ovat aina kiinnostaneet vain kovat totuudet - ja kova huvi. Aaveet ja pirut ovat luonnollisesti olleet kansan tietoisesti epätodellisina huvituksina (Skogman 1864), mutta todellisuudesta irrallinen "taide" on kuulunut lähinnä oppineiston harrastuksiin. Piispa Henrikin surmavirsi on hieman vastaavanlainen historiallinen runo, ja siihenkin liittyvä traditio on rikas ja itsepintainen. Ehkä sekään runo ei kerro totuutta sellaisenaan, mutta siinä kuvattuihin tapahtumiin tutkijapiireissä on oltu taipuvaisia uskomaan helpommin, vaikka tämän runon henkilöistä ja tapahtumista puuttuvat kaikki varmat asiakirjamaininnat.

Runo paperilla vaikenee siitä elävästä todellisuudesta, jossa se syntyi ja jonka osa se kerran oli. Hinsalan kuuma ja pölyinen klihtasauna, jossa koko kylä vietti öitään runoja laulaen, tai Lanan mylly, jossa joukko isäntiä ja myöhemmin torppareita odotti aamuyön tunteina jauhatusvuoroaan hekin runoja laulaen, ovat olleet täysin tuntemattomia ympäristöjä 1900-luvun alkupuolen akateemisille tutkijoille. Kirjoihin ja kansiin ei kulkenut sekään vilkas elämä, jota vietettiin talojen pirttien päreen valaisemassa hämärässä silloin, kun säätyläiset lukivat teologiaa, metafysiikkaa ja Rooman historiaa sekä kiistelivät asemastaan säätyhierarkiassa. (ks. Jokipii 1955, 86) Aitojen kansanrunojen luominen ei edellyttänyt arvosanaa ruotsinkielessä, latinankielessä, teologiassa tai filosofiassa. Väheksymättä ollenkaan opillisen sivistyksen merkitystä on muistettava sekin, että talonpoikaiskulttuurin jokainen jäsen joutui sitkeyttä vaativassa arjessaan suorittamaan empiirisiä kokeita, jotta hänen työnsä olisi tuottanut niin toimeentulon kuin varat kasvaviin veroihin. Työn tuloksellisuus ohjasi suoraan taitojen ja käsityskyvyn kehittymistä. Vain kokemusten ja tietojen kirjallinen kasautuminen jäi puuttumaan.

5. Elinan surmarunon kaltaiset kertomukset muualla

Kaarle Krohn arveli vuonna 1900, että "Onko Elinan surmarunoa laulettu ulkopuolellakin Vesilahden pitäjää, on hyvin vaikea päättää." (Krohn 1900,163) Kiistaton totuus on, että pääasialliset laulupaikat sijaitsivat Vesilahdessa, mutta laulajia on ollut kaikissa lähipitäjissä. Entä samantyyppiset runot vielä kauempana? Mikä on ollut vaikutteiden kulkusuunta?

Elinan surmarunon tapaisia kertomuksia on merkitty muistiin 1870-luvun lopulla myös Halikon Joensuun tai Kärkkäisen kartanosta mutta päähenkilönä Henrik Olavinpoika Horn (1400-luvun alussa). Kurkien ja Hornien välillä on ollut niin paljon yhteyksiä, että vaikutteita on voinut mennä vaikkapa molempiin suuntiin. Hornin vaimo oli Klaus Lydekenpojan tytär Cecilia, ja Klaus Kurjen isän Jaakon vaimo oli Cecilian sisko Kaarina. Yhteyksiä Kurkiin löytyy myös 1500-luvulta. Henrik Klaunpoika Horn (1512-1595) oli ritari ja Suomen hallituksen päämies Juhana-herttuan aikana. Arvid Kurki ja Knut Eerikinpojan vaimo Elina olivat hänen pikkuserkkujansa. Henrikin Elina-vaimon äiti taas oli Kristiina Knuutintytär Kurki. Jos jokin tarina on Halikossa kuultu, sen päähenkilöiksi ei tietenkään ole asetettu jotakin vierasta henkilöä. Henrik Klaunpoika oli niin monissa tehtävissä mukana, että ei ole lainkaan ihme, jos Horn-nimi on jäänyt päällimmäisenä kansan muistiin. (Blomstedt 1918, 48)

Yhteydenpitoa Vesilahden ja Uskelan (nyk. Salon) Karjaskylän välillä mitä todennäköisemmin on pitänyt myös 1500-luvun puolivälissä Vesilahden kirkkoherrana toiminut Jöns Laurentii Torsth (k. 1567), joka oli kotoisin juuri Uskelan Karjaskylästä. Jöns Laurentii oli hyvin varakas maanomistaja; hän mm. omisti Maskun Villilän, jonka kuitenkin myi ystävälleen Kustaa Vaasalle 1559. Palkkioksi maatiloistaan hän oli saanut 1557 kuninkaalta oikeuden kantaa 8 vuotta viljaveroja. Vuonna 1561 Jöns sai Juhana herttualta kirjeen jonkun velan mitätöinnistä. (Leinberg 1898, 7, 9, 12; Leinberg 1903, 228). Torsthit olivat myös Hornien sukulaisia. (Blomstedt 1921, 27-29; Törnblom 1994)

Halikosta ja Uskelasta 1800-luvun puolivälissä muistiin merkityt kertomukset Horneista muistuttavat niin paljon alkuperäistä Elinan surmarunoa, että on oletettavaa, että runo tai sen asiasisältö on kulkeutunut joko jo 1500-luvun yhteydenpidoissa Vesilahdesta Halikkoon tai Halikon kertomus on sovitettu myöhemmin Elinan surmarunosta Horneihin. Uskelasta 1912 taltioitu Ida Heinosen aito Elinan surmarunon toisinto tiedettiin tuodun Laukosta ehkä vuosikymmeniä aiemmin (SKVR X, 72). J. R. Aspelin onkin maininnut, että "Ihan selvää on, että nämät Uskelan tarinat Hornista ovat kaikuja Vesilahden tarinoista Elinan surmasta sekä Matti Kurjen ja Potkon taisteluista. Syy miksi Vesilahden tarinat noin perehtyivät Uskelassa oli kaiketi se, että Klaus Kurjen onnetoin puoliso, Laukossa poltettu Elina, oli Uskelasta kotoisin. Hänen isänsä, aikanansa nähtävästi hyvin arvokas mies, Juho Olavinpoika Stenbock Karjaskylässä, eli v. 1447-75." (Aspelin 1885) Juho Olavinpoika syntyi 1400-luvun alussa ja kuoli n. 1488. Kun muualla Suomessa Elinan surmaruno ja -tarina on hyvin harvinainen, ehkä Salon seudulla on säilynyt yli 300 vuotta jokin vanha Juho Olavinpoikaan tai Elinaan liittyvä tieto ja luonut pohjan kiinnostukselle. Vanhimmat Elinan surmarunon tunnetut toisinnot ovat kiistatta Vesilahdesta.

Onhan myös joku Horn voinut kateuden tai muun syyn vuoksi tehdä veritekoja eikä teko liene ollenkaan ennen kuulumaton. Mahdollisesti johonkin rikokseen Horn onkin syyllistynyt, koska hänen rangaistuksestaan on kerrottu enemmän; hän joutui rakentamaan Uskelan, Halikon ja Perttelin kirkot sekä konttaamaan kirkkojen välin. Halikon ympäristöstä kuitenkin puuttuu varsinainen Elinan surmarunoon liittyvä elävä ja voimakas traditio, jollainen vallitsi hyvin pitkään Vesilahdessa. Näin ollen vesilahtelainen tarina on tunnettujen kanavien kautta kulkeutunut Halikon seudulle ja joku taitava kertoja on yhdistänyt sen siellä Horn-tarinoihin. (Borgå Tidning 72/1844, Suometar 1854, lisälehti 22, Simonsuuri 1984, 285)

Nimien siirtymistä ja muuttumista kansanperinteessä näyttää yleensäkin tapahtuneen silloin, kun traditio on ollut heikkoa. Jos paikkakunnalta ei tunneta alkuperäisen tarinan henkilöitä, tunnettuja henkilöitä ja tuttuja paikkoja on ollut pakko sijoittaa tarinaan. Sellaiset Piispa Henrikin surmavirren toisinnot, jotka on kerätty Köyliöön nähden kaukaa, sijoittavat tapahtumien paikoiksi keruualuetta lähellä olevia paikkoja. (Haavio 1948) Jo Vesilahden ympäristökunnissa on tapahtunut nimien selvää sekoittumista; mm. Klaus Kurki ja Matti Kurki sekoitetaan tai yhdistetään. Vesilahdessa Elinan surmaruno sekä kertomukset Matti Kurjesta ovat aina olleet erillään ja johdonmukaisia, koska niin maantieteellinen kuin yleishistoriallinenkin tietous paikkakunnalla ovat sitoneet yksityiskohdat kiinteästi paikoilleen.

Elinan surmarunon juonen aiheita väitetään yhdistetyn myös Louhisaaren Flemingeihin, joskin selvä näyttö tästä yhdistelystä puuttuu. Kartanon ensimmäinen omistaja oli Niilo Kurki (1400-), jonka Elina-tyttären useat sukututkimukset mainitsevat avioituneen Magnus Flemingin kanssa (Ramsay 1909). Käsitys on todennäköisesti Rasmus Ludvigssonin (n. 1520-1594) virhepäätelmä, sillä Niilo Kurjella ei ollut lapsia. Niilon sisko sen sijaan on ollut aviossa Niilo Skelghen kanssa, ja Magnus Flemingin vaimo voi olla joko tämän tai Niilon jonkun toisen siskon tytär, siis kuitenkin Kurki-Svärd-sukua. Skelghe on Kurki-sukuisena sekoitettu Niilo Kurkeen. Flemingit omistivat Louhisaaren kartanon vuoteen 1791 asti. Magnus Flemingin tyttären oletetaan olleen joko Klaus Kurjen vaimona tai hänen puolisonsa isän vaimona, joten ainakin käsityksiin liittyvä yhteys näyttäisi olevan olemassa. (Läntinen 1974, 13, 39; Vähäkangas 1999, 40)

Jos taas Nyynäisten kartanon seudulla asia on tuttu, on syytä muistaa, että Klaus Kurjen Brita-sisko (Birgitta, synt. n. 1440) asui kolmannessa avioliitossaan Nyynäisten kartanossa tuomari Jeppe Folmarinpojan puolisona. Jepen mainitaan omistaneen myös Nokian kartanon ja käyneen Laukossakin kaksi kertaa huomenlahjan todistajana. Birgitan ensimmäisestä avioliitosta syntyi Martinus Skytte nuorempi (1460/70-1550), sittemmin Turun piispa. Tämän Hebla-siskon suku taas johtaa 1600-luvun alussa Suomelan Finckenbergeihin, ja Vesilahden kirkkoherra Henricus oli tullut Nyynäisistä, joten tietojenvaihdolle on jälleen ollut tilaisuuksia. Moni muu Kurkien sukulainen toimi eri puolilla lounaista Suomea laamanneina ja tuomareina. Lähes kaikki Suomen mahtimiehet olivat läheistä sukua Kurjille. (Anthoni 1954, 1955, 1960; Anthoni 1970, 162; Läntinen 1974, 27-34; Vähäkangas 1999, 44-45). Jos Elinan surmarunon tapahtumat ovat edes joiltakin osin totta, on todennäköistä, että Kurkien suvun laajassa sisäpiirissä asiasta hiiskuttiin - kauhistellen. Kirjoihin ja kansioihin tiedot eivät kuitenkaan kulkeutuneet. Tietojen yksityiskohdille kävi lopulta kuten yleensä juoruille.

Kaikki edellä mainitut Elinan surmarunoa tai sen tapahtumia muistuttavat kertomukset muualla ovat olleet luonteeltaan huomattavasti heikompia, nuorempia ja häilyvämpiä eivätkä heijasta sellaista voimakasta traditiota kuten Vesilahden Hinsalan ympäristön lauluperinne. Laukon ulkopuolelta saaduilla toisinnoilla on lisäksi se yhteinen piirre, että niiden löytöpaikoilla on poikkeuksetta ollut elävät yhteydet Vesilahteen tai Laukon kartanoon keski- ja uuden ajan taitteessa. Runot ja kertomukset vaikuttavatkin sen vuoksi lainautumilta ja sovituksilta alkuperäisestä Elinan surmarunosta tai itse tapahtumista - sikäli kuin todellinen yhteys eikä vain satunnainen samanlaisuus on olemassa. Muussa tapauksessa ongelmaksi jäisi, että miten keskenään samantapaisia tarinoita on lainattu monilta eri paikkakunnilta juuri Vesilahteen.

Onko mahdollista, että Elinan surmaruno olisi runona tai asiasisältönä matkannut ulkomaille? Tällainen ongelma on tietenkin tutkimuspoliittinen; sitä mahdollisuutta, että jokin tai jotkin Suomen ulkopuolelta tavatuista runoista olisivatkin heijastumaa suomalaisesta Elinan surmarunosta tai siihen liittyvistä tapahtumista, ei juurikaan ole uskallettu esittää. Ei siitäkään huolimatta, että Kurjet kuuluivat Ruotsin merkittävimpiin aatelisiin, joiden tekosista kertovat tarinat olivat muinoin ehkä yhtä herkullisia kuin julkkisjuorut nyt. Kurkia oli jopa Ruotsin kuninkaan salaisessa valiokunnassa. Kurjet kannattivat Kustaa Vaasaa taisteluissa tanskalaisia ja unionimyönteisiä vastaan. Kurkien sukulaisia löytyi niin Suomenlahden kuin Pohjanlahdenkin takaa. Tanska kuitenkin lienee liian kaukana ja liian keskieurooppalainen. Suomen asema Ruotsissa oli vielä 1500-luvulla huomattava, mutta 1600-luvun lopulta alkaen suomalainen kulttuuri joutui voimakkaan ruotsalaistamisen kohteeksi. (Raevuori 1963; Lehtinen 1961; Kemiläinen 1993)

Kanavia on siis ollut ainakin Ruotsiin. Ruotsin kuningashuoneen jäseniä - mm. Kustaa Vaasan poikien jalkavaimoja - oleskeli Vesilahden lähistöllä Nokian Viikissä ja Kangasalan Vääksyssä ja Liuksialassa 1500-luvun loppupuolella. Tätäkin kautta tieto Kurkien edesottamuksista saattoi kulkeutua Ruotsiin asti. Juhana-herttuan jalkavaimosta Kaarina Hannuntyttärestä tuli lisäksi Kurkien verivihollinen, koska Juho Knuutinpoika (Kurck) vanhempi (1503-1578) johti 1563 Kaarinan omaisuuksien ryöstelyä Karkussa, Nokian Viikissä ja Kangasalan Vääksyssä. Tehtävänsä Juho oli saanut Juhanan velipuolelta Eerikiltä. Oikeudenkäynnin tuloksena Kurki jäi lähes rankaisematta. (Jutikkala 1939, 29-31; Raevuori 1963, 37-38; Gardberg 1993, 138; BFH  V, 383) Jos Elinan surmarunon tapahtumat ovat edes jossakin määrin totta, olisi hyvin luontevaa ajatella, että tieto tapahtumista levisi Kurkien vihollisten välityksellä ainakin suomalaisiin sukulaiskartanoihin ja niistä ties minne.

Laukosta oli yhteyksiä jopa Tanskaan, mistä pitivät huolen valtiounioni ja Flemingit. Jos tanskalaiset vaikutteet halutaan säilyttää välttämättöminä selittäjinä, pelkän runon tuomisen ja opettamisen sijasta jää muitakin mahdollisuuksia. Siinä tapauksessa, että Elinan surmarunossa on totuutta, sen tapahtumien logiikka voi olla lainattua. Kuten jo aiemmin todettiin, ihminen on oppimansa kulttuurin vanki. Osa niistä odotuksista, epäilyistä, arvoperusteista ja käytöstavoista, joista mahdolliset tapahtumat Laukossa 1400-luvun lopulla syntyivät, saattoivat hyvinkin olla tanskalaisen tai keskieurooppalaisen säätyläiskulttuurin ajatusmaailman kopiointia. Sallitun, kielletyn ja toivotun suhteen toimittiin kansainvälisen muodin mukaisesti. Jossakin muussa kulttuurissa oltaisiin käyttäydytty monin kohdin eri tavoin.

6. Väinö Voionmaa lukitsi runon Djäkneihin

Väinö Voionmaa (ent. Wallin) löysi vuonna 1897 Ruotsista merkillisen asiakirjan, jossa kerrottiin Djäkneistä: "Klaus Djäkn ja hänen vaimonsa ja lapsensa. Ensimmäinen avio; vaimo oli nimeltään Elina, kotoisin Mynämäen Orkovakkilasta. Hänet Klaus poltti ainoan ja ensimmäisen lapsensa kanssa, ja avioliitosta tuli perinnötön. Toinen avio; vaimo oli nimeltään rouva Kirsti, kotoisin Laitilan Isostatalosta; Heillä oli kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä..." Sitten seuraa luettelo Klaus Djäknin lapsista: Henrik, Arvid, Martta, Birgitta, Kaarina, Anna, mutta Tuomas ja Cecilia puuttuvat. Vuoden 1551 jälkeen tehdyn asiakirjan on taltioinut Suomessa vuoritoimintaa tutkinut Daniel Tilas (1712-1772), joka tunnettiin myös innokkaana keräilijänä. (Voionmaa 1900)

Daniel Tilas teki 1730-luvun lopulla tutkimuksiaan koko lounaisessa Suomessa ja asui ainakin 1738 Lempäälässä majuri Mårten Segercrantzin (1682-1758) isännöimässä Sotavallan kartanossa. Majuri taas oli ollut Laukon Axel Gustaf Kurjen ja hänen sisarensa holhoaja vuodesta 1734 lähtien. Jos Tilas kuuli Sotavallassa tai Laukossa Elinan surmarunosta, jota melko varmasti täällä silloin laulettiin, hän tietenkin taltioi tähän jollakin tavoin liittyvän paperin - mistä ja milloin sellaisen sitten löysikin. Tilasilla tuskin oli riittäviä tietoja tekstin sisällön arvioimiseen. Voionmaa esittää myös oletuksen löytämänsä asiakirjan säilytyssyistä. Klaus Lydekenpojan lasten kuvauksen jälkeen asiakirjassa on nimittäin merkintöjä Yläneen kartanosta, joka Tilasin aikoihin kuului saksasta tulleelle Lybecker-suvulle. (Alanen 1935, 457-481; Aaltio 1957, 156-)

1400-luvun alussa Yläneen vanhakartano kuului Klaus Lydekenpoika Djäknille ja hänen jälkeensä lapsilleen Martalle, Tuomakselle ja Henrikille. Pojilla ei ollut perillisiä, mutta Martalla oli liitostaan Juho Olavinpoika Tavastin kanssa pari tytärtä. Martta, joka kuoli viimeistään 1477, oli myöhemmin aviossa merirosvona tunnetun eri yhteyksistä kuuluisan Dönhoff Callen kanssa. Martan Margit-tyttären poika Arvid Eerikinpoika oli surmannut n. 1490 erään aatelismiehen, mitä seikkaa valtionhoitaja Sten Sture (n. 1440-1503) oli käyttänyt hyväkseen ja pelotellut miehen menettämään virkansa sekä luovuttamaan Yläneen kartanon kaikki sisarosuudet pilkkahinnalla itselleen. Juuri tämä seikka mainitaan Voionmaan löytämässä asiakirjassa. Mutkikkaita olivat myös Yläneen ja Laukon kartanoiden väliset suhteet.

Yläneen kartano joutui Sturelta aikanaan sisarenpojanpojalle Kustaa Vaasalle, joka myi tilan 1523 Joakim Flemingille. Vuonna 1520 Laukon Knut Eerikinpoika oli ollut selvittämässä rajariitoja Yläneellä. Joakim Fleming oli omistanut 1400-luvun lopulla mm. Nokian kartanoa. Joakimin Erik-pojan tytär Filippa oli hetken kihloissa Laukon Knut Juhonpojan kanssa, mutta Filippan veli Klaus Fleming esti näiden avioliiton. Sen vuoksi Yläneen kartanon katkeroitunut omistaja Filippa teki testamentissaan vuonna 1578 Klaus Flemingin perinnöttömäksi. Knut Juhonpoika ja Klaus Fleming olivat toistensa vihamiehiä. Riidanaiheita siis löytyi. Yläneen 1700-luvun Lybeckerit ja Creutzit olivat avioliittojen kautta sukua sekä Djäkneille että Kurjille. Koska Yläneen kartanon rajat sekä kuuluminen vanhaan rälssiin ovat muutoinkin olleet kiistojen ja väärennösten kohteena, tendenssimäisyys kuultaa Voionmaan löytämästä asiakirjakirjasta. Koska taustalla häilyy myös Arvid Eerikinpojan tekemä murha, teksti voi olla suunnattu mustamaalaamaan joitakin, ehkä jälleen juuri Djäknien perillisiä, jolloin paperi lienee tehty tilaustyönä johonkin tarkoitukseen. Kuten tuonnempana nähdään, asiakirjan alkuosakaan ei voi pitää paikkaansa, joten tekstillä tuskin on suurtakaan arvoa. (Suvanto 2001, 2075-2084; Anthoni 1970, 158; Boldt 1926; Lahtinen 2001, 117-8)

Aikaisemmin jo mainittiin, miten Gottlund ja Bomansson olivat epäröineet Peringskiöldin ja Teitin tekemiä merkintöjä Klaus Djäknistä. Tämä Voionmaan löytämä asiakirja olisi jo kolmas samantyyppinen. Valtionarkiston hoitaja K.A. Bomansson epäili kaikkia näitä tietoja: "Tämä Klaus Diekn olisi muka tuo tunnettu Klaus Lydekenpoika, joka mainitaan Hämeenmaan tuomarina v. 1390 ..." Alaviitteessä arvelu jatkuu: "...mutta epätietoista on, liekö tämä sama mies kuin Klaus Lydekenpoika Diekn, vaikka se kyllä on toden-näköistä." (Bomansson 1866, 10) K. Grotenfeltin löytämien asiakirjojen mukaan pernajalaisen Jaakko Teitin lisäksi valitusluetteloa aatelistoa vastaan oli Suomessa kokoamassa myös sukututkija Rasmus Ludvigsson (1510 - 1594). (Grotenfelt 1897) Aidosta sukututkimuksesta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan Kustaa Vaasalle edullisista tiedoista. Näiden kahden miehen merkinnät olivat sitten sukututkimuksen pohjana useita vuosisatoja.

Myös Voionmaa epäilee Gottlundin ja Bomanssonin tapaan Klaus Djäkniä koskevien tietojen sisältöä. Tilasin asiakirja on hengeltään samanlainen kuin kuninkaan kätyrinä tunnetun Jaakko Teitin tuotteet - ellei se sitten ole peräti tehtykin samassa pajassa ja joutunut jotenkin Tilasin käsiin. Asiakirjassa on samoja virheitäkin kuin kuuluisassa valitusluettelossa aatelistoa vastaan. Voionmaa päättää: "En lähde ratkaisemaan mihin historialliseen tapaukseen kansanlaulu perustuu... Mutta kumpiko Klauksista on ollut syyllinen Elinan surmaan, vai onko kumpikaan, sen, kuten sanottu, jätän ratkaisematta." Tiedot Mynämäen (aik. Mietoisten) Orkovakkisista ovat vähäisiä ja mahtavan Klaus Lydekenpojan vaimon kotipaikkana yllättäviä. Voionmaa ei siis itse esittänyt kovin sitovaa ratkaisua, mutta hänet on tulkittu toisin.

Voionmaan esille tuomasta asiakirjasta ja artikkelista tuli kaikkien myöhempien näkemysten peruslähde! Myöhempi tutkimus ja tuhannet asiaa selostaneet artikkelit, kirjat ja sukututkimukset ovat ilman muuta hyväksyneet totuudeksi sen, että Elinan surmaruno puhuu Klaus Lydekenpoika Djäknistä eikä Klaus Kurjesta. Kansanrunossa tapahtumat olisivat vain väkinäisesti sijoitettu Laukkoon ja Klaus Kurkeen. Voionmaan jälkeen Julius Krohn viestitti välittömästi kulttuuriyleisölle, että "Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä Klaus Djeknistä, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa siitä aviosta." (Krohn 1900, 139) Kuten tuonnempana osoitetaan, juuri tällaista asiakirjan teksti ei kerro. Krohnin näkemyksen mukaan siirtyminen puhumaan Klaus Kurjesta on vain kansan mielikuvituksen tuotetta. Tunnetun tutkijan näkemys otettiin lähteeksi lukuisiin seuraaviin teksteihin. Käsityksen leviämistä on helpottanut myös Jully Ramsay, jonka kaikkiin sukujohtoihin monet sukututkijat uskovat edelleenkin kritiikittömästi. (Ramsay 1909, 85, 245)

Käsitys Klaus Lydekenpojan syyllisyydestä on säilynyt näihin päiviin asti ja esitetään yhä varmempana. Matti Kuusi 1963: "Ylisen Satakunnan tuomari Klaus Kurki isännöi Vesilahden Laukossa 1400-luvun kolmannella neljänneksellä, mutta runon tapahtumat eivät sovi häneen vaan Klaus Lydekenpoika Djäkniin, jonka 1500-luvun asiakirjat tietävät olleen 1383-92 Hämeen tuomarina, polttaneen Mynämäellä syntyneen ensimmäisen vaimonsa Elinan ja naineen laitilalaisen Kristiina Jönsintyttären" (Kuusi 1963, 394-5). Anneli Asplund 1985: "Asiakirjat kertovat, että tuomari Klaus Djäkn poltti 1300-luvun lopulla vaimonsa Elinan ja nai myöhemmin Kristiina Jönsintyttären. Kansantraditio liitti rikoksen kuitenkin kokonaan toiseen henkilöön, toiseen samannimiseen tuomariin, Klaus Kurkeen, joka eli 1400-luvulla ja omisti Laukon kartanon." (Asplund 1985, 36) C.J.Cardberg 1989: "Marta Klauntytär oli merkittävä, ylhäisestä suvusta polveutunut nainen. Hänen isänsä oli Turun linnan kuuluisa päällikkö Klas Lydekinpoika Diekn, joka murhasi ensimmäisen vaimonsa ja ensimmäisen lapsensa ja jonka kauhea muisto elää suomalaisessa kansanrunossa 'Elinan surma'." (Cardberg 1989, 13) Matti Klinge 1995: "Elinan surman henkilöt sovittuvat erittäin hyvin Klaus Djäkniin, tapahtumapaikkana olisi silloin ollut hänen toinen kartanonsa Lemulla." (Klinge 1995, 66) Päivi Setälä 2003: "Lahjoitukset olivat surmatyön sovitusuhreja. Lucian puolison, Henrik Klaunpoika Djäknin isä Klaus Lydekenpoika Djäkn oli todennäköisesti Elinan surma -runossa kerrotun murhatyön tekijä. (Setälä 2003, 251). Myös Einar ja Mikko Juva, Aarne Anttila, Martti Haavio, Yrjö Raevuori, Satu Apo, Aarre Läntinen ja epälukuisat sukututkimukset toistavat saman näkemyksen.

7. Elinan surmarunon laulupaikat ja oppimisreitit

Elinan surmarunosta on saatu muistiin kaikkiaan satoja merkintöjä. Useimmat toisinnot on kuitenkin merkitty muistiin vasta sen jälkeen, kun runo julkaistiin Kantelettaressa 1840 ja arkkiveisuna 1847. Miten suuri merkitys tällä asialla on? Yksioikoisella suhtautumistavalla kaikki vuoden 1840 jälkeen taltioidut toisinnot pitäisi pyyhkäistä pöydältä pois. Tämän näkemyksen perustana on oletus, että runo saatettiin nyt opetella joko kokonaan tai osittain arkista tai Kantelettaresta. Tapahtuiko todella näin? Frans Kärki kysyi jokaisen toisinnon taltioinnin yhteydessä sitä, miten runo oli opittu. Tulos oli selkeä: Paperista opettelemalla kukaan ei ollut oppinut Elinan surmarunoa ulkoa! Jos näin olisi ollut ja kun muistetaan, että arkkiveisu oli periaatteessa kaikkien saatavilla ympäri Suomen, niin miksi runo osattiin ennen ja jälkeen arkkiveisun vain Vesilahdessa ja lähikunnissa? Miksi osaajat puuttuivat muualta?

Muutamat nuorimmista kertojista olivat todella nähneet paikkakunnalla harvinaisen arkkiveisun Elinan surmasta, mutta eivät olleet runoa siitä oppineet, koska arkkiveisu oli tyyliltään ja rakenteeltaan vieras. Muutoin arkkiveisuja oli hyvin yleisesti. Oskari Saarijärvi (synt. n. 1870) sanoikin runosta: "...myöhemmin nähnyt siitä kirjankin, jossa oli tavallista lukua ja runoa, mutta ei ollut sellaista, kuin olin kuullut lapsena." (FK 4654) Teksti paperilla ei synnytä runonlaulutilanteen alkuperäistä ja psyykkisesti vaikuttavaa elämystä. Laulutilanteen tuottama elämys ja alitajuinen  informaatio ovat olleet paljon suurempia kuin paperista luettujen sanojen. Jos joku ei runoa lainkaan osannut, hänen ei sitä kannattanut opetella ulkoa, koska runon saattoi lukea paljon helpommin paperista! Tässä tapauksessa ehkä vain joitakin säkeitä jäi mieleen (SKVR X, 77; HKVR I, 13). Jos taas runo osattiin ennestään ulkoa, kulkukauppiaalta ostettiin jokin muu arkki. Kanteletar ja arkkiveisu eivät ehkä sittenkään olleet kovin kohtalokkaita traditiolle. Tradition katkaisivat tehokkaammin muut seikat.

Kun myöhempiä runotoisintoja verrataan arkkiveisuun, niin näiden keskinäinen yhtäläisyys olisi helppo tulkita siten, että laulajat ovat oppineet runon arkkiveisusta. Tällöin unohtuu kuitenkin se, että arkkiveisuksi tarkoitetun runon toimitti J.F.Granlund, joka oli kuullut ja oppinut runon 1830-luvulla kotikylässään Hinsalassa ja naapurikylissä eli keskellä runon vilkkainta laulualuetta. Yhtäläisyys arkkiin on sen vuoksi enemmän kuin ilmeistä verrattuna Kantelettaren runoon, joka on ehkä poimittu hieman eri henkilöiltä ja on osittain myös Lönnrotin "stilisoima". On tietenkin mahdollista, että etenkin myöhemmissä toisinnoissa on vaikutteita painetuista runoista sen vuoksi, että kertoja on muistinsa tueksi tarkistanut kirjasta, että menikö se ja se kohta juuri näin. Tällä on merkitystä ainakin säkeiden alkuperäisyyden arviointiin.

Väinö Salminen ei uskonut Elinan surmarunon kansanomaisuuteen, vaan kirjoitti: "Jos Elinan surmaruno on syntynyt 1500-luvulla, on sen säilyminen muistin varassa kolmatta sataa vuotta miltei käsittämätön ilmiö." ... "Jos sitä joku l u k i silloin tällöin, painui se lopulta jonkun läsnäolevan alustalaisenkin mieleen." (Salminen 1934, 309, 316) Ventovieraalle 400 säkeen surmaruno on todella pitkä ja asiasisällöltään mutkikas, mahdollisesti paikka paikoin käsittämätönkin. Tilanne muuttuu välittömästi, jos laulaja tuntee runossa edellytetyn ympäristön ja on kokenut runon laulamistradition elävänä - ja vielä koko ikänsä. Kaikki runon todella osanneet ovatkin oppineet sen kotonaan tai työssään sukupolvesta toiseen, esim. vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan, ja kaikki ovat tunteneet Laukon ja Vesilahden hyvin. Nämä seikat on dokumentoitu lukemattomia kertoja. (esim. FK 2860-2870)

On edelleen muistettava, että runon viimeisiä todellisia osaajia eli vielä 1960-luvulla ja että Laukon alustalaiset eivät kuuluneet edes runon pääosaajiin. Sadat tai ehkä tuhannet ihmiset usean pitäjän alueella ovat todistettavasti laulaneet Elinan surman ulkoa opettelematta sitä milloinkaan paperista; näin mm. Lönnrotille, Boreniukselle, Tappuralle, Granlundille, Kärjelle ja Virtarannalle. Salmisen oletus edellyttää, että runoa tankattiin päähän kuin katkismusta. Näin ei tehty, vaan muistin tukena olivat itse tapahtumat saumattomasti toisiinsa liittyneinä kokonaisuuksina. Runoa ei opeteltu ulkoa, vaan nimenomaan tapahtumien topografia. Shamaanien tavoin runonlaulajat muistelivat tapahtumia elävinä ilmiöinä ja niitä kuvatessaan he poimivat tajunnastaan valmiita runomittaisia säekliseitä tai pikemminkin kliseeryhmiä. (Siikala 1994, 97-103)

Jonkinlaisen ongelman tuottavat ne kaksi Lönnrotin papereihin Laukon kartanosta tullutta runotoisintoa, joiden sanotaan olleen peräisin 1700-luvun lopusta ja mahdollisesti Tottijärven papeilta Henric Teleniukselta (1728-1797) ja vävyltä Immanuel Forssilta (1766-1840?). (HKVR II, 18-25) Väinö Salmisen mielestä molemmissa on jälkiä kirjallisesta alkuperästä ja kumpikin lienee kopio alkuperäisestä, joka on kirjoitettu "kukaties 1500-luvun lopulla tai 1600-luvun alussa." Lukemisen helpottamiseksi toisintoihin on merkitty kirjaimella uuden vuorosanan lausuja: C (=Clavus), E (=Elina), M (= Elinan äiti) ja K (=Kirsti).  (Salminen 1934, 305, 315; Rapola 1933, 38) Toisintojen muoto paperilla ei kuitenkaan todista muuta kuin kirjoittajan tapaa ja tarvetta hahmottaa runon rakenne, joka hänelle (papille?) on todennäköisesti ollut outo ja vaikea. Mitään ainutkertaista toisinnoissa ei ole. Ne myös poikkeavat niin paljon toisistaan, että ne eivät voi millään olla kopio samasta käsikirjoituksesta, vaan ovat pikemminkin kirjoitettu kuulonvaraisesti ja osittaisina. Kummastakin toisinnosta puuttuu oleellisia ja useiden laulajien kertomia kohtia, mm. paikannimiä on väärin. Tottijärven toisinnot eivät voi olla kopioita alkuperäisestä. Alexander Boldt ihmettelee, miksi papit eivät ole merkinneet muistiinpanoihinsa mitään oheistietoja. (Boldt 1926, 62) Syynä tähän voisi olla se, että Kurkien aikana tällaiset muistiinpanot arveltiin tulenaroiksi tekeleiksi. Tai sitten papit vain tallensivat kuulemansa runon, jonka oheen ei ilmaantunut muuta tietoa.

Runon osaaminen 1700-luvun alkukymmenien jälkeen vaikuttaisi riittävän todistetulta, mutta entä sitä ennen? Koko runon olemassaolo 1600-luvulla on vähintäänkin avoin kysymys. Isonvihan aikana 1714-1721 väki joutui välillä pakosalle metsiin. Tosin tätä on liioiteltu, koska Vesilahden muutamista kylistä on tarinoita yhteenotoista "juopuneiden kasakoiden" kanssa. (FK 6608) Vesilahti ei myöskään kuulunut isonvihan keskeisimpiin hävitysalueisiin. 1600-luvulla suurvalta Ruotsi muistutti suurta ja kurjistuvaa sotaleiriä; sadat vesilahtelaismiehet vietiin sotarosvoiksi Keski-Eurooppaan. Kuningas ja aatelisto vaativat kohtuuttomia lisäveroja katovuosinakin, joten tiloja autioitui. Elämä kuitenkin jatkui kutakuinkin kohtuullisesti. Kaltsilan isäntä Yrjö Pekanpoika teki 1601 Suomessa vierailleelle Kaarle-herttualle valituksen, että Vesilahti oli paljon korkeammin verotettu kuin muut pitäjät. (VH 186) 1500-luvun lopussa käyty 25-vuotinen sota Venäjää vastaan autioitti lisäverojen vuoksi puolet Vesilahden tiloista. Autioituminen tosin tarkoitti vain veronmaksukyvyttömyyttä, mistä tietenkin seurasi rajoituksia tilan hallintaoikeuteen. Joiltakin tosin jo hengissä pysyminenkin vaati ponnistuksia. Oliko Elinan surmaruno tämänkin ajan taltioituna jossakin? Päässä, paperilla? Moniko sen osasi? Vai oliko runo täysin tuntematon?

Jos Elinan surmaruno osattiin viimeistään 1600-luvulla jossakin vesilahtelaisessa kylässä, tuntuisi todennäköiseltä, että runon osaaminen olisi levinnyt lähiympäristössä varhaisemmin ja etäämmälle. Siinä tapauksessa myös kirjallisia muistiinpanoja olettaisi tehdyn, kuten tapahtui Piispa Henrikin surmarunon kohdalla. Sen perusteella, mitä nyt tiedetään runon osaajista, leviäminen näyttäisi alkaneen vasta 1700-luvun lopulla. Mahdollisti runo levisikin ympäristöön, mutta kuihtui sieltä tai jäi muiden kansanrunojen jalkoihin, koska runossa kerrottu sisältö ja ympäristö olivat ulkopaikkakuntalaisille liian vieraita ja mutkikkaita. Toisaalta onhan runon kaltaisia muistumia löydetty Etelä-Suomestakin. Runon osaamiselle oli suotuisat olosuhteet vain Vesilahdessa, koska tarina on kaiken kaikkiaan kovin paikallinen.

Vaikka 1600-luvun kurjuus on tosiasia, se saattaa osittain olla kurjuuskuvausten tuottama näköharha; taloushistoriallisten tietojen perusteella osalla väestöä olosuhteet olivat vähintään kohtuulliset. Näin mm. runon osaamisalueilla keskeisessä Vesilahdessa. Varsinkin metsästyksen ja yleensä eräelämän väheneminen korosti karjanhoidon, maanviljelyksen ja kalastuksen merkitystä. Kun verotuksessa siirryttiin käyttämään yhä enemmän rahaveroja, maataloutta oli kehitettävä nimenomaan kaupankäyntiä silmällä pitäen; peltoja raivattiin, viljankäsittelyä parannettiin, tervaa poltettiin ja karjanhoitoa monipuolistettiin. Rakennemuutoksesta seurasi mm. maaomaisuuden arvon nopea nousu sekä sivutuotteena tarve joskaan ei yleistä lupaa monenlaisiin käsityöammatteihin. Aatelisto, papisto ja upseeristo ainakin kuuluivat hyväosaisiin - heidän ohella kasvava joukko talonpoikia. (Jokipii 1974; VH 174-195)

Laukon kartanon Juho Knuutinpoika Kurck nuorempi, hovioikeuden presidentti, (1590-1652) aloitti 1600-luvun alussa häikäilemättömän maatilojen hankkimisen kartanoon niin Vesilahdesta kuin lähikunnistakin. Osa tiloista oli tosin lahjoitustiloja kuninkaalta, ja perusteena olivat ansiot sota- tai muussa virkapalveluksessa kuninkaalle. Monissa viroissa ansioituneet Juhon pojat Knut (1622-1690), Gustaf (1624-1689) ja ennen kaikkea Gabriel (1630-1712) jatkoivat maanhankintaa ja lahjoitusten vastaanottoa mm. kuningatar Kristinalta niin, että lopulta lähes kaikki maa monen kunnan alueella oli Laukon omaisuutta. Yhteiskunnan verkostoitumisen aste kasvoi, mutta samalla syntyi eriarvoisuutta. Valtansa huipulla olevat aateliset katosivat korkeuksiin, minkä vuoksi kaikki todellinen työnteko oli delegoitava uusille pikkuvirkamiehille, ruotusotilaille, sotilasvirkataloille, ratsastaloille, rustholleille ja kestikievareille. Tässä oli tavalliselle kansalle uusi kulttuurisen nousun mahdollisuus, joka myös käytettiin. Osa kansasta tietenkin putosi. Toisaalta kuninkaat palauttivat aatelisia reduktioilla tuon tuostakin maan pinnalle. (Raevuori 1963)

Vesilahden papiston maanhankinnan aloitti Jacobus Matthiae jo 1500-luvun lopulla, ja hänen huonotapaiset poikansa jatkoivat tilojen ostamista. Kirkkoherrat Josephus Wallenius (1596-1643, kh. 1626-) ja Martin Stenius (1610-1693, kh. 1645-) poikineen eivät hekään olleet edellisiä heikompia tilojen hankkijoina. Omien intressien ajamisen ohessa kirkkokuria tiukennettiin ja käynnistettiin noitakäräjiä ja toimeenpantiin jopa teilauksia; väestöryhmien välit kiristyivät. Lempäälässä Maexmontanus-papit käyttäytyivät samoin. (VH 449-463, Arajärvi 1959, 214-222) Nämäkään olosuhteet eivät voineet tehdä kansanrunojen laulamista mahdottomaksi, koska oletettavasti kirkollisesti hyväksyttäviä runoja ei vainottu.

Löytyisikö 1800-luvun runonlaulutraditiosta jotakin sellaista, jolla voisi olla traditiota kantava vastine aiempina vuosisatoina? Moni asia ei ollut edes muuttunut vuosisatoihin. Useat tekijät vaikuttivat samalla tavalla niin 1800-luvulla kuin aiemminkin. Vesilahden keskuskylien asunnot sijaitsivat toistensa läheisyydessä tiiviissä ryhmäkylissä, joten kaikki tunsivat toisensa. Arjen täytti kova työ pienillä ja ennen kaikkea yhteisesti hoidetuilla peltosaroilla, heinätöissä, juurikasmailla, viljariihissä, myllyissä, kaskimailla ja kalastuksessa. Gaddin mukaan "... he kyllä talvisin hiukan säästelevät itseään, mutta tekevät kesäisin taas työtä kuin raatavat orjat." (Gadd 1751, 116) Esimerkiksi viljanpuinnissa tarvittiin ainakin kymmenen henkilöä puimaan vilja ja muonittamaan joukko. Tuohon aikaa hyvin yleinen kaski oli vieläkin vaativampaa. Työ tehtiin aina talkoilla ja päätteeksi pidettiin kamppiaisia ja muita työn juhlia. Vaikka työtäkin säestettiin työlauluilla, niin etenkin erilaisissa työn juhlissa lienee ollut viimeinen mahdollisuus kansanrunojen syntymiseen ja säilymiseen. Yhdessä esitetyt runot ja laulut pitivät yhteisyyttä yllä henkisellä tasolla. (VH 237-368; Vilkuna 1946, 26, 173)

Salmisen tapaan syntyy kaikesta huolimatta halu epäröidä, että onko Elinan surmaruno sittenkin ollut 1600-luvulla vielä paperilla? Porthan mainitsee, että 1700-luvulla kansanrunouden harrastaminen oli hyvin yleistä sisämaan lukutaidottomien talonpoikien keskuudessa. Hän oli myös kuullut, että "Ne, jotka ovat erityisesti mieltyneet runojen sepittelyyn surevat kuitenkin kovin sitä, etteivät osaa kirjoittaa. On jopa niitä, jotka muistiaan auttaakseen ovat omin neuvoin ryhtyneet painettua kirjoitusta jäljitellen muotoamaan kirjaimia." (Porthan 1778/1983, 105, 69-87). Onko paperi todella ollut tarpeen? 1700-luvulta alkaen kerättiin paljon iäkästäkin kalevalamittaista kansanrunoutta, ja jossainhan näiden runojen vanhin aines oli jo 1600-luvulla. Paperilla se tuskin oli! Uuden ja aihepiiriltään vieraan runon opetteleminen paperilta vaikuttaa kaikissa tilanteissa epätodennäköiseltä. Elinan surmarunon kaltaisen voimakkaan lauluinnostuksen syntymistä Vesilahdessa ei voi selittää paperista oppimisella. Lauluperinteen ylläpitäjää on etsittävä muualta.

Klihtausta ja loukutusta Hinsalan Heikkilän pellavasaunassa 1920-luvulla. (Pauli Haapaniemen kokoelmista; Hoppu 2003, 88)

Isonvihan jälkeen Hinsalaan syntyi uusi taloudellinen tuotantomuoto, pellavanviljely ja pellavan jälkikäsittely. Hans Henrik Boije (1716-1781) suositteli viljelyä ja perusti pellavan kehruukoulun ensin Franssilaan ja sitten Otavalaan. Etelä-Hämeessä pellava oli tuttua, mutta Hinsalassa se lienee uutta, koska vielä 1600-luvun lopulla ainakaan Laukon omistamassa Hinsalan latokartanossa sitä ei viljelty. Vaikka kuitukasvit on tunnettu esihistorialliselta ajalta lähtien, pellava ilmeisesti saavutti suuren suosion juuri 1700-luvulla ja jatkui vilkkaana 1900-luvun alkuun asti.  Muualla Vesilahdessa viljely oli vähäisempää. Tuskin missään oli niin otollisia olosuhteita Elinan surmarunon säilymiselle kuin kylän monissa pellavasaunoissa. (Rasila 1988, 363; Kaukonen 1946, 27-32)

Nykyajan ihminen, joka tekee työnsä tietokoneruudun edessä, tuskin pystyy kuvittelemaan talkoita kuumassa ja pölyisessä pellavariihessä, mistä mm. Hinsalan Siina Kiehelä (edellä kuvassa 3:s vasemmalta), Siina Koivusalo ja Juho Taavetti Priiari kertoivat Frans Kärjelle. Miehet loukuttivat, naiset klihtasivat, emännät toivat ruokaa ja juomaa suurelle väkijoukolle. Lapset seurasivat vanhempien töitä, ehkä auttoivat heitä,  mutta ennen kaikkea kuuntelivat ja oppivat. Suuren ja tulikuuman kiukaan edessä valolähteenä oli himmeä "lyysmatti", sillä talkoot jatkuivat läpi koko yön, ja väkeä oli "kaustion" paljon. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta ajatukselle ja kommunikaatiolle jäi tilaa. Tämä hyvin erikoislaatuinen tapahtumatila täyttyi erilaisilla lauluilla, kaskuilla ja kertomuksilla muinaisilta ajoilta. Pellavariihissä laulajina olivat useimmiten naiset. Talkoiden kohokohtana oli juuri Elinan surman laulaminen, ja tunnelman täytyi olla hyvin vaikuttava. (FK 2870, 4648, 4643) Kokiko Elias Lönnrot juuri tämän, ei ole jäänyt muistiin. Mutta jos koki, asiantilalla on täytynyt olla merkitystä koko muinaisrunouden keruulle.

Oikealla Hinsalan kylän niittykartta vuodelta 1701. Maatilojen pihatontit sijaitsivat kartan vasemmassa alareunassa Hinsalan salmen rannalla. Pikkupirttejä ei ole merkitty. Hajallaan olevat pelto- ja niittytilkut pakottivat kyläläiset sopuun ja yhteistoimintaan. Isojaossa pellot jaettiin suuremmiksi lohkoiksi, mutta ryhmäkylä säilytti muotonsa 1900-luvun alkupuolelle asti. Kylä on syntynyt jo rautakaudella. Kartan leveys luonnossa on n. 1 km.

Merkittävää on, että Elinan surmarunoa eivät laulaneet ainoastaan naiset, vaan myös miehet lauloivat runoa tavanomaisissa päivätöissä. Vilhelm Palmgren kertoi, että miehet esittivät runoa vuorolaulantana jauhatusmatkoilla Lanan myllylle. Myös jauhatusvuoroa odottaessa lienee ollut hyvää aikaa laulaa. Lanan mylly muodostuikin paikaksi, josta Hinsalan ja Laukon alueiden runoperinne levisi useiden kuntien alueille, mm. Karkkuun ja Suoniemelle. Hyrske on kiinnittänyt huomiotaan siihen, että miesten laulutavassa on säilynyt vanha itämerensuomalainen ryhmälaulanta, joka on säilynyt myös Ritvalan kevätkulkueessa. (FK 4640; Hyrske 1951, 13) August Rosenberg Säijästä hyräili runoa kraatarintöissään (FK 2813). Kalle Koskinen Tyrvään rajalta kertoi, että "Rengit lauloivat sitä kuorman päällä ajaessaan, piiat ja emännät pirtissä." (FK 12051) Kun matkanteot hevosilla olivat yleistyneet 1600-luvulla myllymatkojen, kievarikyytien ja kauppamatkojen vuoksi ja kun matkat kestivät useita päiviä ja öitä, runojen laulamisen odottaisikin kuuluneen ajankuluun. 1600-luvun vesilahtelaisen arkisesta elämästä löytynee muitakin runonlaulua suosivia seikkoja. Oletettavasti kuitenkin vain tietyt tilanteet ja ympäristöt inspiroivat laulamiseen.

Elinan surmarunoa useimmiten nimenomaan laulettiin, ei lausuttu. Melodioina käytettiin useita tunnettuja yksinkertaisia kansanmelodioita, esim. kalevalaisia 5/4-melodioita ja 3/4-duurimelodiaa (FK 2857, 2820). Alkujaan esitys oli useimmiten juuri vuoropuhelun kaltaista ja verrattavissa muutoinkin kalevalaisten runojen esitystapaan. Entisaikojen ihminen ei ollut niinkään irrallinen solisti vaan tilanteiden muotoilemien ryhmien jäsen. Tiiviiseen yhteistoimintaan oltiin totuttu arjen töiden yhteydessä. Asiantila ei merkinnyt ihmisyksilön alennustilaa, vaan pikemminkin hänestä tuli tiiviin yhteisöllisyyden seurauksena instituutio; vaikuttava ja merkittävä persoonallisuus. Nuoremmat oppivat runon kaikkine vivahteineen vanhemmilta.

Aarre Läntinen yhdistää Elinan surman laulamisen myös Sääksmäen Ritvalan helkajuhlilla laulettaviin helkavirsiin. Helkajuhlien laulava kulkue oli pakko järjestää, jotta ei menetettäisi kesän satoa. Vastaavia taikoja on ollut myös Vesilahdessa. Helkajuhlat tai niiden maallistuneet perilliset jatkuivat Vesilahdessa 1900-luvulle asti. Perinteestä todistaa selkeä muistitieto (Hinsala, Hurskasvuori, Hiidennokka, Kaakila, Kurala) ja paikannimet (Helkamäki, Hellaankallio). Läntisen mielestä Elinan surmarunon laulaminen voi liittyä myös joihinkin talonpoikaisyhteisön keskikesän juhliin. (Läntinen 1996, 123-124; Virtaranta 1976, 149; VH 32) Uuden ajan Helkajuhlia on ollut vuodesta 1904 lähtien. Oikealla Helkakulkue vuonna 2004.

Siina Kiehelä (os. Priiari) on kertonut, että Elias Lönnrot "kävi usein Hinsalan kylässä joka talossa ja töllissä. Kyseli ja kirjoitti muistiin paljon Elinan surman laulusta y.m. ..." (FK 6006). Kertojien nimiä Lönnrot ei merkinnyt ylös, mutta ainakin Antti Tuhkurin (1820-1900) kotona hän oli käynyt (FK 2874). Todennäköisiin kertojiin ovat kuuluneet runon osaamisesta myöhemmin tunnetut Liisa Priiari (os. Sisto 1794-1868), Adam Priiari (1787-1865), Lönnrotin tuttava Isak Högander (FK 13958, 6282, 6521) ja kirkonvartijan vaimo Maijastiina Tallgren. Näiden lisäksi ilmeisesti kuka tahansa muukin kyläläinen; puhuuhan Lönnrot itsekin "usiamman laulajan todistuksesta". Adam Priiarin tytär Maija-Kaisa Priiari (myöh. Rekola, 1817-?) kävi lapsena Törngrenien ja Lönnrotin luona silmälääkärissä ja myöhemmin usein tanssiaisissa. Laukon juhlissa vieraili näihin aikoihin monta muutakin vesilahtelaista, joten Lönnrotin on tarvinnut tutustua kymmeniin tai satoihin paikkakuntalaisiin. (FK2696, 6007) Lönnrotin jälkeen runoja taltioineet Borenius, Granlund, Tappura, Kärki ja Virtaranta ovat merkinneet useimmiten laulajat muistiin.

Vaikka pääosa laulajista oli talojen kotoväkeä tai palkollisia, melko monessa tapauksessa laulajilla on ollut aikaisemmissa sukulaisissaan myös Porin rykmentin Vesilahden komppanian sotilaita. Koska eri kylien sotilastorppiin sijoitetussa komppaniassa oli myös vakituisia soittajia ja aikaa yleensäkin riittävästi musisointiin, tälläkin seikalla saattaa olla merkitystä ainakin tradition ylläpitämiseen ja leviämiseen, kukaties myös syntyyn. Hinsalasta tunnetaan nimeltäkin parikymmentä 1600-1700-luvun sotilasta, Vesilahdesta luonnollisesti satoja.

Boreniuksen taltioiman Eeva Ristilän (s. 1820) toisinnon yhteydessä puhutaan sotamies Modigista (HKVR II, 44 ja 70). Iida Jaakkola Rämsööstä oppi runon Suonolan Kukkolan ruotusotilas Adolf Tannilta (FK 2814). Niemenpään Tarkalle sotilas tuli jo 1651. Vakkalan Kouvolla oli everstiluutnantin virkatalo, ja muutamat runotoisintojen jäljet johtavatkin Vakkalaan. Koska kuuluisa talvitie kulki Hinsalan pohjoispuolitse, ulkopuolistakin väkeä - sotilaita, virkamiehiä, kauppiaita - oli usein kylässä. Hinsalan nimismiestalot Sorri ja Heikkilä toimivat kestikievareina ja muut talot vuorollaan rustholleina. Kärki oli rusthollina peräti vuosina 1685-1886. (VH 659, Punkari 2003b)

Hinsalan Priiarin talo autioitui Isonvihan aikaan kuten moni muukin talo. Frans Kärjen poika Ilmari Kärki haastatteli Siina Kiehelää (1859-1954; os. Priiari) vuonna 1953. Siina kertoi, että Ruotsin kuninkaan hovimestari oli luovuttanut Priiarin talon vapaakirjalla Ruotsin hovissa toimineelle hienolle miehelle, trumplarille ja hänen vaimolleen sekä kolmelle lapselleen. Trumplari itse palasi heti sotaan. Yksi lapsista oli Siinan mukaan Iisakki. Asiakirjojen mukaan 'trumplari' oli Johan Johansson Böckelman (1713-1778, myös nimi Beckelman) ja oli avioitunut jo 1734 Lempäälän Aimalan Kierikalla Maria Hasson kanssa. Viereisestä Lahdenkylästä tunnetaan sotilas Eric Johanson Böckelman. Johanille on merkitty useitakin lapsia, mutta Iisakkia ei tunneta.

Asiakirjat (mm. Say) mainitsevat rumpali Böckelmanin vaimon Marian pitäneen Priiaria vuosina 1744-46, minkä jälkeen isäntänä oli sotilas itse. Ajan tavan mukaan Johan lienee ottanut Hinsalaan tullessaan sukunimekseen talon nimen Priiari. Koska Johan oli rumpali ja perimätiedoissa hänet juuri "trumplarina" muistettiin, lauletut kansanrunot eivät voineet olla miehelle vieras asia. Priiarin seuraava omistaja oli Johan Johansson Priiari (2.11.1751-5.3.1840), mutta hänen äitinsä henkilöllisyys ei ole aivan varma. Vuonna 1752-53 rumpali Johan avioitui uudelleen Jokioisten Rassan  Brita Yrjöntyttären (1726-1799) kanssa. 1751 syntyneen Johan nuoremman äiti vaikuttaisi olleen vielä Maria Hasso, joka on saattanut kuolla n. 1752. Mikäli kuitenkin tapahtui avioero, Brita äitinä on myös jotenkin ajateltavissa. Johan nuoremman vaimo oli Sara Yrjöntytär Äijälä (1760-1817). Näiden poika oli Adam (1787-1865), jonka vaimo Liisa Yli-Sisto (1794-1868) kuului paikkakunnan merkittävimpiin vanhemman polven runonlaulajiin. (SAY, Kankaanpää 2003, 99; Iso-Iivari 2005; Hiski)

8. Unohdetut eteläiset runokylät ja Laukko

Kun runojen osaajien historiaa tutkii tarkemmin, herää epäilys, että Hinsala onkin voinut olla vain runon laulamisen kuuluisin ja voimaperäisin paikka. Tiivis ryhmäkylä järvenselkien välissä säilytti paremmin vanhoja tapoja ja muistoja etenkin klihtasaunojensa ansiosta. Onko Elinan surmarunoa laulettu aiemmin yleisesti myös muualla Vesilahdessa? Hinsalan kylän motiivina laulaa runoa oli pääasiassa vain Laukon kartanon välitön läheisyys. Maarajoista ja kalavesistä tosin oli vuosisatojen ajan kiistoja. (FK 6604). Vuosina 1667-1685 kylän 10 taloa olivat Kärkeä lukuun ottamatta läänitettyinä Gabriel Kurjelle, joka kokosi talot suureksi karjakartanoksi. Laukolle kuuluivat myös Hinsalan Jopin tila vanhana rälssimaana sekä koko Hinsalan niemen kärki Niemenpää vuodesta 1516. (Raevuori 1963, 31) Etupäässä olosuhteet siis edistivät runon laulamista.

Vasemmalla vuonna 1893 julkaistu kartta Vesilahden keskiosan kylistä. Laukon, Hinsalan ja Suomelan kylien nimien ympärille on lisätty neliö. Kylän nimen jäljessä on kylän taloluku. Kylät olivat lähes vastaavan kokoisia jo 1540-luvulla. Vaikka isojako ja uusjako jonkun verran hajottivat kylien rakennetta, suuri osa vanhoista maatiloista on edelleen kartan peruskylien tuntumassa. Päiretniemi, Puurosuo, Aumasten lato sekä Pikkuniittysten suo ja niemi sijaitsevat Laukon kartanon pohjois- ja koillispuolella. Aumasten lato oli myöhempinä aikoina lypsymaja. Jylhä Tuhnunvuori sijaitsee Hinsalan pohjoisrannalla. Katkoviivalla on merkitty laivareitti.

Runossa mainitun Elinan kotikulmilla Suomelan ympäristössä luulisi olleen vieläkin parempia syitä tapahtumien muistamiseen kuin Hinsalassa - edellyttäen, että runossa on totuutta tai että se on todeksi käsitetty. Suomela on ollut 2-3 talon säätyläiskylä (mm. Finckenberg 1604-1708, Wallenius 1733-), mutta Suomelan ympärillä on muita kyliä: Järvenranta, Kaltsila, Alhonlahti (Huonola), Rautiala, Sakoinen ja Korpiniemi ja järven takana lännessä Toivola, Kostiala ja suurehko Narva. Itse Vesilahden kirkonkylääkään ei saa unohtaa. Kaikki kylät olivat olemassa jo viimeistään rautakaudella. Kun mm. Frans Kärki pyrki aina saamaan selville, mistä runo oli opittu, opettajana oli melko usein joku sukulaishenkilö edellä mainituista kylistä.

Vaikka Hinsalasta on merkitty muistiin runon kuuluisimmat taltioinnit, monet tunnetut runonlaulajat ovat kertoneet oppineensa runon mm. Toivolan Ärölässä, Narvan Pastilla, Kostialan Kipparissa tai Alasella tai jossakin Suomelan torpassa. J.F. Granlund kirjoitti Elinan surmarunon 1830-luvulla Lihmon kraatarilta. (Rapola 1933, 75) Suomelan kaakkoispuolella oleva Vähäjärvi on 1700-luvun kartoissa Lihmonjärvi, ja järven rannalla sijaitsee Järvenrannan ja Kaltsilan kylät. Kraatari on asunut aivan Suomelan naapurissa. Hinsalan Liisa Priiari (1794-1868), joka kuului laulajien parhaimmistoon, asui ennen Hinsalaan tuloaan Järvenrannan Jutilassa. Liisan isä oli Vakkalan Mikko Sisto ja äiti Toivolankylän sotilaan Yrjö Yrjönpoika Ståhlstenin (1730-1808) tytär Maija (Maria 1763-1833). Agaatta Kallentytär Ärölä (myöh. Järvensivu, synt. 1819) Toivolasta opetti runon lähes 400-säkeisenä sekä lapsilleen että Hinsalan-Säijän seuduille. Agaatta oli oppinut runon Toivolassa ennen kuin osasi lukeakaan, oletettavasti jo 1820-luvulla. Adolfiina Toivolan oppi oli peräisin Suomelan torpasta. Narvassa runon oli osannut myös räätäli Amee. Lähempänä kirkonkylää asustivat Isak Högander ja kirkonvartijan rouva Maijastiina Tallgren. (FK 3624, 2808, 2809, 2815, 2817, 2819, 3624, 6462, 10891; HKVR II; 34, 62; SKVR X, 35)

Jos huomioi Frans Kärjen keräämät lukuisat toisinnot, runon osaamisen ja leviämisen keskipisteeksi voidaan asettaa Suomela vähintään yhtä hyvin perustein kuin Hinsala. Asiantilan olivat oivaltaneet myös runon osaajat. Elsa Humaloja kertoi Frans Kärjelle, että "...Vielä sanon, että isäni Kustaa Koivuniemen isä oli mv. Juho Härkälä, syntyisin Laukon naapurista Härkälästä, hänen vaimonsa Kreeta oli Jokioisten Rassan tyttäriä, siis Suomelan lähistöltä, jonka tähren ovat osanneet hyvin Laukon laulun." (FK 2815) Toivolassa 1904 syntynyt Tyyne Haavisto kertoi haastattelussa, että hänen mummunsa puhui usein Laukosta ja muisteli Elinan surmarunoa, mutta hänen omassa lapsuudessaan runoa ei enää osattu.

Suomelasta, Toivolasta, Kostialasta ja Narvasta taito hävisi 1900-luvun alussa uusien tuulien myötä eikä alkuperäisiä toisintoja kukaan ole aikoinaan merkinnyt muistiin. Isoviha 1700-luvun alussa, isojako 1700-luvun lopussa ja nälkävuodet 1860-luvulla heikensivät kylien sosiaalista yhtenäisyyttä. Vuosina 1867-68 kuoli vähän yli 1000 vesilahtelaista. Toisaalta 1800-luvun lopun voimakas väestönkasvu loi uuden yhteisörakenteen ja synnytti samalla muunlaisia ongelmia ja kiinnostuksen kohteita. Suomelan keskeisyys kuvastunee myös Matti Kuusen havainnosta: "Sivuhenkilöönkin, Elinan äitiin, on runoilijalta liiennyt intiimiä havainnollisuutta, jollaista ei juuri tapaa balladineitojen stereotyyppisissä emoissa ja emännissä." (Kuusi 1963, 397) Onko tähän syynä runoilija vai itse todellisuus?

Narvan Pastilta, Toivolan Ärölästä, Kostialan Kipparista ja ehkä muistakin tämän seudun taloista runo kulkeutui Vesilahden läntisiin osiin ja sieltä Tyrvään puolelle Kivijärvelle, Ekojärvelle ja Rautaniemeen. Näiden kylien asutus on peräisin vasta isonvihan jälkeiseltä ajalta; ensimmäiset asukkaat olivat sotilaita. Muutamat laulajista muistivat vanhan sanonnan suvustaan: "Olen surutonta Suonpään sukua, tuota parasta Pastin lajia." Uusilla sijoillaan runo osattiin Kärjen tekemien haastattelujen perusteella hyvin yleisesti. Ehkä tästä syystä Vesilahden ja Tyrvään raja-alueet muodostuivatkin Elinan surmarunon viimeisiksi osaamisalueiksi. Läntisen laulutradition juuret eivät näytä johtavan sen paremmin Laukkoon kuin Hinsalaan vaan lähes kokonaan eteläisiin kyliin ja Suomelan ympäristöön. Erikoista lienee sekin, että toisinnoista suuri osa on miesten kertomia. Edellä mainituista kylistä runo siirtyi myös pohjoisemmaksi Karkkuun.

Elämä Tyrvään rajalla oli 1950-luvulle asti hyvin vanhalla kannalla, kuten Hilda Tuomisto on 1952 kertonut: "Täällä osattiin Elinan surma muistitiedosta ennen yleisesti, sillä nämä syrjäiset takamaan torppariseudut, nim. Tyrvään Kivijärvenkulma, Ekojärvenmaa, Murtoo ym. elelivät omaa alkuperäistä elämäänsä, vieläkin näette, että täällä ei ole muita kuin malkakattoja ja vanhanaikaista esineistöä, vanhoja tapoja; Jumalan pelko vallitsee; mutta nuori kansa ei enää runoja kuuntele." (FK 5656) Myös Pertti Virtaranta sai todistaa vastaavan asiantilan. (Virtaranta 1976, 127-150, 253-305) Kalle Ekojärvi taas selitti runon osaamista sillä, että "... karhut ärisivät ja sudet ulvoivat pidättäen lapset kotipiirissä illoin". (FK 6925)

Tunnetuimpia Kivijärven-Ekojärven suunnan laulajista ovat Kursin sisarukset Olga (Vihdanmäki, 1874-1966), Fanni (Lähdekorpi, 1876-1972), Kontra sekä naimattomiksi jääneet Vilhelmiina ja Bruuno (FK 6921, 6922). Lisäksi runon muistivat ainakin August Törmä, Karoliina Kaunisto (Marjasuonmaa), Vilho Tuomisto, Kontra Tuomisto, Kalle Ekojärvi ja Fanni Ojansivu (FK 4651, 5655, 5658, 5952, 6182, 6521, 6668, 6925, 7157). Laulajien mukaan edellisten sukupolvien osaajia olivat mm. Hilma ja Kalle Kursi, Kalle Kursin isä Jeremias Pasti (Narvasta), Maija Suonpää, Jeremias Tuomisto, Fredriika Tuomisto, Hilda ja Ville Ekojärvi, Marjaana Männistö sekä Johanna Priikooli-Marjamäki (FK 5655, 5952, 6145, 6919, 6460, 6919, 6921, 8140, 10062, 10893; Virtaranta 1953, 326).

Koska Vesilahden läntisin ja Tyrvään puolelle jatkuva keruualue on jo melko kaukana runon kertomasta tapahtumapaikasta, myöhäisiin toisintoihin on tullut jonkun verran enemmän laulajien omaa sepitystä. Asiasisältö on kuitenkin edelleen säilynyt muuttumattomana. (FK 6461, Virtaranta 1976) Useimmat runon osaajista kuitenkin tunsivat melko hyvin Vesilahtea. Runon siirtyminen tapahtumaympäristöön nähden periferiaan on toisaalta säilyttänyt toisinnoissa joitakin vanhoiksi tulkittavia ja poikkeavia erityispiirteitä. Koska runonlaulaminen oli yleistä nimenomaan Toivolan, Kostialan ja Narvan kylistä lähteneissä suvuissa, on oletettavaa, että traditiota piti yllä sukujen vanhat muistot esivanhempien kotikylistä.

Elävä laulutraditio sammui Tyrvään suunnalla viimeistään 1960-luvulla. Monet tämän seudun haastateltavista kertoivat 1980-luvulla vain, että aikanaan Elinan surmasta puhuttiin paljon. Johannes Heimometsä tosin osasi 1981 vielä muutamia säkeitä sekä juonen runosta, jonka oli oppinut joltakin tyrvääläiseltä vanhalta naiselta. (haast: Heimometsä 1981) Eeva Amanda Syrjänen tunsi myös juonen ja kertoi, että aikanaan Elinan surmasta puhuttiin paljon. Elinan hän sanoi olleen kotoisin Suomelasta. (haast. Syrjänen 1981)

Suomelan ympäristön kylistä lähteneessä runotraditiossa on sellaisia lisämainintoja Suomelasta, jotka puuttuvat esim. Hinsalan ja Laukon alueiden runoista. August Törmä muisti, että Elina alkoi pelätä ja katui kosintaan suostumista. Veljet ja äiti olivat kuitenkin vaatineet lupauksen pitämistä. Elina vietiin väkisin papin eteen. (FK 6521) Bruuno Kursi kertoi 1957 Laukon polttosäkeiden jälkeen, että "Suomelan järkytetty, vanha emäntä makasi pihalla maan martaana. Kun Uati tuli häntä etsimään ja ylös nostamaan lausui hän: Ah mun, rakas Uatiseni, Saata minut Suomelahan, Pian paikasta pahasta, Kamalasta, kauheasta." (FK 6922) Sisar Olga Vihdanmäki kertoi vuonna 1961, että "... laulussa on ennen ollut kansanomaisuutensa tähden monta erilaista ja asiaan kuuluvaa kohtaa, kaunista ja liikuttavaa kohtaa". Nyt hän muisti säkeet: "Ah mun, rakas poikaseni, Vaivasena maassa makaan, Herra meitä armahtakoon, jalkani ei enää nouse, saata minut Suomelaahan. Uati valjasti hevosensa, ajo yli järven selän suarastansa Suamelaahan, siitä pojat sisään kanto. -Voi voi mua vaimo valju, voi voi vaivaista mua vaimoo, kun mä viälä viimeiseksi, Elinaani epäillä kehtasin, että Klaus pois lähettäisi, ajaisi maailmalle, tapojansa häpeilemähän, elkiänsä piilemähän." Tähän emäntä sitten kuolikin. (FK 10063)

Kursin väkeä kahvipöydässä joskus 1920-luvulla tai hieman sitä ennen. Torppa sijaitsee Tyrvään (Vammalan, Sastamalan) puolella Vesilahden rajan tuntumassa. Vasemmalla oletettavasti Kalle Kursi ja sisarukset kahvipöydän ympärillä. Bruno Kursi tunnettiin valokuvaajana ja Kontra Kursi 2-rivisen soittajana. Lähimpiä naapureita puolen kilometrin päässä olivat Kivijärven ja Saarijärven torpat. Pomolaan ja Rautaniemen Tuomistoon oli pidempi matka.  Lähes tiettömillä erämailla suden näki ja kuuli lähes päivittäin. Viihteeksi riitti laulu ja soitto.

Olga ja Albert Vihdanmäen poika Aleksi Vihdanmäki kokosi ja julkaisi 1936 kattavan selvityksen paikkakunnan pellavankäsittelystä. Itse työvaiheissa tuskin on ollut paljonkaan eroavuuksia Hinsalassa noudatettuihin tapoihin; jopa työvälineet ovat olleet hyvin samannimisiä. Vihdanmäki kertoo myös öisistä klihtatalkoista, joiden tunnelma vaikuttaisi olleen vähintään yhtä eksoottinen kuin Hinsalassa. Kuuman ja pölyisen työn lomassa tapahtui monenlaista pelinpitoa, ja lopuksi mentiin piirileikkiä, numeroparista ja joskus polkkaakin. Elinan surmarunon laulamisesta tai muiden laulujen laulamisesta ei kuitenkaan mainita mitään, ne ehkä olivat vain Hinsalan erikoisuuksia. Ekojärvenmaa oli liian kaukana Laukosta. (Vihdanmäki 1936, 27-63)

Elinan surma oli myös Kurkien tiedossa, mitä seikkaa ei voi sivuuttaa merkityksettömänä. Olisivatko Kurjet itse hyväksyneet suvustaan joko yhtäkkisesti tai edes vähitellen tarinan, jolla suvun mainetta ei ainakaan parannettu? Tuskin kovin helpolla ainakaan perättömäksi ymmärrettävää juttua. Runon varhaisimmat kirjaanpanot ovat Laukon kartanolle hyvin läheisen Tottijärven kappeliseurakunnan papeilta! Miten runot tulivat Lönnrotin käsiin Laukkoon, ei ole tiedossa. Laukolle kuuluneessa Tottijärven kartanossa, joka sijaitsi aivan kirkon läheisyydessä, asusti 1500-luvun lopulla mm. Akseli Kurki.

Runosta on olemassa myös merkittävä ja varhainen joskin vain summittainen muistiinpano, jolla on yhteyksiä Kurkien aikaiseen Laukkoon. 18-vuotias neiti Eva Sofia Wegelius (1798-1873) kirjoitti Elinan surmarunosta vapaan ruotsinnoksen ("Elinas död") ehkä vuonna 1816, siis monta vuotta ennen Granlundia ja Lönnrotia. Runo kuvastaa Evan kaunokirjallisia harrastuksia, mutta aihe ja henkilöt ovat Elinan surmarunosta. Yksityiskohtana mainittakoon, että Eva kuvaa Clas Kurjen ja Elinan häitä, johon Kersti tulee kuokkavieraaksi. Runollista arvoa ainakaan Grotenfelt ei tekeleelle anna. Eva Sofia oli Vähäkyrön rovastin Jacob Wegeliuksen ja Helena Sofia Estlanderin tytär. Kun rovasti kuoli 1804, Helena Sofia avioitui Vesilahden rovastin Carl Constantin Hildenin kanssa ja perhe muutti Vesilahden pappilaan. Runo siis tunnettiin myös pappilassa! (Grotenfelt 1892)

Merkittävää on etenkin se, että Eva Wegelius oli kertonut saaneensa tietonsa eräältä vanhalta rouvalta Roslingilta, jonka on täytynyt olla Axel Gustaf Kurjen (1728-1800) avovaimo Eva Sofia Roseling (tai Rosling, synt. 1737). Kun nuori Eva Wegelius kuuli runon, hänen kaimansa Eva Roselingin iän on täytynyt lähennellä 80 vuotta. Yrjö Raevuori ilmoittaa Eva Sofian isäksi kersantti Petter Johan Roselingin, joka piti Narvan Pietilän sotilasvirkataloa vuosina 1745-1752 (Raevuori 1963, 216; Wirilander 1975, 13, 35). Petter oli avioitunut Christina Sabina Endersin kanssa vuonna 1732. Koska mies oli ollut jo Helsingissäkin virassa vuosina 1741-1744, hän lienee syntynyt viimeistään 1710-luvulla. Mutta missä Eva Sofia oli oppinut Elinan surmarunon? Axel Gustaf Kurki ja muu Laukon isäntäväki tuskin osasivat runoa, joten runon tai sen asiasisällön on täytynyt tulla Laukkoon Eva Sofian mukana hänen kotoaan Narvan Pietilästä. Toivolan ja Suomelan suunnasta tullut eteläinen runoversio ehkä osattiin yleisesti Narvan taloissa vielä 1700-luvulla.

Petter Johanilla näyttäisi olleen myös saman niminen poika luutnantti Petter Johan Roseling (s. 1748 Jokioisissa ja k. 1837 Vesilahdessa), jonka vaimo oli Sofia Juliana Kurjen tytär Catherina von Knorring (1758-1836). Eva Sofia oli todennäköisesti nuoremman Petterin sisar. Petter Johan nuoremman nimi esiintyy myös Vesilahden Kaakilan Rassan ja Toikan, Niemenpään Tolkin sekä Pirkkalan Mäkitalon isäntinä. Lähistöllä oli muitakin Roselingeja. Johan Petter Roseling (s. 1736 Tukholmassa ja  k. 1794/5 Nokialla) piti vuosina 1775-83 Nokian Kassilan puustellia ja isännöi Penttilää vuosina 1778-88 (vmo von Konow). Hänellä oli ainakin Carl Johan Johansson -niminen poika Karkussa. (Iso-Iivari 2005; Wegelius 2001; Carpelan 1965, 622, 1034)

Mainittakoon vielä muuan mielenkiintoinen yhteys. Vuonna 1838 jo 40-vuotias pappilan tytär Eva Sofia Wegelius avioitui majuri Aksel Fredrik Segercranzin (1797-1880) kanssa. Nämä asuivat Suomelan vieressä Tanskan rusthollissa. Runon arkkiveisuna julkaisseen J.F. Granlundin pitkäaikainen kirjeenvaihtoystävä oli näiden tytär Adelaide Emilia Segercranz. (1842-1931) Äitiin, Eva Sofia Wegeliukseen Granlund oli tutustunut jo Vesilahden pappilassa. (Kohtamäki 1936)

Vuonna 1824 syntynyt Taavetti Priiari kertoi Frans Kärjelle, että "Kun viimeinen Laukkoa ja Laukossa asuva Kurki, nim. Axel Kustaa Kurki, kuollut 1800, tahtoi muistaa Elina-rouvaa, poltettua marttyyriä, niin hän viimeiset elinvuotensa vietti Hinsalan Jopin talossa, joka silloin kuului Laukolle. Hän oli usein käynyt Tuhnunvuoren jyrkänteellä... Hän oli naimaton ollut, ja hänellä oli ollut lapsia talousemäntänsä kanssa, mikä seikka oli kiinnittänyt hänen mielensä viattomaan ja väärinsyytettyyn Elina Kurkeen." (FK 8831) Oikealla Veikko Kallion suunnittelema Laukon nykyinen päärakennus vuodelta 1931. Kallio pyrki seuraamaan C.L. Engelin tyyliä.

Kun pellavasaunat yksi toisensa jälkeen paloivat - pahin oli Priiarin saunan palo 1836 -  ja runon laulamista muutenkin alettiin pitää vanhanaikaisena, laulun muistaminen loppui. Tyrvään rajalla syntynyt Kalle Koskinen kertoi vanhempiensa osanneen runon, mutta "Kun sitten tuli uusi valistuskausi, unhottui se käytännöstä, sillä se on muka vanhanaikaista, se Elinan surma." (FK 12051) Olga Nieminen Toivolasta ilmoitti, että laulamista pidettiin 1900-luvun alussa jopa pahana tai että laulaminen peräti kiellettiin. Vanhat olivat kertoneet tapahtumista, mm. Narvassa kauppias Amee. Olga oli muiden tavoin osannut aikanaan laulaa runon. (haast: Nieminen 1981) Vuonna 1950 rovasti Kärki kirjoittaa, että "Elinan surmarunous on kuolemaisillaan; vanhat taatat itkevät, kun sitä runoa muistelevat". (Hyrske 1951; FK 12186) 1980-luvulla Vesilahden suurimmista kylistä ei enää löytynyt runon osaajia, vaikka muutamat muistivat, että runosta oli puhuttu lapsena.

9. Runo ympäristössään muistitiedon tukemana

Jotta Elinan surmarunon kaltaisen historiallisen runon voisi oppia ja hyväksyä muistettavakseen, runon asiasisällön tulee olla ainakin uskottavissa totuudeksi ja sen sisäisen sanoman tulee olla moraalisesti osaajan arvomaailman suuntainen. Molemmat ehdot täyttyivät. 1800-luvulla Hinsalassa asustaneet tai sinne sukua olleet suorastaan suuttuivat, kun joku esitti epäilyjä runon totuudesta. Runon esittämän tapahtumakulun totuudellisuuteen uskottiin vuorenvarmasti. Epätodeksi ymmärretylle kansa ei antanut arvoa. Usko tapahtumiin oli kertojien mukaan periytynyt sukupolvelta toiselle yhtä väkevästi kuin itse runo. Yhtään aitoa merkintää siitä, että runon totuutta olisi joku laulajista epäillyt, ei ole löytynyt - ainakaan vanhimmista muistiinpanoista. Runon totuuteen uskominen lienee ollut verrattavissa Raamatun sanaan uskomiseen.

Usko surmarunon totuuteen ei silti tee runon sanomaa todeksi, sillä runo saattaa kertoa jo lähtökohtaisesti tapahtumista, joita ei ole tapahtunut tai jotka ovat tapahtuneet toisin. Ja vaikka runo olisikin siinä olevien säkeiden osalta pääosin totta, niin todellisessa elämässä tapahtuu aina paljon enemmän ilmiöitä, kuin mikään runo voisi niitä periaatteessakaan kuvata. Kansanrunon sepittäjä tallentaa säkeisiinsä vain ne ilmiöt, jotka hän arvioi oleellisiksi ja jotka hän kykenee ilmaisemaan oman kielensä ja ajatusmaailmansa välineillä. Toinen henkilö saattaisi luoda samoista tapahtumista ehkä toisenlaisen kuvauksen - tällaista kuvausta ei kuitenkaan ole olemassa. Surmarunon kohdalla sekä muoto että sisältö ovat saaneet hyvin kiinteän ja yhtenäisen olomuodon. Toisinnoissa on muuntelua ja lisäarvoisia säkeitä mutta vain suhteellisen vähän.

Elinan surmarunon sisältö on muodostunut myytiksi, joka on pyritty myyttien tapaan välittämään mahdollisimman alkuperäisessä muodossa niin ymmärrettävänä sisältönä kuin myös sanallisena kokonaisuutena. Tämä muinaisuudesta asti vallinnut kulttuurinen tavoite on aina ollut välttämätön kaikkien esikirjallisten yhteisöjen kohdalla, sillä vain näin tieto on voinut säilyä. Ihmiskunnan vanhimmat myytit ovat säilyneet kymmeniä ja jopa satoja tuhansia vuosia (Witzell 2012). Surmarunon kohdalla tradition ovat rikkoneet vasta runon aihepiirin pohjalta luodut näytelmät, oopperat ja romaanit. Kirjailijat ovat suhtautuneet runossa mainittuihin tapahtumiin uudella tavalla ja he ovat luoneet niin yksityiskohtia kuin myös laajempia tapahtumakuvia täysin uusista näkökulmista ja uusin perustein. Tämä on ollut oikeutettua, koska uudet perusteet ovat tulosta eri tiedonalojen ja tieteiden kehittymisestä. Tapahtumakuvauket ovat toki saaneet näin myös uutta notkeutta. Uuden ajan kirjailijat ovat tulkinneet runon aihepiiriä ja mahdollisia tapahtumia siitä näkökulmasta, jonka mm. kehittynyt yksilöpsykologia, antropologia, yhteiskuntatieteet, historiatieteet ja jopa filosofia ovat luoneet. Tiedämme siis 1400-luvun elämästä, ihmisistä ja yhteisöistä nyt huomattavasti enemmän, ja tältä pohjalta on tehty uusia hypoteeseja tapahtumista. Uudet tulkinnat, jotka voivat myös olla keskenään erilaisia, eivät ole vähempiarvoisia kuin alkuperäinen runo.

Alkuperäinen Elinan surmaruno on kuitenkin sellaisenaan tärkeä historiallinen dokumentti. Tähän dokumenttiin liittyy myös melkoinen määrä muuta muistitietoa ja esittäjien näkemyksiä, joita niitäkään ei voi sivuuttaa arvottomina; myytin osina niillä voi olla oma merkityksensä. Taannoiset yritykset löytää runon muka kaikesta epäoleellisesta puhdistettu alku- tai normaalimuoto ovat sen vuoksi toimintoja, jotka rikkovat myytin todellista sisältöä (Ojansuu, Krohn). Kukaan ei tarkalleen tiedä runon syntyprosessia eikä kukaan voi tietää, mitä todellisuudessa tarkalleen ja yksiselitteisesti tapahtui. Mitä muuta siis on kerrottu pelkän kansanrunon säkeiden lisäksi ja miten runoon on suhtauduttu?

Elinan surmaruno on ensinnäkin ymmärretty kuvaukseksi todellisista tapahtumista. Siina Koivusalo kertoi, että Hinsalan vanhat ihmiset osasivat runon Klaus Kurjen ajoista asti. (FK 4648) "Tämä on totista totta; sen kuulin vanhoilta, jotka olivat vakavia, uskovia ihmisiä", sanoi August Törmä. (FK 6182) "Vanhat puhuivat siitä, että se on niin. Olisi aivan ihmettä, jos se ei olisi tapahtunut Vesilahdessa." sanoi Iida Jaakkola. (FK 2860)  Kukaan vesilahtelaisen tradition osaajista ei edes epäröinyt asiaa. Runsas suorasanallinen oheistietous vielä vahvisti käsitystä. Jopa Elias Lönnrot tuli vakuuttuneeksi runon todellisuuspohjasta.

Jos laulajat olisivat epäilleet runon totuutta tai jopa tienneet sen olevan epätosi, ainakin voimakkaan kristillisyyden vallitsemassa Hinsalassa laulaminen olisi loppunut lyhyeen. Runoa ei todennäköisesti olisi pelastanut sen runolliset ominaisuudet. Muutamat kertojat näkivät paljon vaivaa ja huolta ilmoittaakseen kerääjälle ehdottoman totuuden. (FK 5658) Myös laukkolaiset runon kuultuaan olisivat ilmaisseet sen olevan epätosi; Laukossa runoon kuitenkin uskottiin. Jotkut laulajista epäilivät muutamia runon sellaisia kohtia, joiden sanoja he eivät ymmärtäneet. Monet tosin eivät muuttaneet runoa, vaan sanoivat suorasanaisesti kerääjälleen oman käsityksensä. (FK 7629, 7788) Vesilahdesta on melko paljon kerätty muistitietoja, jotka ulottuvat Suomen sotaan, isoonvihaan, lappalaisiin, Matti Kurkeen, eräaikaan, Kristinuskon tuloon ja jopa 300-luvun rannikolta muuttoon. Arvioimalla näitä tietoja voidaan saada jonkinlainen näkemys muistitiedon yleisestä luotettavuudesta. 

Vain harva tutkijoista on epäillyt sitä, että runo on syntynyt Vesilahdessa. Runon nimien, tapahtumien ja koko olemuksen yhteensopivuus paikallisten olojen kanssa on täydellistä. Runon oppimista Vesilahdessa ja etenkin Hinsalassa on edesauttanut luonnollisesti se, että runon kaikki paikat, henkilöt ja tapahtumakäänteet sijoittuvat ilman pienintäkään ristiriitaa aivan lähiympäristöön ja paikkakunnalla tunnettuun Laukon historiaan. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että kun Suomelan emäntää haettiin Laukkoon, hän vasta Suomelan lahdella (myös: "Tuli tielle edemmäksi") tunnisti savun tulevan Laukosta; Suomelaan savu tuskin olisi näkynyt. Valtaosa tutkijoistakin on todennut, että runon sepittäjän tai sepittäjien on täytynyt tuntea aikansa tavat ja Vesilahti hyvin. Muualle sijoitetun ja epätodeksi tiedetyn runon muistaminenkin olisi jo ollut vaikeaa.

Runossa mainitut paikannimet löytyvät kaikki Laukon lähiympäristöstä, mm. Päiretniemi, Puurosuo, Aumasten lato ja Pikkuniittysten niemi ja Suomela on n. 5 kilometrin päässä.  Runoilijan tai runoilijoiden on täytynyt tuntea Vesilahti, Laukko ja Kurkien suku  hyvin. 1800-luvulla ihmiset vielä tiesivät ja tunnistivat runossa mainitut paikat ja jopa rakennukset. Pikkuniittysten niemi ('nimi') oli soinen alue Puurosuon, Päiretniemen ja Jaakkaanlahden välissä. Siellä oli ruoppakaivantoja ja pieniä aidattuja hevoslaitumia, eikä Päiretniemeen ennen päässyt lainkaan hevosella. Myöhemmin ruoppakuopat täytettiin ja aluetta ehkä käytettiin viljelykseen, mutta nykyään suoalueella on tuuhea koivikko. (FK 9029) Runon elämää ja ympäristöä kuvaava aineis nivoutuu poikkeuksellisen hyvin Vesilahden tunnettuun historiaan ja elämänpiiriin. Vaikka surmaruno olisi perussisällöltään epätosi, se olisi silti hyvä kuvaus paikkakunnasta ja sen elämästä vuosina 1500-1800. Oikealla näkymä Laukon pihasta koilliseen vuonna 1911 (S. Brander). Vasemmalla Pikkuniittysten suo ja sen takaa häämöttää Puurosuo.

Runossa Klaus Kurjen on määrä mennä keräjille Pohjanmaalle, mikä tuskin todellisuudessa olisi ollut mahdollista Ylä-Satakunnan tuomarille, koska Pohjanmaan tuomarina oli sukulaismies Kustaa Slatte. Ilmeisesti tämä ei haitannut Kurjen todellisesta toimenkuvasta tietämätöntä sepittäjää. Kun runo on syntynyt Klaus Kurjen jälkeen ja kun Kurki-Svärd -sukuisten tuomarien ja laamannien matkat Pohjanmaalle olivat tavanomaisia 1400-luvun alkupuolelta pitkälle 1500-luvulle asti, matkat ehkä heijastuivat luonnollisina runoon. Voinee olla, että myös Klaus Kurki oli vieraillut siellä sukulaistensa kanssa jossakin ominaisuudessa, vaikka asiakirjoista tällaiset maininnat puuttuvat. Muutoinhan runon juonittelulta olisi mennyt uskottavuus. Kukaan tämän ajan Pohjanmaan tuomareista ei edes asunut Pohjanmaalla, vaan matkustelivat eväiden kanssa aivan kuten runossa on kerrottu. (Luukko 1954, 221-225) Joissakin toisinnoissa puhutaan Pohjan noidista, ja niistähän varmaan aikanaan kerrottiinkin juttuja; olivathan uuden ajan alussa Vesilahden tuntumassakin oleskelleet saamelaiset tunnettuja juuri näistä asioista. Tarinoita Vesilahden saamelaisista ja lappalaisista on merkitty muistiin kymmenittäin. (Maajoki 1939)

Laukon pitkäaikaiset työntekijät Lauri Härkälä ja Kalle Mäkelä kertoivat Kärjelle, että nykyään pelloksi raivatun Puurosuon pohjoispuolella sijaitsivat ikivanhat Aumasten-ahon ladot, pyykkituvat ja karjarakennukset. Aumanen tarkoittaa suurta ja pitkää puusta tehtyä heinien tai viljan kuivaustelinettä, jossa korret ja oljet säilyvät kuivina talveen asti. Tältä alueelta löytyivät mm. vanhat käsikivet. Simo Koivuniemi kertoi, että Laukon pyykkituvat olivat vielä 1900-luvun alussa Jaakkanlahden rannalla. Torpparien naiset suorittivat siellä laaso- ja pyykkäripäiviä jonkun ylemmän rouvan johdolla. Siellä hierottiin, keitettiin, pulkittiin ja klapattiin kurikalla, väännettiin ja naurettiin. (FK 7632) Laukon työnjohtaja Kalle Viklund oli vanhojen laukkolaisten kertomusten perusteella näyttänyt, missä Klaus Kurjen piilopirtti eli karjasuojat siellä sijaitsivat. (FK 9029-32) Yrjö Niinimäki kertoi, että vielä 1900-luvun alkupuolella Elinan surmasta puhuttiin paljon Laukossa ja uskottiin sen olevan tosi. (haast: Niinimäki 1981)

Myös runossa mainitut etäisyyssuhteet sopivat todellisuuteen. Kun Kirsti juoksi Aumasten ladolle, sinne oli ehkä 10 minuutin matka. Kun Kurki sitten ryhtyi sytyttämään kartanoaan, se tuskin tapahtui tuluksilla ja tuohilla aivan yhtäkkiä. Suomela sijaitsee Laukonselän ja Alhonselän toisella puolella 5-6 kilometrin järvimatkan päässä, maanteitse matka on kaksinkertainen. Uotin matka hevosreellä Elinan äitiä noutamaan Suomelasta tytärtään katsomaan ei olisi kestänyt tuntiakaan jäitse. (FK 10893) Kesällä matka juosten Hinsalan, Jokioisten ja Rautialan kautta vei jonkun verran pidempään, koska oli ylitettävä Hinsalan salmi. Ainakaan talvella Laukon oletettavasti paksuista hirsistä rakennettu asumus ei olisi ehtinyt palaa kovinkaan pitkälle Uotin Suomelassa käynnin aikana. Vaikka runo kertoisikin tositapahtuman, yksityiskohtia ei voi tulkita kirjaimellisesti. Missään tapauksessa mikään runon todellisuutta kuvaavista säkeistä ei ole mahdoton Laukossa ja Vesilahdessa. Muualle Suomeen runon kuvauksia voi sijoittaa vain hyvin väkinäisesti. Jos runo olisi vaikkapa vain osittainen kopio muualta, luulisi toisinnoista löytyvän jonkinlaisia sisällöllisiä jälkiä muusta ympäristöstä.

Kurkien suuri suku oli vesilahtelaisille hyvin tuttu vuosisatojen ajan, viimeistään 1400-luvulta lähtien. Jos taruhahmona pidetty Matti Kurki oli Sakoisten Kurkia, kuten kansantarinat väittävät, Kurjet ovat olleet tuttuja rautakaudelta asti. Suvusta on asiakirjoissa käytetty Kurki-nimitystä Klaus ja Arvid Kurkeen asti, mutta kun 1500-luvun loppupuolella lisänimi otettiin uudelleen käyttöön, se kirjoitettiin muodossa Kurck. Kansa on aina käyttänyt nimeä Kurki, ei Kurck. Kurki-nimisiä taloja on ollut Vesilahdessa Sakoisissa, Kärkölässä, Junnilassa ja Suomelassa. Laukon kartanon omistajat olivat paljon tekemisissä naapureidensa kanssa. Jonkun verran riitoja syntyi sen vuoksi, että Laukko vahvemman oikeudella käytti kalavesiä mielensä mukaan, patosi jokia oman myllynsä käyttöön ja laajensi maarajojaan naapurin puolelle. Kun Laukko maanviljelyksen tehostamiseksi ryhtyi perustamaan lampuotitiloja ja torppia 1600-luvulta alkaen, kartano isäntineen tuli hyvinkin tutuksi. Monet innovaatiot levisivät pitäjän taloihin Laukosta. (Raevuori 1963)

Runon lisäksi paikkakunnalla on kerrottu yksityiskohtia, joita runossa ei ole tai jotka vahvistavat runon säkeitä. Nämäkin ehkä ovat auttaneet runon mieleen painamista. Monet ovat muistaneet, että aikoinaan oli puhuttu Suomelan häistä, jonne soudettiin Laukosta Vesilahden pitkillä kirkkoveneillä (mm. FK 6182). Svante Sirén Toivolan kylästä oli kuullut mummultaan Johannalta kuvauksen, miten Klaus Kurjen komeat kosintajoukot olivat tulleet Suomelasta ja ratsastaneet kuuluvasti Narvan Poukan ahtaan Koukelon kautta Narvanjoen yli. Mummu oli kuullut tämän Narvan Poukalla vanhoilta ihmisiltä. (haast: Jakovuori 1979 ja 2011). Koukeloa käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella. Kalle Koivuniemen kertomista kihlauksen jälkeisistä säkeistä voi myös päätellä ajon Narvan kautta: "Ajoit kanssa kaiken joukon, ympäri maitten hevosillaan, tulit Laukon kartanolle." (FK 7629) Herman Järvinen ja Olga Vihdanmäki ovat kertoneet, että kun Elina tuli Laukkoon, Kirsti antoi hänelle kranssin, joka oli tehty nokkosista ja ohdakkeista. (FK 4653) Juho Vuorenpää oli kuullut, että Klaus Kurki oli vaskipukuinen (FK 6926).

Elsa Humaloja kertoi, että Klaus Kurjen ensimmäinen vaimo oli saanut selville Klaun ja Kirstin suhteen ja oli ottanut myrkkyä jättäen kuitenkin pojan, josta tuli piispa (FK 7631). Miina Ekojärvi kertoi kuulleensa mieheltään Kallelta ja sedältään Herman Järviseltä, että kun Kirsti houkutteli Uolevin Elinan kamariin, Uolevi oli ottanut jousen ja 5 nuolta ("Otti jousen olallensa, viisi nuolta viinehensä") ja aikoi ampua Klaus Kurjen ja Kirstin. Tätä Elina ei antanut tehdä, koska Jumala ei suvaitse tappamista ja koska Klaus oli hänen miehensä. (FK 10024; FK 6925) Ville Palmgren tiesi, että Klaus Kurki ajoi palavan talonsa ympäri niin paljon kuin hevosesta pääsi, jotta kukaan ei pääsisi sammuttamaan paloa. (Virtaranta 1950, 414)

Siina Koivusalolle (synt. 1874) puutarhanhoitaja Kajanteri oli näyttänyt Laukon pihassa paikkaa, jossa Elina poltettiin ja jossa ruohokaan ei kasva. (FK 4648) Myös Lönnrotille Laukossa näytettiin rakennuksen paikka, samoin Aumasten lato ja Kallioranta, josta Kurki ratsasti järveen. Lisäksi hänelle oli kerrottu, että "Rakennuksen sanotaan muuten olleen komeamman kuin yhdenkään muun myöhemmän Laukon kartanoon kuuluneen. Sisältä seinät olivat koristellut valiokuvilla ja monenmoisilla maalauksilla, ulkoa oli rakennus maalattu vihreällä öljyvärillä." Tätä eivät muut ole kertoneet. Edelleen Lönnrot oli kuullut, että runon pitkäpartainen Uolevi oli ollut isäntävouti ja Uoti Elinan veli. (Niemi 1930, 31; Anttila 1931, 94-5; Majamaa 1990, 104-110)

Tiedot rakennuksesta tuntuvat hieman yllättäviltä ja saattavat pikemminkin olla muistuma jostakin myöhemmästä palaneesta rakennuksesta; ainakin Gabriel Kurjen aikainen komea päärakennus paloi vuonna 1704. (Kurck 1906, 205) Tosin tämä tapahtuma voi olla runoon ja muistitietoon nähden liian uusi. Toisaalta Klaus Kurki tunnettiin suurista varoistaan mm. Arvid Kurjen opintojen yhteydessä. Lönnrotin ensimmäisessä kokoonpanossa sanotaan, että Klaus ja Kirsti asuivat tuhopolttonsa jälkeen hetken Uotin uudessa tuvassa - olisiko Uoti palannut Suomelaan. Sen jälkeen alkoivat kadot ja sairaudet.

Jo J.F.Granlund oli merkinnyt muistiin, että Klaus Kurki "ajo vaunusansa parihevosilla Tuhnun Wuorelta järveen". Samassa yhteydessä kuvataan vuoren juurella olevaa luolaa, Pirunpesää, johon liittyy paikkakunnalla muitakin tarinoita. (HKVR II, 30) Lönnrot kirjoitti yhtenevästi, että vuori sijaitsi tuonnempana kuin Kurjenkallio. (Majamaa 1993, 523) Myös Olga Vihdanmäki kertoi, että Kurki ajoi järveen reellä Tuhnunvuoren jyrkänteeltä ja että järvi oli silloin heikossa jäässä. Samaa ovat kertoneet monet muutkin. (FK 5973, 6924). Runon kuvaus "soitti suolla mennessänsä" tarkoittanee Puurosuota. Töysässä on kerrottu tarinoita Vesilahden voimamiehistä Tuhnu Tuhmasta ja Tohni Tohdista. Matti Kurki voitti päällikkö Tohnin, joka pakeni Töysään. Pirunpesänsä ansiosta Tuhnunvuori on ollut myös sopiva Kurjen ajaa alas veteen niin runossa kuin ehkä todellisuudessakin. Oikealla Tuhnunvuoren jyrkänne Pirunpesän kohdalla. Näillä main kerrotaan olleen paholaisen jakopöydän, mutta pikkupojat työnsivät sen veteen 1700-luvulla. (FK 2700, 10854, 10878)

Alkusyksystä 1841 Lönnrot teki Laukosta huvimatkan Kyröskoskelle Adolf Törngrenin ja Frans von Beckerin kanssa. Matkakertomuksensa eräässä versiossa Lönnrot kuvasi Päiretniemen Kalliorantaa näin: "Tältä kallioltahan tai, kuten jotkut kertojat ovat tietävinään, hiukan tuonnempaa, Laukon muinainen isäntä, Klaus Kurki, kun oli perättömästä epäluulosta polttanut rouvansa, nuoren Eliinan, ja Vapahtaja itse persoonallisesti on ilmoittanut hänelle tämän viattomuuden, oli ajaa karauttanut järveen ja sinne hukkunut." (Raevuori 1963, 238) Tästä kuvauksesta ilmenee, että Lönnrot tunsi hieman etäämmällä sijaitsevan Hinsalan Tuhnunvuoren eli juuri sen kalliojyrkänteen, josta vanhimmat Elinan surmarunon laulajat sanoivat Klaus Kurjen ja Kirstin ajaneen päin sulaa merta.

Aukusti Törmä (s. 1869) muisti, että kun Klaus Kurki lähti viimeiselle matkalleen, hän ei sallinut jo kieseihin istahtaneen Laukon kuskin tulevan enää mukaan: "Tälle reisulle en sinua ota. En tarvitse kuskia, sillä tie helvettiin on nyt minulle selvää selvempänä." Samoin Kirsti sai jäädä pois kyydistä ja tulla "rakkina perässä". (FK 5658, 6182) Laukon lähellä sijaitsevaa matalaa Kurjenkalliota tai Päiretniemen kalliota ruvettiin nimittämään alasajopaikaksi matkailullisessa mielessä 1800-luvun alkupuolella (FK 4637, 8831). Turistikertomukselta vaikuttaa myös se viime päiviin asti Vesilahdessa kulkenut tarina, että Tuhnunvuoren (tai Päiretniemen) päältä saattaa joskus tyvenellä ilmalla hohtaa Klaus Kurjen kiesit ja että kalastajien verkot ovat joskus tarttuneet kieseihin. Kerrotaan myös, että kiesejä olisi joskus huonolla menestyksellä yritetty nostaa. On hyvin vaikea arvioida, onko runon ulkopuolisissa kertomuksissa vaikutteita kirjoista, arkeista tai teattereista. Mitkään näistä oheistiedoista eivät vaikuta ainakaan tahallisesti mielivaltaisilta ja itse aiheeseen sopimattomilta.

Kurjen ajo hevosineen Tuhnunvuorelta alas liittyi Gottlundin mukaan ikivanhaan ja totuttuun perinteiseen tapaan käyttää hengestään luopumiseen suvun surmakalliota, sukujyrkkämää (ruots. ättestupa, joskus myös Valhall). Gottlundin mielestä on merkittävää, että runo osoittaa suomalaistenkin tunteneen Kreikassa ja muualla muinaisessa maailmassa käytetyn ritarillisen tavan päättää päivänsä sairauden tai vanhuuden kohdatessa. Kirkkoisä Johannes Chrysostomos on väittänyt goottien käyttäneen tapaa 300-luvulla. Myös skyyttien arveltiin tunteneen tämän menettelyn toivottomissa tilanteissa. Vielä 1800-luvulla uskottiin islantilaisen Götrekin eli Gautrekin saagan olevan sellaisenaan totta. Saagan mukaan Länsi-Göötanmaalla oli jyrkänne, jota käytettiin suvun ihmismäärän säätelyyn sekä vapaaehtoisesti että pakotettuna. Saaga käännettiin 1644 Ruotsiksi ja sen sisältö näyttää kulkeutuneen Suomeen asti. Nimi 'ättestupa' tosin palautuu käännöstäkin varhaisempaan aikaan. Koko tarina on kuitenkin todennäköisimmin pelkkä pahansuopa kummitusjuttu ilman mitään todellista taustaa. (Gottlund 1862, 651; Malm 1990; Odén 1996) Tämä ei sulje pois sitä vaihtoehtoa, että jossakin tapauksessa todellinen teko oltaisiin voitu sovittaa myytin muottiin. Jos myytillä on kuitenkin ollut jokin sijansa, niin kumpi sen on tuntenut - Klaus Kurki vai runon sepittäjä? Oli kumpi välinsä, Tuhnunvuoren jyrkänteellä lienee ollut kammottava maine jo keskiajalla.

Gottlund oli haastatellut Vesilahdesta Helsinkiin muuttanutta 60-vuotiasta Salomon Erikssonia vuonna 1858. Tämä oli kuullut lapsena Elinan surmarunon tapahtumista 97-vuotiaalta äidin isältä. Mies oli kuullut, että Klaus Kurki oli ollut hyvin rikas, mahtava ja hurjanluonteinen herra. Klaus Kurki oli mm. päättänyt rakentaa maantien suoraan Laukosta Turkuun, jossa hän oli linnan käskynhaltijana. Hänen kuolemansa kuitenkin keskeytti työn. Salomonin mukaan tieuralla pitäisi vieläkin olla nähtävissä Kurjen teettämiä paalutuksia, maansiirtokohtia ja vuorten räjäyttämiskohtia. Myös pitkospuita rakennettiin. Tämän jälkeen Salomon, tyypillistä kyllä, sekoittaa kertomukseensa Matti Kurjen tarinoita. Tie Turkuun on ollut ratsupolkuna jo varhain (Lemmetynpolku). Ainakin Juho Kurjen aloitteesta vuonna 1637 Loimaan käräjillä päätettiin rakentaa kesätie likimain talvitien linjalle Vesilahdesta Loimaalle. (Gottlund 1862, 655; Jokipii 1974, 505)

Toisinaan esitetään myös runon päähenkilöiksi aivan muita aatelisia. Aarre Läntinen arvelee, että Juho Knuutinpojan (1503-1577?) tunnetusti omavaltainen käyttäytyminen olisi ollut omiaan synnyttämään Kurkia vastaan tehdyn runon 1500-luvun puolivälissä. Kansalla ei näihin aikoihin ollut montaa keinoa purkaa kaunaansa ja herravihaansa aatelisia kohtaan. Runon tekijäksi luulisi silloin vain tavallisen kansan edustajaa. (Läntinen 1996) Kansanruno aseena kovaotteista Juho Knuutinpoika vanhempaa vastaan vaikuttaa kovin vähäpätöiseltä. Eerikiä kannattanut Juho tosin syyllistyi vuonna 1563 Juhana herttuan avovaimojen omaisuuden kartanoiden ryöstelyyn Vääksyssä ja Nokialla. (Suvanto 2001, 642; BFH IV, 205, 381, 431; BFH V, 487) Sitkeät huhut tosin kertoivat hänen poikansa Knut Juhonpojan menehtyneen 1598 Lempäälän Aimalan Olavi Laurinpoika Kierikan noituuksiin. (Raevuori 1963, 45) Myös Jaakko Teit tuo esiin Juhon väkivaltaisuudet, mutta yhtymäkohtia surmarunoon tekstissä ei ole. Juho Knuutinpojan tunnettuun elämään runo sopii mahdollisimman huonosti.

Psyykkisesti voimakkaasti vaikuttava kansanruno voi luonnollisesti inspiroida laulajia keksimään runoon uusia säkeitä ja suorasanaisia tietoja, mutta toisinnoissa olevien ja runon ulkopuolella kerrottujen yksityiskohtien suuri määrä ja keskinäinen ristiriidattomuus pääjuoneen nähden etenkin Vesilahden ympäristössä viittaisi yhteiseen ja loogisesti yhtenäiseen traditioon. Pikemminkin tilanne tuntuisi kuvaavan sitä, että runo on alunperin ollut suorasanaisena muistitietona ja että tietous on puettu runoasuun vasta myöhemmin ja että tämä on tehty vain kerran. Runomuodossa kertomus sai arvokkaamman ja kestävämmän muodon, mikä teki myös suorasanaisen muistitiedon tarpeettomaksi ja unohdusalttiiksi. Runona aihe oli helpommin opittavissa, ja viimeistään 1700-luvun puolivälissä se alkoi levittäytymisen kauemmaksi. Elinan surmarunon toisinnot ovat olleet myös hyvin yhtäpitäviä eri väestöryhmien välillä; muuntelu on ollut lähinnä satunnaista. Runon esittämisessä ei ole ollut pääasiana kertojan oman kertomustaidon esilletuominen vaan itse muuttumaton asia yksityiskohtineen.

Elinan surmaruno on inspiroinut yli 150 vuoden ajan kaikkia taiteenalueita. Oikealla on kuva Laukon kartanossa olevasta Antti Saarelan maalauksesta, jossa  Klaus Kurki kosii Suomelan Elinaa. (julk. Laukon kartanon luvalla)

10. Milloin ja miksi surmaruno sepitettiin?

Useat runouden tutkijat, mm. Julius Krohn ovat otaksuneet Elinan surmarunon syntyneen viimeistään 1500-luvun puolivälissä, koska uskonpuhdistuksen jälkeen yleisen käsityksen mukaan ei enää osattu sepittää kalevalamittaisia runoja. (J.Krohn 1892; K.Krohn 1900, 163; K.Krohn 1926, 59; Salminen 1934, 309) Uskonpuhdistus ei kuitenkaan ollut kertakaikkinen tapahtuma, vaan levisi ja vaikutti vähitellen; maaseudulla se vaikutti täysipainoisesti säätyhierarkian alapäässä vasta 1600-luvun lopulla. Oppineiden kiinnostus kansanrunoihin tuskin olisi herännyt 1600-luvulla, jos runoutta ei olisi kansan keskuudessa harrastettu aktiivisesti. Jopa piispoille oli annettu ohje kysellä, mitä "traditioita ja tarinoita kustakin oli muinaisista ajoista lähtien ja edelleen." (Forsius 2006; Sarajas 1956, 37-, 59) Piispa Gezelius vanhempi (1615-1690) ei vastustanut kansanrunoja, mutta taikauskoisia tapoja ja käsityksiä hän pyrki tiukasti poistamaan 1600-luvun puolivälistä lähtien.

Vaikka 1500-luku tuntuisi luontevalta runon syntyajalta, mikään ei estä, että runo olisikin syntynyt vasta 1600-luvulla ja kertoisi siitä huolimatta toden - tai epätoden -  tapahtumasarjan 1400-luvun lopulta. 1390-luvulle arveltua tapahtumaa silloin tuskin kukaan olisi enää muistanut. Useiden aikalaisten muistiinpanojen mukaan 1600-luvulla nimenomaan sepitettiin runoja. Tuntuisi oudolta, että runoja olisi pelkästään esitetty. Runousopin professori Erik Justander (1623-1678) peräti ohjasi suomalaisia runojen kirjoittajia muinaisten kotoisten esikuvien pariin. Kukaties Elina surmaruno on syntynyt juuri tällaisen aallon mukana - tietenkin jo vajavaiseen kalevalamittaan. Suomen harvat kirjapainot julkaisivat vuodesta 1643 alkaen arkkiveisuja myös historiallisista tapahtumista ja henkilöistä, mutta mitään merkkejä ei ole siitä, että Elinan surma olisi ollut arkkiveisuna jo näihin aikoihin. (Sarajas 1956, 69, 82, 88; Suomi 1979; VH 81)

Elinan surmarunossa on vanhemman maailmankuvan lisäksi selviä aineksia 1600-luvun yhteiskunnasta. Kurjen kosintatavat ja omat sotajoukot luonnollisesti kuuluvat keskiajalle. Sinne kuuluvat myös orjat, jos niitä nyt edes sananmukaisesti silloin enää oli. Runon maininnat palkollisista, patatuvasta, ladosta, tallista, naudoista, navetosta, lukoista, avaimista, tarhakarjasta ja pyssyistä paukkuvista ovat ominaisia parhaiten juuri 1600-luvulle, jolloin eräelämä oli vaihtunut maanviljelyskulttuuriksi. Näihin aikoihin Laukonkin maanviljelys tehostui, pelloille ilmestyivät härät ja Hinsalaan perustettiin latokartano. Runon alussa oleva kuvaus Suomelasta sopii parhaiten siihen kauteen, jolloin tila oli jo ratsastalo eli 1600-luvun alkuun. Jos korvatyynyjä, villavaippoja, lakanoita ja verkahameita ei käytetty maataloissa vielä 1700-luvullakaan, niin 1600-luvulla niitä viimeistään käytettiin kartanoissa. (Jokipii 1955, 84) Runossa on siis hieman sekaisin eri aikakausien aineksia, joten se ei voi olla yhden aikakauden tuote, vaan se on muotoutunut melko myöhään ja osittain jo keskiajan lopun aineksista. Jos Elinan surmaruno olisi syntynyt tyhjästä jonakin aikana, sen odottaisi kuvastavan johdonmukaisesti sepittämiskauttaan. Miksi runoilija olisi ollut epäjohdonmukainen? Asialla on merkitystä arvioitaessa runon totuustaustaa.

Piispa Henrikin surmarunosta, Helkavirsistä, Kaarle herttuan runosta ja monista tunnetuista tarinoista on useita mainintoja jo 1600-luvulla oppineiden teksteissä, mutta Elinan surmarunosta ei ole löytynyt vihjettäkään, vaikka Vesilahti kuului sisämaan keskiöön. Tämä synnyttää yhä voimakkaamman epäilyn siitä, että runo on syntynyt melko myöhään. Jos runo on 1600-luvun tuotetta, asiantila selittäisi runon melko suppea-alaisen ja myöhäisen leviämisen. Silti jää epävarmaksi, onko pohjana ollut vapaamuotoisen muistitieto vai jokin aiempi runo. Martti Rapola tosin on ollut havaitsevinaan samantyyppisiä säkeitä Henrik Florinuksen (1650-1705) sananlaskuissa ja Elinan surmarunossa, mutta oletettavasti on kyse 1600-luvun yleisistä ja eri tilanteisiin ja runoihin lainattavista sanonnoista; näitähän löytyy myös Helkavirsistä. (Rapola 1933, 28; Sarajas 1956, 90)

Matti Kuusi arveli, että "Esimerkiksi Juhana-herttuan pitäessä vuosina 1556-63 hoviaan Turussa ja Ulvilassa, musiikki- ja näytelmäesitysten huipentaessa juhlapitojen renessanssiloistoa ja maalaisaatelin jäljitellessä mahdollisuuksiensa mukaan isoisten iloja saattoi hyvin ilmetä syy, tarve, tilaisuus sepittää ja esittää vesilahtelainen paikallistarina Elinan surman tyyppiseksi runonäytelmäksi sovitettuna." (Kuusi 1963, 396) Saattoiko tällainen syy ilmetä? Kurjet eivät kuuluneet maalaisaateliin vaan pikemminkin Ruotsin kuninkaiden lähellä olevaan korkeimpaan aatelistoon. Itse Juhana herttua vieraili herttuakautensa alussa Laukossa Juho Knuutinpojan luona vuonna 1556. (Lagerstam 2000,19; Raevuori 1963, 38) Kun Juhanasta tuli 1568 kuningas, Erik-veljeä kannattanut Juho menetti virkansa ja läänityksensä. Miten Elinan surma renessanssinäytelmänä sopisi tähän? Elinan surman tyyppisen ruotsinkielisen näytelmän sepittäminen Kurkien hoveihin olisi ymmärrettävissä ehkä vain siten, että näytelmän kautta oltaisiin tehty surutyötä 80-90 vuotta aiemmin todella tapahtuneen tragedian vuoksi ja että näin oltaisiin tehty lopullinen tili vanhemman Kurki-suvun kanssa. Joku olisi sitten kääntänyt näytelmän suomeksi ja opettanut lähikylien kansalle. Näin mahdoton ajatus jää täysin vaille tukea. Hoviin, jossa oli Juho Knuutinpoika tai Knut Juhonpoika, juuri tällaista sepitystä ei ainakaan voitu tehdä totuudenvastaisena draamana. Muuta aatelistoa Vesilahteen ei oikeastaan mahtunut.

Myös Seppo Suvanto on kirjoittanut hieman ohimennen arvion Elinan surmarunon synnystä. Hän olettaa motiivina olleen talonpoikien koston maan hamuajia vastaan. Suvanto kertoo Suomen historia -teoksessa ensin esimerkin Harvialan Henrik Svärdistä ja jatkaa: "Samantapainen talonpoikien kosto vastenmieliselle omaisuuden kokoajalle lienee ollut skandinaavisen Herra Lavesta ja Elinasta kertovan balladin sovittaminen Varsinais-Suomessa Klaus Lydekenpoikaan, Suomen sen ajan suurimpaan yksityiseen maanomistajaan, sekä Ylä-Satakunnassa hänen tyttärenpoikaansa tuomari Klaus Kurkeen. Edellinen olisi kansantarinan ja jälkimmäinen tunnetun Elinan surmarunon mukaan ollut uskoton vaimolleen ja lopulta polttanut tämän ja pienen poikansa kartanossa." (Suvanto 1985, 197) Maan hamuajia todella oli, mutta niitä ei tiedetä vastustetun kansanrunojen voimalla. Davidin kapinan (1438) jälkeen yhteenottoja maa-aatelisten kanssa Vesilahdessa ei ollut edes Nuijasodan aikana (1596-7); pikemminkin kuningasvallan nousu nähtiin uhaksi. Sen paremmin Elinan surmaruno kuin skandinaavinen runokaan eivät kuvasta talonpoikien suhtautumista aatelisiin eikä kyse ole edes Klaus Kurjen uskottomuudesta. Klaus Lydekenpojasta taas ei ole olemassa minkäänlaista tarinaa.

Runon asiasisältö tunnettiin sekä Laukon että Tottijärven kartanoiden työväestön keskuudessa. "Laukon vanhat, koko ikänsä siellä olleet värkkärit ja rengit olivat vakuutettuja siitä, että Elinan surmavirsi on totta ja se on täällä tapahtunut." kertoi  Vilho Vilhelmson (FK 2864) "Ja kaikki nämä Laukon vanhat uskotut miehet ovat edellisiltä voudeilta saaneet sen tiedon, että Elinan surmaruno on totta ja että se on tapahtunut Laukossa." vakuutti Arvo Kaunisto (FK 2865). Näiden ja monien vastaavien ilmoitusten vilpittömyyttä ei ole aihetta epäillä. Jos runo ei ole totta, missä vaiheessa ja miten epätosi runo olisi alkanut merkitä täyttä totta Laukon työväestölle? On vaikea päätellä miten kauas tuo "edellisiltä voudeilta" vie ajassa taaksepäin, mutta koska myös Lönnrot ja Granlund olivat samassa uskossa, niin oletettavasti ainakin 1700-luvun alkupuolelle. Todennäköisesti kartanon päätiloissa ei ollut mahdollisuuksia runon esittämiseen tai laulamiseen; asiasta ehkä vain keskusteltiin. Työväki sen sijaan saattoi töissään laulaa runoa, koska varsin moni toisinto on saatu Laukon työväen edustajilta. Työväki oppi runon todennäköisesti lähikylistä.

Varsin yleinen peruste ajoitukseen on seurannut siitä käsityksestä, että runon ei ole uskottu olevan totta tai sen on uskottu kertovan Klaus Djäknistä. Näin arvioi Matti Kuusi: "Varmaan 1500-luku oli jo ehtinyt alkuaan pitemmälle, ennen kuin Klaus Kurjen muisto oli siinä määrin tarunomaistunut, että häneen voitiin sovittaa Klaus Djäknin tarina." (Kuusi 1963, 396) Lauri Santamäki ehkä kopioi jotakuta: "Sepittämisen on kuitenkin täytynyt tapahtua niin paljon Klaus Kurjen kuoleman jälkeen, että murhapoltto on voitu panna hänen nimiinsä virheen paljastumatta." (Santamäki 1970, 122) Tällainen oletus edellyttää, että Klaus Djäknistä oli olemassa 150 vuotta vanha tarina ja että ainakin sepittäjä sen tunsi. Oliko sepittäjän motiivina peittää Klaus Djäknin niskoille oletettu murha? Tällaista Djäknin tarinaa ei ole ainakaan yleisesti tunnettu. Siihen nähden, mitä runon esittäjistä, esitystilanteista ja esittäjien näkemyksistä tiedetään, epätoden tarinan sovittaminen Klaus Kurkeen on perusteetonta. Miksi juuri hän, arvostettu kihlakunnantuomari olisi tarvinnut runon? Sovitusteoria on kansanihmisten aliarviointia, koska uuden ajan alun ihminen konkreettisen työn tekijänä oli taatusti yhtä todellisuudentajuinen kuin nykyihminen. Jos verrataan tilannetta nykyaikaan, niin tuskin yhtäkään tunnettua ryöstöä, kapinaa, terroritekoa tai murhaa on sovitettu tahallisesti ja onnistuneesti oikeasta ympäristöstään toiseen ympäristöön - tekijöitä tosin pyritään peittelemään. Miksi näin olisi tehty satoja vuosia sitten?

Miten kauan olisi tarvittu aikaa, jotta Laukon ja Hinsalan väestölle olisi voitu uskotella Klaus Kurjesta tarinaa, joka ei olisi totta? Vesilahdessa eli 1900-luvun alussa vielä elävä muisto 1780-luvulla lopetetuista Narvan markkinoista. Samoin kerrottiin juttuja taisteluista ja paoista Isonvihan ajalta. (VH 249) Kun korpraali Nils Erik Hult mestattiin Vesilahdessa vuonna 1743, tapahtumasta kerrottiin juttuja vielä 1950-luvulla - ja lähes oikein. (Aaltio 1957; haast.: Vikman 1979). Näin siis ulkomuistin rappeutuneisuuden kaudellakin. 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella tuskin olisi voitu uskotella Klaus Kurjesta jotakin todellisuuden vastaista sen paremmin Hinsalassa, Suomelassa kuin Laukossakaan. Koska Klaus Kurki oli monissa tilanteissa tarvittu tuomari ja harvalukuisiin kuulunut asioiden hoitaja, hänet varmasti tunnettiin koko pitäjässä. Laukossa oli myös suurehko työväki, joka vapaa-ajallaan oli tekemisissä muiden pitäjäläisten kanssa. Oletettavasti vielä vuonna 1600 vanhat ihmiset muistivat omien isoisiensä ja isoäitiensä kertomuksia katolisen ajan viimeisistä ja koko pitäjän elämään monin tavoin vaikuttaneista vanhemmista Kurjista. Epätoden runon tekijää oltaisiin hymähdetty vielä 1600-luvun alussa.

Jos runo kaikesta huolimatta ei ole totta, sen on tarvinnut ilmaantua Laukkoon, Hinsalan niemelle ja Suomelan ympäristöön aikaisintaan 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa. Tällainen taitekohta voisi tietenkin olla Suuren Pohjansodan ja Isonvihan aika 1700-1714-1721. Silloin venäläiset ryöstivät Laukon perin pohjin ja Kurjet jättivät kartanon Kustaa Hornin isännöitäväksi. (Raevuori 1963, 157-8) Tämän jälkeen Laukon isännäksi tuli aivan pienenä orvoksi jäänyt Axel Gustaf Kurki (1728-1800), joka saavutti suuren arvostuksen koko pitäjässä. Isoisän isä, mahtava Gabriel Kurki oli haudattu 82-vuotiaana Vesilahden kirkkoon vuonna 1712. Axelin ja hänen pikkusiskonsa varakkaana ja määrätietoisena huoltajana toimi isän äiti Agnes Sofia von Lützow Laukossa. Isoisä - myös Axel Gustaf - oli kuollut vuonna 1704. Myöhemmin lasten huoltajaksi tuli Lempäälän Sotavallan Mårten Segercrantz. Muut lähimmät Kurki-sukuiset asuivat jo Ruotsissa. (Raevuori 1963, 189) Tämä lienee ainoa lyhyehkö  katkosvaihe, jossa totuudenvastainen ja ennen kaikkea Kurki-suvun kannalta kyseenalainen tarina olisi voitu uskotella jollekin Kurki-sukuiselle. On kuitenkin vaikea keksiä tähän syytä, sillä 1700-luvun alkupuolella muun Vesilahden tietämys Laukosta on ollut heikoimmillaan eikä kartanoa kohtaan tunnettu suurta mielenkiintoa.

Kokopäiväisen ja aktiivisen isännyyden 1749 ottanut Axel Gustaf Kurki nosti Laukon talouden nopeasti hyvin korkealle. Vuonna 1771 Laukossa ja sen sivukartanossa Tottijärvellä oli jo 42 torppaa, ja maanviljelyä kehitettiin valistusajan parhaimmassa hengessä. Minkäänlaisista ristiriidoista kartanon, torppareiden ja naapureiden välillä ei ole merkkejä. Daniel Hallin suorittamassa maanmittausasiakirjassa vuodelta 1773 sanotaan mm.: "Kun paroni ja hovimestari kaikessa muussakin käy seudun asukkaiden edellä hyvää esimerkkiä osoittaen, on hän suurella vaivalla ja suurin kustannuksin hankkinut hollantilaisia lehmiä ja sonnia sekä parasta lajia olevia espanjalaisia lampaita, joista useat lähiympäristön asukkaat ovat suureksi hyödykseen saaneet vasikoita ja lampaita parasta lajia." (Raevuori 1963, 201) Kun ottaa huomioon, miten suosittu surmaruno oli 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa, runoa ei voitu laulaa ainakaan mielenosoituksena Laukkoa kohtaan. Perättömäksi uskotun runon levittämisen olisi täytynyt olla todellista kansankiihotusta jotakin sellaista vastaan, jota ei ollut. Tämän perusteella runoa ei tietenkään vielä voi sanoa todeksi.

Jos itse Laukon kartanosta on vaikea löytää mahdollista runon sepittäjää ja opettajaa, etsintä on kohdistettava lähimpiin yhteistyötiloihin. Kun runo löytyi suppeahkona versiona 1700-luvun lopulla myös Vesilahden kappelista, Tottijärven pappilasta, on syytä kysyä, onko myös Vesilahden ja Tottijärven papistolla ollut asian kanssa jotakin tekemistä. (SKVR X, 19, 22) Salminenhan oletti näiden käsikirjoitusten olleen kopioita alkuperäisestä. Olihan Elinan surmarunon laulamiselle selvästi myös kristilliset syynsä. Opettavaisena tragediana runo oli ehkä valikoitunut muiden kansanrunojen joukosta, joten tämäkin mahdollisuus on pidettävä mukana. Jouko Tolvasen mielestä muutamilla kansanrunoilla, mm. Helkavirsillä on ollut didaktinen tai moraalinen tarkoituksensa. (Tolvanen 1941) Puhdasoppisuuden ajalla oletettavasti moni kristillisyyteen sopimaton runo sai tuomion. Ehkä vain tietynlaiset kansanrunot ja kansankertomukset olivat koko ajan sallittuja tai ehkä jopa suotavia. Aikanaan Vesilahdessakin yleinen ja Lönnrotin muistiin merkitsemä Tapanin virsi kertoo (Herodotoksen) tallirengistä Tapanista (Tahvanasta), joka hevosta juottaessaan näkee idän taivaalla ihmeellisen tähden ja luopuu jumalattoman Ruotuksen palveluksesta. (Anttila 1931, 96)

Kun rovasti Kärki tallensi Elinan surmarunoja, useat muistajat painottivat runon opettavaisia kohtia. Parhaimmat runonlaulajat olivat poikkeuksetta hartaita kristittyjä! (Hyrske 1951) Juho Vuorenpää väitti osaavansa Uuden Testamentin ulkoa (FK 6926). Hilma Heinonen kertoi, että "Vanhempani, etenkin äitini osasivat Elinan surman niin kuin isämeidän." (FK 3764) Vilhelmiina Kursi totesi, että "...kun sisareni Olga Vihdanmäen pojan tyttärelle annettiin nimi Kirsti, niin minä suutuin; sillä minä vieläkin vihaan ja kammoksun jumalatonta Kirstiä..." (FK 6921). Kursin suvun runoperinne on peräisin Suomelan ja Narvan suunnalta. Itse runoonkin säkeitä lienee sepitetty tai lisäilty nimenomaan opettavaisessa tarkoituksessa; nämä säkeet ovat ikään kuin suomalaisaiheisen "Raamatun" jakeita!

Elinan surmarunoa ei ole Vesilahdessa pidetty uskomustarinana, vaan runoa laulettiin sen vuoksi, että runo kertoi todeksi ymmärretyn, liikuttavan ja opettavaisen tapahtumasarjan mahtavasta Laukon kartanosta. Minkäänlaisia merkkejä siitä, että runo olisi toiminut kansankiihotuksen välineenä Laukon kartanon suuntaan ei ole. Vaikka laukkolaisten kanssa on välillä riidelty, vesilahtelaiset eivät ole minkään tunnetun tiedon perusteella käsittäneet Laukkoa viholliseksi. Myös Laukko tarvitsi vesilahtelaisia. Vasta Laukon lakkojen aikana syntyi poikkeustilanne. Runon asiasisältöön suhtauduttiin vakavasti. Runosta julkaistut monet arkkiveisut 1800-luvun puolivälin jälkeen olivat edelleen kuin pieniä hartauskirjoja, mikä seikka ilmentänee myös runon varhaisempaa käyttöä. Mathias Bergmanin arkki päättyy ohjeeseen: "Ota waari tästä kertomuksesta, äläkä anna rikkauden himon syöstä itseäsi pois siltä radalta, jota myöten elämäsi on perustettu kulkemaan, waan hae itselles elämän kumppani omasta säädystäsi, ja tarkasta hänen sydäntänsä, ja ei hänen tawaroitansa; sillä tawara katoo, waan rakkaus pysyy." (Bergman 1887, 22)

Jos runolla on yhteytensä seurakuntaan, uusia lähteitä voinee etsiä sieltäkin suunnalta. Vesilahden seurakunnan arkistot ovat kuitenkin palaneet moneen kertaan. Muuan mahdollisuus olisi ollut vuonna 1740 kirkkoherraksi tulleen Johan Hacksin (k. 1767) tiedoissa. Hän näet oli ollut ennen virkaansa tuloa Laukon Knut Kurjen lasten kotiopettajana ja omistipa vielä Axel Gustaf Kurjelle väitöskirjansa. Hacksin opillinen sivistys oli hyvin laaja. Tuomiokapituli pyysi 1753 Suomen seurakunnilta kuvauksia alueen historiallisista muistomerkeistä. Naapuriseurakunnan Lempäälän kirkkoherra Erik Edner teki hyvin seikkaperäisen selvityksen, mutta uusien valistusaatteiden innostama Hacks merkitsi vain asiallisiksi katsomiansa perustietoja. Kansantarinoiden suhteen hän tyytyi kirjoittamaan, että "... sellaisia kyllä on, mutta ne muistuttavat munkkitarinoita eivätkä ansaitse mitään huomiota." (VH 465)

11. Kuka sepitti Elinan surmarunon?

Väinö Salmiselle kysymys Elinan surmarunon tekijästä tuotti suuria vaikeuksia etenkin sen vuoksi, että hän ilman muuta oletti, että runo on mielivaltaisesti sepitetty totuuden vastainen tapahtumasarja ja että tekijän täytyi olla oppinut henkilö, joka osasi kirjoittaa sekä hallitsi suomenkielen lisäksi vielä kalevalamittaisen muinaisrunouden. Ulkoa oppimisen ja ilman paperia syntymisen mahdottomuutta Salminen todisteli sillä, että vaikka Inkerissä yritettiin opetella Elinan surmarunoa arkkiveisusta hyvinkin sitkeästi, runoa ei kerta kaikkiaan opittu. (Salminen 1934, 308) Arkistahan sitä ei Suomessakaan opittu! Viimeisimpinä aikoina jotkut vesilahtelaiset saattoivat tarkistaa arkista, että meniköhän se ja se kohta nyt noin. Runoilijan on arveltu olleen myös Kurkien kotiopettaja, kirjuri, virkaheitto pappi jne.

Myös Heikki Ojansuu epäili: "Elinan surman runoilija on minun käsitykseni mukaan tuskin voinut olla tavallinen kansanmies; sen on täytynyt olla joku sivistynyt suomalainen." (Ojansuu 1919, 377) Toisaalta aiemmin hän oli kirjoittanut: "Elinan surmarunosta voi myös osoittaa useita reheviä kansankielen lausetapoja. Runon ensimmäinen laulaja on ilmeisesti ollut syvä suomalainen, joka on ammentanut kansan omista ehtymättömistä tieto- ja kokemusvarastoista." (Ojansuu 1916, 108) Matti Kuusen mielestä "Runoilijalla oli vahva länsisuomalainen kielipohja ja runotradition tuntemus; tietymättömillä opinteillään hän näyttää tutustuneen erityisen hyvin tanskalaiseen balladiaihelmistoon ja koti- tai ulkomaiseen draamataiteeseen." (Kuusi 1963, 396) Löytyikö näin kovat vaatimukset täyttäviä sivistyneitä ja oppineita suomalaisia Vesilahdesta uudelle ajalle tultaessa? Vesilahdessa runoilijan täytyi olla jo senkin vuoksi, että paikallinen tuntemus oli kaikin puolin täydellistä.

Varsin mielikuvitusrikkaan selityksen Elinan surmarunolle antoi Alexander Boldt vuonna 1926. Hänen tarkoituksenaan oli ensinnäkin vapauttaa kaikki omat aateliset sukulaisensa eli Djäknit ja Kurjet surmatyön pahasta maineesta. Lisäksi hän halusi - osittain omina päätelminään ja osittain mm. Ojansuuhun vedoten - tuoda kuuluisan kansanrunon synnyn lähemmäksi Etelä-Suomen aateliskartanoita. Runon Laukko ei olekaan Vesilahden Laukko vaan tapahtumapaikka olisikin Perniön Laukko, joka sopisi myös tanskalaisessa runossa olevaan nimeen Lave Stisøn. Kurki-nimi olisi peräisin Uskelan Kurkelasta tai Paimion Kurjen kylästä. Ja voisipa Kurki-nimi vastata kokonaankin tanskalaista Stisøn -nimeä (styg), koska molemmat tarkoittavat pahaa tai häijyä. Kun Klaus Kurki meni käräjille Pohjanmaalle, Boldt katsoo päähenkilön menneen Perniön pohjoispuolelle Pohja-Suomeen. Pikkuniittyset ovat Perniön Vähäniittu (Lilläng). Entä sitten runon kirjoittaja? Kukapa muu se Boldtin mielestä voisi olla kuin muutaman muunkin vastaavan runon tekijä Mikael Agricola, jonka piti Suomen kaipuunsa vuoksi sijoittaa Elinan surmarunoon myös Suomela. (Boldt 1926, 38-49) Tämäkin teoria osoittaa vain sen, että niin yhteisöt, nimet kuin tapahtumatkin ovat eri aikoina ja eri paikoissa useasti hyvin samanlaisia.

Elinan surmaruno tekijöineen ja laulajineen on ollut kaikella tavalla kova pähkinä tutkijoille. Eikö tavallinen kansanmies tai -nainen todellakaan ole voinut runoilla väkirikkaassa Vesilahdessa paikallisten olosuhteiden tai tapahtumien pohjalta kalevalamittaista Elinan surmarunoa 1500-1600-luvuilla? Mitä tuon ajan sivistyneellä ja oppineella henkilöllä on voinut olla etunaan kansanihmiseen verrattuna? Kumpaisenkin vuorokaudessa on 24 tuntia. Asia voi jopa olla päinvastoin. Harvalukuiset oppineet olivat ylhäisiä erakkoja ja joutuivat varjelemaan asemaansa ja valtaansa. He tosin olivat jotenkin luku- ja kirjoitustaitoisia, mutta mahtoivatko nämä taidot olla riittäviä kansanrunon tekemiseen. Oppineisuus on aina ollut myös kieltäytymistä, jotta omaan asiaan olisi voinut erikoistua syvällisemmin. Korkeastikaan oppineilla tuskin oli aikaa ja mielenkiintoa sepittää lauluja paikallisiin olosuhteisiin, etenkään jos oli ollut tarkoitus tehdä puhtaita satuja kansan käyttöön. Kauempaa tulleen oppineen paikallistuntemuskaan ei olisi ollut riittävää.

Erilaisista tapahtumista runoilevia tavallisia mutta herkästi aistivia kansanihmisiä on ollut 1900-luvulle asti. Runouden tyyliasu tietenkin on muuttunut vapaammaksi ja vanhaa kalevalaista runomittaa ei ole osattu käyttää enää pitkiin aikoihin. Vielä Laukon torpparilakoista ja -häädöistä (1906-7) syntyi uusi kuuluisa balladi, Laukon lakkolaulu, jonka tekijäksi mainitaan näihin aikoihin tunnettu kansanparantaja ja runoniekka Tehva Honkola. Laulu oli aikoinaan hyvin tunnettu ja se osattiin sujuvasti ulkoa vielä 1980-luvulla. (Ahola 2002, liite 3) Siinäkin kantavana voimana oli poliittisiin arvoihin vetoava asiasisältö hyvin tutussa paikassa, Laukossa. Tehva tuskin olisi lauluaan tehnyt, ellei tositapahtumiin olisi suhtauduttu kiivaan tunneperäisesti ja ellei tapahtumiin liittyvien ihmisten määrä olisi ollut suuri. Suuri joukko myös levitti laulun. Tehvan lisäksi laulunikkareita oli muitakin.

Kansanihmisen taidot, älykkyys ja arviointikyky ovat olleet maaseudulla riittäviä mutkikkaampiinkin tehtäviin. Vasta teollinen työnjako ja tähän liittyvä opillinen ja toiminnallinen erikoistuminen synnyttivät kapea-alaisen työn, heikon identiteetin, vieraantuneisuuden sekä todelliset vähäosaiset. Kun väestö kasvoi 1800-luvun lopussa rakenteellisten edellytystensä ohi, maaseutu aloitti näivettymisensä ja kaupungit kasvunsa. Tällaisessa yhteiskunnassa hengen lennon suunta muuttui täydellisesti. Tästä yhteiskunnasta ei saisi tehdä päätelmiä aikaisempaan historiaan.

Aikaisempina vuosisatoina omavaraisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta tavoittelevassa talonpoikaisessa yhteiskunnassa jokaiselta yksilöltä edellytettiin tavallisessa arjessa älyä ja luovaa osaamista. Koettelemuksista huolimatta kansa ei ollut edes köyhää. Saman asian sanoo Martti Haavio käsitellessään Elinan surmarunon kaltaisia balladeja: "Ne on sepittänyt runoniekka, joka ei saata olla sivistymätön, vaan jonka on täytynyt olla aikansa sivistynyt; mutta aivan samaa voi sanoa varhemmistakin, varsinaisista kalevalaisista runoista." (Haavio 1935, 99) Kun suomalaisia kansanrunoja on todella valtava määrä, lienee lopulta helpompaa todeta, että suomalainen kansanihminen on aina ollut sivistynyt.

Kalevalamittaisten kansanrunojen sepittämis- ja laulutaito kuului 1500-1600-lukujen länsisuomalaisten arkiseen ajattelukoneistoon - tosin uudistuneella ja vapaammalla runomitalla. Viitteitä tästä ovat merkinneet muistiin Mikael Agricola, S.A. Forsius,  Olaus Magnus, Jaakko Finno, Andreas Bureus, Ericus Schroderus, Johannes Messenius ja kymmenet muut. (Hautala 1954; Sarajas 1956) Saattaa olla jopa niin, että keski- ja uudenajan taite oli yleensäkin parasta "muinaisrunojen" sepittelyaikaa. Vaikka kalevalamitta muistin koodausvälineenä sekä jokin osa runoaiheistakin lienevät pohjaltaan hyvinkin vanhoja (laurasialaisia ja mesopotamialaisia myyttejä), esihistorialliset kansanrunot ovat ainakin Väinö Kaukosen mukaan pääosin myytti. (Kaukonen 1987; Siikala 1994, 29; Witzell 2012)

Tavallinen kansa oli oppineistosta poiketen jo arkisen työnsä vuoksi kiinteämmin keskinäisissä sidoksissa, jolloin syntyi polttolasiefektin tapaista sosiaalista nostetta ja kilpailua. Kansanrunouden synty ja eläminen edellyttävät tiettyä väkimäärää ja riittävän intensiivistä kulttuuria eli juuri sellaista, joka vallitsi vasta uuden ajan talonpoikaisessa yhteiskunnassa. Eräkauden lähes erakkoina eläneiden metsästäjien ja kalastajien runoja tuskin on kovin paljon löydettävissä. Kun kulttuurinen aktiviteetti on riittävää, taiturit eivät voi olla nousematta esiin. Samalla myös heidän luovan työnsä tulokset saavat leviämisalustan. Tämän ilmiön voi todeta nykypäivänäkin. Helkavirsiäkin syntyi enemmälti vasta katoliselta ajalta lähtien, ja ehkä eniten silloin, kun Sääksmäen kylät olivat vakiinnuttaneet talonpoikaisasutuksensa. (Enäjärvi-Haavio 1953) Todennäköisesti erilaisia tragedioita tapahtui eri puolilla Suomea, mutta tällä kertaa vain Vesilahdesta löytyi tarpeeksi reagointiherkkä väestö ja sen tukemana kyvykäs sanataituri taltiomaan tapahtunut.

Jos Elinan surmaruno on edes osin totta, kansan reaktio on ollut Vesilahden väkirikkaissa kylissä voimakas ja kestävä. Etenkin Suomelan ympäristössä olettaisi vallinneen syvä järkytys. Runoahan laulettiin  kyyneleet silmissä vielä 1900-luvulla. On kuitenkin mahdoton enää selvittää, miten oletettu surmatapahtuma säilyi alkuaikoina tajunnassa ja välittyi seuraaville polville. Laulettiinko, kerrottiinko suorasanaisesti, kirjoittiko joku jotakin ylös, oliko erilaisia käsityksiä, kauhisteltiinko? Näiden aikojen yhteisöllinen tajuntamaailma lienee ollut aiheiltaan rajoittuneempi mutta ehkä juuri siitä syystä intensiivisempi. Vaikka kulttuurinen rikkaus olisikin ammennettu näennäisesti toisin kuin nykyään, perustana oleva ihminen on kuitenkin ollut samanlainen kuin nykyinen. Vanhojen isäntien näkemyksissä, että nuoremmat polvet ovat aina olleet hajanaisuutensa vuoksi lapsellisempia, saattaa sekin sisältää totuuden jyvän. Säätyläiset alkoivat rikkoa vanhaa maailmankuvaa vähitellen, mutta ainakin Laukko säilyi jalustallaan, koska Kurck-suku Juho Knuutinpojasta alkaen piti yllä jonkin asteista jännitettä ja etäisyyttä kansan ja kartanon välillä 1700-luvulle asti.

Minkään runon jääminen elämään kansan keskuuteen ei ole itsestään selvyys. Jos runo on edes osittain totta, voitaneen olettaa, että joku runomitan kohtuullisesti hallinnut ja ehkä kansan keskuudesta noussut älykkö kokosi Elinan surmatapahtumaan liittyvät tiedot kansanrunoksi. Myöhemmän suosion perusteella voisi myös olettaa, että monikin runoili saman asian, joten ehdokkaita oli voinut laulukilpailujen tavoin olla useita. Olihan vielä laulajienkin kesken ainakin lievää halua osoittaa taitojaan. Jokin runoista tuli hyväksytyksi yhteisen näkemyksen ilmentäjäksi aivan kuten jokin poliittinen johtolause nykyään. Jakamattoman suosion saanut versio kiteytti arvoiksi ja totuuden sanomaksi sen, minkä olosuhteisiin nähden paras taituri oli kyennyt rakentamaan aikansa kulttuurivirrasta omaksumillaan välineillä. Tämä prosessi olisi voinut epäonnistuakin, ja lukemattomissa tapauksissa näin varmaan kävikin. Mikään ei kuitenkaan tee välttämättömäksi olettaa, että Elinan surmarunon sepittäjän olisi tarvinnut olla muu kuin tavallinen joskin taidoiltaan etevä kansanmies tai -nainen. Toki työn on voinut tehdä myös oppinut henkilö.

Jos Elinan surmarunon tekijän edellytetään erottuneen oppineisuudellaan muista kansanihmistä, on täysi syy uskoa sellaisiakin löytyneen paikkakunnalta. Sepittäjältä on joka tapauksessa edellytetty kalevalaisen laulutradition hallintaa, minkä vuoksi suomalaisen laulutradition on pitänyt olla hänelle jo suvun puolesta tuttua.. Emme tunne yksittäisiä runonlaulajia 1500-1600-luvuilta, mutta ainakin myöhemmin he kuuluivat kyliensä älymystöön ja oppineistoon. Runon osannut Vakkalan Mikko Eerikinpoika Sisto (1726-1806) oli ollut mm. Tukholman valtiopäivillä. Mikon tyttären poika Taavetti Priiari (Friari, 1824-1916) oli kylänsä kirjallisten ja oikeudellisten asioiden hoitaja. (Hyrske 1951, 9-10; Hoppu 2003, 55) Maijastiina Tallgren (1785-1851) oli kirkonvartija Heikki Tallgrénin vaimo ja ainakin puoliksi "säätyläinen". Myös muualla runonlaulajien juuret johtivat kyliensä keskeisiin taloihin. Oikealla Hinsalan Priiari n. vuonna 1890, muuan surmarunon laulupaikoista. Ovella Taavetti Priiari, tytär Siina Kiehelä ja vaimo Wilhelmiina. Edessä serkukset Lauri Kiehelä ja Helmi Kärki (Frans Kärjen sisar).

Vaikka luku- ja kirjoitustaito oli laulajasuvuilla yleistä 1800-luvun alussa, Elinan surmaruno opittiin tästäkin huolimatta aina ulkoa jo lapsena ennen lukutaitoa. Oppineisuus ja sivistys ei aikanaan ollut ensisijaisesti kirjatietoa, jolla oikeastaan oli pitkään maaseudulla huono kaiku. Yleisellä tasolla voinee tehdä arveluja kansan opillisen sivistyksen tasosta ajassa taaemmaksikin. Lukuisat läänitykset toivat säätyläisiä 1600-luvulta alkaen lähes joka kylään. Näitä seurattiin ja näiltä opittiin - myös riideltiin. Turun yliopisto sai vuodesta 1644 lähtien kymmenysjyvänsä Vesilahden 43 akatemiatilalta - ainoina Ylä-Satakunnassa. Jatkuva yhteydenpito professoreiden ja virkailijoiden toimesta tuskin jäi vaille seurauksia. Vesilahtelaisten talojen poikia tunnetaan jopa ylioppilaina Turussa 1600-luvun puolivälin jälkeen. Vuoden 1690 tarkastuksessa piispa Gezelius löysi Vesilahdesta kymmeniä lukutaitoisia. Talonpoikien keskuudesta valittujen nimismiesten, siltavoutien ja jahtivoutien, jotka tunnetaan yleensä varakkaina henkilöinä, on tarvinnut olla melko valistunutta väkeä. Muuan Matias Collanus toimi pitäjänkirjurina vuonna 1690. (VH 179, 257, 265, 539, 558)

1500-luvulta tiedot tavallisesta kansasta ovat melko niukkoja. Näsijärven pohjoispuolisilla erämailla käynti oli yleistä vielä vuosisadan alkupuolella. Lukuisat säilyneet käräjäkirjat ja veronkannon merkinnät kertovat, että sakkoja langetettiin huonoista aidoista, silloista, ojista ja humalatarhoista, maksamattomista veroista, vesi- ja maarajojen ylityksistä, kyytivuorojen laiminlyönnistä ja siveettömyydestä. Luonnollisesti käräjille tuotiin myös herjauksia, tappeluita ja vahingontekoja. Jotta negatiivinen olisi ilmentynyt, sen vastapainona on täytynyt olla positiivinen. Yhteiskunta vaikuttaisi olleen kaikin tavoin normaali, joskin maanlain ylimalkaisuus johti usein oman käden tuomiovaltaan nyrkein ja asein. Takapajuisuudesta, jollaiseksi Väinö Salminen stereotyyppisesti maaseudun oletti, ei näy minkäänlaisia merkkejä ainakaan Vesilahdessa. (Suvanto 2001, 1041-1137)

On muitakin ryhmiä, joista sepittäjä olisi voinut nousta. Sotilaselämä paikkakunnalla alkoi juuri niihin samoihin aikoihin, kun surmaruno arvattavasti on saanut muotonsa eli 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa. Vesilahtelaisia Hakkapeliittoja tunnetaan nimeltäkin 212 kpl. Suurvallan sotaretkiltä tuotiin myös "sivistystä". (VH 278) Kirkonkylän Hovi oli kirkkoherra Magnus Olain ratsastalo 1590. Suomelan ympäristö suorastaan kuhisi ratsastaloja ja rustholleja: Mattila 1600, Suomela 1602, Rautiala 1602, Lemola 1613, Tanska 1615, Liukko 1654 ja hieman myöhemmin ratsastilojen ja rusthollinen määrä kasvoi Vesilahdessa useisiin kymmeniin. Edellä mainittiin jo Vesilahden komppanian sotilaat. Upseerien sotilasvirkataloja oli Hinsalan lähellä Vakkalan Kouvolla, Narvan Pietilässä ja Karholassa, Anian Uotilassa sekä Suomelan lähellä Ilosissa. (Wirilander 1975; Läntinen 1996, 92) Vaikka runon sisältö ei kovin hyvin sovi sotilaallisiin yhteyksiin, komppaniaan kuului myös muusikoita, joiden töistä on todisteita paikkakunnalta hieman myöhemminkin. (Nallinmaa 1969) Aikaa jäi myös tavallisille ruotusotilaille.

Papisto taas oli kotoisin pääasiassa muualta. Heitäkään ei virkakiireidensä vuoksi kovin helposti kuvittele Elinan surmarunon tekijöiksi, mutta on muistettava, että runossa on selvää kristillisen moraalin opetusta. Sitä paitsi papisto muodosti Vesilahdessa useiden polvien mittaisia pappissukuja. Kansan hyvät ja huonot tavat opittiin pappien perheissä ennen pitkää. Muualta tulleina valistuneina henkilöinä papit myös herkemmin aistivat tapahtumia sekä muistitietoja niistä ja kykenivät ne myös sanallistamaan. Papistoon kuuluvia värikkäitä henkilöitä on asunut runon synnyn kannalta keskeisissä kylissä Suomelassa, Järvenrannassa, Kaltsilassa ja Kostialassa. (VH 79-86, 449-484) Josephus Wallenius (1596-1643) tuli Naantalista aluksi Akseli Kurjen hovisaarnaajaksi Tottijärven kartanoon, sieltä Vesilahden kappalaiseksi, avioitui 1622 Uskelan kirkkoherran tyttären Saran kanssa, toimi kirkkoherrana Vesilahdessa 1626-43 ja hankki Järvenrannan Lemolan 100 vuodeksi vesilahtelaiseksi muuttuneelle pappissuvulleen. (VH 455) On Elinan surmaruno sitten totta tai ei, ainakin Walleniuksella on täytynyt olla asiasta jonkinlainen käsitys. Oliko Wallenius peräti runon kirjoittaja tai sen levittäjä, jää tietenkin todisteiden puuttuessa täysin arvoitukseksi. Joka tapauksessa juuri hän asui ja toimi niissä paikoissa, joihin runon aihetausta kiinteästi liittyy.

Väinö Salminen esittää kysymyksen runoilijasta: "Oleskeliko hän Laukossa ylimysten lasten kotiopettajana tai Kurkien kirjurina?" (Salminen 1934, 316) Jos runoilija oli Kurkien kirjuri, on vaikeasti ajateltavissa, että hän olisi päämiestensä suvusta kirjoittanut epätoden runon. Ainoa mahdollisuus lienee se, että jokin Kurkien lähipiiriin kuulunut aatelinen olisi sepittänyt runon joko opetukseksi tai kostoksi. Kovassa arvovaltakilpailussa moni aatelinen joutui pettymään aatelisasemansa heikentymisen vuoksi. Kovin epätodennäköistä on sekin, että joku Kurki olisi runolla pyrkinyt sovittamaan sukunsa tekoja. Kaiken lisäksi uuden ajan Kurjet ja heidän lähipiirinsä olivat muiden aatelisten tavoin kieleltään ruotsalaisia! Ongelman tuottaa ehdottomasti se, miten runo oltaisiin käännetty ja opetettu kansalle Hinsalassa, Suomelassa, Toivolassa ja Narvassa.

Kurjet kuuluivat pitkään valtakunnan mahtavimpiin ja dominoivat sitä, mitä julki sai tuoda. Pahaa saattoi turvallisesti puhua Kurjista ainoastaan suljetussa piirissä. Valheen Kurjet olisivat torjuneet tehokkaasti, kuten he torjuivat kaiken muunkin heihin kohdistuneen haitan. Oikeuksistaan tinkimättömästi kiinni pitäneet Kurjet käynnistivät uudella ajalla tuon tuostakin oikeudenkäyntejä kansanmiehiä vastaan. Tästäkään huolimatta he eivät olleet pysyvän vihan kohteina; tasa-arvo ei kuulunut nykyajan tavoin itsestään selviin perusoikeuksiin. Papistokin oli Kurkien alapuolella (patronaattioikeus). Ja kun Kurjet kuuluivat Ruotsin kuningashuoneen sisäpiireihin, surmatyön kaltaisia tekoja tai edes onnettomuuksia ei ainakaan perusteetta olisi voinut langettaa tämän suvun niskoille. Vaikka Kurkia tuomittiin kuningashuoneen kahinoissa kuolemaankin, matka mestauslavalle poikkeuksetta keskeytyi. (Raevuori 1963, 35-155) Jos kuitenkin todella tapahtui niin kuin runossa kerrotaan, Kurjetkaan eivät olisi voineet peitellä totuutta olemattomiin - se oli nieltävä.

Miksi pitäisi olettaa runoilijan olleen juuri Laukossa, eikö runoa ole luettu riittävän huolellisesti? Olipa runo totta tai ei, runoilijat ovat oletettavasti vaikuttaneet kartanon salien ulkopuolella. Itse surmaruno antaa mahdollisen vihjeen, jos kysyy, miten eri henkilöitä ja paikkoja siinä kuvataan. Klaus Kurki kuvataan luonnollisesti mahtavana ja ylpeänä, Kirsti kateellisena ja syntisenä juonittelijana, mutta kartanomiljöö jää lopultakin sivuosaan. Entä sitten Suomelan Elina? Runossa ei aseteta Elinan syyksi mitään muuta kuin alussa esitetty arkuus ja lapsenomaisuus, mutta myöhemmin hän on kuin kaiken hyvän ruumiillistuma. Tämä toistuu toisinnosta toiseen eikä liene sattuma. Kun Suomelan pienehkön säätyläistilan tytär pääsi mahtavan Laukon emännäksi, jopa Klaus Kurkea käsitellään runossa kohtuullisesti. Kalle Ekojärvi kertoikin Elinan sanoneen, että "Älä, rakas äiti kulta, syytä syyttömästi Klausta, Kirsti tässä alkusyynä, Surman suuhun minut tahtoi". (FK 6925)

Lähes kaikissa toisinnoissa Elina saa poikkeuksellisen hyvän kohtelun. Lönnrotin ensimmäisessä kokoonpanossa Elina puolustautuu äidilleen sanomalla: "Ohoh oma muori kultan, ej ole syytä vähintäkään, neulaa silmitöintäkän, tein kaikki mitä taisin, tein päälläkin vähäsen." (Ojansuu 1916, 47) Kun Kirsti ärsyttää Elinaa tekemällä vastoin tämän tahtoa, siitä ei seuraa vastareaktiota vaan kristillisen nöyrä suhtautuminen tapahtuneeseen. Näin taas lauloi Granlundin version mukaisesti Maijastiina Tallgrén: "Se oli meno nuoren rouvan, Nuoren Eliina emännän, Joka oli kaunis kasvoltansa, Kaunis kaikella tavalla, Kauvan sinua kaivatahan, Ijan kaiken itketähän. Itku ei Laukosta lakkaa, Valitus Vesilahdesta." (SKVR X, 70) Runon loppupuolella oleva kuvaus Elinasta taivahan talossa, ylisessä ymmärkissä kuuluu jo kalevalaisesta runoudesta tuttuun  liioitteluun. Vahingossakaan ei missään runotoisinnossa anneta edes puolella sanalla ymmärtää, että Kirsti olisikin voinut olla edes hitusen oikeassa.

Suomela saa  muutoinkin runossa erityiskohtelun heti alusta pitäen. Tapahtumapaikkana on kymmenien säkeiden ajan Suomela, ja talosta annetaan melko havainnollinen ja edullinen kuva. Elinalla oli vaskivakka ja vaskiavain, tupia oli mennä ja tulla, ja oli talleja ja vajoja. Kun Kirsti kolkki Laukon pesukodassa Elinan paitoja, Elina kiiruhti toteamaan, että  ne oli valmistettu Suomelassa, ei Laukossa. Kun kartano jo paloi, Elina toivoi näkevänsä äitinsä ja pyysi veljeään Uotia lähtemään Suomelaan äitiä noutamaan. Suomelassa kuvaus äidin pelokkaasta hermoilusta vie runosta toisinnosta riippuen jälleen kymmeniä säkeitä. Myös Elinan ja hänen äitinsä vuoropuhelu on melko pitkä ja yksityiskohtainen.

Näin myönteisen näkemyksen Elinasta ja Suomelasta voi kuvitella syntyneen vain jossakin Suomelan ympäristössä - ei Laukossa. Koska kaikella tavoin rikas Laukko jää runossa toisarvoiseen asemaan, runoilija ei ole voinut monen tutkijan näkemyksen mukaisesti kuulua Laukon henkilökuntaan eikä yleensä oppineeseen ylimystöön, vaan on todennäköisesti asustanut lähempänä Suomelaa ja kuulunut pikemminkin tavalliseen kansaan. Onkin aihetta kysyä, keneltä esimerkiksi Lihmon kraatari eli "Joutilas-Matti" oli oppinut Granlundille esittämänsä runon? (Kohtamäki 1936, 147) Kun Granlundin versiot yleensäkin ovat aivan 1800-luvun alusta, Lihmon kraatarin laulutaidot juontavat melko varmasti kauas 1700-luvulle, Järvenrannan Lemolan Wallenius-pappien aikoihin. Kraatari lienee Järvenrannan Liukolla 1775 syntynyt kraatari Matti Matinpoika Lindgren, mutta tähän jäljityksen mahdollisuus päättyneekin. J.A.Hansson mainitsee keruukertomuksessaan vuodelta 1853 tavanneensa Suomelassa vanhan räätälin Joutilas-Matin, joka oli hauska ja iloinen ukko mutta oli antanut kaikki laulunsa jo Palanderille. Epäselvää on, kenestä Palanderista tässä on kysymys. (Pohjankanervo 1930, 163) Myös Lönnrot kertoo Mehiläisessä 3/1840 laulavasta kraatarin Kustaasta, joka sai  selkäsaunan Helisevältä (Palhossa?). (Lehtovuori 2002, 9, 14; Majamaa 1990, 605)

Oliko runoilija mies vai nainen? Koska säilyneet versiot ovat suurimmaksi osaksi taltioitu iäkkäiltä naisilta, runoista on voinut jäädä pois vähitellen miehiä kiinnostavia osia. Kaikkien nykyisten versioiden sisällön perusteella runoilijaksi nainen tuntuisi kuitenkin luontevimmalta. Tällaisia pääkohtia ovat mm. kosinta, Kirstin ja Elinan kiistely Laukossa, eväiden laitto, pyykinpesu, vaatteet, Suomelan äidin tulo ja ehkä vielä kuvaukset kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Voittopuolisesti naisten elämänpiiriä kuvaavat säkeet eivät silti ole vähentäneet ainakaan sellaisten miesten lauluintoa, joilla on ollut voimakas uskonnollinen perusvire. (esim. FK 6926) Itse runonkerääjä Frans Kärki tosin oli pappi, mistä oletettavasti seurasi se, että hänet otettiin vastaan mieluiten uskonnollisissa perheissä. Kalle Ekojärvi totesikin: "..kun te saarnaatte ja laulatte meille, koetamme me muistaa muinoisia runoja ja asioita." (FK 6925) Muuta perimätietoa Kärki merkitsi ylös myös aikansa mittapuun mukaan "maailmallisilta henkilöiltä", joten jos joku tällainen olisi runon osannut, Kärki olisi sen auliisti merkinnyt muistiin. Tämän ihmisryhmän keskuudessa runo ei ollut kovin suosittu. Runoilijaa ei siis varmuudella pystytä selvittämään, mutta mahdollisuuksia on riittämiin.

Elias Lönnrotin ensimmäisessä kokoonpanossa on lopussa merkillinen säepari: "Kirja on kirjoitettuna, löytty Laukosta mäeltä." (SKVR X, 19) Mitä tämä tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään? Heikki Ojansuu arvelee, että Lönnrot itse on lisännyt säkeet runoon vanhojen arkkiveisujen esimerkin mukaan. (Ojansuu 1916, 96)  Koska Lönnrotilla oli käytössään myös Teleniuksen ja Forssin muistiinpanot runosta, säkeet voivat tarkoittaa myös niitä. Näiden toisintojen Laukkoon tuloon voi liittyä mitä tahansa merkillistä, mistä ei ole jäänyt mainintoja. Toisaalta myös Borenius sai 1879 vastaavan tiedon Eeva Ristilältä, joka oli oppinut runon Laukossa taksvärkkärinä olleelta isältään. Eeva kertoi runon ulkopuolelta, että "Kirja löytyi kirjoitettuna Laukon kiviseltä mäjeltä kiven päältä." ja "Että se tiädosa on mistä tiäto on saatu; että hän itte sen kirjoitti ja jätti kalliolle ennen kuin meni järveen." (SKVR X, 43) On hyvin epätodennäköistä, että Eeva olisi voinut tutustua Lönnrotin muistiinpanoihin. Sen sijaan Laukossa on voinut olla tällainen tarina liikkeellä. Kartanon piha-alueella ei ole selvää kivistä mäkeä, mutta lähistöllä on Kurjenkallio ja kauempana alasajopaikaksi kerrottu Tuhnunvuori. Jos Klaus Kurki osasi kirjoittaa, hän osasi kirjoittaa ruotsiksi mutta tuskin sentään suomenkielistä kansanrunoa.

12. Keihin ihmisiin runon tapahtumat sopivat?

Elinan surmarunoa ei voi käyttää miltään osin historiallisena todistusaineistona. Se kuuluu kokonaan selitettävään. Runosta on kuitenkin moneksi; se on jo itsessään esteettinen tutkimuskohde sekä merkittävä kulttuurin tuote, solmukohta, johon on linkitettynä valtava määrä inhimillistä elämää. Kaiken tämän ohessa runo voi sisältää myös erilaisia vihjeitä todellisuudesta. Sen avulla voi suunnata huomiotaan. Jos on epätieteellistä hyväksyä runon sanoma sellaisenaan, niin yhtä epätieteellistä on heittää se sivuun täytenä satuna. Runo ja koko siihen liittyvä valtava historia on reaalisesti olemassa ja niin ollen muodostaa dokumentin. Ei ainoastaan tätä dokumenttien kokonaisuutta vaan kaikkia muitakin dokumentteja - olivat ne sitten asiakirjoja, muistitietoja tai esineitä - on huolellisesti arvioitava ja tulkittava. Elinan surmarunon sisältöä on pakko tulkita, jotta se asettuisi johonkin suhteeseen varmempien historiallisten muistojen kanssa. Sen lisäksi, että on kiinnitettävä huomio niihin henkilöihin, jotka runossa on mainittu, tärkeää on huomata myös runosta puuttuvat henkilöt sekä henkilöistä mainitsemattomat asiat. Tärkein arvioinnin kohde on luonnollisesti runon päähenkilö.

Väinö Voionmaa, joka arveli runon kertovan Klaus Kurjen sijasta Klaus Lydekenpojasta, päätteli, että "Kun Klaus Djeknillä jo 1418 oli toisesta avioliitosta syntyneitä tyttäriä naimisijässä, ei surmatapausta voine ajatella 1390-lukua myöhäisemmäksi." Samaan vuosikymmeneen päätyi Julius Krohn. Tällainen Klaus Djäkn todella mainitaan muutamissa asiakirjoissa tuomarina Hämeessä, mm. v. 1383 (Clafvs, domare, FMU 913) ja v. 1390 (Clawus Dyćkn, FMU 994). Jos oletetaan, että Klaus Djäkn on sama mies kuin surmasta kertovien asiakirjojen Klaus Lydekenpoika Djäkn, niin miehen on silloin täytynyt syntyä viimeistään 1350- tai 1360-luvulla. Jos surmatyö tapahtui 1390-luvulla, 1800-luvun alussa laulettiin yli 400 vuotta vanhoista tapahtumista.

Sopiiko runo muutoin tietoihin Turun linnanpäällikkö Klaus Lydekenpoika Djäknin elämästä? Kansanrunossa Klaus hukuttautuu, mutta Klaus Lydekenpoika eli korkea-arvoisena virkamiehenä ja perheen isänä rikkaan elämän, jota runon mainitsema surmatyön paha maine ei näytä millään tavalla varjostaneen. Jos Klaus Lydekenpoika todella surmasi ensimmäisen vaimonsa, olisiko siitä voinut syntyä balladia ottaen huomioon hänen myöhempi loistokas elämänsä? Kun hän Bengt-veljensä kanssa oli vastikään tullut Suomeen, häntä olisi varmasti rangaistu teosta, mutta sellaisesta ei ole merkkejä. Miksi häntä ei oltaisi rangaistu? Aarre Läntinen olettaa, että Djäknin syyllisyyden puolesta puhuisi se, että hän ilman mainittuja perusteluita lahjoitti Turun tuomiokirkolle kolme messua. (Läntinen 1974, 39) Kolme messulahjoitusta vuonna 1435 ovat kuitenkin kuviteltuun tekoon nähden liian myöhäisiä ja aikaan nähden kovin tavanomaisia. (REA 453) Klaus Lydekenpoika perusti myös Pyhän Marian pappisalttarin tuomiokirkon pääkuoriin. (Palola 1999, 193)

Miten mahdollinen surmatyö olisi voinut unohtua Mynämäen-Nousiaisten seudulla niin, että siellä ei ole oikeastaan minkäänlaista asiaan liittyvää vanhaa perimätietoa. Miten tieto 1390-luvun Djäknistä olisi lennähtänyt Vesilahteen ja synnyttänyt vasta siellä aikojen kuluttua kansanrunon kaiken kansan huulille? Ainakin Hilda Huntuvuori, Aarre Läntinen ja Matti Klinge ovat arvelleet, että Klaus Lydekenpoika omisti Laukon kartanon joskus 1300-luvun lopulla ja ehkä jopa oleskeli siellä. Päätelmä perustunee siihen, että Klaus Lydekenpojan tytär oli Klaus Kurjen äiti eli Jeppe Kurjen puoliso. Missään tunnetussa asiakirjassa ei ole kuitenkaan vihjettäkään siihen suuntaan, että Klaus Lydekenpoika olisi omistanut Laukon tai edes oleskellut siellä. Lydekenpojat tulivat Suomeenkin vasta 1400-luvun alussa ja sitä ennen Jeppe Kurki oli saanut Laukon perinnöksi toistaiseksi tuntemattomalta isältään. (Huntuvuori 1919; Läntinen 1974, 39; Klinge-Reitala 1995, 66)

Klaus Lydekenpojan veli Bengt Lydekenpoika sen sijaan omisti Nokian Penttilän ja Kuljun. Tietysti voidaan tehdä villi oletus, että Klaus Kurjen äiti Kaarina Djäkn olisi tuonut tiedon isänsä hirmuteoista ja joku olisi tiedot levittänyt ympäristöön. Silloin henkilöiden ja paikkojen sijoittaminen uudelleen olisi ollut luonnollista, mutta ajatus vaikuttaa mahdottomalta. Miksi näin olisi tehty? Jaakko "Jeppe" Kurjen melko varhaisen kuoleman jälkeen Kaarina kuitenkin asui leskenä Nyynäisten kartanossa ja oli kuollut siellä ennen vuotta 1480. Myös Jaakon ja Kaarinan lapset Klaus Kurkea lukuun ottamatta asuivat jo varhain muualla. Tähän nähden sopusoinnussa on myös runo, joka ei mainitse heistä mitään. (Anthoni 1970, 159, 167; Läntinen 1974, 39; FMU 3836)

Arvostettu keskiajan ja aateliston tutkija Eric Anthoni romutti koko teorian Klaus Djäkneihin liittyvistä surmatapauksista. Ajoitusten ristiriita on ilmeinen. Klaus Lydekenpoika Djäkn, joka Bengt-veljensä kanssa oli tullut Suomeen Westfalenista, oli vuosina 1409-1435 Turun linnanpäällikkö, mikä lienee miehen ensimmäisiä vaativia tehtäviä Suomessa. Nokian Penttilän ja Kuljun isäntä Bengt (Benkt) teki maanvaihtoja vielä 1460-luvulla. Veljesten olettaisi olleen likimain samanikäisiä, koska Bengt piti käräjiä 1410 Sauvossa, osti maata 1411 ja oli asiantuntijana maaoikeudessa 1415. (FMU 1330; REA 331-2, 352) Jos veljesten kuvitellaan syntyneen 1360-luvulla, Bengtin on täytynyt elää toimeliaana miehenä yli 100-vuotiaaksi! Tästä selvästä ristiriidasta huolimatta Klaus Lydekenpojan elämään liitetään poikkeuksetta 1380-90-lukujen tapahtumia. Todennäköisintä on, että nämä kuuluisat veljekset ovat syntyneet aikaisintaan 1380-90-luvuilla ja tulleet Suomeen 1400-luvun alussa. Muutamissa Internetissä olevissa sukututkimuksissa Klaun syntymäajaksi on ilmoitettu 1379, mutta ilman lähdettä. Klaus Lydekenpojan elämästä Suomessa ei siis voida tunteakaan 1400-lukua aiempaa vaihetta. (Anthoni 1948; Vähäkangas 2007) Itse asiassa saman loppupäätelmän teki sukuselvityksissään jo Alexander Boldt vuonna 1926. (Boldt 1926, 35)

Väinö Voionmaan löytämä ja Tilasin aikoinaan taltioima paperi, jossa kerrotaan Klaus Djäknin ensimmäisestä vaimosta Orkovakkisen (Orkowachese) Elinasta, ei sovi Klaus Lydekenpoika Djäknistä tunnettuihin tietoihin. Tämänkin paperin maininta surmatapauksesta on sekaannus. Orkovakkisisten muutaman talon kylässä on oletettavasti ollut muutamia Elina -nimisiäkin, mutta korkeita, Klaus Lydekenpojalle kelvollisia säätyläisiä ei tunneta. Klaus oli luotettavien asiakirjojen perusteella aviossa vain kerran; Jylly Ramsay mm. lienee uskonut Tilasin paperiin liian sokeasti. Tiedot Djäknin toisesta vaimosta Laitilan Isotalon (=Hartikkala) Garp-sukuisesta Kristiina Juhontyttärestä ovat tietoja ainoasta tunnetusta vaimosta ja ovat muutamaa virhettä lukuun ottamatta oikeita. Tilasin paperissa surmatyö sijoitetaan Klaus Lydekenpojan ensimmäisen oletetun avioliiton aikoihin eli hyvin kaukaiseen aikaan. Jos jokin hämärä tieto jostakin surmatapauksesta on kulkeutunut paperin tekijän tietoon ja jos tapahtumapaikka on sijainnut jossakin kaukana, se on heijastunut myös käsitykseen ajallisesta etäisyydestä. (ÄSF, Djäkn; Ramsay 1909, 85)

Hämeen tuomari Djäkn on joku sukupolvea aikaisempi mies tai useampia miehiä. Djäkn-nimi oli yleinen liikanimi tarkoittaen kirjoitustaitoista henkilöä tai teiniä. Jo vuonna 1380 Turun vouti Jeppe Diekn oli Nummella. (REA 244). Samassa paikassa mainitaan nimet Claus Dićkn ja Claus Degn vuonna 1405. (REA 300-3, 244) Ruotsissa Clauus diaekn on mainittu jo vuonna 1362 (DS 6595). Djäkn-voudit ja  -tuomarit eivät ole voineet olla sama henkilö kuin Klaus Lydekenpoika (Djäkn), eivät edes samaa sukua. Tätähän epäili jo Bomansson. Varhaisimpien Djäkn/Diekn -nimien yhteydessä ei mm. mainita Lydeken-isää. Tilasin paperinkin otsake on: Claas Diächne hans Gipto och Barn. Eri Djäknit saatettiin sotkea keskenään. Tuomarien ja kirjurien määrä nousi voimakkaasti juuri 1300-luvulla koko eteläisessä Suomessa Ruotsin mallin mukaisesti, ja monet käyttivät Djäkn -lisänimeä 1500-luvulle asti. Mikään ei tietenkään estä, että joku Diekn-tuomarikin olisi tehnyt arveluttavia tekoja.

Klaus Lydekenpojasta alkavat varmat merkinnät vasta vuodelta 1407 ja silloinkin vielä ilman Djäkn -lisänimeä. (REA 316, 328, 343, 355) Voionmaan löytämä asiakirja ei ainakaan todista Klaus Lydekenpoika Djäknin polttaneen vaimoaan ja lastaan. Aateliston tutkijana Anthoni tosin tekee aatelistoa miellyttävän hätäisen päätelmän: kukaan näistä aatelisista ei ole voinut syyllistyä tämmöiseen tekoon! Runo on siis perätön. Saman johtopäätöksen tekee Tapio Vähäkangas. (Anthoni 1948; Anthoni 1970, 192, Vähäkangas 2007).

Jaakko Teitin valitusluettelon Klaus Lydekenpoikaa koskeva tekstiosuus vaatii erikoishuomiota kielellisen muotonsa vuoksi. Voi nimittäin olla, että Teit ei ole oikein tarkkaan tiennyt kirjoittamiensa henkilöiden sukulaisuussuhteita ja joutui sen vuoksi kirjoittamaan arkaillen tai epäselvästi. Ehkä hän hämärästi tiesi, että Klaus Lydekenpojalla ja Kurjilla oli jokin sukulaisuussuhde. Valitusluettelossa sanotaan: "Hwad Claes Dekenes slectinger äre för folck må Gud wete, men han war en tyran och skalck, ty han brände up sin egen hustru uten all foog och skääl, thet är sant." Bomanssonin suomennos: "Mitä väkeä Klaus Diekn'in sukulaiset ovat, tietäköön Jumala, mutta hänpä oli tiranni ja konna, sillä hän poltti oman vaimonsa kaiketta syyttä ja aiheetta, se on totta." Käännös ei ole sen paremmin hyvää suomea kuin edes kovin sanatarkka, mutta juuri tämä käännös on hyväksytty kritiikittömästi nykypäivään asti. Pronomini 'hän' (han) viittaa pikemminkin johonkin nimeltä mainitsemattomaan yhteen sukulaiseen kuin Klaus Djäkniin tai sukulaisiin monikossa. Kieliopillisestihan lause on virheellinen. Miten Klaus Djäknin teko voisi vaikuttaa hänen sukulaisiinsa? (Grotenfelt 1894, 34; Bomansson 1866)

Teitin ensimmäinen lause on kuitenkin Grotenfeltin täydentämä. Käsikirjoituksen täydennetyt lyhenteet on merkitty painettuun valitusluetteloon kursiivilla. Kun Grotenfeltin lisäämät kirjaimet poistetaan, niin alun perin käsikirjoituksessa on ollut: "Hwad Claes Dekenes slecting är för folck ..." eli "Millainen ihminen on Klaus Deken'in sukulainen..." Näin  kirjoitettuna tulkinta muuttuu selkeäksi. Teit puhuu vain yhdestä Djäknin sukulaisesta, ei monista. Teit ei kuitenkaan halunnut, osannut tai uskaltanut kertoa, kuka tämä sukulainen oli - tai hän ei yksinkertaisesti tiennyt, kenestä oli kysymys. Grotenfelt on olettanut, että Teit ilman muuta puhui monikossa sukulaisista. Elinan surmarunon Elinaan nähden tekstin jatko "... ty han brände up sin egen hustru uten all foog och skääl... " ja suomeksi "... sillä hän poltti oman vaimonsa kaiketta syyttä ja aiheetta" soveltuu erinomaisen hyvin. Klaun vaimo oli siis syytön. Teksti sulkee pois kaikki petettyihin aatelismiehiin liittyneet tapahtumat, mutta jättää jäljelle surmarunossa esitetyn juonittelun. Onko minkäänlaista juonittelua todellisuudessa ollut, on eri asia.

Klaus Djäkniä koskevaa Elinan surmarunoa tai edes siihen liittyviä tapahtumia ei tunneta sen paremmin asiakirjoissa kuin Mynämäen (Mietoisten) ympäristön perimätiedoissakaan. Mynämäellä n. 1375 syntynyt piispa Maunu Tavast, jonka veli Juho Olavinpoika oli aviossa Klaus Lydekenpojan Martta-tyttären kanssa, olisi tuonut asian jollakin tavoin esille. Teitin viimeinen toteamus "se on totta" taas osoittanee miehen olleen todella vakuuttunut sanomastaan.

Hieman alempana valitusluettelossa mainitaan näin: "Dekenien suvusta ei ole ketään mieshenkilöä, joka oikeudella saisi käyttää sitä kilpeä ja vaakunaa, jota hän käytti, sillä miespuolelta hänen sukunsa on sammunut, ja tyttäret ovat sekoittuneet niin laajalti talonpoikiin (jotka ovat saaneet aateluuden avioliittojen kautta), että suurimman osan tiloista pitäisi lain mukaan joutua veron ja rasitusten alaiseksi takaisin kruunulle."  (Grotenfelt 1894, 34) Koska Djäknin kilven ja vaakunan oikeutuksen suhteen Teitillä ei ole mitään huomauttamista, tyranni ja konna ei silloin voi olla Klaus Djäkn vaan joku muu eli hänen sukulaisensa. Djäknin nuoruuden pahoilla töillä tuskin olisikaan enää minkäänlaista vaikutusta Teitin päätarkoituksen eli verotuksen tarkistamisen suhteen; Klaus Lydekenpoika Djäknin sukulaisilla ei enää ole aatelista oikeutta olla verovapaina. Tämänkään asiakirjan mukaan vaimonsa ja lapsensa polttanut henkilö ei ollut ainakaan Klaus Lydekenpoika Djäkn. Tapahtuma on tuoreempi. Tästäkään asiakirjasta ei voi vielä tehdä kiistatonta johtopäätöstä, että kuvaus sopisi Klaus Kurkeen, vaikka häneen kuvaus sopii ehdottomasti paremmin kuin Klaus Lydekenpoikaan tai johonkin muuhun.

Klaus Djäknin sukulaisesta puhuminen on todella voinut olla verhottua kieltä, vaikka Teit olisikin tiennyt kenestä on kyse. Klaus Lydekenpojalla oli paljon sukulaisia, mutta mistä suvusta oli kyse? Valitusluettelossa edellä mainitun lauseen jälkeen puhe siirtyykin enteellisesti Juho Knuutinpoika vanhempaan (1503-1578) ("Aff thetta slectet är Jöns Knutson och salig Biskop Morten i Åbo..." eli "Tästä suvusta on syntyisin Turun autuas piispa Martti [Skytte] ..."). Käsiteltävänä olevaan sukuun kuuluvat siis Knut Eerikinpojan poika Juho Knuutinpoika ja piispa Martti [Skytte]. Erikoista on, että Martti Skytten yhteys Kurki-sukuun on tiedossa, mutta tärkein eli Arvid Kurki yllättävästi puuttuu! Djäkn -sukulaisuudet Teit näyttää tunteneen, mutta Kurkien kanssa oli ongelmia. Juhon isä Knut oli aviossa Klaus Kurjen Elina-tyttären kanssa. Tämän perusteella voisi jälleen epäillä, tiesikö Teit, että Klaus Kurki oli Arvidin ja Elinan isä - eihän sitä tiennyt vielä Porthankaan. Koska Djäkn -sukulaisuus on tässä vaiheessa jo yli 100 vuotta vanhaa, kysymys on ensisijaisesti koko ajan nuorimpien Kurkien suvusta kuin etäisestä ja miespuolelta jo aikapäiviä sammuneesta Djäknien suvusta. Teit oli sitä mieltä, että arvostetun Klaus Djäknin perilliset oli asetettava veron alaiseksi. Tosin ainakin Kurjet ja mahdollisesti muutkin onnistuivat reduktiot pitkään välttämään.

Jos surmarunossa mainitut tapahtumat ovat jossakin mielessä tosia, Teitillä tuskin saattoi olla ainakaan selviä asiakirjatietoja 100 vuoden takaisista tapahtumista. Jotakin sellaista on kuitenkin tapahtunut, johon Teit ja muutamat asiakirjat vihjaavat. Raskasta rikosta ei ilman varmennettua todistusta voinut langettaa Kurkien niskoille. Olihan Juho Knuutinpoika Kurki vanhempi mm. linnanpäällikkönä Tukholmassa ja laamannina Suomessa sekä puolusti Vaasan poikien taisteluissa Eerik XIV:a. Itse kuningas puolusti Juhoa, vaikka tämä oli syyllistynyt monenlaisiin laittomuuksiin. (Raevuori 1963, 35-43; Grotenfelt 1894, 28-30; Lagerstam 2000, 19) Eerikiä kannattanut Jaakko Teit taas kuului Juhanan ja Eerikin kiistassa samalle puolelle kuin Kurjet. Lisäksi Juho Knuutinpojan vaimo Ingeborg Tott, jonka äiti oli Bjelke-suvusta, kuului itse kuningas Kustaa Vaasan sukuun. Folkunga-sukuinen oli ollut myös Niilo Kurjen (k. 1427) vaimo Cecilia Filippontytär, mutta tätä ei välttämättä enää tiedetty. (Blomstedt 1918, 51, Anthoni 1965, Vähäkangas 1999)

Teitin näkökulmasta tärkeä henkilö oli myös Klaus Kurjen tyttären Elinan mies Knut Eerikinpoika, maan mahtavimpiin kuulunut mies. On mahdollista, että Knut Eerikinpojan suku johti ainakin välillisesti kuninkaallisiin. Silloin epävarmoista rikoksista puhuminen suoraan Kurjista olisi ollut vähintäänkin uhkarohkeaa. Aarre Läntinen toteaakin: "On teoriassa mahdollista, että hän [Teit] keräämässään valitusluettelossa joutui käyttämään verhottua kieltä, jota aikalaiset kuitenkin ymmärsivät: Klaus Djäkniä syyttäessään hän todellisuudessa tarkoitti tämän tyttärenpoikaa Klaus Kurkea." (Läntinen 1996, 121) Kuten edellä on pyritty osoittamaan, Teitin asiakirja ei syytä Klaus Djäkniä vaan hänen sukulaistaan. Koska sana djäkn oli tarkoittanut jo 1300-luvun lopulla kirjuria, niin on otettava huomioon sellainenkin mahdollisuus, että Teit tarkoittikin Klaus Djäknillä vain kirjuri Klausia eli tässä tapauksessa Klaus Kurkea. Teit itse hallitsi hyvin sekä suomen että ruotsin kielet, minkä arvelisi helpottaneen myös töitä kuninkaan kirjurina.

Vaikka Teitin lause "Hwad Claes Dekenes slectinger äre för folck..." tulkittaisiin kirjaimellisesti koskemaan Claes Dekene -nimistä miestä, henkilöt eivät vielä ole itsestään selviä. Dag Retsö on näet maininnut Turun linnassa olleen mm. Claus Djäken -nimisen miehen vuoden 1470 paikkeilla. Nimi ei voi tarkoittaa Klaus Lydekenpoikaa, vaan Retsön mukaan joko Klaus Kurkea tai Klaus Hannunpoikaa. (Retsö 2006, 189) Tuomarina ja voutina Klaus Kurki oli todennäköisesti myös kirjurintaitoinen, siis hänkin olisi voinut olla djäkn!

Sekä Voionmaan löytämä Tilasin asiakirja että Teitin valitusluettelon teksti näyttävät ymmärretyn väärin. Lukemattomat artikkelit ja tutkimukset ovat toistaneet totena sitä alkuperäistä käsitystä, että Elinan surmarunossa puhuttaisiin Klaus Lydekenpoika Djäknistä tai että koko runo onkin satua, koska sen tapahtumat eivät sovi yhteen Djäknin elämäkerran kanssa. Moni kirjoittaja on olettanut, että Klaus Lydekenpojasta olisi ollut joitakin aitoja perimätietoja tai että peräti Elinan surmaruno kertoisi juuri hänestä. Tällaisesta ei ole minkäänlaisia todisteita missään. Elinan surmarunoa ei ole Vesilahdesta riippumattomasti laulettu muualla. Daniel Tilasin Klaus Djäknistä kertovan asiakirjan tekijällä lienee ollut hämäriä ja huonosti kohdennettuja perimätietoja, kenties juuri myöhemmistä tapahtumista. Kun keskimmäinen Kurki-suku tunnettiin huonosti, lyhyt kappale Elinasta ja lapsesta oli ehkä tarkoituksenmukaista yhdistää Djäkniin. Minkään asiakirjan mukaanhan Klaus Lydekenpoika ei ollut kahdesti aviossa. Peringskiöldin myöhäisempi maininta lienee kopio tai muistuma Teitin valitusluettelosta. Edelleen on se mahdollisuus, että Klaus Kurkea nimitettiin Djäkniksi eli kirjuriksi, jos hänen tuomaritehtäväänsä ei tunnettu.

Ristiriitainen polttamistieto on peräisin pelkästään kolmesta asiakirjasta; valitusluettelosta, Tilasin asiakirjasta ja Peringskiöldin maininnasta. Elinan surmaruno voi olla epätosi tarina, mutta sen sisältämiä väitteitä ei voi todistaa perättömiksi ainakaan näillä kolmella asiakirjalla. On siis käynyt kuten aina ennenkin: Siitä, mikä kirjoitettiin, tuli totuus - tai oikeastaan tehtiin totuus, joka vain vahvistui uusien kopioiden myötä. Lukemattomat sukututkimukset niin kirjoissa kuin internetissäkin toistavat 1300-1400-lukujen sukujohtoihin ilmaantuneita epätäsmällisyyksiä ja keveitä olettamuksia totuuksina. Osasyynä lienee sokeuttava pyrkimys etsiä etäisten sukulaisten kautta mainetta oman sukunsa esipolville. Kaukaisiin ruhtinaisiin kuvitellaan päästävän Klaus Lydekenpojan suvun lisäksi myös mm. Niilo Kurjen Folkunga -sukuisen vaimon kautta, mutta tämä on mahdotonta, koska Niilolla ei ollut perillisiä. Koska Klaus Lydekenpoika Djäkn on lähes kaikkien aatelissukujen taustalla, Suomen kuuluisin kansanballadi mielellään yhdistetään tähän kaukaiseen esi-isään - tämäkin perusteetta.

Klaus Lydekenpojan jälkeläisiin kuuluva Alexander Boldt halusi vuonna 1926 sukuselvityksessään tuoda esiin sen seikan, että ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että Klaus Lydekenpoika olisi syyllistynyt mihinkään väkivallantekoon. Syytön oli hänen mukaansa myös hänen toinen sukulaisensa Klaus Kurki. Boldtin mielestä on myös täysin todistamatonta, että Klaus Lydekenpojalla olisi ollut vaimo jo ennen Christina Jönsdotteria. Teitin valitusluettelon Boldt kuittasi J.W. Ruuthiin ja A.G. Fontelliin vedoten pelkäksi ajojahdiksi aatelistoa vastaan. Niinpä joku oppinut henkilö oli Boldtin mielestä sepittänyt Elinan surmarunon tanskalaisen esikuvan mukaan, kuten Ojansuukin oli yrittänyt todistella. (Boldt 1926, 24-28)

Merkinnät tuhopoltoista eivät ole kovin harvinaisia asiakirjoissakaan, koska sellaisia tunnetaan 1400-luvun alkupuoleltakin useita. Kaarlo Blomstedt kuvaa ajan tapoja näin: "Jos joku herroista oli sattunut joutumaan vihamielisyyteen toista vastaan, saattoi hän vihamiehelleen singahuttaa varsinaisen sodanjulistuksen, jossa hän uhkasi mahdollisuuden mukaan hävittää vihamiehensä omaisuutta ja kaikin tavoin häntä vahingoittaa, henkeenkin asti, sisällyttäen tähän julistuksen myöskin vihamiehensä omaiset ja sukulaiset." Baltiasta tullut Hans Dahlhusen mm. murhapoltti riidan vuoksi Jösse Olavinpoika Hornin yhden kartanon Halikossa vuonna 1429, pakeni Rääveliin sekä uhkasi piispa Maunu Tavastia. Tavast luonnollisesti puuttui asiaan. Myös Turun linnan päällikkö Klaus Lydekenpoika uhkasi polttajaa kovalla kostolla ja mainitsi kirjeessään lisäksi sepän nimeltä Herman Smit, joka oli polttanut ja ryöstänyt samana vuonna Turun kaupunkia ja joka myös oli paennut Rääveliin. (Blomstedt 1918, 38; Palola 1997, 238, 304) Todennäköisesti tällaisetkin tiedot kulkeutuivat huhuina ja mahdollisesti sekoittivat myöhempiä muistiinmerkitsijöitä.

Keskiajan historian tutkija Jalmari Jaakkola oli päätelmissään varovaisempi. Hän ensinnäkin kiinnitti huomiota muutamiin runolle oleellisiin ja runoa ajoittaviin kohtiin, mm. Klaus Kurjen kihlakunnan tuomarina tekemään käräjäkierrokseen ja asemiehenä suorittamaan kosintaan. Näiden kohtien perusteella runo ei voi esittää 1400-luvun alkua varhaisempaa aikaa. Käräjäkierroksen osalta runo taas ei Jaakkolan mielestä voi mitenkään perustua ulkomaisiin esikuviin. Runon yhteydestä Klaus Lydekenpoikaan Jaakkola toteaa: "Kun kuitenkin nykyisin tunnetun aineksen nojalla lienee mahdotonta ratkaista, onko kansa vaiko 1500-luvun sukututkimus soveltanut Klaus- ja Elina-nimiin liittyvän näytelmäaiheen Djäkniin, niin jää tämän osuus Elinan surmaan historiallisesti avoimeksi." (Jaakkola 1950, 368)

Aarre Läntinen on 1996 vertaillut Klaus ja Elina-nimien kulkeutumista suvuissa. Keskiajalla arvostetut etunimet yleensä periytyivät, koska kaste ymmärrettiin sakraaliseksi uudestisyntymiseksi. Djäknien suvussa Klaus oli suosittu nimi, mutta Klaus Kurjen jälkeen sekä Klaus että Elina eivät olleet kovin yleisiä. (Läntinen 1996, 120-121) Muuan poikkeus sentään löytyy. Aiemmin jo mainittiin, että vuonna 1532 syntynyt ja nuorehkona kuollut Klaus Juhonpoika sai Knut Eerikinpojan testamentin kautta 1532 vyön, "joka oli tullut vanhan Klaus Kurjen perujen joukossa". Vyö oli ollut siis Klaus nuoremman isän äidin isällä. Klausilla oli myös Elina-niminen sisko (sittemmin Stjernkors ja Tott). Nimiparin valinta on melko erikoinen, joskaan ei siitäkään saa tehdä liikaa päätelmiä. Vanhemman Klaus Kurjen perinnönjaosta ei ole asiakirjoja, kuten upporikkaan tuomarin tapauksessa odottaisi. Jos vyö kuitenkin oli perujen joukossa, se ei ainakaan vahvista kaiken tuhoutumista. Vai oliko irtaimistoa niin vähän, että vyökin tuli mainituksi? Vyön liittäminen testamenttiin tuntuu lähinnä symboliselta. (Raevuori 1963, 41; BFH III, 595)

Koska Arvid Kurki rakensi Laukkoon kivisen asuntolinnan 1400-luvun lopussa, herää epäilys siitä, että onko Klaus Kurki todella polttanut kartanonsa runossa mainitulla tavalla 1470-luvun lopulla, ja sen vuoksi ilmeni uudisrakentamisen tarve. Perimätiedothan kertovat Klaus Kurjen asunnon olleen hienomman kuin minkään myöhemmän; miksi silloin uusi rakennus? Nämäkään argumentit eivät Läntisen mukaan ole kovin sitovia. Kivilinnan ympäristön kaivauksissa 1990-luvun lopulla paljastui lukuisia mielenkiintoisia myöhäiskeskiaikaisia esineitä, mutta niistäkään ei voi päätellä kovin pitkälle. Linnan vierestä löytyi myös 80 rahaa, joista nuorimmat ajoittuvat 1400-luvun lopulle. Löydön rahat ovat liian myöhäisiä, jotta niillä olisi voinut olla yhteyttä runon tapahtumiin. Liisa Lagerstam on kuitenkin antanut raha-aarteelle luontevamman selityksen. Rahat liittyvät todennäköisimmin tanskalaismielisten juuttien hävitysretkiin ja niihin kohdistuneeseen pelkoon Laukossa 1500-luvun alkuvuosina. Koska koekaivauksissa kartanon puistoalue osoittautui varsin mielenkiintoiseksi, lisäkaivauksilla voitaisiin hyvinkin saada tarkennusta koko aikakauden tapahtumiin. (Uotila 2000, 61-72; Lagerstam 2000, 18) Teoreettisesti lienee sekin mahdollista, että Laukon raha-aarre oli kuulunut Knut Eerikinpojalle, joka eräässä asiakirjassa jopa mainitsee menettäneensä juuttien hyökkäyksen vuoksi hopeaa ja rahaa.(BFH III, 482)

13. Klaus ja Elina - todellisia henkilöitä!

Klaus Jaakonpoika Kurki ja Elina Juhontytär Stenbock eivät olleet taruhahmoja vaan todellisia historiallisia henkilöitä Vesilahdessa. Aikakauteen nähden heidät tunnetaan melko hyvin. Klaus Kurki oli mahtimies ja kuuluisaa keskimmäisten Kurkien tuomarisukua. Vuonna 1457 Klaus Kurki oli Tanskasta Suomeen tulleen Eerik Akselinpoika Tottin linnanvoutina Turun linnassa. Kurki kuitenkin kuului Kaarle Knuutinpojan kannattajiin, ja niin Turussa juuri Ruotsin kuninkaaksi valitun Kristianin I:n joukot hyökkäsivät Turun linnaa vastaan. Kurki piti puoliaan joukkoja vastaan, mutta joutui kuninkaan, arkkipiispan ja piispa Olavi Maununpojan kehotuksesta luovuttamaan linnan läänitykseksi Kristen Pentinpoika Oxenstjernalle. Kurki siirtyi vastineeksi loppuiäkseen Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomarin virkaan. (Jaakkola 1959, 218; Läntinen 1974, 25; Palola 1997, 355)

Klaus Kurki kuului suomalaiseen ja suomenkieliseen rälssisukuun. Hänen nimensä on aina ollut Kurki, ei Kurck, jollaisena Klaus Kurjen Elina-tyttären pojan pojista alkanut suku tunnettiin 1580-luvulta alkaen. Suomalainen 'Kurki' -nimi on kirjoitettu kirjurista riippuen eri kerroilla eri tavoilla: Clawes Korke, Clawus Kurke, Claws Korke, Clawss Kwrke, Claus Korke, Clawus Karke, Claas Kurk, Claas Kurcki, Clauus Kurki, Claes Korke jne. Asiakirjoissa on Klaus Kurjesta lukuisia mainintoja voudin ja tuomarin tehtävissä. Satakunnan voutina hän oli vuonna 1463 appensa tai tulevan appensa Juho Olavinpojan puolesta. Muita mainintoja ovat mm.: Kangasala 1456, Tukholma 1457, Kangasala ja Nakkila 1463, Lempäälä 1465, Kangasala, Pirkkala, Tyrvää, Kokemäki ja Turku 1466, Valkeakoski 1469, Akaa 1470, Hämeenlinna 1473, Kangasala 1474 ja Tyrvää ja Sääksmäki 1477. (FMU 3002, 3046, 3197, 3222, 3253, 3286, 3288, 3290, 3300, 3301, 3400, 3412, 3543, 3576, 3674, 3706)

Klaus Kurkea edeltävät sukupolvet ovat olleet hyvin hankalia selvittää. Sukututkimuksissa esiintyykin vanhimpien Kurkien, Svärdien, Skelghien, Djäknien, Tavastien, Skyttien ja monien muiden näihin liittyvien ylimysten kohdalla edelleen runsaasti selviä virheitä ja puutteita. Sukulaisuussuhteita ovat selvitelleet viime vuosina mm. rovasti Tapio Vähäkangas sekä historiantutkijat Seppo Suvanto, Eric Anthoni ja Aarre Läntinen. Ennen Klaus Kurkea Ylä-Satakunnan tuomarintointa harjoitti hänen isänsä Jaakko eli Jeppe Kurki, josta on mainintoja vuosien 1418-1455 välillä. Vuonna 1455 Jeppe oli selvittämässä myllyriitaa Lempäälän Kuokkalankoskessa. Seppo Suvanto katsoo viimeistään Jeppe Kurjen omistaneen Laukon, mutta perimätiedot kertovat paljon kaukaisemmistakin Kurkien omistuksista. (Suvanto 2001, 1069) Tapio Vähäkankaan mukaan jo Niilo Kurjen sisaren eli Jeppe Kurjen äidin on täytynyt saada osuutensa Laukosta, ja silloin puhutaan jo 1300-luvun lopusta. Vaikka Väinö Voionmaan mukaan Vanajassa on Kurki-sukuisilla vankka sijansa, myös Laukko näyttäisi kuuluneen suvulle tai joillekin sen monista oksista jo historian hämäristä asti. On myös ajateltavissa, että Vanajan kurjet olivat eri Kurkia tai hyvin kaukaisia sukulaisia. (Vähäkangas 1999, 40; Vähäkangas 2007; Voionmaa 1934) 

Klaus Kurjen äiti oli Katarina Djäkn, siis yksi Klaus Lydekenpoika Djäknin monista lapsista. Äidin veljet Henrik, Arvid ja Tomas olivat aikanaan merkittäviä henkilöitä, mutta lapsettomia. Äidin siskojen kautta Lydekenpoikien suku jatkuu seuraavasti: Birgitta avioitui Vanajan Harvialassa Henrik Svärdin kanssa, Martta (Margareta) Kuitian Juho Olavinpoika Tavastin kanssa, Anna Nyynäisissä Henrik Bidzin kanssa ja Cecilia Halikon Joensuussa Henrik Olavinpoika Hornin kanssa. Anna ja Henrik Bidzin poika oli piispa Konrad Bidz. Seuraavissa sukupolvissa sukuun tulevat mm. Flemingit ja ties kuinka monet muut ylimyssuvut. (Ramsay 1909, 85; Anthoni 1948; Läntinen 1974, 30-32)

Milloin Klaus Kurki on syntynyt ja milloin kuollut? Asia on ainoastaan pääteltävä miehen tehtävien perusteella. Aarre Läntinen arveli hänen syntyneen 1420-luvulla, koska linnanvoutina toimiminen 1457 edellyttäisi miehuusikää. Tapio Vähäkangas on tarkentanut Klaus Kurjen syntyneen ehkä vasta vuonna 1425. (Läntinen 1974, 25, Vähäkangas 1999, 42) Viimeinen maininta Klaus Kurjesta on, kun hän 4.8.1477 oli selvittämässä erästä rajaa Sääksmäen kihlakunnantuomari Olavi Juhonpojan kanssa. (FMU 3706) Mutta kun Hartvik Japsson oli korkea-arvoisten virkamiesten läsnä ollessa vahvistamassa 28.1.1479 Vesilahden Hinsalan ja Lempäälän rajoja, tehtävään itseoikeutettu Klaus Kurki ei ollutkaan enää kihlakunnantuomarina, vaan uutena miehenä ja hänen seuraajanaan oli Eerik Ragvaldinpoika. (FMU 3778).

Väliin jää siis vajaa puolitoista vuotta, joten Klaus Kurki on kuollut joko syksyllä 1477 tai vuonna 1478. Tälle välille ei siis ole merkitty mitään toimintoja, vaan arviolta 52-53-vuotias Kurki on ollut Laukossa. Asiakirjat vaikenevat nyt täydellisesti. Vasta vuodelta 1519 on pieni maininta, että Klaus Kurki omisti eläessään Murtomaan alueen Tottijärveltä. Sitten alueen omistivat Kurjen lapset Elina ja Arvid yhteisesti. Maat olivat siis edelleen jakamattomia. (FMU 5990) Klaus Kurki on voinut sairastua, tulla työkyvyttömäksi tai hän on voinut kuolla. Jos uskotaan kansanrunoon, hän tietenkin hukuttautui ja jos hän oli syyllistynyt murhapolttoon, hän samalla vältti maanlain ankaran rangaistuksen eikä asiakirjoja syntynyt.

Klaus Kurki oli joko kerran tai kaksi kertaa aviossa, minkä seikan ympärillä olevat tiedot ovat hyvin puutteellisia ja ristiriitaisia. Klaus Kurjella oli useimpien asiakirjojen mukaan ainakin Elina ja Arvid -nimiset lapset ja joidenkin merkintöjen mukaan vielä Pietari Kurk -niminen poika ja lisäksi nimeltä mainitsematon poika. Kansanrunossa poltetuksi ilmoitettu poika olisi mahdollisesti sitten ehkä neljäs tai pikemminkin viides lapsi. Johan Peringskiöldin (1654-1720) kokoelmissa Klaun ainoaksi puolisoksi mainitaan Elina. Sen sijaan Jaakko Teit mainitsee valitusluettelossaan vuodelta 1556 sukutaulun yhteydessä: "Maunu Flemingillä oli myöskin tytär, joka oli Juho Knuutinpojan äidinäiti ja Klaus Kurjen puoliso, nimensä oli vaimo Kaarina." (Bomansson 1866, 4; Grotenfelt 1894, 25) Tieto vaikuttaa selvältä ja asiantuntevalta, mutta onko se luotettava? Valitusluetteloa kootessaan Teit teki vaarallista työtä, josta helposti olisi joutunut tilille. Hän tuskin kovin tietoisesti jätti papereihin virheitä. On siis hyvä syy olettaa hänen tunteneen näihin aikoihin kuuluisan Flemingien suvun ja kirjoittaneen sukujohdot mahdollisimman oikein. Virheen mahdollisuus on olemassa.

Ainoan kerran, jos oletetaan yksi avioliitto, tai toisen kerran, jos oletetaan kaksi avioliittoa, Klaus Kurki oli aviossa Elina Juhontytär Stenbockin kanssa. Juuri tästä Elinasta kansanruno kertoo. Elinan isä oli Viipurin linnan päällikkö, valtaneuvos ja Turun vouti Juho Olavinpoika Stenbock (k. 1488), joka oli tullut Ruotsista Suomeen 1441 ja mainitaan Uskelan Karjaskylän (nyk. kylä Salossa) omistajaksi 1447. Juho kuului vuodesta 1441 Kaarle Knuutipojan ja vuodesta 1457 Erik Akselinpoika Tottin miehiin. Juhon isoisä Jöns Skytte (skytte = teräsjousella ampuva palkkasoturi) oli kotoisin Smålannista ja aateloitiin nimellä Stenbock. Isä Olof Jönsson (k. 1455) asui Erikstadissa, ja Toftaholmissa asui veli Gustav, jonka Anna-tytär aloitti nuoremman kuninkaallisen Stenbock-suvun. Annan pojanpojantytär Katarina avioitui Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kanssa vuonna 1552. (Hark III, 145; Anthoni 1970, 132; Suvanto 2001, 1068)

Klaus Kurki on siis saattanut olla aviossa jo aiemmin. J. G. Anrep (1821-1907) hyväksyy sukujohdon Jaakko Teitin tavoin ja ilmoittaa, että Klaus Kurjen ensimmäinen puoliso vuodesta 1463 oli Kaarina Maununtytär Fleming, mutta tämä kuitenkin kuoli vuonna 1466. Jos tieto on oikea, ennen vuotta 1466 syntynyt Arvid mahdollisesti on Klaus Kurjen ensimmäisen avioliiton lapsia. Jos Teitin ja Anrepin tieto (mistä lieneekin peräisin) onkin jokin sekaannus, Klaus Kurjen mahdollisen ensimmäisen vaimon olemassaolo jää avoimeksi. Teitin valitusluettelossa oleva merkintä saattaa olla jopa myöhäinen lisäys, koska siinä käytetään nimeä Kurck, jota muotoa ei käytetty ennen 1570-lukua. Toisaalta nimi voi olla myös tekstin toimittajan tulkinta. Merkintä on kuitenkin olemassa, ja kaipa se johonkin on perustunut. (Anrep 1858, 823; Läntinen 1974, 26; Vähäkangas 1999, 40).

Keski- ja uudella ajalla nimien periytyminen suvussa oli hyvin yleistä. Kun Anthoni arveli 1955 Arvidin saaneen nimensä vanhemmalta Stenbock -suvulta, Gillinstam puolestaan kumoaa tämän 1964. Arvid Knutsson Drake (1440?-1497) oli Gustav Olofsson Stenbockin Anna-tyttären mies ja aloitti Stenbockien nuoremman sukuhaaran. Sieltä nimi ei voi periytyä, vaan Klaus Kurjen pojalle Arvid -nimi tuli luonnollisemmin Klaus Kurjen äidin Arvid -veljeltä, jonka isä oli Klaus Lydekenpoika. (Anthoni 1955, 109; Gillingstam 1964, 33) Tämän mukaan Arvid Kurjen äiti voisi taas ollakin Kaarina Fleming, jolloin Elinan äiti puolestaan olisi Elina Juhontytär Stenbock. Klaus Kurjen lapset syntyivät 1460-luvun puolivälin ympärillä. Eri tutkijoiden arvioiden mukaan Arvid syntyi 1460-65, mutta Elina lienee ollut useita vuosia nuorempi. (Läntinen 1974, 27) Olipa avioliittoja yksi tai kaksi, vaimon tai vaimojen voisi arvella syntyneen vuosien 1440-1450 välillä. Kaarinan veljen, Askaisten Herman Flemingin elinajaksi sukutauluissa on ilmoitettu 1440-1490. Kaarina mainitaan vanhoissa sukujohdoissa kuolleeksi jo 1466, ja vuonna 1488 Elina Juhontytär oli asiakirjojenkin mukaan jo kuollut. Vaimojen isät eli Maunu Fleming ja Juho Olavinpoika Stenbock olisivat silloin syntyneet vuosien 1400-1420 välissä. Sukututkimuksissa kummallekin on merkitty syntymäaikoja, mutta ne ovat myös vain arvioita ja välillisiä päätelmiä; asiakirjat puuttuvat. Vanhojen sukujohtojen ja myöhempienkin sukututkimusten ongelmana on, että niissä on vain harvoin mainittu lähteitä, joihin tiedot perustuvat. Sen vuoksi virheelliset tiedot ovat saattaneet kopioitua eteenpäin satoja vuosia. Oikealla mäntypuinen nauhakoristeltu kastemalja Vesilahden kirkosta 1400-luvun puolivälistä eli ajalta, jolloin Klaus Kurki ja hänen lapsensa elivät. Maljan korkeus 122 cm. (Piirros: Heikel 1882, 36)

Aarre Läntisen mielestä yksikään asiakirja ei kuitenkaan puolla kahta avioliittoa. (Läntinen 1974, 26) Ehkä näin olisikin, ellei sekä Teitin valitusluettelossa että J. G. Anrepin sukujohdoissa olisi selvää merkintää Kurjen avioliitosta Kaarina Flemingin kanssa. 1460-luvun alussa syntyneen Arvid Kurjen äidiksi Elina Juhontytär Stenbock vaikuttaa liian nuorelta, jos Elinan isä tuli Suomeen vasta vuoden 1441 jälkeen ja avioitui täällä. Elinan on täytynyt olla Arvid Kurjen syntymän aikoihin paljon alle 20-vuotias.

Vuonna 1488 Sten Sture ilmoittaa Tallinnassa, että Arvid Kurki ja hänen siskonsa ja veljensä ovat Juho Olavinpojan lähimmät perijät. Juho Olavinpojan edessä on termi ohem, joka tarkoittaa äidin veljeä. Jotta Juho Olavinpoika olisi voinut olla Arvid Kurjen eno, Arvidin äidin eli Klaus Kurjen vaimon olisi täytynyt olla Cecilia Olavintytär Stenbock, mille ei taas löydy mistään tukea. Ehkä Sten Sturelle on sattunut sekaannus ja hän on kuvitellut Juhon olleen Klaus Kurjen Elina-vaimon veli. Juho ei ollut edes Arvidin äidinäidin veli. (FMU 4207; Anthoni 1955, 109) Rasmus Ludvigsson on toisaalta olettanut Cecilian olleen Knut Eerikinpojan äiti, ja sillekään ei ole perusteita. Anrep toistaa kuitenkin näkemyksen. Peringskiöldin kokoelmissa on taas asiakirja, jossa vain Knut Eerikinpojan puolison kerrotaan olevan Juho Olavinpojan tyttären tytär. Elina Juhontytätr on sen mukaan Elina Klauntyttären äiti, joten tytär olisi saanut Elina-äitinsä nimen. Tässä tapauksessa olisi myös ymmärrettävämpää, että Elina ja Knut Eerikinpoika saivat Elinan äidinisän perintönä Ruotsista Näsin kartanon. Muutoin Knuutilla ei ollut mitään tekemistä Näsin kanssa. Yleinen merkintä Knut Eriksson till Näs on siis virheellinen. Arvid Kurki vaikuttaisi syntyneen Klaun aikaisemmasta avioliitosta. (Gillingstam 1964)

K.A. Bomansson puolestaan päätyi 1873 kahden avioliiton kannalle ja katsoi sekä Arvidin että Elinan syntyneen ensimmäisestä avioliitosta. (Hark IV, 168) Hän päättelee, että jos Kaarina Fleming oli kuollut Arvid Kurjen syntymän jälkeen, vastuu Arvidista ja muista mahdollisista aiemmista lapsista siirtyi Elina Juhontyttärelle. Onhan Kaarina myös voinut muuten vain poistua emännän paikalta. Elinalle siirtyi lasten todellinen huoltajuus, ja sen vuoksi hänen isäänsä saatettiin kutsua Elinan ja ehkä Arvidinkin isoisäksi. Magnus Flemingistä ei nimittäin ole mainintoja vuoden 1450 jälkeen. Bomansson muistuttaa, että oikeiden lapsien ja lapsipuolten välillä ei keskiajalla vielä tehty eroa. (Hark IV, 167). Jatkuvien uusien avioliittojen yhteisössä isyyden merkitys oli suurempi. Eron tekeminen sisarpuolten välillä näyttää vaikeuttavan sukututkimuksia yleensäkin; termejä käytettiin varsin väljästi. (Gillingstam 1964, 31; Vähäkangas 1999, 39, 46, 50, 53) Epäselvyyttä on myös tuottanut Elinan kuolinvuosi, jonka on päätelty muiden asiakirjojen perusteella tapahtuneen ennen vuotta 1489. Kyse on siis takarajasta, ei tarkasta vuodesta. Pikku hiljaa vuosi 1489 on kuitenkin muuttunut Elinan kuolivuodeksi - ilman mitään perusteita. Todellisuudessa Elinan kuolinvuotta ei tiedetä, joten ilman ristiriitaa se voi olla sama tai aiempi kuin Klaus Kurjen kuolivuosi 1477-1478, siis runon mukainen.

Myös runojen kertojat ovat maininneet Klaulla olleen edellinen vaimo ennen Elinaa myös. Kertomukset voivat toisaalta heijastaa jopa varhaisia tutkimustietoja. Tottijärveläinen Elsa Humaloja (s. 1890) oli lapsena kuullut n. 100-vuotiaaksi eläneeltä tädiltään Johanna Rosenlundilta, että "Elina oli tietoinen siitä, että Klaus Kurki oli pitänyt Kirstiä ja siitä I vaimo tuskastuneena otti myrkkyä ja kuoli, jättäen pojan, josta tuli piispa." Humaloja mainitsee myös Kirstin ja ensimmäisen vaimon olleen sisaruksia. Runon Humaloja oli oppinut isältään Kustaa Koivuniemeltä. Johanna Rosenlund oli ollut pitkään Laukossa piikana. (FK 7631, 2815) Maininnat ensimmäisestä vaimosta vaikuttavat muistumilta esimerkiksi Numersin näytelmästä, jossa rouva Linnunpää mainitsee Klaus Kurjesta: "Mutta eihän hän ainakaan voi naida Kirstiä. Onhan avio langon ja kälyn välillä lakia vastaan." (Numers 1908, 14) Käly tarkoittaa tässä puolison sisarta ja lanko sisaren miestä. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko Numers voinut Laukkoon tutustuessaan saada joltakulta saman tiedon.

Kun Pertti Virtaranta haastatteli 1950-luvun alussa Olga Vihdanmäkeä (s. 1874), Olga kertoi, että  Klaus Kurki oli kaksi kertaa aviossa ja että ensimmäisestä aviosta jäi Arvid Kurki. Olga kertoi kuulleensa runon useilta vanhoilta ihmisiltä ja oppineensa sen ennen kuin osasi lukea. (Virtaranta 1953, 319-) Myös Kalle Ekojärvi sanoi saman (FK 6925). Runonkertojat ovat maininneet Uotin olleen Elinan veli tai velipuoli, mikä asiasisällön kannalta tuntuisi luontevimmalta. Olga Vihdanmäki sanoi Uotia Arvid Kurjeksi. Onko mitenkään mahdollista, että perimätiedot heijastaisivat kaukaista todellisuutta? Vai onko tällaisiin muistikuviin sekoittunut varhaisia tutkimustietoja tai vaikkapa muistumia näytelmistä? Jos Elinan surmaruno ei ole totta, ainakin silloin muistitiedot ovat perättömiä.

Teitt tai joku muu myöhempi merkintöjen tekijä on valitusluettelon kaavioon selvästi kirjoittanut, että Kaarina Maununtytär Fleming oli Juho Knuutinpojan isoäiti eli Klaus Kurjen vaimo. Hän ei siis ollut Juho Olavinpoika Stenbockin vaimo, joka on voinut olla Kaarinan nimeltä tuntematon sisko. Tilanne ehkä muuttuu helpommaksi, jos hyväksytään tämä ja oletetaan Klaus Kurjelle kaksi avioliittoa. Klaus Kurjen ensimmäinen puoliso ja Arvidin äiti olisi siis ollut Kaarina Maununtytär Fleming. Mahdollisesti merkitykseltään vähäisen tai ongelmallisen elinkaarensa vuoksi asiakirjat vaikenevat hänestä. Ongelmallinen on ollut myös Kaarinan äiti eli Maunu Flemingin vaimo; hän ei ollut Elina Niilontytär Kurki, vaan pikemminkin lapsettoman Niilo Kurjen nimeltä tuntemattoman siskon tytär Elina. Klaus Kurjen ensimmäinen vaimo olisikin silloin ollut hänen pikkuserkkunsa eikä hänen serkkunsa. Aikaisemmin nimittäin oletettiin Jaakko Kurjella ja Mauno Flemingillä olleen Niilo Kurjen tyttäret vaimoina. Ongelmana on nyt, oliko veljeksillä Niilo Kurjella ja Peder Svärdillä todella kolme sisarta vai vähemmän. Selvyyttä sukuyhteyksiin on vaikea saada. (Hark III 1874, 184; Anthoni 1955,111; Anthoni 1960, 84; Vähäkangas 1999, 40)

Elina Juhontytär Stenbockia pidetään poikkeuksetta Klaus Kurjen ainoana tai vähintään toisena puolisona. Elinan isäksi ei ole mainittu muita kuin Juho Olavinpoika Stenbock. Sen sijaan tiedot Elinan äidistä ovat hyvin puutteellisia ja ristiriitaisia. Sukutauluissa Juho Olavinpojan toiseksi tai ainoaksi vaimoksi ilmoitetaan yleensä joko Margareta tai Kaarina Maununtytär Fleming. Jo Bomansson pani merkille, että Anrepin sukutauluissa valtaneuvos Juho Olavinpojan ilmoitetaan avioituneen 1460 Margareta Maununtytär Flemingin kanssa. Margaretan siskon Kaarinan (Carin) Anrep ilmoittaa olleen Klaus Kurjen vaimo vuosina 1463-1466. Eric Anthoni ei hyväksy ainakaan Margaretaa Juho Olavinpojan puolisoksi, koska Margareta oli tuohon aikaan jo Nils Gregerssonin vaimo. Anrep mainitseekin Margaretan toiseksi mieheksi nimen Nils, joten ehkä Anrep on tässä sekoittanut jotakin. Juhon vaimo on tietenkin voinut olla joku nimeltä tuntematon Maunu Flemingin tytär - tai mieluummin aivan joku muu. Sukutaulujen mukaan n. vuonna 1400 syntyneen Maunu Flemingin tyttäret lienevät myös liian nuoria Elinan äidiksi, koska n. 1440-50 syntyneen Elinan ja Maunun välillä täytyisi olla vielä yksi sukupolvi. Mikään ei sen sijaan estä, että joku Maunun tyttäristä, esim. juuri Anrepin mainitsema  Kaarina, on voinut olla Klaus Kurjen ensimmäinen vaimo. (Anrep 1858, 823; Hark III 184; ÄSF, 256; Anthoni 1970, 133; Läntinen 1974, 32)

Elinan äidin henkilöllisyys muodostaa tärkeän solmukohdan. Jos runo ylipäätään puhuu tositapahtumasta, on otettava huomioon, että sekä runon kertojat että sukututkijat ovat sekoittaneet henkilöitä ja aikakausia keskenään. Juho Olavinpoikiakin tunnetaan useita. Juho Olavinpoika Stenbockin vaimo tuskin oli Kurki-Svärd-sukuinen Kristiina Skelge, koska tämän ensimmäinen mies Juho Olavinpoika mainitaan jo 1438. Juho Olavinpoika Stenbock tuli Suomeen arviolta vasta 1441, ja oletettavasti hän melko pian avioitui täällä, koska ei palannut Ruotsiin. Juhon oletetaan yleisesti olleen ainakin kahdesti aviossa. Bomansson ehdotti, että Elinan äidin on täytynyt olla Juho Olavinpojan ensimmäinen vaimo, koska Elinan on täytynyt syntyä joskus 1440-luvun alkupuolella. Juhon olinpaikka näihin aikoihin on tuntematon. (FMU 2696; Anthoni 1968, 63; Pohjolan-Pirhonen 1955, 48) Juhon avioliittoja voidaan tarkastella myös muunlaisilla vihjeillä.

Kaarle Knuutinpojan kanssa vuonna 1441 Suomeen tullutta Juho Olavinpoikaa sanottiin jo 1447 Uskelan Karjaskylän herraksi (FMU 2696/27.3.1447: "Jusse Olaffson j Kariskyla"), mikä merkitsee sitä, että hän omisti siellä ainakin yhden maatilan, jonka oli saanut ehkä avioliiton myötä. Epäselvää on, onko tähän liittynyt avioliitto ollut ensimmäinen vai toinen. Jo esihistoriallisella ajalla asuttu Karjaskylä sijaitsee muutaman kilometrin päässä Salon keskustasta kaakkoon. Läntinen olettaa Juhon saaneen Karjaskylän säterin Maunu Flemingin tyttären välityksellä. (Läntinen 1974, 32) Vaimo kuitenkin sopisi ajallisesti paremminkin toiseksi vaimoksi, mutta ei Elinan äidiksi. Uskelassa kaiken lisäksi tiloja omisti pikemminkin Hornit kuin Flemingit.

Kankaisten kartanon Alissa Henrikintytär (Horn) myi 1488 maata Turkulaiselle raatimiehelle ja pormestarille Laurens Jönssonille, joka kuului Maskun Villilän sukuun. Tämän poika Larens Larsson taas lainasi 1524 Klaus Henrikinpoika Hornin leskeltä 150 markkaa ja antoi pantiksi Karjaskylässä sijaitsevan talonsa. Vesilahden kirkkoherra Jöns Laurentii Torsth (k. 1567) oli sekä Ramsayn että Blomstedtin mukaan Larensin veli. Blomstedt arvelee lisäksi, että Juho Olavinpojan vaimo olisi ollut sukua Jöns Laurentiille, siis veljesten isoisälle. Juho Olavinpoika (k. 1488) luovutti 1488 "sisarensa" Kristiina Laurintyttären kanssa osan Ruotsinniittyä Pietari Torsteninpojn suvulle. Sisarella tarkoitettaneen tässä kälyä, joten Kristiinan siskon olisi silloin täytynyt olla Juhon vaimo, ehkä juuri ensimmäinen vaimo, joka ei tuohon aikaan enää näyttänyt olleen elossa. Mainittujen veljesten isoisällä oli ainakin kaksi nimeltä tuntematonta siskoa. (Blomstedt 1921, 27-29; Törnblom 1994) Jos Juho Olavinpojan ensimmäinen vaimo oli esim. Laurens Jönssonin tytär, Villilä-sukuisten myöhemmät yhteydet Vesilahteen saisivat luontevan selityksen.

14. Kirsti ja lähisukulaiset

Jos runotoisintojen Kirstiä on vaikea määrittää itse runossa, niin vielä vaikeampaa on löytää hänet mistään sukutaulusta tai sijoittaa sellaiseen. Ehkä hän oli olemassa vain runoilijalle. Kansanrunon eri toisinnoissa Kirsti on joko Laukon entinen emäntä tai piika; toisinaan myös Kirstipiika tai emäntäpiika: "Kyll' on sulla Kirstipiika, Laukon entinen emäntä, Se mun polttaisi tulessa, Kovin päivin kuolettaisi.". Tämän voi tulkita niin, että Kirsti olisi osallinen jo yhden emännän tuhoon. Säe on voitu myös sepittää enteelliseksi tai vain kuvainnolliseksi. Emännäksi Kirstiä ei kaikissa toisinnoissa sanota. Kirsti itse sanoo itsestään: "vaikka parka palkollinen". Kirstin asemaa kuvannee se, että hän suunnittelee Klaun ja Elinan välien pahentajaa, ennen kuin antaa avaimet ja kävelee toisen käskyllä. Maanlain mukaan laillisella vaimolla ovat hallussaan lukot ja avaimet, minkä seikan ottaminen huomioon nostaisi Kirstin virallista asemaa ja osoittaisi toisaalta runon tai asiasisällön vanhuutta. Kirstin merkitys ja asema runossa on ilman muuta huomattava; hänestähän lopulta tehdään pääsyyllinen. Hän oleskeli Laukossa myös Elinan sinne tulon jälkeen, koska "Kirsti katseli klasista, västärästä välkytteli".

Elias Lönnrot oli saanut kuulla, että "... oli Kirsti jo Kurjen naimattomana ollessa palvellut Laukossa taloudenhoitajana ja kerrotaan olleen hänelle enemmän kuin pelkkä emännöitsijä." (Niemi 1930, 31) Tähän viittaisivat seuraavat säkeet, jotka Klaus Kurki sanoo Elinalle Kirstistä: "Ej ole Kirsti kiivas piika, eikä huora huonessani, vaan on töissä toimellinen, saattavainen sanoissansa, siksi kauan siellä ollut, kauan karjani katsonut, pannut työhöön palkollisen, laittanut ruan pereelle." (Ojansuu 1916, 27) Paljon puhuvat säkeet ovat Lönnrotin ensimmäisessä kokoonpanossa 1820-luvun lopulta. Tämän mukaan varsinaisia avioliittoja oli vain yksi, mutta huomio kiinnittyy erityisesti ruuan laittamiseen perheelle; oliko Kurjella kuitenkin jo perhe ja kuuluiko Kirsti perheeseen - vai oliko hän vain palvelija? Oliko perhe Klaun ja Kaarinan? Ojansuu arveli säkeitä Lönnrotin lisäämiksi, mutta A.R. Niemen mukaan säkeet olivat ilman muuta kansan laulamia, nuori hienotunteinen Lönnrot ei tällaisia säkeitä olisi missään tapauksessa lisäillyt itse.

Lönnrotin sanakirjassa kirstipiika on yleisnimitys eli appellatiivi palvelijalle, jota isäntä hännystelee. Tämän nimityksen on mahdollisesti antanut jo kansanrunon tekijä. On muistettava, että jos runo on sepitetty kartanon salien ulkopuolella, aivan kaikkea ei ole ulkopuolella tiedetty. Jos Elinan surmarunossa on totuutta, runoilija ei yksinkertaisesti ole tiennyt, kuka oikeastaan tuo kirstipiika on ollut. Ehkä asia on ollut hämärä myös muille kyläläisille. Runon selityksissä Kirsti on usein tulkittu Laukossa oleskelleeksi ei-aateliseksi henkilöksi, mutta ottamalla huomioon Kirstin merkittävä asema runossa, tämä tuntuu epätodennäköiseltä. Olisiko Klaus Kurki kuunnellut säätytaustaa vailla olevan naisen juttuja ja olisiko runoilijakaan inspiroitunut tällaisista? Myös Elinan ja Kirstin vuoropuhelut vaikuttavat säätytaustaltaan samanarvoisten keskusteluilta. Olettamalla runo todeksi ja yhdistämällä tiedonmurusia vapaasti Kirsti voitaisiin tulkita myös Klaus Kurjen ensimmäiseksi puolisoksi (oli sitten virallinen tai epävirallinen) eli Teitin mainitsemaksi Kaarinaksi: "Mons Fleming hade och en dotter, som war Jöns Knutssons mormoder, och Claes Kurckis hustru heet hustru Karin". Tätä Teitin tai hänen apuriensa 1500-luvulla kirjoittamaa lausetta ei voine aivan kevyesti ohittaa.

Jos kirstipiika yleisnimenä tarkoittaisi Kaarinaa, hän olisi silloin synnyltään aatelinen Fleming. Gustaf von Numers sijoitti näytelmänsä Kirstiksi Kaarlo Bergbomin kehotuksesta Kirsti Flemingin, Kaarinan siskon. Kyse voisikin olla vain yhdestä henkilöstä. Oletettavasti näytelmän kokoajat olivat joutuneet miettimään asiaa pitkään sen perusteella, mitä tiedettiin ja mikä tuntui yhteisöllisesti mahdolliselta. (Tarkiainen 1922, 119; Numers 1908) Mahdollinen ei kuitenkaan ole vielä todiste. Henkilönä Kirstiä on verrattu Piispa Henrikin surmavirren Kerttuun, jonka vesilahtelaiset kansantarinat kertovat olleen kotoisin Vesilahden Hinsalasta (Kuusi 1963, 307; FK 13958).

Kaarina Maununtytär Flemingiä ei ole löytynyt asiakirjoista, vaan ainoastaan vanhoista sukujohdoista. Flemingit tunnetaan yhä huonosti, mutta ainakin Kaarina-nimi esiintyy melko usein Flemingeillä. Fleming Klaus Kurjen puolisona ei olisi yllättävää senkään vuoksi, että Kurki oli 1457 Turun linnassa tanskalaissyntyisen Eerik Akselinpoika Tottin linnanvoutina ja Klaus Kurjen isoäidin siskon tytär oli aviossa Maunu Flemingin kanssa. Sukujohtojen mukaan Kaarina on kuollut 1466, mutta tämähän voi myös tarkoittaa uuden vaimon tuloa taloon ja entisen väistymistä. On epäselvää, olisiko keskiajan kanoninen oikeus estänyt tässä tapauksessa pikkuserkkujen välisen avioliiton. Jos kuitenkin runon kirstipiika Kaarina Fleming -nimisenä olisi ollut Klaus Kurjen ensimmäinen vaimo ja jos kyseessä ei ollut laillinen tai laillisesti mahdollinenkaan avioliitto, ajatus runon mukaisesta Kirstistä piispa Arvid Kurjen äitinä ei oikein vaikuta mahdolliselta. Jos kuitenkin oli kyse laillisesta avioliitosta, tilanne on tietenkin toinen.

Klaus Kurjella oli Arvidin ja Elinan lisäksi mahdollisesti myös näitä vanhemmat veljet Pietari, joka oli Tammelan kirkkoherra, ja Ailidz Henrikintyttären nimeltä tuntematon mies. Koska näiden lasten asema vaikuttaa olleen irrallisempi tai vähäisempi, oletus ongelmallisesta ensimmäisestä avioliitosta saa hieman tukea. Tässä tapauksessa sekä Arvidin että Elinan äiti olisi ollut Elina Juhontytär Stenbock.

Flemingit tunnettiin hyvin Ylä-Satakunnassa. Joakim Fleming, joka omisti Yläneen kartanon ja jonka äiti Martta oli Klaus Kurjen äidin sisko, omisti osaa Nokian Penttilästä 1400-luvun lopulla. (Suvanto 2001, 641) Myös Tyrväällä oli muuan herra Magnus Fleming, mutta hänen yhteyttään muihin Flemingeihin ei tunneta. Kun Kaarinan isä Magnus Fleming oli aviossa Niilo Kurjen siskon kanssa, tämä Svärd-Kurki-sukuinen sisko on voinut jopa asua Vesilahdessa tai lähikunnissa. Kirstiä, Kaarinaa ja Flemingejä koskeva ajatuskehä on kuitenkin varmojen todisteiden puuttuessa jätettävä täysin avoimeksi. Tietoja 1400-luvulta on niin vähän, että niistä voi rakennella lukuisia erilaisia olettamuksia. Jokainen uusi havainto voi muuttaa kuvaa suurestikin.

Varhaisessa Lönnrotin toisinnossa kerrotaan: "Vuosi vuodelle kuluupi, eikä kuulunut kylissä, eikä nähty naapureissa, tuon välin pahentajata..." Tämän mukaan Elina oli Laukossa useita vuosia. Myös Elinan ja Kirstin vuoropuhelu, joka eri toisinnoissa poikkeaa jonkun verran, antaisi saman käsityksen: "Pyssyt ovat surmana soassa, Miekat miehillä käsissä: Tuttuna ovat tuvassa, Kammarissa kaunihina." Samoin kuvaus ilkikurisesta sormuskäden työntämisestä ikkunasta osoittanee Elinan jo hyvin tunteneen mahtavan Klaus Kurjen. Kun Elina oli rannalla pienten vaatteiden pesussa, asian voisi tulkita niin, että Klaulla ja Elinalla oli jo ennestäänkin lapsia. Tässä kohdin runotoisinnot eivät ole kovin johdonmukaisia. Runossa kuvatun lapsen ei siis tarvitse olla Klaun ja Elinan ensimmäinen lapsi. Riippuen siitä, montako avioliittoa Klaus Kurjelle oletetaan, lapsia on ollut ennestään ehkä jopa neljä. Kun Klaus Kurki lienee elänyt yli 50-vuotiaaksi, hän on saattanut tulistua olemassa olevan eikä enää niin mitättömän kokoisen perheensä puolesta. Jos oletetaan Klaun ja Elinan avioituneen 1467-1470, avioliittoa kesti ainakin 7-10 vuotta.

Klaus Kurjella oli joka tapauksessa ainakin kaksi kuuluisaksi tullutta lasta: Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki (piispana 1510-1522) ja myöhemmän Kurki-suvun kantaäiti Elina Kurki. Elina Klauntyttären aviomies Knut Eerikinpoika (vihitty ennen 4.8.1489) kuului koko Ruotsi-Suomen merkittävimpiin mahtimiehiin. Knutin suku on kuitenkin jäänyt hämärän peittoon, joskin on ymmärrettävää, että näin merkittävälle henkilölle on täytynyt etsiä vaikka väkisin merkittävä tausta. Anrepin, Ramsayn ja Elgenstiernan sukujohtojen mukaan Knutin isä oli kuuluisa Eerik Akselinpoika, joka oli kotoisin Smålannin Sverkerien Näsin linnasta ja jonka vaimo oli Cecilia Olofintytär Stenbock. Cecilian veli taas oli Juho Olavinpoika ja hänen tyttärensä Elina oli Klaus Kurjen puoliso - ja näillä oli tytär Elina. Niinpä Anrep toteaakin Knutin avioituneen n. 1490 serkkunsa tyttären anssa. Nämä sukujohdot esiintyvät sitkeästi lukuisissa sukututkimuksissa. Eerikin ja oletetun Akseli-isän lisänimiksi on vielä merkitty sokeasti Kurck, mille seikalle ei löydy mitään perusteita. Aarre Läntisen mukaan taas Knut Eerikinpoika on Smålannin Hultabyn aatelislinnasta, jonka rakennuskantakin on ollut samanlaista kuin myöhemmin Laukon kartanossa. (Anrep 1861, 524; Läntinen 1996)

Hans Gillingstam on tulkinnut kirjeitä ja asiakirjoja uudelleen. Hänen mukaansa Knut Eerikinpojan isä ei voi lainkaan olla Näsin linnasta, sillä Knut olisi tässä tapauksessa avioitunut liian läheisen sukulaisen kanssa. Juho Olavinpoika ja hänen tyttärensä Elina sitä vastoin ovat Näsin linnasta. Gillingstam epäileekin Knutin  olevan  suomalaisperäinen. Yhteys Näsin linnaan ja perintöön sieltä seuraa Elina Juhontyttären kautta. Seppo Suvannon mukaan Knut Eerikinpoika on tutustunut paikallisiin oloihin hyvin ja hoitanut tehtävänsä velvollisuudentuntoisesti. Anthoni arvelee miehen tulleen Ruotsista, mutta asustaneen pitkään Suomessa. (Suvanto 1973, 358; Anthoni 1970, 298) Gillingstam olettaa miehen kuuluneen jotakin kautta Sten Sturen sotilaisiin, millä havainnolla on tärkeä vihjeellinen arvonsa. (Gillingstam 1964)

Knut Eerikinpoika kuului kirjoitustaidottomanakin valtakunnan mahtimiehiin; hän oli asemies, valtaneuvos, laamanni ja kihlakunnantuomari Suomessa ja Ruotsissa. Häntä pidettiin Suomen herroista arvokkaimpana ja Ylä-Satakunnan ja Pohjanmaan laamannin tehtävät räätälöitiin hänelle puoliväkisin. Samalla kun Knut tunsi Suomen, hän oli Kustaa Vaasan hyvä tuttava ja luottomies, joten ainakin osittainen mutta varsin merkittävä ruotsalainen alkuperä tuntuisi välttämättömältä. (Raevuori 1963, 30) Avioliitto Elina Kurjen kanssa häntä tuskin nosti. Päinvastoin juuri Kurki-suku näyttäisi saaneen uutta nousuvoimaa nimenomaan Knut Eerikinpojan ansiosta, minkä vuoksi Knut Eerikinpojan sukutaustan selvittäminen on tärkeää.

Kun Knutilla Gillingstamin mukaan oli ollut yhteyksiä Sten Sturen sotilaisiin, muuan mahdollinen Eerik-isä voisi olla Ruotsin Södermanlandista Ylä-Satakunnan tuomariksi tullut Eerik Ragvaldinpoika (k. 1490-luvulla; Fargalt eli villisika), joka myös kuului Sten Sturen luottomiehiin. Anthonin mukaan Eerik oli saanut Odygdien aikoinaan omistaman Nokian Viikin kartanon n. 1470 solmitun avioliittonsa ansiosta ja kotiutunut näin Suomeen; vaimo oli Viikin Hans Lindenärin tytär. Merkittävää on erityisesti se, että Eerik tuli Ylä-Satakunnan tuomariksi heti Klaus Kurjen jälkeen (Vesilahden rajojen tarkistusistunto 1479, FMU 3778). Eerik on myös voinut tuntea äidittömäksi ja isättömäksi jääneen Elinan. Toistaiseksi mistään ei ole ilmennyt, oliko Eerikillä Knut-niminen poika, mutta ainakin Anna-niminen tytär oli. (Anthoni 1970, 134, 141; Suvanto 2001, 651; FMU 3845)

Erik Ragvaldinpoika kuului Birger jaarlin sukuun ja omisti sukukartanonsa Hedensön Ruotsin Näshultassa, joten hänen yhteytensä Kurki-sukuun on ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa tosiasia. Jos Knut on tämän Erikin poika, yhteys selittäisi Knut Eerikinpojan välittömän ja merkittävän aseman valtakunnassa sekä myös Pohjois-Suomen laamannin ajalle ominaisen viran periytymisen sekä hänelle että hänen Juho-pojalleen. Muita merkittäviä ja ajoituksiltaan sopivia Erik-nimisiä on vaikea löytää.

Eerikin toinen vaimo oli ruotsalainen Ingeborg, joka sai 1485 huomenlahjakseen sekä Hedensön että Eerikin 1480 ostaman saaren ja myllyjä Sarsankoskesta. Anders Vestgöte hankki Viikin 1500-luvun alussa ehkä Ingeborgilta sen jälkeen, kun tämä oli päättänyt palata Ruotsiin. Lapsettomaksi jäänyt Ingeborg testamenttasi Hedensön Nils Krummelle, jonka pojantytär avioitui Bengt Gyltan kanssa ja näiden tytär Birgitta (Brita) avioitui 1588 Laukon Knut Juhonpojan kanssa, ja näin Hedensö oli siirtynyt 200 vuodeksi Kurki-suvulle, aina vuoteen 1783 asti. Birgitan ja Knut Juhonpojan tutustuminen ja avioliitto selittyisivät paljon helpommin, jos Knut Juhonpojan isoisän Knut Eerikinpojan isä olisi todella ollut Erik Ragvaldinpoika Hedensöstä. (Suvanto 2001, 651; FMU 3778; Saarenheimo 1974, 75; Nordisk Familjebok)

Anthonin mukaan Knut Eerikinpoika oli ostanut tai saanut Kaakilan ja Tonduran verotilat vuonna 1486, siis ehkä muutamia vuosia ennen avioitumistaan. Jos Knutin isä tai äiti asui Viikissä, tilojen osto lähistöltä oli luonnollista. Ehkä puolisot tutustuivat toisiinsa tässä vaiheessa - Klaus Kurki oli kuollut jo n. 1478. Ensimmäinen maininta Knutista on vuodelta 1483, jolloin hänen sanotaan olevan "beskeden swen"  eli hiljainen ja hyväntahtoinen mies - ilmeisesti iältään vielä nuori. Knut Eerikinpoika mainitaan asiakirjoissa ainakin yli 100 kertaa. (Anthoni 1970, 142, 278; FMU 3967, 6117) Knutista ja Elinasta jatkuu Laukon Kurkien myöhempi suku useita vuosisatoja. Knut Eerikinpoika ja tämän poika Juho eivät ottaneet Kurki-nimeä eikä vaakunaa, vaan vakiinnuttivat vähitellen oman, Sten Sturen vaakunaa muistuttavan vaakunansa ja vasta 1500-luvun lopussa nimen 'Kurck'.  Knutille ja Elinalle on kuitenkin merkitty hieman epävarma poika Jakob Kork, joka opiskeli Rostokin yliopistossa. Arvid Kurki mainitsee pojan kirjeessään vuodelta 1519. Jos Elinan surmaruno on totta, mahtisukuun kuuluneen Knut Eerikinpojan sukutaustan hämärtyminen olisi ollut aikanaan jopa toivottavaa. Tässä tapauksessa myös Ruotsissa tietoja olisi niukalti. (Tarkemmin Knut  Eerikinpojasta: Punkari 2011)

Arvid Kurki rakennutti sisarensa Elinan perheen kanssa Laukkoon vuoden 1500 vaiheilla kivialustaisen linnan, jossa oli korkea puurakenteinen yläosa. Kellariosa on tunnettu myöhemmin Pirunkellarina, josta useiden tarinoiden mukaan johtaa maanalainen käytävä Pirunvuorelle joko Karkkuun tai Hinsalaan. Kivilinnan rakentamisen ajankohta sopisi siihen, että päärakennus olisi runon ilmaisemalla tavalla tuhoutunut vähän aiemmin. Kuvassa vasemmalla tehdään linnan ympäristön arkeologisia kaivauksia. Löydöt olivat monilta osin hyvin rikkaita. Vanhoja kulttuurikerroksia paljastuu kaivaapa Laukon pihapiiriä mistä tahansa. (Uotila 2000)

Arvid Kurjesta olisi voinut tulla koko Ruotsin arkkipiispa, ellei olisi haaksirikkoutunut matkallaan Tukholmaan 1522. Pariisin yliopistossa hänet oli arvioitu keskiajan varakkaimmaksi ulkomailla opiskelleeksi suomalaiseksi, ja piispana hän oli Suomen varakkain henkilö. (Läntinen 1976, 45; Lagerstam 2000, 17) Arvid Kurki ei käyttänyt ajan tavan mukaan nimeä Arvid Klaunpoika Kurki vaan aina esim. "Aruidus Korke, electus Aboensis". Kun Klaus Kurki kuoli 1477-78, Arvid oli silloin vasta 11-13-vuotias. Jos runo on totta, hän tuskin voi esiintyä siinä millään tavalla. Runon Uotin uusi tupa olisikin ymmärrettävä Elinan Laukkoon tulleen veljen tai velipuolen tuvaksi, mikä Elinan vuorosanojenkin mukaan tuntuu luontevalta oletukselta. Viimeistään 1480-luvulla Arvid ehkä sukulaisten toimesta muutti opiskelemaan; mahdollisesti aluksi Turkuun ja sieltä Pariisiin.

Arvid Kurjen lapsuutta peittää asiakirjallinen hämäryys, minkä vuoksi Aarre Läntinen joutuu toteamaan: "Arvid Kurjen syntymästä ja nuoruudesta ei ole käytettävissä lainkaan asiakirjamateriaalia. Tästä syystä on ollut pakko tarkastella Elinan surma-runon historiallista totuudellisuutta, Laukon vaiheita ja koulunkäyntiä, jotta voitaisiin saada ainakin joitakin uusia aspekteja." (Läntinen 1976, 8) Surmarunon tarkastelusta ei jää jäljelle paljoakaan 1460-luvulla syntynyttä Arvid Kurkea koskevaa. Ensimmäiset maininnat Arvidista löytyvät vasta 1486 Pariisissa, 1488 maisterina Suomessa, 1490 kirkkoherrana Turussa, 1510 Turun piispana ja sen jälkeen luonnollisesti hyvinkin paljon muuta, mutta ei mitään lapsuudesta. (Vähäkangas 1999, 43; Läntinen 1974, 234-240) Taustatietojen puute tuntuu oudolta. Luulisi toimeliaan ja tuulisiin oloihin joutuneen piispan jossakin vaiheessa kirjoittaneen jotakin nuoruuteensa tai sukuunsa liittyvää. Vuonna 1521 Arvid Kurki liittyi Kustaa Vaasan johtamiin ja tanskalaisvaltaa vastustaviin kapinallisiin, minkä vuoksi hän joutui myös pakosalle Turusta.

Yrjö Raevuori mainitsee lisäksi Klaus Kurjelle Pietari -nimisen pojan, joka on joidenkin arvelujen mukaan ollut kuuluisa ja hyvin varakas Tammelan kirkkoherra (k. 1512?). (Raevuori 1963, 25; FMU 5630) Pojan ovat tuoneet esille muutamat muutkin. Aulis Oja on julkaissut 1947 artikkelin, jossa hän esittelee Pietari Kurjen Tammelan seurakunnalle testamenttaamaa 'kirkonkirjaa' (missale). Koska kirjan ensimmäiset merkinnät ovat vuodelta 1512 ja koska silloin Tammelassa oli jo uusi kirkkoherra, ajallisesti on mahdollista, että Pietari olisi kotoisin Laukosta. Jos Pietari olisi elänyt normaalin mittaisen elämän, hän on voinut syntyä jo 1440-50-luvuilla. (Oja 1947; Ojanen 1990; FMU 5630) Pietari -nimi esiintyy mm. Svärd-Kurki -suvussa aiemminkin.

Vähäkangas ja Läntinen mainitsevat Klaus Kurjelle myös nimeltä tuntemattoman pojan, joka olisi ollut Juho Olavinpojan perillisiä ja aviossa Ailidz Henrikintyttären kanssa. Tämä Klaun pojista tuskin oli kirkkoherra Pietari, koska selibaatti kielsi avioitumisen. Ailidz myi 1503 Nokian Penttilän sivutilan Lukkilan (Haapaniemen naapurissa) miehensä sisaren miehelle Knut Eerikinpojalle. Alidzin äiti oli Penttilän omistajan eli Bengt Lydekenpojan tytär Johanna, joka oli kolmasti aviossa. Isä voi olla joko Henrik Tavast tai Henrik Görieshagen (Görtzhagen); Vähäkankaan mukaan Görieshagen. (Anthoni 1970, 353; Suvanto 2001, 637; Vähäkangas 2007, 60) Kun Sten Sture vuonna 1488 pyytää Arvid Kurjelle neljännestä Juho Olavinpojan (k. 1488) perinnöstä, kirjeessä mainitaan Arvidille sisar ja veli. Tässä tapauksessa poika olisi todennäköisimmin Elina Juhontyttären poika. (FMU 4207; Vähäkangas 1999, 43; Vähäkangas 2007, 60; Läntinen 1974, 27-28; ÄSF/Tavast)

Entä jos kansanrunossa mainittu poika todella oli olemassa ja hän oli juuri jokin edellä mainituista pojista, mutta ei ollutkaan menehtynyt tulipalossa? Kun ajatellaan runon tilannetta todellisena, kartanon väki tuskin olisi sallinut myös lapsen palaa. Olisiko tällainen pelastaminen ollut jotenkin mahdollista? Jospa runon säkeet Se oli loppu nuoren vaimon, kanssa pienen poikalapsen ovatkin olleet tragediataiteen vaatima lisä? Tai runoilija ei ole tiennyt pojan pelastumista? Tässä tapauksessa todelliset seuraukset olisivat olleet vähäisempiä eli likimain sellaisia, jollaisina me ne tunnemme. Runo ei kuitenkaan estä, että poikia olisi ollut enemmänkin. Vaikka runo olisikin tarkoitettu todeksi kuvaukseksi tapahtumista, se helposti alkaa elää omaa elämäänsä ja loitota kohteestaan. Missään tapauksessa se ei kerro kaikkea, vaikka olisikin totta. Voidaan tietenkin olettaa Klaus Kurjella olleen myös epävirallisia lapsia.

Kansanruno alkaa maininnalla, että Klaus Kurki ratsasti sadan hevosen kanssa Suomelaan kosimaan Elinaa. Onko tämä sitten ollut mahdollista? Sata kuuluu taidekeinoihin, mutta Suomela sen sijaan on ollut yhtäjaksoisesti asuttu vesilahtelainen merkittävä suurtila joskaan ei rälssitila ainakin keskiajalta lähtien. Suomela oli lisäksi neljän talon kylä. Alueelta on tehty huomattavia rautakautisia löytöjä. Suomela -nimi mainitaan jo vuonna 1479, jolloin Jönns Somela oli lautamiehenä Vesilahden laamannikäräjillä. (Suvanto 2001, 1076) Tämän enempää miehestä ei tiedetä, mutta Somela-Suomela -nimen käyttö on jatkunut näistä ajoista alkaen. Koska Suomelan naapurissa Järvenrannan kylässä talon nimenä on Tanska, Suomela-nimi on voinut syntyä myös vastakohdaksi. Lautamies Jönns Somelaa - jos nyt on kyse vain lautamiehestä - ei kuitenkaan voi yhdistää Juho Olavinpoikaan, joka näihin aikoihin oli ollut jo pitkään Ylä- ja Ala-Satakunnan linnaläänin päämies (hövitsman). Mahdotonta ei tietenkään ole, että Elinan kotitalo jossakin vaiheessa oli Suomela, mutta tämä edellyttäisi sitä, että jokin Juhon aikaisemmista vaimoista asui lastensa kanssa Suomelassa. Tai ehkä edellä mainittu Jönns Somela oli Elinan äidin uusi aviomies. Juho Olavinpoika tunnettiin 1447 myös Uskelan Karjaskylän herrana, mutta Juhon myöhemmistä olinpaikoista ei ole tietoja. Koska mies kulki käräjillä ennen vuotta 1478 Klaus Kurjen kanssa, olisi luontevaa ajatella Juholla olleen kiinnekohta myös lähellä Klaus Kurjen Laukkoa. Klaus Kurjen ja Juhon nimi esiintyvät monessa asiakirjassa peräkkäin.

Vuonna 1460 Juho Olavinpoika oli Anrepin mukaan avioitunut uudelleen, mutta oliko avioliitto toinen vain kolmas? Ja pitääkö tieto edes paikkaansa? Kuten jo Bomansson totesi, jokin vaimoista saattoi asua lasten kanssa Suomelassa - joko ilman aviomiestä tai uuden aviomiehen kanssa. (Bomansson 1866, 12-13)  Klaus Kurki pyysi Elinaa äidiltä eikä keneltäkään miespuoliselta kuten ainakin maanlain mukaan olisi pitänyt tehdä. Jos runo on vain sepitetelmä, ajan maskuliinisen hengen luulisi edellyttäneen, että runoilija olisi sepittänyt Elinalle myös isän, jonka kanssa Klaus Kurki asioi. Nyt runon poikkeuksellinen tilannekuva pikemminkin vahvistaa runon totuudellisuutta. Elina lienee ollut Juho Olavinpojan vanhimpia lapsia. Runon viis veljeä sisarineen olivat nuorempia lapsia. Isännättömyyttä ihmetteli myös Kalle Koivuniemi ja arveli, että "Olisipa Suomelan isäntä vielä silloin elänyt, niin hän olisi antanut toisen vastauksen." (FK 7629) Toisaalta Elsa Humaloja oli kuullut vanhempiensa kertovan, että entisinä aikoina äidit saivat päättää lastensa naima-asioista. (FK 7631) Juho Olavinpoika oli todella olemassa mutta oleskeli jossakin muualla uuden vaimonsa kanssa.

Suomelan kylän päätilan isäntä vuosina 1540-1584 oli Olavi Niilonpoika (Oleff Nilsson), joka vuoden 1571 hopeaveroluettelon mukaan kuului pitäjän varakkaimpiin. Isännän nimi vuonna 1560 on muodossa Oleff Somelan. Muita mainintoja: Erich Olsson Somelan 1566, Oluff Somalaen 1569 ja Somalainen 1570. Vuonna 1552 Jäminkijärvellä otettiin asutukseen Hendrich ja Nils Somelan eräsija. Suvanto epäilee, että luovutettuaan päätilan Olaville Nils jatkoi eräomistusta ja asui muutoin naapurissa. Suomelan kylään kuului nimittäin myös Kurjen talo, jonka omistaja Niilo (Nils) oli mahdollisesti juuri tämä Olavin isä, jonka toinen poika Heikki (Hendrich) Niilonpoika jatkoi tällä tilalla. Heikki on tunnettu lautamiehenä. (Suvanto 2001, 1076-7) Hopeaveroluettelossa vuodelta 1571 Suomelassa ovat Henric Nilsson, Siffred Iorensson (Mattila) ja Oleff Kilpa (Laurin tila, yhdistetty Kurkeen). Myös kansanrunon Uoti voidaan Ojansuun tapaan tulkita Olaviksi. (Ojansuu 1916, 112; Jokipii 1953, 197)

Suomelasta tuli ratsastila vuonna 1602. Silloin tilan omisti jo Arvid Finckenberg, joka taisteli mm. Axel Kurjen joukoissa. Epäselväksi jää, vaikuttiko Suomelan hankintaan tilan menneisyys vai Axel Kurjen myötävaikutus. Rovasti Karl Wallenius osti tilan 1733 suvulleen. Walleniusten tyttärien puolisoina Suomelaa ovat pitäneet kornetti Carl Christoffer Silfversvärd ja maanmittari Peter Bergius. Bergiuksia on edelleen Vesilahdessa. Oikealla Suomelan päärakennus 1900-luvun alussa. Niin tämä kuin moni muukin rakennus poltettiin vuonna 1918.

Kansanrunon kertomat tapahtumat sopivat merkillisellä tavalla yhteen myös Kurkien ja heidän sukulaistensa elämänuriin. Vielä 1400-luvun puolivälin jälkeen Kurjet tunnettiin tuomarisukuna, mutta vuosisadan lopulla, kun uskonpuhdistuksesta ei vielä tiedetty mitään, sukulaiskuvaan ilmaantuu yllättäen joukko kirkollisia henkilöitä. Näistä tunnetaan piispa Arvid Kurki (KK:n poika), Tammelan kirkkoherra Pietari Kurki (KK:n poika?), piispa Martti Skytte (KK:n sisaren poika, isä Suomen Skytte-suvusta), nunna Kaarina (KK:n sisaren tytär) ja abbedissa Birgitta Kurki (KK:n tyttären tytär). Varelius mainitsee, että Tyrvään ensimmäiseksi varsinaiseksi kirkkoherraksi vuonna 1520 määrättiin Jacobus Kuris (Kuris = pahanilman lintu eli kurki, kh 1520-). Tapahtumaa ennen Arvid Kurki teki poikkeuksellisen huolellisen piispantarkastuksen Kallialassa. Raevuori taas ilmoittaa abbedissa Birgitan veljen nimeksi Jacobus Kork, joka opiskeli 1513 Rostockissa ja sai mm. rahalähetyksen enoltaan Arvidilta. Kyse saattaa siis olla samasta henkilöstä. (Warelius 1854, 189; Pohjolan-Pirhonen 1955; Raevuori 1963, 32; Vähäkangas 1999; Piilonen 2003, 23)

Kurkien lähisukulainen Lucia Olavintytär Skelge järjesti 1490 huomattavan lahjoituksen Naantalin luostarille. K.E.F. Ignatius, joka kirjoitti 1870-luvulla (suom. 1892) pienen kansankirjan Arvid Kurjesta, mainitsee runon Uodin olleen Arvid Kurki ja epäilee Arvidin antautuneen papin uralle isänsä tekojen vuoksi. Tämän huomion oli tehnyt jo hieman aikaisemmin C.A. Gottlund; Arvid Kurki ei halunnut olla tekemisissä murhapolttajaksi merkityn isänsä kanssa eikä käyttänyt nimeä Arvid Klaunpoika Kurki. Ehkä tästäkin syystä piispa Arvid Kurjen sukulaisuussuhteet olivat jääneet tuntemattomiksi vielä Porthanillekin. Tosin Porthan tiesi Arvidin sukulaisuuden Djäknien kanssa, mikä lienee ollut ainut tieto myös 1500-luvulla (vrt. Teit). Elina Kurjen ja Knut Eerikinpojan poika Akseli oli ensimmäinen, joka otti käyttöön lisänimen, mutta ei enää muotoa Kurki vaan ruotsalaistyylisen Kurck. Näin Kurck-suvun yhteys vanhempiin Kurkiin jäi lähinnä vain kansan tietoon. Yhteyden todistaa vain muutama myöhemmin löytynyt asiakirja. (Gottlund 1862, 623, 651; Ignatius 1892) Kirkollinen suuntautuminen ei tietenkään ole riittävä peruste runon todellisuustaustalle, eikä Aarre Läntinen hyväksykään tällaista selitystä. (Läntinen 1974, 40; Bergroth 1902, 139-146) 1500-luvulla Kurkien kohdalla virkamies- ja sotilasurat tulevat jälleen yleisimmiksi.

15. Elinan surmaruno uuden luojana

Hinsalan pohjoispuolella on kaksi Sammassaarta ikään kuin jatkuvan uuden lähteen symbolina. Ne tuovat mieleen Kalevalan Sammon, ikuisen rikkauden lähteen. Elinan surmarunon kaltainen tiivis käsitekerä on myös kuin johtomotiivi tai kantamyytti, joka voidaan ottaa yhä uudelleen luovan työn raaka-aineeksi ja muunnelmien materiaaliksi oli sitten kyse tieteestä tai taiteesta. Jo C.A. Gottlund oivalsi asian ja ehdotti runoa taidemaalarille, kuvanveistäjälle, runoilijalle ja näytelmän käsikirjoittajalle. (Gottlund 1862, 651) Juuri näin sitten tapahtuikin; runon aiheet löytyvät lukemattomista taideteoksista ja runoa on käytetty sadoissa artikkeleissa, tutkimuksissa ja kirjoissa - viimeksi vuonna 2018 Kristiina Vuoren kirjoittamassa romaanissa. Myös runouden ja historian tutkijoille vaikeaselkoisessa aiheessa riittää pohtimista vielä sadoiksi vuosiksi; toivottavasti vain menneisyys rakentuu tajuttavammaksi uusien tutkimusmenetelmien ansiosta.

Tuulimyllyjen Hinsalaa 1900-luvun alussa. Sakaselän takana näkyy Sakoisten kylä, jossa keskiajalta asti on ollut Kurjen talo. Suuria pellavasaunoja kuvassa ei enää ole, sillä ne paloivat jo 1800-luvulla. Vain Heikkilässä oli pellavasauna, mutta se oli pienempi eikä näy kuvassa. Suuria saunoja oli vielä silloin olemassa, kun Lönnrot keräsi Hinsalassa kansanrunoja. Hinsalasta on kerätty myös suuri määrä muita kaukaisista ajoista kertovia muistitietoja. Osalle tarinoista on löytynyt jopa vahvistusta muuta kautta. Vaikka Hinsala on ollut vesien ympäröimä omaleimainen kylä, sinne on tullut myös paljon ulkoisia virikkeitä.

Elinan surmaruno, joka vielä 1800-luvun alussa tunnettiin arkisena käyttölauluna vain arvonsa tuntevassa ja perinnerikkaassa maaseutupitäjässä Vesilahdessa, nousi nopeasti kansanballadien kärkeen. "Vesilahdella sepitetyn ja säilytetyn kansanrunon kautta on Elina rouvan muisto jo saanut pysyväisen paikkansa sivistyneen Suomen kansan historiallisessa ja runollisessa tietoisuudessa." (Krohn 1900, 170) "Suomen keskiaika päättyy voitokkaaseen kulttuurinousuun, ja nousun päänoteerauksena on Elinan surma, ..." (Kuusi 1963, 393) "Ajan yleistä taustaakin vastaan katsottuna sisältää Elinan surma runollisen mahtavan näytelmän meikäläisestä sisämaisesta asemies- ja kartanoelämästä." (Jaakkola 1950, 368)

Jalustalle nostettuna runosta on luonnollisesti tullut pyhä ja kosketusherkkä. Sen paremmin runoon kuin siihen liittyviin selityksiinkään ei ole uskallettu enää 1950-luvun jälkeen kajota - tai jos on, niin on toistettu varmuuden vuoksi aiemmin kirjoitettua. Kirjoitetusta on lopulta tullut totuus määritelmän mukaan. Ehkä runosta on haluttukin tehdä arvoituksellinen ja avautumaton myytti - ikään kuin se selvitettynä menisi pilalle.

Pelkkänä runoustieteellisenä objektina Elinan surmaruno tietenkin kohoaa kauas omaan maailmaansa. Piispa Henrikin surmaruno sitä vastoin on saanut useitakin tulkintoja alkukristillisyyden selvittelyjen yhteydessä. Samaa kohtelua toivoisi vähintään yhtä kuuluisalle vesilahtelaiselle kansanballadille. "Runo tuo syntymäaikansa - keski- ja uudenajan vaihteen - lähemmäksi kuin mikään asiakirja; se on inhimillinen ääni, joka saapuu vuosisatojen takaa." (Haavio 1952/1980, 341)

Elinan surmaruno vaatii jo olemassaolollaan tämänkin päivän tulkintaa. Runo ja sen historialliseksi kuvaama tapahtumasarja ei ole edes globaalin tietoyhteiskunnan aikana menettänyt kulttuurista merkitystään. Runo on ollut yleisessä tietoisuudessa yli 200 vuotta, ja runo kertoo henkilöistä, jotka ovat todella olleet olemassa. Runosta kerrotaan joko suppeammin tai laveammin lukemattomissa teksteissä. Myös runon laulutraditio kaikkine sivujuonteineen on historiallisesti huomioon otettava ilmiö. Miksi kaikkiaan kymmenet tai sadat tuhannet ihmiset ovat nähneet vaivaa laulaa kansanrunoa, näytellä sen pohjalta tehtyjä näytelmiä, maalata runon aiheita, tutkia sitä tai muuten vain muistella runoa?

Perimmäisin ja kiinnostavin kysymys on monen mielestä runon esittämän asiasisällön totuudellisuus. Ikävä kyllä kansanrunoa ja asiakirjoja ei voi asettaa koskaan täydellisesti vastakkain, koska kummatkin ilmaisutavat esittävät vain häviävän pienen osan yli 500 vuoden takaisista tapahtumista. Runoilija ja laulajat ovat lisäksi nähneet tärkeäksi esittää aivan muunlaisia seikkoja kuin mitä virallisiin asiakirjoihin on pitänyt merkitä, huomion kohteet menevät pahasti ristiin. Suomelan emännän hosumiselle tröijyjensä kanssa ei voi kuvitellakaan löytyvän todennusta asiakirjoista. On siis tyydyttävä päälinjoihin ja vastattava yleisiin kysymyksiin henkilöistä, tapahtumista, sepittäjistä, laulajista jne.

Jos tässäkään tekstissä ei lopullisesti ole todistettu mitään, niin vähintään yhtä hatarissa kantimissa ovat etenkin ne tulkinnat, joiden mukaan runo ja sen ympärillä oleva muu aines ovat arvotonta illuusiota tai joutavia kulkutarinoita. Hätäisiä heittoja on usein jouduttu tekemään, jotta oltaisiin saatu edes jonkinlainen selitys paperille. Se, ettei virheen pelossa oleteta ja hyväksytä oikeastaan mitään, saattaa muodostua jopa suurimmaksi virheeksi, koska negatiivinen yleisvastaus peittoaa aina alleen kaiken muun ja asettaa kaikelle jatkotutkimukselle pisteen. Hyvin epätodennäköisiä tulkintoja ovat kaikki ne, jotka yksioikoisesti väittävät Elinan surmarunon olevan puhdasta ei-historiallista sepitystä tai runon tapahtumien kertovan Klaus Lydekenpojasta 1390-luvulla. Runo ei myöskään muun tiedon valossa voi olla kansainvälinen kulkutarina eikä Laukon salonkeihin laadittu taidedraama. Vähiten ongelmia tuottaa oletus, että runon ovat sepittäneet vesilahtelaiset laulunikkarit joskus uuden ajan alussa ja oman aikansa käsitevälinein ja vielä niin, että runon taustalla on jokin tositapahtuma. Hyvin paljon runosta ja etenkin sen elävästä laulutraditiosta voidaan esittää olettamusten sijasta selkeitä toteamuksia.

Tärkein havainto on se, että asiakirjat ja runo eivät näytä missään kohdin olevan keskenään ristiriidassa. Runon henkilöt löytyvät likipitäen sieltä mistä niiden pitääkin löytyä ja itse tapahtumasarja ei asiakirjojen valossa ole lainkaan mahdoton, pikemminkin mahdollinen. Jos runoilijat ja laulajat leijuvat toisinaan kevyestikin todellisuuden yllä, ei virallistenkaan asiakirjojen luotettavuus ole osoittautunut timantinkovaksi; kumpiakin on aina tulkittava. Epäilyttävän suurta tulkintaa ja ajatuksen lentoa sen sijaan tarvitaan, jos halutaan sijoittaa surmarunon henkilöt ja tapahtumat johonkin aivan muuhun ympäristöön kuin Laukkoon - tai ei mihinkään. Runon esittämä tapahtumasarja on täysin mahdollinen juuri siinä alkuperäisessä ympäristössä, johon säilyneistä asiakirjoistakin voidaan luoda harvaseinäinen mielikuvakehikko. Bomanssonin tavoin lienee edelleenkin syytä tehdä varovainen väliaikaispäätös: "Mutta kaikki seikat kallistaa tässä tuomiomme, ei historiallisen maineen, vaan kansan-runon eduksi." (Bomansson 1866, 10) Pienikin uusi lisätieto runon tapahtuma-ajalta voi kuitenkin muuttaa käsityksiä tuntuvasti.

Olipa runon totuustausta mitä tahansa, jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, että Elinan surmaruno oli Elias Lönnrotin ensimmäinen ja tärkein keräelmä kotiopettajakaudellaan Laukossa. Runon esitystilanteiden on tarvinnut jättää nuoreen ylioppilaaseen lähtemättömän jäljen. Lääkärin uraan valmistautuva nuorimies suuntautuikin kansanperinteeseen. Elinan surmaruno aloitti voimakkaan kulttuurihistoriallisen ketjun, jonka toista päätä ei ole näkyvissä. Emil Nervanderin arvio vuodelta 1893 ei ole menettänyt vielä vähääkään merkityksestään: "Tämä Laukon historiallinen tenhovoima mahtoi olla vielä paljoa viehättävämpi Lönnrotin aikoina, jolloin Elinan surma vielä eli kansan huulilla näillä seuduin eikä ollut muuttanut kirjallisuuden mykkiin saleihin. Ei sen tähden liene liian rohkeata, jos johtuen toisesta tosiseikasta toiseen arvelee, että Lönnrotin olo Laukossa mahtavasti on edistyttänyt kansalliseepoksemme Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä." (Nervander 1893, 29)

© Yrjö Punkari, 2012 - 2018   Palaute:  ymp@sci.fi  (muokattu viimeksi syyskuu / 2018)