Kristinuskon tulo Vesilahteen on pitkällinen ja monivivahteinen tapahtumasarja, jonka yleisluonteesta on saatu vasta ylimalkainen käsitys. Ennen Ruotsin vallan alkua ei sen paremmin Vesilahti kuin muukaan Suomi ollut moraalittomien raakalaispakanoiden temmellyskenttää, niin kuin vanha historiankirjoitus on antanut ymmärtää. Vesilahti juhli 1996 seurakuntansa 650-vuotisjuhlia, mutta oletettavasti seurakunta on paljon vanhempi. Kristinuskon tulojuhlana voitaisiin viettää vaikkapa n. 1000-vuotisjuhlia. Sen sijaan uskonnon tulojuhlan vuosimäärä voisi olla vaikkapa 9000 vuotta! Ihmisyhteisöt ovat aina rakentuneet uskonnon kaltaisten ajatusrakennelmien varaan.
Vesilahti on suomalaisittainkin monessa mielessä keskeinen alue tutkittaessa rautakauden ja varhaisen keskiajan tapahtumia. Vesilahdessa erottuu kolme kylää ylitse muiden; Vesilahden kirkonkylä, Narva ja Hinsala. Kirkonkylässä asusti kuuluisa Kirmukarmu, Narvasta on löydetty lähiseutujen ainoa lähetyskauden (ristiretkiajan, 1200-1300-l) hauta-alue. Hinsala on kylistä merkillisin. Se sijaitsee samalla 5 km:n mittaisella niemellä (tai aikoinaan saarella) kuin kuuluisa Laukon kartano. Hinsala liittyy monella tavalla Suomen kristillisyyden varhaisvaiheisiin - eikä ainoastaan sen pikkuseikan vuoksi, että Hinsalan Neitseennokassa sanotaan olevan kivettyneen pakanajumalan Vellamon nenä.
Suomi kuuluu niihin harvinaisiin kansakuntiin, joilla on ollut rikas muinaiskulttuuri jumalineen, sankareineen ja uskonnollisine käsityksineen. Varhaisin kirjallinen maininta asiasta on luonnollisesti Agricolan Psalttarin alkupuhe vuodelta 1551, jossa hän luettelee suomalaisten muinaisjumalia. Hämäläisten jumalia olivat Tapio, Ahti, Väinämöinen, Rahko, Liekkiö, Ilmarinen, Turisas, Kratti, Tonttu, Piru, Kapeet ja Kalevanpojat ja Karjalaisten jumalia Rongoteus, Pellonpekko, Virankannos, Egres, Köndös, Ukko, Rauni, Hiisi jne. Nimet ovat hyvin tuttuja myös suomalaisessa muinaisrunoudessa.
Tärkein jumalista lienee ollut Ukko, jonka Elias Brenner mainitsee Suomen seitsemänneksi kuninkaaksikin. Gadd on merkinnyt muistiin 1700-luvulla, että Nokian Viikissä on uhrattu Junkkari -nimiselle jumalalle (Gadd 1946: 21). Schefferus (1674) mainitsee lappalaisten jumalaksi paitsi Jumalan, myös Torin (Ukon). Hämäläisten jumala Turrisas (Tursas) vastaa skandinaavien Ymiriä eli Fornjotria. Turrisas oli sodan ja voiton jumala. Kolmantena oli vielä etenkin pohjoisempana palvottu aurinko, minkä tavan tausta saattaa juontua hyvinkin kaukaa. Vesilahden ja ympäristön rautakautisessa esineistössä saattaisi tarkemmin tutkittuna olla viitteitä aurinkokulttiin (mm. Päiväniemi ja Hinsalan ratasympyrä).
Jumalien lukumäärä tuo helposti mieleen kreikkalaisen ja intialaisen mytologian. Asialla on tietenkin konkreettisempikin selitys: muinaissuomalaisten elämä oli organisoitunut pienehköihin ryhmiin, ja kukin ryhmä (klaani) kehitti arkipäivän työn, tarpeiden, ongelmien, kokemusten ja toiveiden tuloksena omat tapansa ja uskomuksensa. Kreikan lukuisat kylämäiset kaupunkivaltiot olivat vastaavia "jumalten ahjoja". Jokin suvun maineikkaista esi-isistä alkoi saada päälleen sädekehää ja muuttui sukupolvien saatossa muinaisjumalaksi. Esi-isiä alettiin kunnioittaa ja palvoa jonkinlaisina jumalolentoina. Polyteismi kuitenkin usein katoaa syvennyttäessä tarkemmin jonkun tietyn kiinteän uskonnollisen yhteisöjen uskomuksiin. Vaikka jollakin laajalla alueella on saattanut olla useitakin jumalia, yhdellä ryhmällä on voinut olla vain yksi oma jumalansa (monoteismi). Tähän kaikkeen sekoittui myös yksilön ja ryhmän elämää suuremmat kysymykset. Arkipäivän muovaamilla käsitteillä saattoi jo varhain ajatella ja ekstrapoloida paljon universaalimpiakin ongelmia, joihin selitykset ovat kulkeutuneet jo ammoin globaaleina mytologioina. Palvonta kaiken kaikkiaan edisti samalla suvun kulttuurista ja sosiaalista jatkuvuutta.
Pronssikauden suuret hiidenkiukaat ovat Unto Salon mukaan vainajien muistamiseen perustuvan sukuyhteiskunnan alkumonumentteja. Samalla muodostuivat käsitykset maan omistamisesta ja isien maasta (Salo 1981, 125-131, Purhonen 1998). Perinne jatkui muuntuen myös sisämaan rautakaudelle; hautaröykkiöt tosin pienenivät. Vesilahden hiisi-nimet, Hiidennokka, Hiirenoja, Hiidenkanta, ovat tästä muistona; hauta-alue oli suvun hiisi. Muinaisgermaaninen Hizi merkitsee tuonpuoleista. Käsitys sielun kuolemattomuudesta ei siis ollut kovin vieras. Varhaissuomalaisen ihmisen ajattelu pohjautui osin väestön ikivanhoihin käsityksiin ja menettelytapoihin ja osin aikojen kuluessa tapahtuneisiin kansainvälisiin yhteyksiin Baltiaan, Etelä-Eurooppaan, Lähi-Itään ja Aasiaan.
Suomalaista muinaisuskoa käsittelivät oman aikansa näkökulmasta jo Porthan, Ganander, Lencqvist ja Castren. Lönnrotin suurtyö vienankarjalaisen runouden kerääjänä loi pohjan jatkotutkimuksille. Väitöskirjassaan Lönnrot näki Väinämöisessä vanhan suomalaisen Jumalan! (Lönnrot 1985). Kun 1900-luvun alkupuolella pääosa säilyneistä kansanrunoista oli jo koottu, alustavasti analysoitu ja julkaistu, Suomalaisesta mytologiasta ja muinaisuskosta oli vihdoin mahdollista kirjoittaa lukuisia mittavia teoksia (mm. Harva 1948, Haavio 1967, 1959, Setälä 1932, Angervo 1939, Jaakkola 1935, Kemppinen 1960, Pentikäinen 1989, Siikala 1994, Purhonen 1998). Ovatpa teosofit ja antroposofit yrittäneet nostaa muinaisen Suomen kalevalaista kulttuuria maailman perusfilosofioiden joukkoon (Blavatsky 1973, Steiner 1985, 1990, Ervast 1985).
Voi olla, että minkäänlaista selkeää kääntymystä kristinuskoon ei ole milloinkaan tapahtunutkaan. "Pakanuus", joka jo sellaisenaan oli joukko paikallisia ja ryhmäkohtaisia uskontojärjestelmiä, vain vähitellen kehittyi tai oikeastaan yhtenäistyi kristinuskoksi. Uudet kristilliset tavat, ajatusrakennelmat, innovaatiot ja uskomukset otettiin aluksi vain vanhojen järjestelmin osiksi, mistä on osoituksena mm. se, että monet muinaissuomalaiset käyttäytymistavat taikaesineineen säilyivät kristillisyyden ohessa myöhään uudelle ajalle asti. Vesilahden Narvan Rukoushuoneen ristiretkiaikaisesta ruumiskalmistosta löydettiin esineistöä, jonka perusteella voidaan olettaa väestön olleen vain "puoliksi kristillistä". Vähitellen kristillinen kulttuuri korvasi suppeampien yhteisöjen tarpeisiin syntyneet tavat ja uskomukset. Joukko epäyhtenäisiä sosiaalisia toiminta- ja uskomusrakennelmia korvattiin globaalimmalla järjestelmällä, mitä jo laajenevat valtaorganisaatiotkin edellyttivät.
Yli 1000 vuoden takainen rautakauden yhteiskunta tuntuu nykyihmisestä tuonpuoleiselta ja käsittämättömältä. Jos kuitenkin pääsisimme kurkistamaan esim. 1200 vuoden takaiseen Vesilahteen, elämä ei ehkä sittenkään olisi kovin vierasta. Arkiset askareet ja niihin liittyvä ihmisten keskinäinen sananvaihto olisi varsin tuttua. Tulisimme hyvin toimeen rautakauden ihmisen kanssa! Suomenkielen varhaisimmat muistomerkit ovat keskiajalta, viimeistään Agricolan teoksissa. Tätäkin varhaisempiin aikoihin voidaan tehdä luotauksia kielentutkimuksella. Suomalaisten käyttämä kieli ei ole syntynyt keskiajalla, vaan ainakin pari tuhatta vuotta aiemmin. Rautakauden suomalainen puhui meille hyvin tuttua kieltä ja puhui arkipäivässään samoista asioista kuin me. Kaikki myöhempään teknologiaan liittyvä käsitteistö tietenkin puuttuisi - mutta olisiko sen tilalla jotakin, joka puuttuisi nykyihmiseltä?
Kieleen ja sen sanojen takana oleviin käsitteisiin on taltioitunut jokapäiväisen elämän yhteisöllisiä toimintamekanismeja. Nämä mekanismit ovat pitkälle ihmiskunnan yhteistä koodivarantoa, jonka rakentaminen on jatkunut hamasta menneisyydestä ja joka koodisto liikkuu sujuvasti kaikkien rajojen yli erilaisina innovaatioina ja muoti-ilmiöinä. Jokainen alakulttuuri on kuitenkin tehnyt omasta koodistostaan persoonallisen riippuen lähinnä siitä, minkälaisena jokapäiväisen elämän tarve- ja mahdollisuusympäristö esiintyy. Pohjoinen Suomi on erottautunut selvästi ja monella tavalla eteläisimmistä kulttuureista. Roomassa talvenkin ylitys oli toisenlaista.
Rautakauden yhteiskunnan täsmällisempi sisältö on valitettavasti tavoitettavissa ainoastaan päättelemällä nykypäivään asti säilyneistä muinaismuistoista, muinaisrunoista, asiakirjoista jne. Vaikka materiaalia on paljon, johtopäätösten tekeminen siitä on vaikeaa ja hyvin tulkinnanvaraista. Tarkemmat tiedot 1000 vuoden takaisista sankareista, näkemyksistä ja tapahtumista ovat pahasti hämärtyneet ja kadonneet monien tapahtumien tuloksena. Unohtumisen syynä ei ole ollut ainoastaan luonnollinen muistin heikkeneminen, vaan myös 1000-luvulla alkanut tietoinen ja järjestelmällinen muinaissuomalaisen kulttuurin tuhoaminen, mihin myös myöhemmin Agricolan toiminta tähtäsi. Vakavin ja tietoisin suomalaisen menneisyyden tuhoaminen tapahtui 1600-luvulla alkaneessa ruotsalaistamisaallossa. (Lehtinen, 1961)
Vesilahtelainen rautakautinen esineistö ei anna kuvaa staattisesta, eristyneestä yhteiskunnasta. Esineistön perusteella alueen elämä on ollut hyvinkin liikkuvaa ja rikasta; kaupankäyntiä etelään, verotusta pohjoiseen, sotia, laaja-alaista metsästystä, seuraelämää ja osin myös maanviljelystä. Jälkeensä tuo yhteiskunta on jättänyt satoja hauta-alueita eri puolelle Vesilahtea. Esineistön jalometallien suuri määrä ei voi viitata muuhun kuin voimakkaaseen muinaiskulttuuriin. Jopa niin voimakkaaseen, että nykyihmisen sekavilla taidoilla tuossa kulttuurissa voisi syntyä vaikeuksia. Paula Purhonen kertoo melkein loukkaantuneensa, kun esihistoriallista kaivausta seurannut katselija kysyi kaivauskohteen asukkaista: "Osasivatko ne puhua?"
Vesilahti sijaitsee keskellä muinaista hämäläisasutusta, jonka alue ulottui rautakaudella Vanajan seuduilta Pohjanlahteen asti. Rautakauden lopulla vanha hämäläisasutus alkoi kuitenkin järjestyä eri tavalla idässä ja lännessä. Seppo Suvannon ja Unto Salon mukaan alueen läntisin osa omaksui 1000-luvulla hallinnolliseksi rakenteekseen kahdeksaan tolftiin jaetun hundare-järjestelmän. Hundare- eli satakuntajärjestelmä on ikivanha ja lienee kulkeutunut tänne Etelä-Euroopasta vanhojen kauppateiden kautta. Hallinnollisen järjestelmän vuoksi läntistä hämäläisaluetta ryhdyttiin kutsumaan viimeistään 1300-luvulla yksinkertaisesti vain Satakunnaksi. Itäisin osa jäi vain Hämeeksi. Järjestäytymistä on tosin täytynyt tapahtua jo aiemminkin, ehkä jo 1000-luvulla. Satakunnan alueesta on tullut jo varhain vahva, mistä ovat osoituksena muinaislinnojen ja aarrelöytöjen vähyys. Vesilahti kuuluu itäisimpään Satakuntaan, jota jo ehkä hyvin varhain alettiin nimittämään Ylä-Satakunnaksi. (Suvanto 1976, Salo 2000)
Vesilahden pohjoisosassa sijaitsevan Hinsalan kylän asutus on muinoin sijainnut Lemmenlahden ja Kattelijanlahden välissä. Niiltä vaiheilta on muistitiedon mukaan löydetty arvokkaita muinaisesineitä, jotka kuitenkin ovat joutuneet hukkaan (Frans Kärjen kokoelmat). Vanhasta asutuksesta kertovat todistettavasti myös muinaismuistoalueet Tonttimäki, Sauvalannokka, Hinsalansaari, koko Laukon alue ja Siikosaari. Tutkimattomiakin paikkoja löytyy, ja maanviljelyksen tuhoamien muinaismuistoalueiden määrää ei tiedä kukaan.
Myös etelästä on liikuttu tänne, Pohjola ei ole Etelä-Euroopan varhaisissa kirjoituksissa kovin outo alue. Vesilahdenkin rautakautta paljon tutkinut Helmer Salmo pitää Suomea huomattavana asemahtina Pohjois-Euroopassa jo merovingiaikana (Salmo, 1938). Vesilahti kuuluu aseiden tärkeimpiin löytöalueisiin. Suomessa oli rautakautista "kultaa", turkiksia ja muita luonnontuotteita yllin kyllin, ja turkismetsästäjien asuinalueet sijaitsivat pirkkalaisliikkeen ydinalueella (myöh. Ylä-Satakunta), jonka keskukseen Vesilahti kuului.
Kristillinen kirkko alkoi voimakkaan levittäytymisensä keisari Kaarle Suuren aloitteesta 800-luvun alussa. Rooman kirkon jakautuminen itäiseen ja läntiseen osaan teki uskon levityksestä varsin mielenkiintoisen Suomen näkökulmasta. Kristilliset vaikutteet alkoivat tulla kahdesta suunnasta, idästä ja lännestä. Ehkä jo rautakaudella suomalaiset oppivat idästä tulleet muinaisvenäjän sanat pappi, paasto, pakana, risti, raamattu, suntio, kummi ja vapaa, josta sana Vapahtaja. Itäistä perua ovat myös nimet Turku, Kupittaa ja Paaskunta. Novgorodin kauppatasavallassa oli piispanistuin jo 900-luvulla. Kiovan ruhtinas Vladimir otti kasteen vuonna 988. Mistään uskontaistelusta ei kuitenkaan ollut kysymys; Rooma oli lisäksi pitkään vahvempi.
Paula Purhosen mukaan kristilliseen aihemaailmaan liittyviä kuvaesityksiä voidaan tunnistaa jo kansainvaellusajankin arkeologisissa löydöissä. Ristejä ilmaantuu löytöihin kuitenkin vasta merovingiajan lopulla. Rististä tulee seuraavien vuosisatojen aikana uskonnollisen sitoutumisen perussymboli. Venäläisten kauppiaiden tukikohdaksi kasvanut Gotlanti kristillistyi hyvin varhain, ja kristilliset vaikutteet ja niitä kuvastavat esineet levittäytyivät sieltä kauppiaiden mukana pohjoiseen. Pyhimysten kuvilla varustettuja ristejä on Suomen löydöissä 1000-1200-luvuilta. Erityisesti on huomattava, että kristillisaiheisia esineitä on löydetty hyvin laajalta alueelta Suomesta. (Purhonen 1998)
Venäläiset kronikat kertovat vuodesta 1042 lähtien retkistä jäämejä vastaan. Jäämit olivat hämäläisiä tai ehkä vain yleensä suomalaisia. Itäistä kulttuuria virtasi Suomeen näihin aikoihin enemmän kuin läntistä kulttuuria. Ajanjaksoa 1042-1249 voidaan nimittää Suomen historiassa lähetysajaksi. Perinteinen ristiretki-nimitys ei oikein tunnu sopivan mihinkään kohtaan. (Linna 1996) Käsitys, että suomalaiset olisivat olleet yhtenäinen kansa joko "lännen etuvartiona" tai idän ja lännen ristitulessa, ei enää saa kannatusta. Vaikka kahinoita todistettavasti oli, ne olivat kuitenkin vähäisempiä ja paikallisempia suhteessa vilkkaaseen kaupankäyntiin. Siinä ohessa tapahtui rauhanomaista kristillistämistä.
Toisin kuin keski- ja uudenajan ruotsalaispainotteinen historiankirjoitus antaa ymmärtää, läntinen kulttuuri ei virrannut Suomeen Ruotsista. Ruotsi ei ole suomalaisen keskiaikaisen kulttuurin alkukoti. Suomalaisen kristillispainotteisen kulttuurin alkukoti oli sekä Roomassa että Bysantissa. Vaikutteet tulivat tänne venäläisten ja saksalaisten suodattamina, ja lopputuloksena oli ehkä sekoitus, josta kukin otti tarvitsemansa. Saksasta tuli kuitenkin hyvin tärkeä kauppakumppani. Välietappina oli mm. Gotlanti. (Purhonen 1998, Korpela 2000, Pirinen 1979)
Valtiollinen muodostuminen alkoi kangerrellen vasta 1100-luvun lopulla niin idässä kuin lännessäkin, eikä prosessi ollut millään tavalla yksioikoinen. Vasta myöhempi tarve selittää varhaisempi historia elimellisenä kulkuna kohti Venäjää tai Ruotsia "suoristi" historiankirjoitustakin tosiasioiden ohitse. Yhtenäiset maakunnat muodostuivat vasta keskiajalla. Arkisen elämän tapahtumapaikkana oli kylä, kauppayhteisö ja sukuyhteisö.
Koko rautakauden ajan suomalaiset ja hautalöytöjen mukaan erityisesti vesilahtelaiset olivat vilkkaissa kosketuksissa juuri germaanien alueelle. Jouko Vahtolan mukaan Vesilahdessa on kymmeniä germaanisperäisiä nimiä; Ahti, Ania, Haihula, Hara, Hinza, Hukari, Hukia, Hulppo, Jarva, Karhola, Karjainen, Kenno, Kirmu, Kesola, Kurala, Kärki, Laukko, Luikko, Tanni, Tapola, Taura jne. Martti Linna on lisäksi löytänyt monia esineellisiä ja kulttuurisia yhteyksiä suomalaisten ja rautakauden germaanien välillä. Hänen mukaansa jopa kalevalaisen muinaisrunoston aineksissa on selviä viitteitä muinaisgermaanisiin myytteihin ja käsityksiin. Suomalaisten yhteydet Saksaan, jonne Bremenin hiippakunta oli perustettu jo 789, tapahtuivat Baltian ja Gotlannin, ei niinkään Ruotsin kautta. Gotlanti kuului Ruotsiin vasta 1200-luvun lopulla ja Tanskaan vuodesta 1361 alkaen peräti 300 vuotta. Saksalainen vaikutus oli tosin voimakasta myös Ruotsiin, Novgorodiin ja Viroon. (Jokipii 1985, Purhonen 1998) Entinen Tallinna eli Rääveli (Reval) oli saksalaiskauppiaiden keskus, Hansaliiton jäsen.
Kulttuurivaikutteiden ohella Suomeen on tullut myös todellisia saksalaisia, pääosin miespuolisia kauppiaita, ehkä myös turkismetsästykseen osallistuvia päälliköitä. Suomesta on käyty Saksassa ja matkatuliaisina on voinut olla uusi nimi. Germaanit avioituivat suomalaisten naisten kanssa. Miehet olivat kuitenkin liikkuvia ja vaimot viljelivät maata lapsineen paikoillaan. Näin kieli pysyi melko suomalaisena. Nimet sitä vastoin muuttuivat miesten nimien mukaisiksi. Jouko Vahtolan mukaan germaanivaikutteiden merkitys Suomelle oli hyvin suuri.
Suomeen tuli runsaasti germaanista esineistöä ja niiden mukana myös tietoja ja taitoja. Rooman keisarin aloitteesta suoritettiin myös lähetystyötä. Kristillisyyttä kuvastavat mm. Sassinsaaren miekan merkintä Ulfberht, Hukarin risti sekä monet ristinmerkein varustetut rahat. Myös eläinornamentiikkaan saattaa liittyä kristillisperäisiä vaikutteita. Muuan todiste on sekin, että vanhimpien suomalaisten kirkkomusiikkikatkelmien juuret ovat Keski- Euroopassa. Mikään ei viittaa siihen, että kristinuskoa olisi tarvinnut tuoda miekan avulla. Ei edes Ruotsista myöhemmin tullut kristinuskon levitys tarvinnut miekkaa.
Benediktiiniläismunkki Ansgar lähetettiin käännyttämään pohjoismaita 820-luvulla. Ruotsiin Ansgar tuli 829 ja palkkioksi menestyksestään hän sai piispan arvon Hampurissa 831 (k. 865). Ansgaria pidetään Ruotsin kristinuskon ensimmäisenä tuojana. Unto Salon ja Matts Dreijerin mukaan Ansgar kävi myös Ahvenanmaalla, mitä kuitenkin monet ovat epäilleet. Kävijäehdokkaita on muitakin; kuningas Emundin poika Anund lienee tehnyt n. 1050 retken Satakuntaan, mutta menehtyi matkalla. Hieman myöhemmin Hampuri-Bremenin arkkipiispa Adalbert lähetti piispa Hiltin eli Johanneksien "Itämeren saarten" lähetyspiispaksi (1053-1069). Seppo Suvannon mukaan Hilti on voinut toimia ainakin Gotlannissa ja Ahvenanmaalla. Ahvenanmaalta taas on ollut muuttoliikettä Satakuntaan. Joka tapauksessa Gotlannista oli vilkkaat kauppayhteydet myös Satakuntaan. Yhteisenä nimittäjänä on myös Gotlannin apostoli, myöhemmin Norjan kansallispyhimys Pyhä Olavi, jonka kuva on myös Satakunnan sinetissä. Olavin kirkkoja Satakunnassa on kuusi, ja Olavia kuvaava keskiaikainen veistos on mm. Vesilahdessa. Näin olisi saksalais-vaikutteinen kristillisyys tullut Satakuntaan jo viimeistään 1000-luvulla. (Suvanto 1973, 365-369)
Ruotsissa kristillisyys alkoi nousta omalla tavallaan; tästä ovat muistona mm. lukuisat riimukivet (kaikkiaan yli 5000). Suomesta riimukivet käytännöllisesti katsoen puuttuvat, on vain muutama löytö Ruotsin tuntumasta Ahvenanmaalta (mm. Hiittisistä). Tämä osoittaa, että Ruotsilla ei ollut rautakaudella kovinkaan suurta vaikutusta Suomeen. Sen sijaan Kuurinmaalta riimukiviä on löydetty, ja siellä tiedetään ruotsalaisvaikutuksen olleen muutoinkin suurempaa. Riimukivien kieli on osoittautunut hieman ongelmalliseksi; ruotsalainen Ove Berg on jopa voinut tulkita useita sanoja suomenkielen avulla (Berg 2003). Nämä yhteydet voivat kuitenkin olla paljon vanhempia ja juontaa koko pohjolassa ennen pronssikautta puhutusta suomalais-permiläisestä kantakielestä. Unto Salon näkemyksen mukaan Mälarin-Ruotsin alue on ollut 1000-luvulle asti kaupallisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä Satakuntaan, ja tässä yhteydessä alueelle on tullut myös satakuntajärjestelmä. Satakuntalaiset ehkä maksoivat veroakin Sveariikille. Ehkä tällä asialla ei ole ollut uskonnollista merkitystä. (Salo 2000)
Lähetystyö Pohjoisen suuntaan kiihtyi 1000-luvulle tultaessa. Ainoana syynä ei ollut puhdas hyvyys, vaan havainto siitä, että Pohjoinen oli tärkeää raaka-aineiden aluetta, kuten Lähi-Itä nyt. Vanhimmissa lähetysohjeissa korostettiin erityisesti joustavuutta. Pakanallisia pyhäköitä ja menoja ei edes pyritty hävittämään, vaan niille annettiin kristillinen sisältö. Pakanallinen runous käännettiin palvelemaan kristillisiä tarkoitusperiä. Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saattoivat toimia verraten rauhallisissa oloissa. Ensin käännytettiin päälliköt, sitten muut. Vainajan pää asetettiin länteen niin, että hän katsoi itään, kohti nousevaa aurinkoa. Tämä on takaisin palaavan Kristuksen vertauskuva.
Paavi Gregorius Suuri neuvoi jo 600-luvulla, että "Kun kansa näkee, ettei heidän temppeleitään hävitetä, se sitä helpommin hylkää erehdyksensä ja tulee avoimin sydämin niille paikoille, joissa tähänkin asti on ollut tapana kokoontua. Kun kansalle järjestetään ulkonaista iloa, he myös helpommin löytävät sisäisen ilon" (Heininen 1996: 27). Tämä näkemys johti äärimmäisyyteen vietynä aikoinaan katolisen kirkon tuhoon. Vasta 1100-luvulla taistelu Saatanaa vastaan jyrkkeni; kaste oli otettava tai oli kuoltava.
Vesilahden Hinsalasta kerättyjen kansantarinoiden mukaan paikkakunnan ensimmäinen kristinuskon levittäjä oli Hunnun Herra. Erikoinen asutuskeskus Hinsala on muutenkin säilyttänyt merkillisiä muistitietoja hyvin vanhoilta ajoilta. "Vanhojen taatojen" puheita kuunneltiin ja pidettiin suuressa arvossa. Hinsalalaisessa kristillisyydessäkin on ollut piirteitä, jotka puuttuvat muualta ja viittaavat mahdollisesti hyvin vanhaan pohjaan. Tarina Hunnun Herrasta on yksi merkillisimmistä. Hänestä kerrottiin vielä 1900-luvun alussa, jolloin rovasti Frans Kärki kokosi sen, mikä vielä oli saatavilla. Kertomuksia ovat esittäneet Siina Koivuniemi, Topias Kinnari, Kinnarin setämies, Taavetti Priiari, Hildenin nikkari ja ikäneiti Aina Kärki. Kertomukset olivat jo valitettavasti rappeutuneessa muodossa ja Kärjen kertomuksille pukema ilmiasu ei vastanne läheskään alkuperäistä.
Jo kauan ennen Matti Kurjen aikoja, ennen Henrikkiä, siis viimeistään 1100-luvun alkupuolella Vesilahteen tuli muuan mies, joka putosi Hinsalan vuolteeseen (Kierimon salmeen) ja pelastettiin jäistä. Mies lauloi latinankielisiä lauluja piti lapsista ja oppi heiltä Suomen kielen. Mies oli täällä ilmeisesti pitkään. Hän rukoili Jumalaa omalla kielellään. Pyysi ihmisiä kasteelle syntien anteeksi antamiseksi. Kylän naiset ryhtyivät kutsumaan häntä Hunnun Herraksi eli Meidän herraksi. Näin mm. ikäneiti Aina Kärki, joka osasi vähän ruotsin kieltäkin. Kärkiähän on Hinsalassa perimätiedon mukaan ollut rautakaudelta lähtien! Vahtolan mukaan nimi on germaaninen.
Hinsalan salmi, joka yhdistää Sakaselän ja Laukonselän. Hinsalan niemen toisella puolella on Kierimon salmi, jonka aina talvella heikkoihin jäihin Hunnun Herran kerrotaan pudonneen. Hinsala on myös keskellä rautakautista laajaa asuma-aluetta. Kylä oli varakas myös koko keski- ja uuden ajan; isännät jopa lainasivat varoja Laukon Kurjille. Kylän toistakymmentä taloa sijaitsivat 1920-luvulle eli uusjakoon asti salmen pohjoispuolella, koivikon takana. Salmen eteläpuolella on Hinsalan saari eli Jokioisten saari, jossa ovat mm. varhaisrautakautiset Jaanun Harmaat isot hautaröykkiöt. Hunnun Herra retkeili Hinsalassa ja sen ympäristössä. Hänen sanottiin olleen hyvin varovainen, mikä kuvastaisi sitä, että todella oltiin ei-kristityllä alueella. Miehen jäljeltä on paikannimikin: Tuhnunvuoren itäpuolella on Hunnunherran eli Meidän herran kallio, joka tunnetaan myös nimillä Hullu-harju ja Hakaniemen mäki. Aksel Heikel ja Helka Esteri Hoppu ovat maininneet alueen nimeksi vuosisadan vaihteessa Huhnunharja, Huhnunluola. Nimi muistuttaa jo Tuhnunvuorta. Olisiko Hunnu, Huhnu ja Tuhnu sama asia? Tuhnunvuoren Pirunpesää kertomuksissa nimitetään Hiidenlinnaksi. Hunnun Herran kallion pohjoispuolella Kerilahti, jossa asui ennen kalastajia, mm. Keritaata.
Hunnun Herran aikoina oli kasvanut Vesaniemen ja Lapinlahden tuntumaan pakanasukuun poika nimeltä Kirmu, reipas miehenalku, joka 4 vuoden ikäisenä jo ui isänsä kanssa ja ratsasti äidin paimenkoiralla. 5- 6 -vuotiaana hevosensa päällä seisten hän ui Kaakilan lahden yli! Kirmu kiipeili korkeimpiin puihin ja keinui 100 kertaa ympäri. Morsiamenaan hänellä oli Jaanun Harmaasta lappalaissuikuinen Aino (tai Annikki tai Sinivuokko).
Kirmu ei ollut kristitty, hänestä tuli sotapäällikkö ja Hunnun Herran verivihollinen. Kirmu näki Hunnun Herrassa uhan ja päätti tuhota hänet. Kirmu joukkoineen vei Hunnun Herran Naulinkarille Sakaselälle. Naulinkarilla oli pieni metsikkö ja keskellä suuri puu. Kirmu uhkasi: Jos luovut uskostasi ja asetut hämäläisten puolelle vihollista vastaan, säilytät henkesi. Hunnun Herra ei suostunut. Hänet jätettiin miettimään ja kuolemaan nälkään.
Veneet ja ruuhet kuljetettiin määräpaikkoihin ja Neitseennokalle ja Toutosensaarelle asetettiin vartijoita. Hunnun Herran ystäviä pelättiin! Hinsalan Lemmenlahdessa kristityt suunnittelivat Hunnun Herran pelastamista. Hilja-neito asetettaisiin lauttaan ja näin vietäisiin ruokaa Hunnun Herralle. Näin tapahtuikin, mutta Hunnun Herra ei pelännyt marttyyrikuolemaa. Hilja lupasi myös viedä Hunnun herran Hiidenlinnaan.
Kirmu tuli tarkastamaan saarelle, jossa Hunnu oli yhä hyvänvointisena elossa. Kirmun joukot sanoivat aikovansa naulita Hunnun suureen puuhun, mutta tämä vain rukoili Kirmun puolesta! Hilja kuitenkin pelasti miehen yöllä lautallansa Kerilahden salasaunaan. Hiittenlinnaan Hunnu ei halunnut, sehän tunnettiin pakanajumalien pakopaikkana. Pakolaiset menivät ensin Kaukasten suon latoon.
Kirmu kiroili nähdessään, että Hunnun Herra oli paennut. Kirmun miehet eivät uskoneet Hunnun ainakaan itsemurhaa tehneen, sillä se ei ollut kristityille sallittua. Jokin mahti täytyi olla! Valkoisen Kristuksen mahti. Öisin pidettiin Kerilahden saunassa hartaushetkiä. Kirmu katui, ettei ollut ottanut henkeä Hunnun Herralta eli Kalannin kalalta. Hunnua ryhdyttiin etsimään ja hänet saatiinkin kiinni. Miehen kädet revittiin irti.
Uitinkiven ja Kerilahden perheen jäsenet auttoivat, sitoivat kiristyskapulalla kädet niin, että verentulo loppui. He polttivat kuumilla raudoilla katkaistujen käsien tynkiä. Vanhus pyörtyi, väki sitoi kädet tervasiteisiin, sitten Hunnu vietiin lepäämään Kerilahteen.
Kirmua kauhisteltiin. Hunnun Herra toipui vähän ja alkoi uudestaan saarnata. Vanhus kuitenkin heikkeni ja määräsi, että hänet on haudattava salaa Hunnun Herran kallion maastoon. Hän ei halunnut haudastaan uutta pyhiinvaelluspaikkaa. Olikohan mies kenties kuuluisakin? Kertomusten kerääjä Frans Kärki oli etsinyt Mäki- Kärjen, Priiarin ja Kinnarin talojen alueilta hautaa v. 1900 erään harrastajan kanssa. Hautaa ei kuitenkaan löytynyt. Löytyisikö se vielä?
Mikä todistusarvo näillä kertomuksilla on? Historiantutkija epäilee! On kuitenkin muuan merkittävä seikka: Kertomuksissa Kirmu, jota nimitettiin myös Kirmukarmuksi, lopulta kääntyy kristinuskoon! Tämä selittänee juuri sen, miksi kertomukset ovat voineet säilyä. Ne ovat olleet saarnaajien vapaasti muotoilemia opetustarinoita, legendoja. Ehkä niihin on lisätty jotakin, poistettu jotakin, mutta asian pohjalla oleva perusjuoni saattaa olla hyvinkin aitoa.
Kirmu tai Kirmukarmu-nimen esiintyminen tarinoissa on merkittävää, koska Kirmukarmun mäki Vesilahden Kirkonkylässä kuuluu Suomen merkittävimpiin muinaismuistoalueisiin. Kristillinen kirkko sijoittautui 1100-1200-luvuilla yleensä rautakautisten päälliköiden paikoille; näin lienee tapahtunut Vesilahdessakin. Kirmukarmun historia ja yhteydet muodostavat omat laajan ongelmakenttänsä Suomen historiassa. Lappalaisia Vesilahdessa oli joka tapauksessa, miten myöhään - siitä ei ole varmuutta. Muuan tähän hieman liittyvä ja toisella tavalla mielenkiintoinen ongelma on Velhonkato.
Mistä tulee nimi Hunnun Herra? Nimittikö mies itseään Hunnuksi? Läheisiä sanoja ovat huntu, Hunni, honos. Nimellä Hunnu on myös läheinen foneettinen yhteys nimeen Unni, joka tunnetaan Hampuri-Bremenin arkkipiispana. Tämä yhteys on kuitenkin mahdoton, koska Unni eli parisataa vuotta aiemmin (k 17.9.936 Birkassa). Hunnun Herraa nimitettiin myös Meidän Herraksi ja Kalannin kalaksi. Svean kuninkaan Emundin poika Anund teki lähetysretken Suomeen n. 1050, todennäköisimmin Kalantiin. Anundin joukot kärsivät Suomessa pahan tappion. Juhani Rinne epäilee, että Agricolan mainitsemat Kalannin ruotsinkieliset "luotolaiset" olivat ehkä Anundin retken aikoihin Suomeen saapunutta väkeä. Vesilahden Kirkonkylässä on paikannimi Anunki. Olettamusta, että Hunnun Herra olisi kuulunut Anundin joukkoihin, on kuitenkin vaikea vahvistaa. Myös Hilti-niminen piispa oli Adalbertin käskystä 1053-1069 Birkassa, mutta Ruotsin Birkaa ei silloin enää ollut. Ruotsista tulevat vaikutteet alkoivat voimakkaammin vasta 1249-50 lähtien.
Edelleen on mahdollista, että nimityksen antoivat paikkakuntalaiset. Hunnun Herra putosi ja pelastettiin Kierimon salmesta. Vilppulan Ukonselän ja Kaijanselän välistä salmea sanottiin Sääksmäen eräkalastajien luettelossa 1554 Hunnunsalmeksi. Kun salmi kuivui, sitä alettiin kutsua Kuivaksisalmeksi. Olisiko 'hunnu' ollut tietynlaisen salmen nimitys? (Jokipii 1989, 111)
Vaikka Suomi oli rautakaudella vielä melko harvaan asuttu pohjoinen maa, sillä oli maineensa, rikkautensa ja maa kiinnosti ympäristöä. Muinais-Norjan tarustot sanovat Norjan kuninkaiden polveutuneen Suomen ja Kainuun kuninkaan Thorrin pojista Norrista ja Gorrista. Tarun mukaan nämä valloittivat aikanaan Norjan. Ruotsin kuninkaat taas polveutuivat Snaer Vanhasta, jonka tyttären Ruotsin kuningas Vanlande nai. Ruotsin kungas Visbur oli heidän poikansa ja hänestä polveutuvat myöhemmät ynglingit. Thorrin esi-isät taaksepäin olivat kaikki Suomen ja Kainuun kuninkaita: Snaer Vanha, Frosti (Kuura, Huurre, Pakkanen), Kari (Ilmarinen, Puhuri) ja Fornjotr (Kaleva, Ymir, Ikuturso). Sukuun liittyvät myös Logi (Liekkiö, Lemminkäinen) ja Hler eli Aegir (Väinämöinen). Skaldilaulajat lauloivat kuninkaista saagoissaan Skandinavian kartanoissa, ja suvut olivat ylpeitä suomalaisista kuninkaista esi-isinään. Saagojen antama kuva jää yksinään hieman tyhjän päälle. (Snorri, 1961)
Myös historiallisissa asiakirjoissa Suomi on jotakin muuta kuin etäinen provinssi. Ericus Olai mainitsee 1470-luvulla Suomen olleen ennen itsenäinen kuningaskunta. Johannes Magnus kuvaa 1500-luvulla Suomen menneisyyttä irrallaan Ruotsista, itsenäisenä kansana. Johannes Messeniukselle Suomi oli entinen kuningaskunta. (Lehtinen 1968, 1961) Selvää on, että Suomi ei ole ollut yhtenäinen kansa, vaan joukko suhteellisen itsenäisiä heimoja tai muinaismaakuntia. Paavinistuimelle Suomi lienee tullut tutuksi jo rautakaudella, jolloin suomalaiset turkikset toimivat kauppavaihdon arvovälineinä. Suomi oli siis saatava paavilliseen valtapiiriin.
Ruotsi oli joutunut 1156 lähes sata vuotta kestäneeseen sisällissotaan, joten siitä ei ollut pitkään aikaan roomalaisten apuriksi. Siitä ei ollut myöskään vaaraa sen paremmin Suomelle kuin Venäjällekään. Suomalaiset jopa tekivät Ruotsiin hävitysretkiä vielä 1100-luvulla. Suomalaisten hävitysretkistä Ruotsiin kertovat sekä Eerikin että Henrikin legendat, Saxo Grammaticus sekä suomalainen saarelaisepiikka. Myös karjalaiset, virolaiset ja kuurilaiset hävittivät Ruotsia. Jos Unto Salon teoria viikinkiaikaan asti ulottuneesta Sveariiken vallasta pitää paikkansa, hyökkäykset voinee tulkita kostoksi.
Ruotsia suuremmaksi vaaraksi suomalaiset saivat jo todelliseksi uhaksi voimistuneet venäläishyökkäykset. Todennäköisesti juuri 1100- ja 1200-luvuilla rakennettiin joukko muinaislinnoja huonosti järjestäytyneiden alueiden turvaksi. Suomi oli näihin aikoihin kaikkea muuta kuin hallinnollisesti yhtenäinen alue. Vesilahden Onkemäen linnavuorelta on löytynyt 800-luvun arabialainen raha ja vuoren Zwingler-porttijärjestelmäkin viittaisi viikinkiaikaan. Voi kuitenkin olla, että raha on joutunut maahan vanhana ja portti on tehty vanhan menetelmän mukaisesti. Todennäköisesti linnavuori on rakennettu vasta 1100-luvun lopussa tai 1200-luvun alussa. Venäläisten suurhyökkäykset Hämeeseen tapahtuivat 1226-1227. Oletettavasti venäläiset onnistuivatkin luomaan siirtokuntia Suomeen. Samalla suomalaiset omaksuivat uskonnollisia vaikutteita ja slaavilaisia uskonnollisia lainasanoja. Kreikkalaiskatolisuus ei välttämättä ollut ainoa tuontiuskonto, sillä Venäjällä oli myös roomalaiskatolisia piispoja ennen 1200-luvun puoliväliä.
Vesilahden toinen linnavuori sijaitsee Vesilahden itäosassa, Kaakilan Linnankalliolla. Perimätiedoissa mainittua Palhon Piiltäneenvuorta ei ole pystytty todentamaan. Monta muuta Linnavuorta on Vesilahden naapuripitäjissä. Itäinen Suomi ja ehkä osa Hämettäkin joutui Novgorodin ja itäisen kirkon hallinnon (verotuksen) alle 1300-luvulle asti. Novgorodilaiset ehkä myös verottivat suomalaisia - sikäli kuin kostoretkiltä säästyivät. (Korpela 2000, Jokipii 2000)
Pohjoisten valloituspyrkimystensä tueksi Rooma ja paavi saivat Tanskan. Paljon vahvempana Tanska osoitti 1100-luvulta alkaen suurta kiinnostusta pohjoista ja itää kohtaan. Tanskassa on säilynyt 1200-luvulta kymmenkunta asiakirjaa, joissa kerrotaan retkestä Suomeen ’expeditio ad Finlandiam’, (’Valdemarårbogen’, ’Årbogen 1074-1255’, ’Annales Lundenses’, ’Äldre Soröårbo gen’, ’Annales Ryenses’ (-1288)). Lähteiden aitoutta ja totuudellisuutta on pyritty tutkimaan ja ne on todettu suhteellisen luotettaviksi vaikkakin itse asiassa ovat kopioita alkuperäisistä. Kirjoittajina ovat todennäköisesti Tanskan kuningashuoneen edustajat. Retkiä on tapahtunut tietojen mukaan vuonna 1191 tai 1196 ja 1202 sekä mahdollisesti vielä 1210. Tanskan vaikutus Suomeen lienee ollut suuri, ja Tanskan Lundissa on säilyneiden lähteiden (lisäksi ex tuarum -kirje v. 1209) perusteella Suomen ensimmäisten piispojen esimiesten kirkko. Suomen ensimmäinen järjestäytynyt kristillinen kirkko näyttää siis olleen tanskalaisjohtoinen. Viron pohjoisosankin tanskalaiset omistivat, mm. Tallinnan (= Taani linn eli Tanskan kaupunki). (Jokipii 2000)
Tanskan vaikutus kuitenkin loppui Venäjän ja Ruotsin voimistuessa, mitä osoittaa myös hinsalalainen perimätieto. Hinsalan salmen toisella puolella Sakoisissa asustivat Sako-Kurjet. Nimi Sakoinen voisi viitata sanaan 'pyhä' (sacer, sacra = pyhä, Jumalalle vihitty). Taavetti Priiarin kertomuksen mukaan Sakoisten Matti Kurki oli lähetetty Turkuun veroa maksamaan "mettänahoilla". Tanskalaiset tahtoivat tehdä vääryyttä Turun joella, jossa Tanska ja Ruotsi tappelivat. Tanskalaiset tulivat veroa ottamaan. Ne anastivat Ruotsin veronahat. Siinä tuli kova taistelu. Kurki haettiin kahakkaa selittämään. Hän otti kaljaasin purjeen maston eli kaljun käteensä ja hyppi kuin kurki veneestä veneeseen ja löi ja sanoi: "Riirat ne ratkee tai paatit katkee". Tanskalaiset tulivat maahan lyödyiksi. Verojen kantaja kirjoitti Ruotsin kuninkaalle, että kukaan ei voinut Matti Kurkea vastustaa. Näin tulivat Kurjet kuninkaalle tutuiksi.
Koska Ruotsi lopulta oli Suomen valloittajana ja jatkoi valtaansa peräti vuoteen 1809 asti, on luonnollista, että vallan alkupisteeksi on pyritty hakemaan mahdollisimman varhainen ajankohta; näin alistus olisi helpompi oikeuttaa kaikkien silmissä. Tässä työssä historiallinen totuus on toisarvoinen seikka.
Ristiretkistä puhutaan edelleen yleisesti myös Suomen yhteydessä. Varmentavat asiakirjat vain jättävät aikakauden hämäräksi. Vanhin säilynyt Suomea koskeva asiakirja Gravis admodum -bulla vuodelta 1171 tai 1172 (FMU 24) kertoo Suomen pyytänen apua Ruotsista vihollisen (= venäläisten?) heitä uhatessa. Vastavuoroisesti suomalaiset lupaavat ottaa vastaan kristinuskon (Linna 1996: 196). Bulla syyttää suomalaisia kristinuskon hylkäämisestä; myötäkäymisissä he sitä pilkkaavat ja vainoavat pappeja, mutta vastoinkäymisissä, sotajoukon uhkaamina lupaavat sen pitää. Linnan mukaan asiakirja osoittaa selvästi sen, että Ruotsilla ei 1100-luvun lopulla vielä ollut valtaa Suomessa, kyse oli ehkä vain sotilaallisesta liittoutumisesta. Saman toistaa Paula Purhonen (1998). Mauno Jokipii ja Jukka Korpela katsovat, että asiakirja on vain tavallinen kirje, jolla paavi ehdotti Ruotsille valtansa kasvattamista Suomen suunnalla. (Jokipii 2002, 236)
Perinteinen käsitys Erikin ja Henrikin tekemästä ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen on muuttunut viime vuosikymmeninä suuresti kirkkohistorian aiempiin käsityksiin nähden. Ristiretkien todellista syytä - lähinnä Ruotsin näkökulmasta - kuvastaa Henrikin legenda (II/lectio II): "Kun Suomen silloin sokea ja julma pakanakansa aiheutti Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja, niin Pyhä Eerik- kuningas kokosi sotajoukon ja ottaen mukaansa Upsalan tuomiokirkosta autuaan Henrikin suuntasi sotaretken Kristuksen nimen ja oman kansansa vihollisia vastaan." (Rinne 1932) Pääasia ei ollut niinkään kristinusko kuin pyrkimys alistaa Suomi Ruotsin vallan alle.
Ensimmäinen ristiretki oli siis legendojen mukaan englantilaissyntyisen Pyhä Erik Jedvardinpojan tekemä. On epäselvää, oliko 1155-1157 tehdyllä retkellä todella mukana Pyhä Henrik ja tekikö Erik edes mitään retkeä. Kuvaavaa tilanteelle on myös se, että molemmat mainitut miehet ovat legendassa englantilaisia, eivät ruotsalaisia. Englanti oli saksalaisten pääkilpailija. Ensimmäinen ristiretki on saattanut olla vain sotaretki Karjalan suuntaan, jonne Suomalaiset ovat pyytäneet ruotsalaisia avukseen. Seppo Suvanto esittää myös teorian, että Henrik on saattanut olla saksalainen. Suomi kuului Hampuri-Bremenin arkkipiispojen lähetysalueeseen. (Suvanto, 1987) Ilmari Salomies mainitsee myös arvelun, että 1000-luvun puolivälissä Saksalla oli hiippakunnan luontoinen kirkollinen hallintoalue Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa (Hilti ja Anund?). (Salomies, 1944)
Henrik kuitenkin lienee ollut todellinen lähetyssaarnaaja, niin paljon hänestä on vanhaa tietoa, joskin hyvin ristiriitaista. Tunnemme kirkon piirissä sepitetyn Pyhän Henrikin legendan ja kansanrunona tunnetun Pyhän Henrikin surmarunon. Molemmat kertovat Henrikin työstä ja surmasta. (Piispa Henrikin surmaruno) Viimeksi asiaa on käsitellyt Mauno Jokipii (2002), joka pitää Erikin ja Henrikin retkeä hyvin todennäköisenä. Sekä historialliset dokumentit, kansanruno, esinelöydöt ja kirkolliset legendat antavat keskenään hyvin samansuuntaisen todistuksen, mitä ei voi niin vain hylätä. Erikin ja Henrikin retken tarkoitus ei tietenkään ollut jo muiden toimesta kristillistetyn suomalaisasutuksen kristillistäminen, vaan olla ruotsalaisten "voimannäyttö" Suomen suuntaan. Ristiretkinäkökohta on tullut perusteluksi ja selitykseksi myöhemmin. 1100-luvun lopulta alkaen ruotsalaiset loivat Suomeen vähä vähältä sotilaallisia tukikohtia ja alkoivat lisäksi asuttaa rannikkoa ruotsalaisilla; Liedon Vanhalinna 1100-luvun lopulla ja Hämeenlinna 1250-luvulla. Myös rautakaudella täysin suomalaisten asuttama Ahvenanmaa sai ensimmäiset ruotsalaiset 1100-luvun lopulla.
Sekä kansanruno että legenda kertovat, että Henrik kuoli marttyyrikuoleman. Yksityiskohdissa on edelleen ristiriitaisuuksia. Ns. Palmsköldin katkelma, jonka vanhin osa on 1400-luvun alusta, kertoo Henrikin saaneen surmansa 1151 Köyliössä, mutta kyseessä lienee väärinkäsitys, sillä surmavirren alkuperäinen kuvaus ei sovi Köyliöön ("On Lalli lahden takana, hyvä neuvo niemen päässä", tällaista paikkaa Köyliössä ei nimittäin ole!). Surmavirren mukaan murhan syynä oli Henrikin miesten omavaltaisuus. Kirkon legendassa taas syynä oli se, että Henrik nuhteli murhamiestä hänen surmatyönsä johdosta. Nämä tiedot ovat keskenään ristiriitaisia, joten totuus jää toistaiseksi arvoitukseksi. Sekä surmavirsi että legenda on sepitetty lähinnä osoittamaan, että Ruotsin valta Suomessa oli oikeutettua sekä ulottui historiassa todellista alkuaan kauemmaksi.
Kansanruno Henrikistä lienee useimmille tuttu, mutta kerrottakoon Lönnrotin ja kalastaja Pitkä-Kustaan keskustelu Vesilahden Laukonselän jäällä: Lönnrot oli saanut Törngrenin kasvattipojalta, oppilaaltaan, Kertunsaaren ikiajoiksi omakseen ja tullut näin ollen Kertunsaaren Herttuaksi. Hän halusi tietää, mistä tuo nimi oli peräisin. Oikealta mieheltä hän osasi kysyäkin. Pitkä-Kustaa kertoi, että Lallin vaimo oli Vesilahdesta. Kun Lalli tappoi Henrikin ja myöhemmin kuoli myös Kerttu, Kertun ruumis haudattiin Hinsalaan. Tätä ei kuitenkaan hyväksytty jo silloin kristityssä Hinsalassa, vaan Kerttu kaivettiin ylös ja vietiin Lempäälään. Lalli itse kuoli pakolaisena. Nimet Lalli (Laurentius) ja Kerttu (Gertrud) ovat vanhoja germaanisia kristittyjä nimiä.
Kansanrunon mukaan Lalli asui Köyliössä, mutta Martti Linnan mukaan näkemys on ristiriitainen. Kansanruno antaa selvästi ymmärtää, että Henrik eli runon "Hämeen Heinärikki" oli vierailulla Hämeessä. Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa häntä ei enää tarvittu, ne olivat jo vahvaa kristittyä aluetta! Köyliö, joka oletettavasti oli jo aiemmin käännytetty, saattoi olla Henrikin tukikohta. Hämeen ydinaluetta oli Ylä-Satakunta ja sen keskukseen kuului Vesilahti. Hämeessä vanha muinaissuomalainen usko, joka mieluiten lienee kumartanut itäisiä profeettoja, nosti päätään Agricolan mukaan vielä 1500-luvulla!
Mahdollista on, että Lalli asuikin Pirkkalaisalueen sydämessä, ehkä Pirkkalan Lalloilassa. Samoin murhatyö Köyliön sijasta on voinut tapahtua näillä alueilla, koska luut piti viedä Suomeen ensin orilla perinteisellä hevosalueella ja sitten härillä! Toisaalta Köyliöön ei ole Ylä-Satakunnasta kovin pitkä matka, joten Henrikin surma sopii varsin hyvin myös sinne, mitä tukee sikäläinen voimakas perimätieto. Köyliö on ollut varmasti kristillisempää aluetta kuin Ylä-Satakunta, ja sen vuoksi piispan surma on herättänyt huomiota ja synnyttänyt perimätietoja. Ylä-Satakunta suhtautui ruotsalaisiin kielteisesti myös myöhemmin, esimerkiksi Anian talonpoikaiskuninkaan Davidin aikana ja nuijasodan aikana. Henrikin vihamiesten olinpaikka juuri Hämeen Ylä-Satakunnassa selittäisi luontevimmin aiheen Birger-jaarlin valloitusretkeen Suomeen. Silloin ei taatusti enää ollut kyse kristinuskosta vaan vallasta. Ruotsalaiset eivät siis käännyttäneet hämäläisiä kristinuskoon.
Kristinusko on Suomessa Henrikiäkin vanhempaa perua; Suomen Kirkko otti mm. käytäntöön dominikaaniveljistön liturgian toisin kuin Ruotsi. Arkeologisesti voidaan päätellä Suomen siirtyneen kristilliseen hautauskäytäntöön viimeistään 1100-luvulla sellaisillakin alueilla, joihin ei tiedetä mitään "retkeä" tehdyn. Tietenkin siinä vaiheessa, kun Suomi oli osa Ruotsia (1250-luvulta lähtien), kaikkien kulttuurivaikutusten suunta oli voittopuolisesti Ruotsista Suomeen. Henrik julistettiin koko Suomen suojeluspyhimykseksi 1300, mutta on yllättävää, että yksikään merkittävä kirkko ei saanut Henrikiä suojeluspyhimyksekseen. Hän on tosin Turun tuomiokirkon "patronus" Neitsyt Marian rinnalla.
Sikäli kuin ensimmäinen "ristiretki" tehtiin, se oli voimannäyttö ja sellaisenakin vain kuin kannettu vesi kaivossa. Ruotsalainen valta ei näillä retkillä vielä vakiinnuttanut asemaansa Suomessa. Kirkkojen perustaminen sitä vastoin alkoi näistä ajoista lähtien ja jatkui keskiajan lopulle asti. Seurakunnat ikään kuin soluttautuivat muinaissuomalaisen yhteiskunnan pintarakenteeksi ja hakivat vähitellen paikkansa niin opillisina instituutioina kuin verottajinakin. Yhteyksistä kirkon keskusyksikköihin (Gotlantiin, Upsalaan, Bremeniin ja Roomaan) vastasivat kirkkoherrat ja harvalukuiset piispat. Mahdollisesti myös eri veljeskuntien munkeilla oli osuutensa.
Paavin kirkon alaisia seurakuntia alettiin perustamaan sisämaahankin jo 1100-luvulla. Seurakuntia perustettiin siis jo rautakauden lopulla kristillisyyteen kääntyneen väestön keskuuteen. Maakunnallisiksi keskuskirkoiksi tulivat pyhimyksistä suurimman eli Neitsyt Marian kirkot, joita oli Satakunnan molemmissa osissa; Ala-Satakunnassa Kokemäellä ja Ylä-Satakunnassa Sastamalassa eli Karkussa. Kun Vesilahteen perustettiin seurakunta, se sai suojeluspyhimyksikseen Pietarin ja Paavalin, joiden kultin kukoistusaika Pohjolassa oli juuri 1100-luku. Mille tahansa seurakunnalle ei annettu merkittävimpiä apostolisia suojeluspyhimyksiä. Pietari ja Paavali olivat olleet myös Rooman seurakunnan perustajia. Vesilahti on näin ollen kuulunut maakuntansa merkittäviin pitäjiin.
Vesilahden on täytynyt olla, kuten Martti Linna on osoittanut, oman suppeamman alueensa keskuskirkko. Näin ollen nykyiset Vesilahti, Lempäälä, Pirkkala, Nokia, Tampere, Ylöjärvi, Messukylä jne. ovat muodostaneet alueen alkuseurakunnan, jonka keskusalueena on ollut nykyinen Vesilahti; ehkä lähimmin Pyhäjärven eteläosan rannat, jotka nyt kuuluvat edelleen suurelta osin Vesilahteen mutta myös Lempäälän Nurmenkulmalle ja Säijään sekä Pirkkalan Aniaan. Nämä alueet ovat olleet arkeologisinkin perustein vilkkaimpia. Suur-Pirkkalan historiassa Saarenheimo ihmettelee, miksi Pirkkalan seurakunnan alkuajoista ei ole asiakirjatietoja. Jos hyväksymme Linnan perusnäkemyksen, Suur-Pirkkalan seurakunnan alkuajoista onkin tiedot; ne ovat samat tiedot kuin Vesilahden seurakunnasta! Myös K.V. Kaukovalta kirjoitti 1934 Pirkkalan historiassaan, että asutus levisi Karkun suunnasta Vesilahteen ja Lempäälään, joista tuli pääasutuskeskuksia.
Nykyisten Nokian ja Pirkkalan seutujen asuttaminen tapahtui turvattomien seutujen vuoksi myöhemmin. Messukylästä asti tunnettiin vesilahtelaisten niittyjä. Kaukovallalle asutus tarkoitti suomalaisten maahanmuuttoa. Unto Salon näkemyksen mukaan kysymyksessä oli pronssikautisen rannikkoväestön siirtyminen sisämaahan. Tässäkin mielessä tuntuisi luonnolliselta, että keskuskirkko olisi rakennettu vanhimpien asutuskeskusten sydänalueelle, Vesilahden-Lempäälän alueelle. (Linna 1996, Kaukovalta 1934, 16-17, Salo 1997) Pirkkalan suojeluspyhimyksenä oli Pyhä Jaakko, jonka asema oli vähäisempi. Vesilahden kirkon keskiaikainen esineistö ja asiakirja-aineisto on ympäristöönsä nähden poikkeuksellisen rikas. 1400-luvulle ajoittuneet messukasukat, krusifiksit, monet pyhimysveistokset, valtava kasteallas, suitsutusastia ja pyhimyskalenteri eivät ole voineet olla kappelin tai nuoren seurakunnan esineistöä.
Lempäälän kirkkoherra Erik Edner mainitsee kuvauksessaan vuodelta 1753, että hänen aikanaan vanhat ihmiset kertoivat Lempäälän, Vesilahden, Pirkkalan ja Tyrvään asukkaiden käyneen jumalanpalveluksissa Karkun eli Sastamalan emäkirkossa. Karkun kirkkoa pidettiin vanhimpana. Kun väki lisääntyi, Pyhäjärven eteläosien ihmiset rakensivat kirkon Lempäälän Nurmenkulman Aimalaan (tästä tarkemmin myöhemmin). Pirkkalan kirkosta Edner ei puhu mitään. (Edner 1964, 5) Myös Pirkkalan pitäjänkertomuksen laatija kirkkoherra Wilhelm Carlsson kertoo alueen kirkkojen varhaisvaiheista. Hän oli kuullut Vesilahdessa vuoden verran pitäjänapulaisena olleelta Mikael Lundenilta (1795-96), että Karkun kirkko olisi vanhin. Lunden kuitenkin jatkaa, että kun Pirkkalan kirkko rakennettiin, kävivät vesilahtelaiset ja lempääläiset siellä. Lopulta kumpikin pitäjä rakensi oman kirkon, Lempäälä Aimalaan ja Vesilahti Vesaniemeen. Kumpi on oikeassa?
Pirkkalan luontoa tutkinut Pehr Adrian Gadd on myös merkinnyt muistiin 1700-luvulla perimätiedon, että vesilahtelaiset ja lempääläiset olisivat käyneet Karkun kirkon jälkeen Pirkkalan kirkossa. Gadd kertoo kuulleensa Pirkkalan kirkon olleen seudun vanhimman, mutta hän mainitsee erityisesti Keuruun ja Ruoveden suunnilta käydyn Pirkkalan kirkossa. Vesilahden Gadd väittää olleen Lempäälän yhteydessä, joten tuntuu ilmeiseltä, että hän tunsi varsin huonosti Vesilahden vanhinta historiaa. (Gadd 1946) Ehkä itäisten pitäjien muistitieto on peräisin siltä ajalta, kun Pirkkalan kirkko jo oli olemassa. Myöhempi Suur-Pirkkala on todennäköisesti eronnut aikanaan "pirkkalaisesta Muinais-Vesilahdesta" eikä päinvastoin (vrt. Saarenheimo 1974). Tämä tuntuisi parhaimmalta olettamukselta senkin perusteella, että Vesilahdesta on eronnut suuria alueita myöhemminkin; 1400-luvulla koko Lempäälä ja 1900-luvulla Ania (Pirkkalaan), Tottijärvi (Nokiaan), Halkivaha (Urjalaan), Säijä (Lempäälään) ja suuri osa 1930-luvulla perustettua Viialaa. Jos Vesilahti olisi eronnut Pirkkalasta, melkein Pirkkalankylään ulottuva Anian kylä, joka tunnetaan talonpoikaiskuningas Davidista, olisi tietenkin jäänyt Pirkkalaan. Ania kuitenkin erotettiin Vesilahdesta Pirkkalaan vasta 1900-luvulla! Lempäälään kuuluva Luoto maksoi veronsa Vesilahteen uudelle ajalle asti.
Kysymys itse Muinais-Pirkkalasta lienee yhä tulkinnanvarainen. Mitä aluetta tarkoitettiin, kun aikoinaan puhuttiin Pirkkalasta? 1400-luvulla puhuttiin Hämeestä: "...att birckerlar af Lula och Pitta skulle haffwa några lappa, som wore komne af Tauesteland,..." (FMU 2959, v. 1454) Seppo Suvanto (1988) kuitenkin huomauttaa, että pohjalaisille Häme oli samaa kuin Ylä-Satakunta. Didrik Pietarinpoika taas sanoi 1601-02 pirkkalaisliikkeen kauppamiesten olleen Pirkkalan pitäjästä. Pirkkalaisliikkeen historiaa tutkineetkin erehtyivät aluksi ymmärtämään Pirkkalalla vain myöhemmän historian Pirkkalaa. 1500- ja 1600-luvuilla oli jo selkeä pitäjäjärjestelmä, ja vanhaa pirkkalaisaluetta tuskin muistettiin. Pirkkamiehet ja heidän asuinalueensa olivat sekoittuneet tai asuinaluetta oli ruvettu nimittämään juuri verottajien mukaan. Muinais-Pirkkala on voinut kattaa koko Ylä-Satakunnan itäosan. Pirkkala -nimi lienee peräisin samasta pohjoismaisesta birk -oikeuskäsitteestä, jolle mm. pirkkalaisliikkeen etuoikeudet lapissa perustuivat. Birk -kauppapaikkoja tai niiden edeltäjiä on myös voinut olla useitakin Ylä-Satakunnan alueella. (Suvanto 1988, 267-275)
Vaikka paavi Gregorius IX antoi 1229 Suomen piispalle oikeuden ottaa pakanoiden entiset uhrilehdot kirkon haltuun, se ei merkinnyt sitä, että kirkot olisi rakennettu uhrilehtoihin tai hiisiin. Ylä-Satakunnan kirkot on rakennettu melkein poikkeuksetta ainakin turvallisen välimatkan päähän rautakautisista hauta-alueista (Vesilahti, Lempäälä, Karkku, Tyrvää). Rautakautiset päälliköt eivät 1200-luvulla halunneet omaksua ruotsalaisten toimesta levitettävää kristinuskoa, jonka taustalla oli myös ajatus aluevalloituksesta. Nokia ja Viikin alue ei tässä mielessä olisi tullut kysymykseenkään kirkon paikaksi, ei Vesilahden Laukko, Hinsala tai Narva eikä myöskään Lempoinen. Myös Pirkkalankylässä on Hiidenmäki ja mahdollinen rautakautinen hauta-alue uhrilähteineen.
Ylä-Satakunnan pirkkalaisten ensimmäisen kirkon on täytynyt sijaita jossakin muualla. Aimalan kylä, Luodon saari tai jokin paikka Vesaniemen ympäristössä eivät tässä mielessä ole mahdottomia. Mahdollisesti vielä jokin muukin paikka, joka ei ole tiedossa. Ehkä Nokia ja Pirkkalankylä perivät merkittävimpinä kauppapaikkoina vanhan Pirkkala -nimen, koska ne jatkoivat pitempään eräperinteitäkin. Vesilahtea ja Lempäälää ryhdyttiin kutsumaan muinaispitäjän hajoamisen jälkeen uusien kirkonpaikkojensa nimillä (Vesaniemi > Vesilahti, Lempo > Lempäälä). Emäkirkon asema ja suojeluspyhimykset sen sijaan jäivät itse emäkirkolle Vesilahdelle!
Suur-Pirkkalan asutus on alkanut keskittyä jo keskiajalla ensin nykyisen Nokian alueelle (= Pohjois-Pirkkalaan) ja Pirkkalankylään (= Etelä-Pirkkalaan) ja vasta 1800-luvulla Tampereelle. Uuden Pirkkalan ja Tampereen ympäristön myöhempi suuruus on voinut nostaa sen vanhintakin historiaa todellista korkeammalle jalustalle. Tuntuu epäuskottavalta, että runsasväkisen Vesilahden kristityt olisivat matkustaneet kirkkoon kauas pieneen Pirkkalankylään ja pitkän vesimatkan taakse. Jos perimätiedosta pidetään kiinni, olisi luontevinta olettaa, että alueen kirkosta käytettiin pirkkalaistraditioiden myötä aluksi nimeä Pirkkalan kirkko tai pirkkalaisten kirkko.
Vesilahti kuului joka tapauksessa Muinais-Pirkkalan väkirikkaimpaan ja keskeisimpään osaan, ja kuuluisin pirkkalaispäällikkö monien tarujen mukaan oli Vesilahden Sakoisten Matti Kurki, jonka maine kulkeutui Ruotsiin asti. Kurkien sanotaan olleen kristittyjä jo ennen Henrikin aikoja, Matti -nimikin on kristillinen nimi. Pirkkalaisten kirkko saattoi siis sijaita jossakin Kurkien kotialueillakin, jotka tosin olivat melko laajoja. Olipa kirkko sitten Aimalassa tai Vesaniemessä tai jossakin lähistöllä, se ei missään tapauksessa ollut kovin pitkäikäinen. Vesilahdessa oli jo 1346 arvovaltainen ja varakas kirkkoherra Benedictus Thomae - silloin oli myös Pirkkalassa kirkko!.
Ruotsin jonkinasteinen "käännytys" saatiin päätökseen vasta 1100-luvun lopulla. Saksalaiset ja englantilaiset piispat tosin joutuivat monasti toteamaan Ruotsin kääntyneen takaisin pakanuuteen. Oletettavasti Sverkerin ja Eerikin sukujen väliset taistelut raaistivat ja taannuttivat koko kansaa. Ruotsin itäinen valloitustyökin käynnistyi heikonlaisesti. Aiemmin Suomea koskevaksi luultu Paavi Innocentius III:n Cum Regalis -kirje vuodelta 1216 koskee Martti Linnan mukaan Kuurinmaata. Kirjeessä paavi vakiinnuttaa Kuninkaan oikeudet maahan, joka mitä todennäköisimmin on juuri Kuurinmaa eikä Suomi. Kirje antanee valtuutuksen Ruotsin tekemille Baltian valtausyrityksille. Suomessa kirkolla oli näihin aikoihin vakiintunut, mutta Ruotsista selvästi irrallinen asema.
Vaikka Upsalaan oli perustettu arkkipiispantuoli 1164, vasta Birger-jaarlin aikana eli 1240-50-luvuilla Ruotsi alkoi todella voimistua. Yhteys Roomaankin oli ollut tätä ennen heikkoa. (Andersson, 1950) Samaan aikaan myös Venäjä heikkeni Batu-kaanin tataarilaumojen tuhottua mm. Moskovan, Suzdahlin ja Vladimirin kaupungit. Valtapyrkimysten suunnaksi tuli Suomi ja heikentynyt Venäjä. Novgorod oli säästynyt tuhoilta, ja nyt se jatkoi tunkeutumisyrityksiään länteen, minkä seurauksena suomalaiset katsoivat parhaimmaksi tehdä sovinto Ruotsin kanssa. Suomalaiset halusivat ruotsalaisista sotilaallista tukea itää vastaan, mutta samalla he lupasivat - tosin lupauksensa alati pettäen - omaksua kristinusko.
Birger jaarlia kuvaava seinätaulu Hämeenlinnassa.
Ruotsin vaikutus Suomeen on siis paljon myöhempää kuin ruotsalaisvaltaa myötäilevä tutkimus ja kirkko on antanut ymmärtää. Jopa Porthan oli sitä mieltä, että Suomen loi vasta Ruotsi. Jokainen Ruotsin asemaa heikentänyt asiakirja tai näkemys pyrittiin tuhoamaan Ruotsin suurvalta-ajalla. (Linna, 1988: 132 ja 1997) Suomi ilmestyy asiakirjoissa Ruotsin yhteyteen vasta 1253, jolloin ensimmäisen kerran mainitaan Suomen piispa Ruotsin piispojen joukossa. Ehkä saman kirjoittajan kynästä syntyneiden Eerikin ja Henrikin legendojen tarkoitus lienee myös ollut valtapoliittinen. Niissä haluttiin oikeuttaa Ruotsin määräämisvalta Suomeen nähden perustuvaksi vanhoihin, jo 1100-luvulta periytyviin valtasuhteisiin. 1600-1700-lukujen ruotsalaistuttamisaallossa tuhottiin vielä suuri määrä Suomen varhaishistoriaan liittyvää tietoutta (Lehtinen, 1961).
Eerik Eerikinpoika oli Ruotsin kuninkaana 1226-1250. Hänen sisarensa mies oli jaarli Birger, kuuluisaa mutta epäaitoa Folkungien sukua. Birger tai hänen sotapäällikkönsä (jaarli Ulf Fase) teki panssaroiduin sotajoukoin valloitusretken Suomeen 1249-1250. Tästä hetkestä alkoi Suomen lopullinen muuttuminen Ruotsin valloittamaksi maaksi. Hämeenlinnaa alettiin rakentaa, ja venäläisvaikutteet vähenivät. 1340-luvulta peräisin oleva Lyypekin kaupunginkronikka kertoo: "Tämä Birger pakotti Suomen Ruotsin kruunulle". Vanhat päälliköt menettivät päänsä ja tilalle tuli uusia ruotsalaisia ja joissakin tapauksissa myös Ruotsille suopeita suomalaisia miehiä. Kirmukarmut korvattiin toisilla, ruotsalaismielisillä päälliköillä, joista Kurkien suku on kuuluisimpia. Ruotsin valta ja hallinto vakiinnutettiin Suomessa.
Birger-jaarlin vanhin poika Valdemar tuli kuninkaaksi 1250, mutta veljesten välisessä riidassa nuorempi veli Mauno Ladonlukko sai 1275 kuitenkin voiton. Mauno jatkoi kuninkaana vuoteen 1290. Jaarlin sukua jäi tai tuli myös Suomeen. He omistivat ehkä juuri sotaretkiensä tuloksena Viikin ja Maatialan ja heidän jälkeläisiään avioitui Kurkien ja Svärdien sukuun. Avioliitoilla oli tietenkin suhteita luonnollisella tavalla vakiinnuttava vaikutuksensa.
Keskiaikainen kirkko ei ollut ainoastaan hengellinen yhteisö, vaan se oli yhä voittopuolisemmin myös maallinen valta. Eräs Bonifacius -niminen paavi julistikin, että "Sen vuoksi julistamme, sanomme ja määräämme, että voidakseen pelastua jokaisen ihmisolennon on alistuttava Rooman paavin valtaan." Katolinen kirkko käytti valtansa vahvistamiseksi sekä hyvää että pahaa. Jumalanpalveluksista tehtiin kaikkia aisteja herättäviä, ja niskuroivat saivat toisaalta tuntea väkivallan voiman. Vesilahdesta on säilynyt varsin paljon 1400-luvun kirkollista esineistöä.
Kirkollinen oppi ja organisaatio juurrutettiin ilmeisesti kylä tai muinaispitäjä kerrallaan lähetyssaarnoilla ja kastamisilla. Heti näiden jälkeen talonpoikien velvollisuutena oli rakentaa yhteisöilleen kirkkoja tai saarnahuoneita keskeisille kauppapaikoille. Kristillisen maan - ja samalla valtauksen - tuntomerkkinä oli kirkko. Mahdollista on myös, että alkuun kirkkoja oli tiheämmässä kuin varsinaisten seurakuntien vakiinnuttamisen vaiheissa. (Pirinen 1955, Jokipii 2000, Rinne 1932) Vesilahden tuntumassa sijanneista puisista saarnahuoneista tuskin on jäänyt mitään jälkiä, mutta jotakin luulisi heijastuneen perimätiedoissa. Kristillisinä "keskuksina" lähialueilla mainitaankin mm. nykyisen kirkon paikka Vesaniemi, Nurmenkulman Aimala, Hunnun Herran Hinsala, Laukon kartano (jossa oli mm. kappeli), Tottijärvi, Lempäälän nykyisen kirkon paikka Lempoinen, Pirkkalankylän Kirkkosaari ja Tyrkkölän kylä, Korvolan-Nokian seutu ja Siuron Linnavuoren "Saarnatuoli". Narvan kyläkirkon kohdalla on ollut 1300-luvulle saakka ajoittuva kristillinen hautausmaa. Paikannimissäkin on kirkollisuuteen liittyviä aineksia, mm. Sakoinen ja Pyhältö.
Pyhimyskultti oli katolisen kirkon opin tärkeimpiä kohtia. Marttyyri pääsi suoraan taivaaseen. Heidän kuvillaan ja haudoillaan, kaikilla pyhäinjäännöksillä oli positiivinen vaikutus palvojaansa. Kuvia tai veistoksia ei katolisen opin mukaan koskaan palvottu, mutta kuvat ja veistokset olivat välttämättömiä apuneuvoja rukoilijan keskittäessä ajatuksiaan oikein. Kuvallinen viestintä lienee osittain korvannut myös lukutaidon puutteen ja helpottanut mutkikkaiden asioiden käsittämisessä. Katolisen kirkon oppi oli muutoin läheistä sukua pakanallisen ajan opeille, minkä vuoksi sen omaksuminen ei vaatinut suuria kulttuurimullistuksia. Pyhimyksistä sepitettiin legendoja. Pyhän Henrikin legenda on näistä kuuluisin. Kovin kaukana ei vesilahtelainen Elinan surmarunokaan ole legendanomaisuudesta. Pyhimyskulttia on perusteellisesti käsitellyt Martti Linna (1996).
Kirkon vuodenkulkua ohjasi pyhimyskalenteri, nykyisen nimipäiväkalenterin esikuva. Juhlia oli runsaasti, joskus useitakin viikossa. Vesilahdesta on säilynyt Suomen vanhimpiin kuuluva pyhimyskalenteri, Breviarum Dominicanum (1485). Jokaista seurakuntalaista lähinnä koskettavina asioina olivat kymmenysverotus ja oikeudenhoito. Näitä asioita hoiti myös vähitellen kehittyvä maallinen hallinto. Seurakunnat saivat myös omikseen maatiloja ja kalastus- ja metsästysalueita. Oikealla osittainen sivu Vesilahden pyhimyskalenterin liturgisen psalttarin latinankielisestä tekstistä. Kuva H:ngin YO:n AV-keskus.
Hengellisen elämän sisällöstä ja etenkin syvyydestä tehdään helposti vääriä päätelmiä, jos huomioidaan vain aikakauden oppinein väestö; papit, sotilaat, virkamiehet ja aatelisto yleensä. Tosin vain näiden kokemuksista ja näkemyksistä on dokumentoitua tietoa. Todennäköisesti tavallinen väestö eli hyvin arkista elämää ja käsitteli ympäristöään ja elämäänsä käsitteillä, jotka olivat hioutuneet pitkän ajan kuluessa hyvin käytännön läheisiksi. Hengellisen elämän alueelle kuuluvat käsitteet ovat olleet vähäisiä, samoin kaikenlainen viehtymys mystiikkaan. Elämisen ongelmat veivät kaiken ajan. Sitä mukaa kun kirkon ja maallisen vallan organisaatiot laajenivat, tuli tarpeelliseksi käsittää myös nämä organisaatiot ja pian koko maakunta tai ihmisyhteiskunta. Näiden rakenteiden käsittäminen ja hallitseminen on vaikeaa vielä nykyihmisellekin.
Arkinen elämäkin on kuitenkin tarvinnut sääntönsä. Vanhin kristillisyys onkin ollut yhteisöllisen moraalin ja käyttäytymissääntöjen yleismuotoista iskostamista kansan tajuntaan. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kansa olisi jo ennenkin tuntenut yhteisöllisten sääntöjen merkitystä ja tiettyyn rajaan noudattanutkin niitä, vaan lähinnä sitä, että nyt käskyt ja rajoitukset esitettiin kaikkialla universaalilla tavalla, mm. Mooseksen kymmenenä käskynä. Osa opinsisältöön kuuluvista toiminnoista tai rajoituksista vaadittiin pelkästään rituaalisessa mielessä, minkä käytännöllinen merkitys oli vain sitouttaa yksilö kirkolliseen yhteisöön yhteisillä ja kaikkien tuntemilla käyttäytymismuodoilla. Tässä mielessä kirkko toimi sosiaalisen elämän "standardoijana". Kaiken tämän ohella katolinen kirkko toimi ensimmäisenä globaalina "neuvonta-, viihde- ja uutiskeskuksena".
Kun katolinen kirkko oli jo vakiinnuttanut asemansa Suomessa, kirjoitettiin asiakirja, jossa kerrottiin Vesilahden kirkkoherrasta Benediktus Thomaesta, joka 25.6.1346 oli Maskussa maanluovutuksen todistajana. Tämä asiakirja on ensimmäinen todistuskappale Vesilahden seurakunnasta, joka kuitenkin lienee ollut olemassa jo lähes 200 vuotta aiemmin. Thomaesta tiedetään sekin, että hän oli varsin varakas pappismies ja lähti Roomaan asti, mutta kuoli matkalla 1350. Thomae on Satakunnan toiseksi vanhin tunnettu kirkkoherra, vanhin on Kokemäen Stigolphus Andrisson (1321/1338). Mielenkiintoista on kuitenkin, että tämän veljen, Ulvilan Sunniemen omistajan Jakobin, tyttären poika oli vanhin asiakirjojen perusteella tunnettu Kurki, Jaakko (Jeppe) Kurki, joka omisti ehkä jo Laukon.
Vesilahden seurakunnan alkuvaiheista on hyvin niukasti tietoja. Thomaen jälkeen virka oli hetken avoinna, mistä on asiakirja vuodelta 1351. Seuraava tunnettu kirkkoherra Olavi Laurinpoika oli virassaan 1357. Vuodelta 1479 tunnetaan Nicolaus ja vuodelta 1550 Henricus. Tästä lähtien pappeja tunnetaan jo lähes aukottomasti. Vanhimpien asiakirjojen puutteita voi kuitenkin yrittää täyttää perimätiedoilla, mutta epävarmuus ja tulkinnanvara jää melkoisen suureksi.
Ruotsin vallan alle joutuminen näkyi konkreettisesti niin Vesilahdessa kuin koko Suomessakin. Vesilahden, Urjalan ja Akaan kivikirkkojen rakentaminen jäi 1500-luvun alkuvuosikymmeninä kesken, jäljelle jäi vain sakaristot. Kirkkojen kaikki kalleudet vietiin Ruotsiin, jossa oli herännyt haaveet suurvallasta. Kristinuskosta oli tullut samalla yhä selvemmin valtiollisen politiikan väline. Venäjälle suuntautuneet ristiretket olivat epäonnistuneet vuoden 1240 Nevan retkestä lähtien. Kun Suomi oli vallattu, Ruotsi aloitti Karjalan käännytyksen uudelleen. 1572 ruotsalaisjoukot tuhosivat mm. Käkisalmen kaupungin kirkkoineen ja luostareineen, myös Valamoon ja Konevitsaan hyökättiin. Venäjän jouduttua sekasortoon perimyskiistojen vuoksi Jaakko de la Gardien joukot valtasivat osan Karjalaa (Stolbova 1617). Tukholmassa julkaistiin 1628 Lutherin katekismus kyrillisin kirjaimin. Tästä ruotsalaisten idän ristiretkien sarjasta seurasi venäläisten julma kosto Isonvihan (1700-1721) aikana. Koston kohteeksi tuli luonnollisesti lähin osa Ruotsia eli Suomi. Ne vesilahtelaiset, jotka selvisivät taisteluista hengissä, olivat paenneet synkkien metsien kätköihin. Muistitietoja näistä vaiheista on Vesilahdessa ollut vielä 1900-luvun alkuun asti. (Kärkkäinen 1999, 182-)
Yhden perimätiedon mukaan alueen ensimmäinen kirkko on sijainnut järven toisella puolella, vastapäätä Vesilahden Vesaniemeä Lempäälän Nurmenkulmalla Aimalassa. Lempäälän kirkkoherra Edner tiesi 1752 jopa kirkon nurkkakivet ja hautapaikkoja. Perustuksiakin vielä näyteltiin 1800-luvun lopulla. Littusen isäntä rakensi kivistä kuitenkin kivinavetan. Asiantuntijat pitävät tätä kirkkoa kuitenkin melko nuorena kirkkona. Tulkoon tarinan pääkohdat kuitenkin selostettua.
Tarina Aimalan kirkon poltosta on säilynyt osin runomuotoisena ja osin vapaana kerrontana. Painettuna runo oli ensimmäisen kerran Åbo tidningen -lehdessä vuonna 1791 (nro 21), siis jo hyvin varhain. Aimalan kirkon papin sanotaan olleen niin pyhä, että hän kulki Hauralan pappilasta vettä myöten kirkkoon. (Heikel 1882)
Oli kirkko Aimalassa,
pappi asui Hauralassa
niemessä lahden takana.
Mies musta Mustisista,
Pitkä mekko Menkalasta
harmaatakki Hakinmäeltä
houkutteli (hullua) Hollolasta,
käski miestä mieletöntä,
polttaa kirkko Aimalasta,
että riutuis vetten riidat,
vaikenisit vetten väet.
Antaa palaa puisen kirkon
tehdään kivestä toinen kirkko.
[Mies teki työnsä eräänä kesäyönä]
johon ei Herrala herännyt,
eikä Haurala havainnut,
eikä noussut Nurmikunta (tai Nurmi-kansa)Lempäälän Maria Magdaleenalle ja Pyhälle Birgitalle omistettu kivikirkko, joka ehdittiin saamaan 1500-luvun alussa valmiiksi. Tätä ennen Lempäälässäkin oli puukirkko. Vesilahden kivikirkko ehdittiin saamaan vain puolivalmiiksi. Sen kesken jääneestä rungosta tehtiin kirkon kiviaita 1800-luvun alussa.
Mustinen, Menkala ja Hakinmäki ovat itäisen Vesilahden kyliä, Nurmi, Haurala ja Herrala Lempäälän kyliä. Lempoistenkylän Toorikan (myös nimi Taarikka) Birgitta oli kutomassa kangasta ja näki tulen loimun, juoksi Kuokkalan ja Lahden kylien kautta Aimalan kirkolle, Perille tultaessa päätyseinä oli jo tulessa. Sattumalta hän sai kirkon oven auki ja pelasti Pietarin, Paavalin, Birgitan ja Magdaleenan kuvat.
Kirkonpolttajat saatiin kiinni ja heille annettiin julma rangaistus: ajan tavan mukaan heidät muurattiin keihästettynä poltetun kirkon kivijalkaan, josta jälkiä oli nähtävissä vielä 1700-luvulla! Kirkon paikalle nostetun viirin Kierikan Lauri myi Kuokkalan Ollilaan, jossa se oli tallella vielä 1700-luvulla. Mikkolan talossa näytettiin vielä 1800-luvulla vanhan pappilan seiniä. Kelhossa oli kirkon avaimen kappale. Kelloa käytettiin Lempäälän kirkossa vuoteen 1685 asti, jolloin siitä otettiin aines uuden valuun.
Vesilahden ja Lempäälän miehille tuli erimielisyyttä uuden kirkon paikasta. Lopulta kummankin pitäjän miehet päättivät rakentaa oman kirkon. Kirkon paikan annettiin määräytyä monista muista vastaavista tarinoista tunnetulla tavalla:
Kuhun kuvat kulkenevat
sinne kirkko tehtäköhön.
Uiskennellen päivän pari
kiikahti Kivikarihin,
maatui Maskun Kalliohon,
telkahti Telkan taipalehen
Kuvat asetettiin siis pareittain kahdelle lautalle ja Aimalan kankaan nenästä vesille. Lempäälän kuvat eli Lempäälän suojeluspyhimysten Birgitan ja Magdaleenan kuvat rantautuivat epämukavaan Maskunkallioon Hauralaan, mutta sinne ei rakennettu Lempäälän kirkkoa vaan kuvat työnnettiin takaisin vesille ja nyt ne tulivat Telkäntaipaleeseen, kirkon nykyiselle paikalle Lempoisiin.
Muutaman kilometrin päässä oli Lempo pitänyt majaansa Hiidenkirkossa, joka on kivirotko lähellä Hiisi-nimistä taloa. Lempo oli myös surmannut kotipaikkansa lähellä ämmän. Surmaamispaikalle pystytettiin risti, mistä nimi Ämmänristi. Lempo joutui tappiolle ja muutti Lempäälän Pirunlinnaan. Paholaiset poistuivat, kun kuulivat "Lehmän kellon Lempoisista, kukon laulun Kukkolasta".
Aimalan kirkon paikka on maanrakentamisen yhteydessä tuhoutunut, ja asiakirjamerkinnät keskiajalta puuttuvat. Runo kirkon polttamisestakin on saatu vain Lempäälän-Vesilahden alueelta. Marja Kalske on kuitenkin löytänyt Satakunnan vanhoista runoista mielenkiintoisen, Parkanosta 1852 tallennetun runon, jonka sisältö parodioi kirkon polttamista: Annikainen punnikainen, kuto kirjokankahia, Kirjulinnassa, tuvissa, Niidet nisku, kaitehet nasku, Puola kultainen kulisi, Katto ulos ikkunasta, Näki kirkon palavan. Anna' palaa puisen kirkon, Kivikirkko tehtäköhön, Rautaharja rakettakohon, Paremmat papit tuotakohon, paremmat papin emännät, Kiiltävämmät kirkkoherrat, Mieluisemmat messumiehet. (SKVR, Satakunta s. 84) Runo ei sovi Pohjois-Satakunnan historiaan. Voisiko tässä olla jokin kulkeutuma Aimalan kirkon palosta? (Kalske 1999, 49-50)
Vesilahden suojeluspyhimykset Pietari ja Paavali kulkeutuivat Vesilahden kirkon nykyiselle paikalle Vesaniemeen. Vesaniemellä kirkon rakentajat kohtasivat kuitenkin erittäin pahan vastustajan. Vesaniemessä asusti pakanajumala, joka ei sallinut kirkon rakentamista. Se muutti itsensä suureksi kotkaksi. Kotkan pesä sijaitsi "Kaltaan kuusessa kultalatvassa" tai "Sakakuusessa satalatvassa". Kuusessa oli myös kultakäpyjä. Tämän juurella sanotaan olleen uhripaikan ja sen juurella myös pidettiin ensimmäiset jumalanpalvelukset. Pienemmät pakanajumalat muuttivat Hinsalan Tuhnunvuoren Pirunpesään.
Koko Vesilahden pitäjä pelkäsi kotkaa, joka vei poikasilleen ruoaksi vasikoita ja lampaita. Kotkaksi muuttunut pakanajumala oli kuitenkin tuhottava. Puun juurelle tehtiin valkea, mutta se ei auttanut. Kotka otti kaksihankaisen veneen, täytti sen vedellä ja sammutti tulen. Lopulta asetettiin toimiin 8 tai 12 pyhällä vedellä pirskoteltua miestä. Rautapaidat päällään he kaatoivat puun 8 vuorokaudessa. Puolet hakkasivat puuta, puolet häiritsivät kotkaa. Erään version mukaan suojeluspyhimykset lähettivät rukousten tuloksena "uroon peukalon kokoisen" auttamaan, joka "pyhällä vedellä" valeltuna ryhtyi kuusta kaatamaan, ja kuusi kaatui. (Lähteenmäki 1946)
Suuren Kaltaan kuusen piti kaatua etelään, mutta se kaatuikin pohjoiseen niin, että latva ulottui järven yli Kaakilan niemeen asti. Rungossa oli paljon kimalaisten pesiä. Puun tyvessä oli kolo, johon mahtui kuusi lammasta yölevolle. Myös kaikki 8 (12) miestä mahtuivat kannolle maata. Jonkun version mukaan kannolle mahtui 24 kuttua vohlineen Kuusen oksista tehtiin sitten yksipuisia pöytiä, jotka olivat n. 6-8 korttelin levyisiä ja 2,5 - 3,5 kyynärän pituisia. Niitä sanottiin olleen vielä 1800-luvulla Kaakilassa ja Huonolan Melkkerillä. Kirkkoa alettiin rakentamaan kivestä (!) ajan tavan mukaan. Mutta sen, mikä päivällä saatiin valmiiksi, Piru hajoitti yöllä. Vielä nykyisin Vesilahden kirkonmäellä sijaitsevat kuuset kasvavat erittäin nopeasti ja hyvin korkeiksi johtuen ehkä mäen kuuselle edullisesta biotyypistä.
Kirkko rakennettiin siis paikkaan, jonka nimi oli Vesaniemi. Ilmeisesti tästä tulee koko seurakunnan nimi Vesilahti (ruots. yl. Vesilax, 1351: Veselax). Tämän selityksen antoi jo Vesilahden pappina toiminut Mikael Lunden 1700-luvun lopulla. Vedestä nimi tuskin tulee, koska nimi ruotsiksi ei ole Vattenlax. Nimi ei myöskään olisi erotteleva, koska vettä ja lahtia Pirkanmaalta ei puutu. Lähistöllä on lisäksi paikat Vesalonmäki ja Vesalussuo. Mitä nämä nimet tarkoittavat? 'Vesa' on pieni kupera-kattoinen lappalaisasunto tai turpeesta tehty tilapäisasumus. Lappalaisia on näillä main ollut myöhäisinäkin aikoina. Tottijärven vanhempi nimi oli Vesikansa, joka sekin nimi voisi liittyä alueella myöhään olleisiin lappalaisiin. Vesikansa-nimi on muuttunut sukunimenä Sjöstedtiksi (Anian Heikkilä), mutta tässä vaiheessa nimen alkuperä on jo ollut hämärän peitossa.
Tarinoita kirkon alkuajoilta on hyvin vaikea yhdistää tunnettuihin asiakirjatietoihin. Ensimmäinen tieto Vesilahden kirkkorakennuksesta on vuodelta 1422, jolloin Mauno II Tavast vihki uuden puukirkon (3.2.1422). Kirkossa käyvät saivat 40 päivän aneet eli syntien anteeksiannon. Kirkkorakennusta uusittiin anein jo 1461 Konrad Bitzin aikana. Kivikirkon rakentamispuuhat alkoivat Hiekkasen mukaan vasta 1500-luvulle tultaessa. Ensin tehtiin ajan tavan mukaan sakaristo (1490-1500), mutta 1500-luvulla tiedetään vesilahtelaisten olleen jo vakavasti kivikirkon rakennuspuuhissa. Kirkkoa alettiin rakentamaan vanhan puukirkon ympärille. Kustaa Vaasa otti kuitenkin 1500-luvun puolivälissä suomalaisten kirkkojen omaisuuden valtiolle, minkä seurauksena kymmenet kivikirkkohankkeet raukesivat. Lempäälään kivikirkko ehdittiin rakentamaan.
Aimalan kirkko on saattanut olla Lempäälän ensimmäinen puinen kirkko, ehkä Vesilahden kirkon kappeli ennen pitäjien eroa. Vesilahden vanhin pappila on sijainnut Aimalan kirkon eteläpuolella, Luodon saaressa, jossa Vesilahden pappilan maita on ollut uudelle ajalle asti. Pitäjien vakavat rajariidat ratkottiin oikeudenkäynnissä 1479.
Vesilahden puukirkkojen määrää on yritetty arvioida, ja niitä on voinut olla 5-7 kpl. Nykyinen kirkko on vuodelta 1802, tapuli on vuodelta 1782.
