600 vuotta Myllykylän ja Lanajoen vaiheita Tottijärven ja Karkun rajalla

© Teksti ja kuvat: Yrjö Punkari, 2007-2019
1. Myllykylä ja Lanajoki  
Myllykyliä on Suomessa lukuisia, ja kaikki lienevät saaneet nimensä alueella olleista vesi- tai tuulimyllyistä. Nykyisen Nokian, entisen Tottijärven ja entisen Vesilahden Myllykylä samoin kuin koko vesirikkaan Lanajoen varsi on ollut ja on edelleen luonnonolosuhteiltaan mainiota aluetta. Suonojärvestä Kuloveteen laskevan joen pudotuskorkeus on kaikkiaan n. 48 metriä, joten useille myllyille on ollut paikkoja. Vain Lanan saha sekä Jokisen saha ovat enää jotenkin toiminnassa. Myllyt ovat lopettaneet aikoja sitten; Lanan mylly lopetti vuonna 1976. Joen reunoilla on viljavia peltoja ja jopa Natura alueiksi luokiteltuja niittyjä. 150 metriä korkean Tornivuoren ympäristö on yhtä korkean Myllyvuoren laelle asti luonnonsuojelualuetta. Kalastamaan on päässyt Kulovedelle tai Suonojärvelle eivätkä monet lähialueiden pikkujärvetkään ole olleet kalattomia. Ympärillä on laajoja ja reheviä metsäalueita. Ihmiset ovat tunteneet seudun kivikaudelta lähtien, mistä merkittävin todiste on Pelttarin vasarakirveskauden (2500-2100 eKr) laaja asuinpaikka Nokian ja Vesilahden rajalla. Muita kivikautisia muinaisjäänteitä Tottijärven ja Suoniemen alueilta tunnetaan n. 30 kpl. Keskiajalle asti tämän alueen elämisen ja kaupankäynnin välttämättömiä ehtoja olivat metsästys ja kalastus. (Adel 2004)

Sarkolanjoki eli Lanajoki 1770-luvun kuninkaankartastossa.
Kartta: Alanen, Kepsu, 1989

Vasemmalla Kuloveden Sarkolanlahteen laskeva Lanajoki Kuninkaankartastossa 1770-luvulta. Joenvarren järvistä Rekolanjärvi on enää suoalue, Siukolanjärvi on pitkälle ruohottunut, mutta Murtoonjärvi on ehkä joen virtauksen vuoksi hieman vähemmän ruohottunut. 1800-1900-luvun vaihteessa Lanajoki oli varsin tunnettu uittoväylä Suonojärveltä Kuloveteen. Alin järvi joen oikealla puolella on vanhoissa kartoissa Iso Joutsijärvi, mutta 1920-luvulla järven nimi on muuttunut Hätikkö- tai Hätikkäjärveksi. Se ei laske Lanajokeen vaan Joutsjoki-nimisenä Metsäkulman ja Pienen Joutsijärven (nyk. Jouttijärvi) kautta koilliseen Maivanselkään. Koska Suonojärven veden laatu on ollut melko hyvää, sellaista vettä virtaa myös Lanajoessa.

Lanajoki on niin pitkä joki, että sen eri osia on nimitetty eri nimillä. Myös eri aikakausina nimitykset ovat muuttuneet. Suonojärvestä laskevaa ylintä osaa on ilmeisesti aina kutsuttu Lanajoeksi. Alajuoksusta on asiakirjoissa ja kartoissa aiemmin käytetty nimeä Sarkolanjoki, mutta vuoden 1991 kartassa alajuoksun nimenä oli Niemojoki. Vanhoissa teksteissä on myös nimiä Miemojoki ja Miamojoki, jotka nimet tosin saattavat olla väännöksiä samasta perussanasta. Miemo tarkoittaa Lönnrotin sanakirjan mukaan tainnoksissa olevaa - shamaanistako silloin lie kysymys? Athanasius Rosengrénin piirtämässä kartassa Sarkolanlahden suuhun on merkitty Niemo-Pietarin asunto. Miemo -nimi esiintyy jo isojakokartassa (Miemon silta). Tästä tarkemmin tekstin lopussa. (Jaakkola 1925)

Lana-nimi, josta Lanankosken luona oleva Lanan torppa lienee saanut nimensä, voi olla hyvin vanha; se viittaa eräkauden lana-nimiseen kalanpyydykseen. (HLA 2757/1891; TMA 1915) Kaikki nämä vanhoilta vaikuttavat nimet tuovat mieleen pikemminkin saamelaisasutuksen. Saamelaiset ovat suomensukuinen pohjoinen etninen ryhmä, mutta lappalaiset olivat metsästäjiä ja luonnontuotteiden kauppiaita, joissa ilmeisesti oli sekä saamelaisia että etenkin myöhäisemmässä vaiheessa suomalaisia. Perimätietojen mukaan Suonojärven pohjoispuolella - siis myös Myllykylässä - asui muinoin pienikokoisia, kalastelevia ja metsästeleviä ihmisiä, joko saamelaisia tai suomalaisia, joiden tekemiä kiukaita ja katiskoja alueelta on löydetty useita. Lanajoen Sotatokeen koskessa saamelaisten kerrotaan vastustaneen suomalaisia. (Kaarninen 1998, 103; Maajoki 1939, 51, 70-72)

Unto Salon mukaan Sarkola ja Sorva (=saamen hirvi) ovat olleet saamelaiskyliä 1200-luvulle asti. (Salo 2004, 159) Saamelaisten läsnäolo Lanajoen ympäristössä lähes uudelle ajalle asti selittäisi myös sen, että tyypilliset pirkanmaalaiset rautakautiset kalmistot puuttuvat alueelta kokonaan. Sarkolan keskiaikaisen kyläalueen rautakautiset löytöpaikat Talola, Peltoaho ja Erkkilä ovat harvoja poikkeuksia, ja nekin on alustavasti ajoitettu vasta rautakauden lopulle. (Adel 2003)
Ylä-Satakunnan saamelaisväestön sekaan alkoi tunkeutua rannikolta nykyisten suomalaisten esi-isiä 300-luvulta alkaen. Nämä siirtyivät sukupolvi kerrallaan kohti Kokemäenjoen yläjuoksua. Kun saamelaiset harjoittivat pääasiassa kalastusta ja metsästystä, niin uudisasukkaat toivat sisämaahan lisäksi maanviljelyn ja karjanhoidon. Eräelämän uudisasukkaat oppivat todennäköisesti saamelaisilta. Viimeiset saamelaiskylät saivat suomalaisasutuksen vasta keskiajan lopulla. Karttoja tuolta ajalta ei tietenkään ole, mutta jo 1770-luvun kartoissa koko Lanajoen varsi on täynnä melko suuria peltolaikkuja. Pellot eivät ole syntyneet yhtäkkiä vaan satojen vuosien aikana. Tottijärven-Karkun Myllykylän vaiheisiin on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut Tottijärven kartano, jonka myyttinen varhaishistoria ei voi olla herättämättä hankaliakin kysymyksiä. Perimätietojen kuuluisa pirkkalaispäällikkö Matti Kurki liittyy Tottijärveen ainakin siten, että vanha Hiisijärvi muuttui Totkijärveksi sen vuoksi, että Matti Kurki upotti matkantekoa häiritsevän Totki-koiransa siihen. Myöhemmin koira ryhtyi kummittelemaan! Onko tarinassa jotakin perää, jääköön arvoitukseksi. (Yrjö-Koskinen 1965; SKS Kärki 9025; SKS/KRK Hilja Kuusi 30:49)
2. Tottijärvi ja Laukko  

Tottijärven nimi on mainittu Turun tuomiokirkon Mustassakirjassa vuonna 1416 muodossa Totkyrajerffuj. Muuan arkkiteini Johannes Anundinpoika, joka oli hankkinut maaomistuksia eri puolilta Suomea, lahjoitti silloin Tottijärven tilan sekä yhden tilan Laukon kylästä Pyhän Johanneksen alttarin ylläpitäjiksi (REA 362). Tottijärvellä ja Laukolla on täytynyt olla jo silloin jotakin tekemistä toistensa kanssa. Mutta mitä, on toistaiseksi tuntematonta. 1480-luvulta tunnetaan katselmusmies Jönis Tåhkejerfuj. Vuonna 1488 Johan de Tokkiæerffuj sai Kallialan kirkolta 2 puntaa ruista lainaksi. Vaikka Juho Kurjen leski Ingeborg Tott asui Tottijärven kartanossa vuodesta 1577 lähtien, hänestä Tottijärven nimi ei voi enää tulla; Tottien suku tuli Suomeen vasta sen jälkeen, kun Tottijärven nimi oli jo olemassa. (Raevuori 1963, 20; FMU 2077/vuosi 1433 lienee väärä, koska Erik Ragvaldsson vaikutti vasta 1480-luvulla; Suvanto 2001)

(Kuva vas.) Tottijärven kartanon rakennuksista on jäljellä vain sokkelikiviä. Yleisenä uskomuksena on ollut, että kartano paloi vuoden 1918 taisteluissa, mutta tieto ei pidä paikkaansa (mm. Raevuori 1963, 288). Uutinen Aamulehdessä su 19.1.1919 kertoo, että la 18.1.1919 n. klo 9.30 tuli pääsi irti todennäköisesti päärakennuksen tulisijoista ja levisi niin nopeasti, että mitkään sammutustoimet eivät enää tehonneet. Kymmenen huonetta käsittävä kaksikerroksinen päärakennus tuhoutui niin, että vain joitakin keittiökalusteita saatiin pelastettua. Kartanoa ei enää rakennettu uudelleen. Sen sijaan vuoden 1918 taisteluissa Vesilahden Laukon kartano paloi lähes täydellisesti. Tottijärven ja Laukon kartanoiden omistaja oli paroni Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstam.

Myllykylän vaiheet olisivat ehkä jääneet tuntemattomiksi, elleivät Laukko ja sen yhteydessä ollut Tottijärven rälssitila olisi pyrkineet vahvemman oikeudella tunkeutumaan Sarkolan (Sarkoilan) talonpoikien niityille ja koskiosuuksille. Oletettavasti Sarkolan isännät ovat raivanneet Myllykylän vaiheilta niittyjä jo kauan aikaisemmin. Kiistanalainen alue sijaitsee Murtoonjärven ympäristössä Lanankoskesta Hummerkoskeen asti. Ensimmäinen viittaus kiistaan on vuodelta 1422, jolloin Bengt Lydekeninpoika, siis Klaus Lydekenpoika Djäknin veli, antaa tuomiokirjeen, jossa määritetään Suoniemen Sarkolan ja Karkun Kutalan isäntien yhteinen etu toimissa Suoniemen Vahalahtea ja Vesilahden Salospohjaa ja Laukkoa vastaan.

Laukko ja Tottijärvi ovat olleet luonnollisia vastustajia, mutta koska mukana on ollut myös Salospohjan jakokunta Narvan länsipuolelta, tämän alueen isännillä on täytynyt olla Lanajoen alueella joko metsiä tai peräti myllyn paikka. Salospohjan jakokuntaan kuuluivat Kuralan, Niemen, Ojoisten, Hiirenojan ja Suonolan kylät.  1569 Jören Simonsson Kuralasta sai sakkoa vallattuaan saman kylän Simon Vattuselta myllynpaikan. Mylly tuskin oli muualla kuin Lanajoella, koska Salospohjan alueella koskia ei ollut ja Narvanjoki oli jo vallattu. Sinne suuntaan myös Salospohjan alueen maaomistukset suuntautuivat. Olipa Ojoisten Bent Marcusson jopa todistamassa Laukon ja Sarkolan rajan kulkua 4.5.1501. (Suvanto 2001, 1060-7)

 

Oikealla on Murtomaan ja Tottijärven kartanon alue Kuninkaankartaston mukaan (karttalähde: Alanen, Kepsu, 1989). Kartano sijaitsi Tottijärven kaakkoiskulmassa viimeistään 1400-luvulta lähtien. Vuoden 1918 taisteluissa kartano poltettiin eikä sitä rakennettu enää uudelleen. Kartanon oikealle puolelle rakennettiin Vesilahden kappelina toiminut Tottijärven ensimmäinen kirkko 1660-luvulla. Vuonna 1906 itsenäistynyt Tottijärvi liitettiin Nokiaan 1976.

Vanhojen karttojen mukaan alueella risteili useita kärryteitä. Teistä kuvastuu hyvin Lanajoen alueen niittyjen ja myllyjen merkitys. Tottijärven kirkon ja kartanon suunnalta tuli kaksi tietä Lanajoelle; toinen Gränstolpan (’rajatolppa’) kautta Siukolanjärvelle ja toinen Pihnalanperän kautta Murtoonjärven eteläpuolelle. Laukkolaiset kulkivat Lanankoskelle Joutsijoelta Nystadin eli Koivuniemen, Svansöön, Hätikkäjärven ja Pelttarin kautta. Joen itäpuolella kulki tie Suonojärven pohjoispäästä alkaen ainakin Gränstolppaan asti. Sarkolasta ei näytä tulleen suoraa tietä tai polkua, vaan karttojen perusteella sieltä tultiin Murtomaalle Tottijärven kirkon ja kartanon kautta. Muita teitä lännen suunnasta ei näytä tulleen.
3. Rajariitoja Murtomaassa  
Vesilahden ja Karkun eli silloisen Sastamalan välinen raja on määritetty ehkä jo 1300-luvulla, mutta vasta vuonna 1429 rajapaikoista tiedetään olleen asiakirja - joskin se on kadonnut. Raja vahvistettiin tämän asiakirjan mukaiseksi vuonna 1479, ja rajapaikkoina ovat Torisvuori (Torisevanvuori, nyk. Kivipyykinvuori), Tynnyrikivi, Hummerkoski ja Laajamäen Alho (asiakirjoissa Laiamäkij welho tai Lajamäki). Murtomaan alue myllyineen jäi luonnollisesti väkevämmälle Laukolle. Suoniemeltä kerätyt vanhat tarinatkin ovat tienneet kertoa, että Laukko omisti maata lähellä Sarkolaa ja että Tynnyrikiven maapala kuului vielä Laukolle. (FMU 3778 ja 3779; Suvanto 2001, 315; SKS/KRA, Hilja Kuusi KRK 30:45; Suvanto 1972, 190-192). Sarkolan kylän isännät eivät olleet lainkaan tyytyväisiä rajaan. Niinpä asia oli seuraavan kerran esillä Pyhän Magdalenan päivänä 1500, jolloin rajalinjoja käsitteli Jakob Folmarsson. (FMU 4874) Seuraavana vuonna eli 1501 asiaa käsitteli perusteellisemmin Sääksmäen kihlakunnantuomari Olavi Juhonpoika. Laukkoa omisti silloin Klaus Kurjen tyttären mies Knut Eerikinpoika. Peräti 14 vesilahtelaista ja tottijärveläistä katselmusmiestä oli todistamassa, missä kohdin nimenomaan Hummerkosken rajapyykki sijaitsee. Miesjoukko oli valmis menemään valalle siitä, että rajapyykin oikea paikka on Hummerkosken alapuolella ja siten myös Jepen myllyn alapuolella. Laukko näin ollen voitti kiistan. (FMU 4906)

 

Vielä 1505 raja vahvistettiin kulkevaksi Hugmarkoskij -nimisen paikan kautta, mutta rajapyykin paikkaa myllyyn nähden ei määritetty. (FMU 5131). Sarkolan miehet tulkitsivat pyykin paikan omalla tavallaan, ja siirtyivät laukkolaisten mielestä vaivihkaa rajan Laukon puolelle, mistä laamanni Henrik Steninpoika antoi tuomionsa vuoden 1510 paikkeilla.

Sarkola oli keskiajalla suuri ja voimakas kylä, jonka taloja olivat mm. Luiri, Erkkilä, Paavola, Nikkilä, Tuomola, Pauhu, Rekola, Hoikkala, Mattila, Keso, Talola, Mekkonen, Kouhi/Pelttari sekä muutama autioitunut tila. (Suvanto 2001, 316) Pelttari tarkoittaa vaskiseppää, joka valaa kulkusia, valjaan osia ja sillan kaaria (Jokipii 1974, 419). Sarkola kuului Suoniemeen, joka kuitenkin oli Karkun eli muinaisen Sastamalan pitäjän saarnahuonekunta vuodesta 1658, kappeliseurakunta vuodesta 1729, kunta vuodesta 1868 ja oma seurakunta vuodesta 1942. Vuonna 1973 koko Suoniemi liitettiin Nokiaan. (Oja 1970)
Lanajoki mutkittelee koskien välin peltojen keskellä.

Hummerkosken kuohuja keskellä kesää.

4. Jalkamyllyt ja ratasmyllyt

Mielenkiintoista on, että vuoden 1501 asiakirjan mukaan Hummerkoskessa oli mylly, jota sittemmin oli ruvettu sanomaan Jepen myllyksi (Iespes quern, FMU 4906; myöh. Jeppes qwarn). Hummerkosken mylly saattaa olla vanhin Lanajoen myllyistä. Se on liikenteellisesti hyvässä paikassa ja sen yläpuolella on veden säännöstelyyn riittävän laaja myllylampi. Mistä moinen nimi myllylle? Jeppe -nimi oli melko yleinen keskiajalla, mutta tässä tapauksessa Jeppe tarkoittanee ilmeisimmin Klaus Kurjen isää Jeppe Kurkea. Seppo Suvanto on kuitenkin huomauttanut, että Klaus Kurjen n. 1440-syntyneen Birgitta-sisaren kolmas aviomies oli myös nimeltään Jeppe eli  Jeppe Folmarinpoika (myös nimi Jakob).

Jeppe Folmarinpojan ja Birgitta Kurjen avioliitto lienee solmittu 1490-luvulla ja pari asusti mm. Nyynäisissä. 1500-luvun alussa Jeppe Folmarinpoika oli Ylä-Satakunnan tuomari ja omisti mm. Nokian kartanon ja rälssitilan Vääksystä, mutta hänen ei tiedetä omistaneen mitään Laukon osia. Myllyä hän tuskin olisi ehtinyt rakentamaankaan Hummerkoskeen vuoteen 1501 mennessä, jolloin Jepen myllystä puhutaan jo asiakirjoissa. Hieman myöhemmin Jeppe Folmarinpojalla kuitenkin oli Nokian koskessa mylly, jonka piispa Jöns antoi rikkoa. (FMU 5343) Hummerkosken Jepen mylly on siis todennäköisimmin Klaus Kurjen isän Jeppe Kurjen mylly. (Vähäkangas 1999, 45; Suvanto 2001, 1069)

 

Käsikiviä käyttivät esihistoriallisella ajalla yleensä naiset tai orjat. Kun eräelämä korvautui yhä enemmän maanviljelyksellä, miehet ryhtyivät kotitalouden koneiden rakenteluun. 1400-luku oli läntisessä Suomessa vesimyllyjen rakentamisaikaa, ja niitä rakennettiin jo silloin satoja. 1586 koko Satakunnassa oli lähes 400 myllyä ja Hämeessä yksistään Hauhon (Hollolan) kihlakunnassa yli 200 myllyä. Vesimylly on ollut ihmisen ensimmäisiä ja pitkään ainoita teollisia tuotantolaitoksia ja ollut aina tietynlaisen kiinnostuksen kohteena. Myllyt keräsivät ympärilleen myös suuren määrän tarinoita.

Kosteus lahotti puiset myllyt yleensä muutamien vuosikymmenten kuluessa ja niin mylly oli uusittava. Rakennustaito tuli Keski-Euroopasta viikinkien välityksellä Ruotsiin (mylly-nimi: vanhan ruotsin mylna, mylla, mutta 1200-luvun ruotsinkielessä jo qvarn). Munkkien välityksellä keksintö tuli Turun seudulle, josta tunnetaan Turun piispan Halistenkosken mylly vuodelta 1352 ja Lohjan pappilan mylly vuodelta 1384. Sieltä taito levisi ehkä hämäläispitäjien kautta Pirkanmaalle, koska Satakunnassa myllyjä oli keskiajalla vain 19 ja Hämeessä 52. Tuulimyllyt tulivat vasta 1600-luvun alkupuolella Varsinais-Suomen suunnasta. (Aaltonen 1944; Luukko 1957, 475-489; Jokipii 1974, 428-444; Korhonen 1993)

Oikealla oleva O.Viljasen laatima piirros esittää yksinkertaisen jalkamyllyn toimintaperiaatetta. (Kuvalähde: Saarenheimo 1974, 388)

Kunnollisen myllyn rakentaminen, ylläpito, patoaminen, teiden rakentaminen ja myllyn käyttäminen edellytti lähes aina useiden talojen tai torppien osallistumista. Näin syntyivät myllylahkot, jotka viimeistään opettivat isännät teolliseen ja kaupalliseen yhteistoimintaan. Aikaa myöten myllytoiminnasta tuli mylläreille myös ammatti. Myllyt alkoivat jauhattaa maksua eli myllytullia vastaan. Tässä vaiheessa kruunu puuttui peliin. Kustaa Vaasa määräsi 1542, että jos jalkamyllyssä jauhettiin palkkiota vastaan, kruunulle oli suoritettava vero. Juhana III antoi lähes kaikkia kotitarvemyllyjäkin haittaavia määräyksiä; 1585 kaikki myllyt luetteloitiin ja asetettiin verolle. Kustaa Adolf sääti 1625 kaikille - siis myös käsikivijauhatuksille - kulutusveron luonteisen jauhatusveron. Jauhatusveron nimi tosin muutettiin 1634 henkiveroksi. Vain aateliston, sotilaiden ja papiston myllyt olivat verovapaita - tosin poikkeuksiakin oli. Verotulojen vähetessä huonojen vuosien vuoksi verolle pantiin myös potentiaaliset myllynpaikat, mikä tosin takasi maksajille koskioikeudet. Mylläreillekin asetettiin byrokratian edellyttämiä pätevyysvaatimuksia. Vero kääntyi lopulta 1600-luvun huonoina aikoina itseään vastaan; jos mylläri maksoi veronsa rehellisesti, myllyn toiminta kävi kannattamattomaksi, ja verotulot vastaavasti vähenivät. Vasta 1800-luvulle tultaessa kotitarvemyllyt tulivat verottomiksi ja 1882 myllyvero lakkautettiin kokonaan. (Aaltonen 1944, 82-101)
5. Hummerkoski ja Jeppe Kurki  


Lauantaina 7.7.2007 Paula ja Juho Paloheimon omistamassa Hummerkosken myllypihassa paljastettiin nokialaisen kuvanveistäjän Matti Mönkäreen teräksinen Huhmarlohi -veistos. Aiheensa veistos on saanut Paloheimojen lohilammikoista 1960-70-luvuilla sekä paikalla olleista ikivanhoista myllyistä. Lohi on kiinnitetty varta vasten tehtyyn myllynkiveen. (Paloheimot kuvassa vasemmalla)

Paikannimi Hummerkoski kirjoitetaan vanhoissa asiakirjoissa Hugmarakoskij tai Humarkåski, hummereista ei siis ole kyse. Paikannimi tunnetaan Kiikanojassa Hummarkosken myllyn yhteydessä ja Kauhavalta ja Isostakyröstä muodossa Huhmar-koski. Nimi lienee tullut juuri myllytoiminnasta, koska varhaisin käsikäyttöinen jauhatuslaite oli huhmari. Huhmari oli n. 70 cm:n korkuinen puuastia, jossa jyvät pienennettiin petkeleen tapaisella seipäällä. Raamatun 4:n Mooseksenkirjan II luvun 8:ssa jakeessa sanotaan: ”Ihmiset kiersivät ympyrässä viljaa polkien, sitten he murskasivat sen huhmaressa ja jauhoivat myllyssä, keittivät sen saviruukussa ja tekivät siitä leipää.” Länsi-Suomessa huhmarissa tehtiin myös kiehautetuista jyvistä suurimoita. Tulkinta ehkä edellyttäisi, että koskessa on ollut vesikäyttöinen huhmari, jolla on tehty joko ryynejä tai jopa karkeita jauhoja. Ainakin vuoden 1555 apuverossa edellytettiin ryynien valmistamista. Tavallista myllyäkin saatettiin nimittää alkuun huhmariksi. Hummerkosken myllynhän omisti rälssimies Jeppe Kurki, jolla oli yhteyksiä eteläisempään Suomeen. (Aaltonen 1944, 74; Korhonen 1993; Varelius 1855, 9; TPMK)

Mutta kuka oikeastaan oli tämä myllynomistaja Jeppe Kurki? Mies esiintyy asiakirjoissa välillä 1418-1455 ja lienee syntynyt viimeistään 1390-luvulla. Jeppe oli Ylä-Satakunnan tuomarina vaimonsa isän veljen eli Bengt Lydekenpojan jälkeen. Jeppe osallistui 20.8.1455 Lempäälässä laamannikäräjille, joissa käsiteltiin Bengtin oikeutta rakentaa mylly Lempäälän Kuokkalankoskeen jo silloin vanhaan myllynpaikkaan. (FMU 2981) Jepen äiti oli Aarre Läntisen mukaan ritari Niilo Kurjen sisko. Jepen äidin ja Niilo Kurjen äiti taas oli laamanni Jaakko Kurjen tytär, joka oli aviossa Herman Svärdin kanssa. Ainakin Vanajassa maata omistanut Jaakko Kurki on mainittu kolmasti vuosien 1362-83 välillä. Jaakon vaimon isä oli Ahvenanmaalta tullut Jakob Andrissason. Niilo Kurki oli aviossa Folkunga-sukuisen kuninkaallisen Cecilia Filipintyttären kanssa, mutta heillä ei ollut perillisiä. (Vähäkangas 1999; Anthoni 1970, 84, 167; Suvanto 1987, 116-118; Läntinen 1974, 16-24; FMU 1537)

Hummerkosken puutarhaa vuonna 2008.


Vaikka Laukolla ilmoitetaan vuosien 1585-6 myllyluettelossa olleen 4 ympäri vuoden käyvää myllyä Lanajoessa, niin Hummerkosken eli Siukolan myllyt näyttävät 1600-luvulla jääneen hetkeksi vähemmälle huomiolle, koska ainakin toinen niistä oli 1632 autiona. (VH 151, 438-440) Alempi mylly lienee jäänyt läheisten torppareiden eli Murron, Siukolan ja Tolppien kotitarvemyllyksi. 1700-luvulla mylly kuitenkin pyöri ympäri vuoden ja tuotti 2 tynnyriä myllytullia vuodessa. (Raevuori 1963, 204) Vuoden 1855 Kalmbergin karttaan on merkitty sekä alempi että ylempi mylly (kartta oikealla). Tässä kartassa raja näyttäisi kulkevan Hummerkosken myllyn yläpuolelta. Muita Lanajoen myllyjä ei jostakin syystä ole merkitty, vaikka myllyjä oli useitakin.

Terttu Tarkan keräämien tietojen mukaan August Katajisto rakennutti Hummerkosken myllyn uudestaan ratasmyllyksi 1800-luvun lopulla. Hirsirakenteiseen myllyyn tuli kaksi jauhokiviparia, ryynikivi sekä ohrankuorimakone. Augustin poika Eino Katajisto jatkoi myllyn pitoa. Hän muutti myllyn turbiinimyllyksi, mutta koko laitos paloi 1945. Heti 1946 vuonna mylly rakennettiin laudasta uudelleen ja hieman pienemmäksi. Paavo Katajisto toimi Hummerkosken myllykylässä kauppiaana vuoteen 1975 asti. Seuraavat myllyn omistajat olivat Reino Kokko ja Eino Joutsijärvi.

Pentti Paloheimo osti myllyalueen 1960-luvulla ja perusti siihen suurehkon kalanviljelylaitoksen. Vanhasta sahasta hän kunnosti perheelleen asunnon. Poika Juho Paloheimo on vaimonsa Paulan kanssa kunnostanut vanhat rakennukset sekä rakentanut lisätiloja sekä laajan ja viihtyisän puutarhan.

*

Oikealla väritetty versio Gustaf Adolf Kalmbergin kartasta vuodelta 1855. Suonojärvestä alkava ja Kuloveden Sarkolanlahteen päättyvä Lanajoki (9 km) näkyy kartassa kokonaisuudessaan. Joen varrella näkyy kuitenkin vain kolme myllyä; Lanan mylly ja Hummerkosken kaksi myllyä. Tämä ei kuvaa todellisuutta, sillä myllyjä on todennäköisesti ollut Lanajoessa koko ajan enemmän kuin kolme. Voi tietenkin olla, kartoittaja ei ole noteerannut pieniä jalkamyllyjä. Tai voi olla niinkin, että juuri kartoitushetkellä toimivia myllyjä oli vähemmän. Kartta perustunee 1840-luvun ja osin myös aiempiin kartoituksiin. Kartoittajan näkökulma oli Heikki Rantatuvan mukaan kuitenkin ensisijaisesti sotilaallinen, minkä vuoksi ensisijaisesti vain sotilaallisesti tärkeät maastokohteet merkittiin karttaan. Näitä olivat luonnollisesti tiet, polut, joet, vesistöt sekä merkittävimmät pinnanmuodot. Etelä-Suomen koko rannikkoseutu kartoitettiin Krimin sodan vuoksi.

Lanajoen myllyt


Paula ja Juho Paloheimo muuttivat Hummerkosken saharakennuksen (vas.) asunnoksi. Oikeanpuoleinen rakennus oli alkujaan lohilammikon kahvila. Kunnostettuja rakennuksia ympäröi laaja ja hyvin hoidettu puutarha.

Jeppe Kurjen isästä voi tehdä vain välillisiä päätelmiä. Oletettavasti pelkkä äidin suvun asema ei olisi riittänyt siihen, että Jeppe Kurki avioitui kuuluisan Klaus Lydekenpojan tyttären kanssa. Jos Jepen isoäiti oli laamanni Jaakko Kurjen tytär ja Herman Svärdin puoliso, näiden tyttären aviomies eli Jepen isä tuskin oli muu kuin rälssimies tai pappi. Jeppe mahdollisesti sai Laukon ja Tottijärven perintönä vanhemmiltaan. Tapio Vähäkangas arvelee Jepen saaneen Laukon äitinsä perintönä. Kaipa hän sai myös isänsä perintönä jotakin. Olisiko isän perintönä sitten ollut Tottijärvi, jonka asema Laukon ja Nokian välissä on ollut varsin edullinen. Ketään ei voine asettaa ehdolle muuttamatta samalla sukutauluissa tällä hetkellä vallitsevaa järjestystä. Jos tähän varautuu, mahdollisia nimiä ovat Svärd, Bielke-Odygd, Skelghe, Tavast jne. (Vähäkangas 1999; Läntinen 1974, 16-24; Suvanto 2001, 649; Anthoni 1970, 167)

Kurki-nimi näyttää seuranneen yhteisöllisen aseman tai tavoiteltujen ominaisuuksien vuoksi eikä nimen perusteella voi tehdä suuria johtopäätöksiä Vesilahdestakin tunnetaan ainakin kolme keskiaikaista Kurki-nimistä maatilaa. Muutamat muutkin lisänimet voivat olla hämäriä jäänteitä ikivanhasta perheen totemismista. Kurki, joka tarkoitti aikanaan myös paholaista, pahan ilman lintua ja kummitusta, muuttui rälssimiehen lisänimenä ja vaakunaeläimenä valppaan soturin vertauskuvaksi. Kurki -lisänimi kertoisi silloin vain korkeintaan ylimalkaisesti sukulaisuudesta. (Suvanto 1987, 116-118)

 

Jeppe Kurjella oli 4 lasta: Elinan surmarunosta tunnettu Klaus Kurki; Anna, joka oli aviossa Saxenin ja Renhuvudin kanssa; Birgitta, joka oli aviossa Skytten, Tavastin ja Folmarinpojan kanssa; sekä Karin, joka esiintyy asiakirjoissa joko nimellä Karin till Kunnila tai Karin Till Totkijärvi. Karin todennäköisesti asusti ainakin osaksi Tottijärvellä, ja ainakin hänen tyttärensä ja tämän lapsia asui Tottijärvellä. Seppo Suvannon mukaan jo Karin omisti Jeppe-isänsä perintönä Tottijärven. Kaipa hän silloin omisti myös myllyn Lanajoessa? Birgitan poika taas oli kuuluisa piispa Martti Skytte. (Vähäkangas 1999, 42-63; Anthoni 1970, 84, 167; Suvanto 2001, 1073; FMU 5490)

Oikealla näkymä Sarkolan hyvin säilyneestä vanhasta kylästä. 1500-luvun alussa kylässä oli 16 taloa. Muutamien talojen yhdistyttyä taloja oli 1780-luvulla vielä 14. Vanhakylä oli tyypillinen satakuntalainen umpikylä Ristiraitin ja Lähdekujan ympärillä. (Kulmala 1931)

Sarkolan Rekola. Soratie, jota ei vielä näy 1700-luvun kartassa, seuraa Lanajokea Suonojärveltä Kulovedelle asti. 

6. Myllyriidat jatkuvat ...

Murtoonmaan asioita käsiteltiin myös 15.12.1519 sekä 20.12.1519. Tällöin Lasse Maununpoika vahvistaa, että Murtomaa-niminen alue kuuluu Laukon kartanolle ja Klaus Kurjen lapsille siitäkin huolimatta, että alue on Sastamalan, Karkun puolella. Klaus Kurjen sanottiin hallinneen aluetta omaisuutenaan niin kauan kuin hän eli. Hieman outoa on se, että alue oli edelleen jakamaton, vaikka Klaus Kurjen kuolemasta oli kulunut n. 50 vuotta. Sarkolan ja Kutalan isännät kuitenkin väittivät omistavansa maata Murronmaan molemmin puolin. (FMU 5990)

Karkun talvikäräjillä vuonna 1561 taas viisi Sarkolan isäntää eli Paavola, Nikkilä, Rekolan Hoikka, Keso ja Mekkonen saivat 40 markan sakon siitä, että olivat hävittäneet Juho Knuutinpoika Kurki vanhemman myllyn. Isännät olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, kun Juho Kurjen laamanninvirka oli hallitsijan vaihdoksen yhteydessä lakkautettu vuonna 1560. Laukolla lienee ollut jo näihin aikoihin mylly myös ylempänä Lanankoskessa. (Suvanto 2001, 316)

 

Hetken aikaa (1523-60) alueriidoista ei näy asiakirjoja, mutta jo kesällä 1564 asiaa käsiteltiin tutkintokäräjillä Pirkkalan nimismiestalossa. Laukon Juho Knuutinpoika valitti Sarkolan ja Kutalan miesten tekemistä vahingoista ja vaati katselmusta. Henrik Jönsinpoika, Henrik Tuomaanpoika ja Frans Laurinpoika suorittivat yhteensä 12 vesilahtelaisen ja karkkulaisen talonpojan kanssa katselmuksen, ja vahvistivat heinäkuun lopulla 1564 jälleen kerran rajan kulkevaksi Jepen myllyn luota, kuten vanhat tuomiot ovat esittäneet. (Raevuori 1963, 40, Suvanto 2001, 316-7)

Laukon Akseli Kurki toimi kihlakunnantuomarina vuosina 1587-1624. Vuonna 1616 hän joutui allekirjoittamaan korvauspäätöksen, koska Vesilahden Salospohjan, Kuralan ja Suonolan kylien asukkaat sekä muutamat muutkin olivat harjoittaneet luvatonta haaskausta Lanankosken ja Hummerkosken välisellä Murtomaan alueella. Korvauksen saajina olivat nyt yllättäen Sarkolan miehet. He olivat käyttäneet hyväkseen kuningas Kustaa Adolfin oleskelua Suomessa ja kääntyneet suoraan kuninkaan puoleen. Kuningas oli antanut Turun linnassa 21.2.1616 päätöksen, jolla asia oli siirretty Akseli Kurjen johtaman tuomioistuimen ratkaistavaksi. Haaskauksen luonnetta ei ole mainittu, mutta myöhemmän tuli ilmi, että perusteluissa oli jotakin hämärää. (Raevuori 1963, 55)

Lanajoki alkaa Vesilahden 9 kilometriä pitkän Suonojärven luoteisnurkasta. Suonojärven on arveltu olleen saamelaisten tuntemaa seutua, koska nimi 'Suono' tarkoittaa kenkäheinää. Suonojärveen vettä tulee useista järvistä eteläisestä Vesilahdesta.
Riita puhkesi vielä uudessakin muodossa sen vuoksi, että Laukko antoi torpparinsa Juhon, jota sittemmin nimitettiin Juho Murroksi, asettua kyseiselle Murtomaalle, joka kuitenkin oli alilaamanni Yrjö Juhonpojan ja lainlukija Kristoffer Pietarinpojan vuoden 1622 tuomion perusteella selitetty kuuluvaksi Karkun Sarkolan kylän asukkaille. Laukkoa omisti nyt Turun linnan isäntä Juho Knuutinpoika nuorempi, jota vastaan Sarkolan isännät eivät uskaltaneet asettua.

Vuodesta 1631 lähtien Juho Knuutinpoika oli Turun hovioikeuden presidentti, mikä nosti edelleen miehen arvovaltaa. Juho Murto sai nauttia torpastaan viisikymmentä vuotta. Ylisen Satakunnan lainlukijat antoivat kaiken kukkuraksi katselmukseen perustuvan tuomion, jonka mukaan Vesilahden ja Karkun välinen oikea raja kulkeekin Torrisvuoresta (nyk. Kivipyykinvuoresta) Tynnyrikiveen, Hummerkosken alempaan putoukseen Jepen myllyn kohdalle ja siitä Laajamäkeen. Näin ollen koko Murtomaa tulikin kuulumaan Vesilahden puolelle ja Laukon kartanoon. (Raevuori 1963, 68)

7. Lanajoen yläjuoksu

Varsin hyvä koskipaikka oli Hummerkosken ja Murtoojärven yläpuolella (eteläpuolella) Lanankoskessa eli Narvanmatkan koskessa, jonka n. 8 metrin putouskorkeus riitti jo tehokkaallekin ratasmyllylle. Tähän koskeen Laukon kartanon Juho Knuutinpoika rakennutti sahamyllynsä jo 1640-luvulla.

Pöyhölän valtiopäivämies Arvid Eerikinpoika Arvela valitti valtiopäivillä Tukholmassa varsin suuriäänisesti, että sahamylly tuottaa suurta haittaa kosken kaikille muille myllyille. Tyrväällä pidetyssä oikeudenkäynnissä kukaan ei uskaltanut puolustaa Arvelaa. Oikeus totesikin, että Juho Knuutinpojan sahamyllystä ei ole kenellekään haittaa. Arvela sai 40 markan sakon ja kuukauden vankeutta. (Raevuori, 1963, 72-75)

 

Kuralan ja Salospohjan miehet olivat rakentaneet jalkamyllynsä 1600-luvun alkupuolella omalle maalleen Lanankoskeen, Laukon myllyn yläpuolelle. Laukon vouti Matti Matinpoika Skierner väitti myllyn tuottavan suurta haittaa Laukon myllylle. Uskottujen miesten katselmuksen perusteella Kurjen asiamies Håkan Antinpoika vaati talvikäräjillä 1671 jalkamyllyn hävittämistä, koska se haittasi Laukon omavaraismyllyä sekä Pajulahden asukkaiden myllyä. Oikeus totesi 5 syltä leveän padon laittomaksi ja myllyn purettavaksi. Kuralaiset ja salospohjalaiset velvoitettiin lisäksi korvaamaan niin Laukolle kuin Karkun Sarkolan kylän asukkaillekin aiheutuneet vahingot. (Raevuori 1963, 110-111)

Vuonna 1772 Kuralan seudun isäntien mylly rakennettiin uudelleen Laukon maille, mistä Laukolle maksettiin luonnollisesti vuokraa - sikäli kuin muistettiin. Tämä mylly lienee juuri se, jota myöhemmin nimitettiin Tannin myllyksi. Tämä on sijainnut n. 100 m Lanan myllystä ylöspäin, nykyisen myllylammen puolivälissä. Kuralan ja Suonolan taloilla oli kullakin vain yhden vuorokauden käyttöoikeus. (VH 439) Lanajoki oli myllyjen paikaksi varsin hyvä, koska Suonojärven ja Kuloveden välinen ero on lähes 50 metriä.

Kun kuljetaan Tannin myllyn paikasta vielä n. 100 m ylöspäin kohti peltoaukeaa, joen varrelta löytyy erikoinen tiili- ja betonirakennelma. Vaikka se sijaitsee ns. Tanninkolussa, se ei ole kuulunut Tannin myllyyn. Voitto Ilomäen mukaan rakennelma on uudempi ja kuulunut Tarmo Mäkelälle, joka suunnitteli saavansa koskivoimasta sähköä huvilalleen.


Jäännös rakennelmasta, jonka piti tuottaa sähköä koskesta.


8. Reduktio ja uusia riitoja

Aateliston maiden palautusten (reduktion) yhteydessä Laukon Gabriel Kurjen (1630-1712; sukunimenä jo Kurck, kuva oik.) taloudellinen tila heikentyi huomattavasti. Tässä vaiheessa Sarkolan isännät katsoivat olevan oikea hetki kääntyä Turun hovioikeuden puoleen, jotta ikuinen riita-asia saataisiin ratkaistuksi lopullisesti. Vuonna 1675 Vesilahden ja Lempäälän kihlakunnanoikeus asetti uskotut miehet suorittamaan katselmusta. Kuitenkin vasta 4.1.1679 kymmenen Vesilahden ja Karkun lautamiestä istui Tolpan torpassa päättämässä asiasta. Mukana olivat myös Laukon edustaja sekä Sarkolan edustajana kruununnimismies Kustaa Juhonpoika Svarthafra.

Kunkin edunvalvojan mielestä maa kuului itselle, ja kaikkein innokkaimmin puoliaan piti Laukon edustaja tilanhoitaja Lauri Billovius. Billovius katsoi, että Sarkolan miehillä ei ole oikeutta Vesilahden puolella oleviin maihin ja että sarkolalaisille tulisi asettaa sakko. Billovius esitti myös Vesilahden kirkkoherra Steniuksen antaman todistuksen, jonka mukaan Sarkolan talollinen Heikki Laurinpoika Keso olisi sanonut, että ”Jos Laukon herra minun hyvenä pitä, niin minä kyllä tämen rijdan niin ratkaista tiedän, etteikä hänen tästä mitäkän vahingota tapahdu.” Keso ei kuulustelussa lausuntoaan enää tunnustanut omakseen. Kiistaa aiheutti nyt se, oliko Murtomaa Laukon omaisuutta vai vaihdettu Laukon kanssa. (Raevuori 1963, 115-120)

Sarkolan miehillä oli vuoden 1679 oikeudenistunnossa yllättäen hallussaan maanvaihtoa osoittava käräjätuomio. Tuomio oli muutoin samanlainen kuin vajaa 100 vuotta aiemmin eli vuonna 1564 annettu tuomio, mutta siinä oli kaiken muun tunnetun lisäksi maininta maanvaihdoksesta. Laukon Juho Knuutinpoika vanhemman väitetään saaneen Sarkolan miehiltä Kolmentaipaleen maakappaleen ja Sarkolan miehet olisivat saaneet puolestaan Lanankosken ja Hummerkosken välisen alueen omakseen. Ennen vuotta 1679 Kolmentaipaleelle oli todella ilmestynyt Laukon torppa Tolppa, minkä sarkolalaiset hyväksyivät, mutta sitä he eivät hyväksyneet, että myös Murronmaalle oli ilmestynyt Laukon torppa, Juho Murron torppa.

Mistä Sarkolan miehet tällaisen tuomiokirjan olivat saaneet, jäi epäselväksi. Joka tapauksessa he nyt pyrkivät purkamaan maanvaihdoksen saadakseen edes Kolmentaipaleen maakappaleen, mutta purullekaan ei löytynyt perusteita. Väitteissä maanvaihdoksista tuomarit ehkä haistoivat palaneen käryä. Murtomaallakaan ei vastoin sarkolalaisten väitteitä todettu olleen kuin yksi Murtomaa-niminen alue, ei siis sarkolalaisten erillistä Murtomaan aluetta. (Raevuori 1963, 40; Suvanto 2001, 317)

Vasemmalla tiekarttaote Rämsöön ja Sarkolan väliseltä alueelta vuodelta 1965. Lanajoki virtaa kartan keskivaiheilla. Kalmesaari Kalvi -nimen yläpuolella.
Kartta: Maanmittaushallitus.

 

Sarkolalaisten näkemyksiä ja vain heiltä tavattua asiakirjaa ei voitu hyväksyä. Vuonna 1679 julistettu päätös tuli maaomaisuuden kannalta vihdoin lopulliseksi ja päätti ainakin teoriassa maariidan. Häviäjiksi joutuivat jälleen kerran Sarkolan isännät. Kolmentaipaleen maakappale oli menetetty, Murto sai pitää torppansa ja Laukko Murtomaan eli Hummer- ja Lanankosken välisen maakappaleen omistuksessaan.

Sarkolalaisille myönnettiin sentään jonkinlainen oikeus metsänkäyttöön ja laiduntamiseen Hummer- ja Lanankosken välisellä alueella. Myös Akseli Kurjen antama epäilyttävä tuomio vuodelta 1616 kumottiin. Sarkolan miehet olivat tunnustaneet ryhtyneensä kanteeseensa ymmärtämättömyydestä. (Raevuori 1963, 119)

Vielä 1700-luvun lopulla isojaon toimittajat joutuivat ottamaan kantaa rajalinjaan, joka ei ollutkaan enää niin selvä. (Raevuori 1963, 206) Kartoissa raja on edelleenkin Hummerkosken kohdalla melkoisen kihara.
Hummerkosken jälkeen Lanajoen kosket rauhoittuvat ja joen rannat tarjoavat Sarkolassa kilometrien matkan mainioita paikkoja lukuisille niin kesäasunnoille kuin myös ympärivuotisille asumuksille.

 

Murtoon torpassa kerrotaan sittemmin olleen väkeviä miehiä, jotka mm. ampuivat metson suuren männyn oksalta. Riihityön lomassa isäntä pyysi pikkupoikaa menemään katsomaan, olisiko karhu tullut kauramoisioon. Pyssyä ei tietenkään ollut lupa ottaa - mutta poikapa otti sen salaa. Karhu oli kuin olikin kauramoisiossa, ja pikkupoika ampui sitä aidan raosta. Riihiväki kuuli kovan pamauksen. Karhu löytyi kuolleena ja pikkupoika oli pyörtynyt pyssyn iskuvoimasta. Karhusta saatiin lopulta hyvä saalis. (SKS Frans Kärki 9022)

Oikealla näkymä Murtoojärvestä, jossa vastatuuli virtauksesta huolimatta pystyi pysäyttämään uittomiesten tukit.

9. Taistelua myllykoskista


Hummerkosken myllykiista puhkesi vielä kerran uudelleen aivan 1600-luvun lopulla, kun Laukon Gabriel Kurki oli joutunut rahavaikeuksiin ja pantannut Siukolan ja Tolpan torpat säätyjen pankille. Monen omistajavaihdoksen jälkeen torpat siirtyivät vuonna 1695 vääpeli Kristian Schalmille. Koska Hummerkosken mylly sijaitsi Siukolan ja Tolpan välissä, vääpeli tulkitsi omistavansa myös myllyn putouksineen. Gabriel Kurjelle tulkinta ei käynyt alkuunkaan. Hänen mukaansa Hummerkosken mylly oli rakennettu Tottijärven kartanon ja kaikkien sen torppien yhteisiä tarpeita varten, joten Siukolallakin oli ollut vain jauhatusoikeus vuorollaan mutta ei omistusoikeutta.

Vasemmalla osa Hummerkosken suurta myllylampea. Useimmiten juuri veden virtausta tasaava myllylampi aiheutti riitoja.


Vääpeli Schalm ei ilmeisesti mahtanut asialle mitään, vaan rakensi talvella 1697 Hummerkosken myllyn yläpuolelle oman myllynsä, mutta Gabriel Kurjen toimesta tämä mylly kaadettiin kumoon ja heitettiin koskeen. Oikeudessa todistajien mukaan Hummerkosken eli Siukolankosken mylly oli ollut ikimuistoisista ajoista omavaraismylly (odalqvarn), joka kuului Tottijärven kartanolle ja jonka omistajana Akseli Kurki oli sallinut 1500-1600-lukujen vaihteessa kaikkien torppienkin jauhattaa viljansa. Hummerkosken myllyn rautaosien kunnossapidosta vastasi Laukko ja puuosista torpparit. Tätä myllyä Laukkokin käytti, kunnes rakennutti ratasmyllyn ylemmäksi Lanankoskeen. Oikeus totesi 1699 myllyn kuuluvan Tottijärven kartanolle ja sen torpille. Schalm vaati korvausta jokeen heitetystä myllystä mutta turhaan. (Raevuori 1963, 113; Kaarninen 1998, 103)


Oikealla jalkamyllyä tehokkaamman ratasmyllyn toimintaperiaate. Lanan ratasmylly ei ollut rakenteeltaan aivan tällainen. (Kuvalähde: Aaltonen 1944, 70)

Laukon kartanon kiinnostus kohdistui yhä enemmän joen yläjuoksulle eli Lanajoen Narvanmatkan koskeen, jolla tarkoitettaneen juuri nykyistä Lanan myllyn paikkaa. Sinne Juho Knuutinpoika nuorempi oli rakennuttanut myllyn oheen myös lähinnä tulva-aikoina käyvän sahan jo 1640. (Jokipii 1974, 452; VH 440)

Axel Gustaf Kurki (Kurck) rakensi 1700-luvulla sahan ja jauhomyllyn uudelleen. Sahassa, jossa oli 14 hienoa hollantilaista sahanterää, sahattiin lautoja kauempanakin asuville. Syy juuri hollantilaisille terille oli siinä, että hollantilaiset olivat onnistuneet kehittämään 1700-luvun alussa ohuita sahanteriä, joilla sahaus tapahtui nopeammin ja taloudellisemmin. Jauhomylly toimi kahdella kiviparilla ympäri vuoden. (Raevuori 1963, 203-4) 

N. 100 metrin päässä Lanan myllyn yläpuolella oli Kullaankoskessa Tannin jalkamylly eli 2-kivinen Lanan Ylinen mylly. 1800-luvulla myllärinä siellä oli ainakin Adolf Tanni. (Kärki 4641; Tauno Pouru, haast. 1986) Tässä myllyssä oli osakkaina Kuralan, Salospohjan ja Suonolan isäntiä sekä jollakin osuudella myös Laukko.

Lanankosken Ylinen mylly joutui kuitenkin 1880-luvulla Narvan isäntien suurisuuntaisten suunnitelmien uhriksi. Narvalaisilla oli lukuisia torppia suoniityillä ja laajan suoalueen reunoilla Krääkkiön ja Kivilahden välissä, ja nyt suot haluttiin kuiviksi. Isännillä oli pari myllyä Pyhäjärveen laskevassa Narvanjoessa, jonka vesimäärä ei ollut kovin suuri. Isännät halusivat johtaa Järviönsuolta ja sitä ympäröiviltä järviltä (Oravajärveltä ja Ruokojärveltä) tulevat vedet Narvanjoen kautta Alhonlahdelle Narvaan. Järviönsuolle olisi saatu paljon kuivia peltoja ja sivutuotteena Narvan myllyihin tehonlisäystä. Suunnitelma edellytti 700-metrisen kanavan kaivamista Narvajärveen Kivilahtijärvestä, joka muutoin laskee Suonojärveen ja Lanajokeen.  

Tie-, vesi- ja kulkulaitosten Ylihallitus ei suostunut narvalaisten suunnitelmaan vaan ehdotti Lanajoen luonnollisen uoman perkaamista, mikä tuottaisi lähes vastaavan hyödyn. Isännät joutuivat hyväksymään tämän ehdotuksen. Lanajoen Ylinen mylly kuitenkin muuttuisi tehottomaksi, joten Narvan alueen isännät päättivät lunastaa ja hajottaa jo silloin lahoamassa olevan Ylisen myllyn. Kivilahtijärven ja Suonojärven väliä ruopattiin 1890-luvun alussa ja Lanajoen alkujuoksu kaivettiin 1,8 metriä syvemmäksi. Lanansillan kohdalla jokea oli pakko pengertää kivillä, jotta joen reunat eivät romahtaisi. (HLA 1891/2527) 

 

1600-luvun karttaan on merkitty punaisella myllyjen paikkoja; alimpana eli Suonojärven yläpuolella ovat Lanankosken myllyt. Keskellä olevan Murtoojärven yläpuolelle on merkitty yksi mylly. Murtoojärvi on toiminut mainiona veden keruualtaana. Alakuvassa on Lanajokea Koskelan kohdalla, Murtoojärven alapuolella. Juuri tällä kohdalla 1600-luvun kartan myllyn on täytynyt sijaita. Jäänteitä myllystä ei ole, koska joki näyttää tukinuittajien perkaamalta. Siukolan ylempi mylly sijaitsi tästä ehkä 200-300 m alempana.


Koskelasta alkaen alaspäin Lanajoki muuttuu satojen metrien matkalle hurjaksi. Kun koski kuohuu jopa heinäkuussa, sen pärskeet ovat toukokuussa valtavia. Vasemmalla olevan kuvan seutuvilla on sijainnut Siukolan ja Schalmin ylempi mylly. Selviä jälkiä myllyistä ei ole enää nähtävissä.

Monin paikoin kivien perkaukset ovat hävittäneet kaikki jäljet vanhoista myllyistä. Murtoojärven yläpuolella olevassa Mattilankolussa mm. on selviä kivien perkauksen merkkejä.

Keväisin kuohuvassa Lanajoessa uitettiin tukkia. Paikkakuntalaisten lisäksi uittomiehet oli myös muualta tulleita, jotka yöpyivät lähiseutujen taloissa, mm. Lanan torpassa.

Kivisissä koskipaikoissa uitettavat tukit eivät kulkeneet hallitusti alaspäin. Sitä varten uittoyhtiöt rakennuttivat pahimpiin paikkoihin uittorännejä; näin mm. Tannin koluun ja Koskelan alajuoksulle (mm. Leppärännit). Muualla joen varrella suuri määrä miehiä ohjasi tukkeja alaspäin ns. kekseillä. Ne olivat pitkiä puutankoja, joiden päässä oli suora ja poikittainen rautainen piikki.

Lanan mylly

Laukon omistama Lanan mylly ja saha sijaitsi vajaa 3 kilometriä Hummerkosken yläpuolella. Laukko uusi myllynsä vuonna 1871-1879 ratasmyllyksi, jonka vesirattaan halkaisija oli 5,5 metriä ja leveys 1,6 metriä. Kivipareja ratasmyllyssä oli 3.

1890-luvulla Lanan myllärinä toimi Alfred Juhonpoika Mylläri, joka samalla oli pitänyt Pelttarin torppaa. Jostakin syystä Laukko kuitenkin sanoi Myllärin irti niin tehtävistään kuin Pelttarin torpastakin ja otti Akaasta uuden myllärin ja torpparin Pelttariin. Mylläri sai korvaukseksi Siukolan suuren torpan.

Hieman myöhemmin eli vuonna 1906 myllyn lähellä asuneet ja lakkoon menneet Siukola, Murtoo ja Gränstolppa joutuivat häädetyiksi torpistaan. (Raevuori 1963, 274) Torpat eivät olleet mitään pieniä torppia; Siukolalla oli maata 20 ha ja Murtoollakin 15 ha. Kumpikin teki kartanoon kuitenkin lähes 200 työpäivää vuosittain ja lisäksi kartanoon toimitettiin melko suuri määrä erilaisia tuotteita ja tarvikkeita. Murtoo oli myös takaamassa Laurila Oy:n lainoja. (Kaarninen 1998, 108, 159)

Vuoden 1900-luvun vaiheilla Lanan myllärinä toimi ainakin joku Koivula sekä joku toistaiseksi tuntematon euralainen mies.



Tauno Niinimäki on tehnyt Lanan ratasmyllystä pienoismallin, josta selviää myllyn toimintaperiaate. Ensin suuri vaaka-akseliin kiinnitetty vesiratas pyörittää hampaitten välityksellä pystyratasta, josta kolme kiviparia saavat hammasrattaiden välityksellä voimansa. Vesi virtaa vesirattaaseen vasemmasta yläkulmasta.

 

Laukko myi vuonna 1924 Lanan myllyn Frans Niemiselle, joka oli ollut aikaisemmin Kuralassa Valon myllyn hoitajana. Tauno Pourun mukaan Nieminen oli ollut Lanassa myllärinä Laukon lakkojen aikana 1906. Myllyn ostettuaan Nieminen rakensi sen yhteyteen myös raamisahan. 36-hevosvoiman turbiini ei tahtonut riittää raamille. Martti Soravuoren mukaan Laukko oli kuitenkin jättänyt itselleen etuoikeuden jauhattaa myllyssä silloin kun halusi. Jauhatukseen tultiin 10-20 hevosen kanssa ja työ kesti kauan.

Vasemmalla Lanan myllyn pienehkö myllylampi. Tannin mylly ja sen edeltäjät sijaitsivat 1880-luvulle asti vasemmalla puolella taaempana näkyvän pienen niemekkeen kohdalla. Joki ja sen maisemat ovat vain aikojen saatossa hieman muuttuneet.  Kuvan taustalla oli Kullaaankoski ja Tanninkolu.

 

Esaias Pouru Kivilahden Kiilosista osti Tottijärveltä Vanha mylly -nimisen tilan 1937. Esaiaksen veljet käyttivät sukunimiä Pinomäki ja Grönholm. Näihin aikoihin Lanan myllyssä oli kaksi kiviparia ja ryynikone. Uuden padon ansiosta putouskorkeudeksi tuli 8 metriä ja hevosvoimia 60.

Esaias Pouru uusi myllyn kokonaan vuonna 1953 ja rakennutti sen nyt tiilestä ja vanhojen myllyjen puuosista (kuva vasemmalla vuodelta 2006). Myllyyn tuli 3 kiviparia, puhdistuskivi (kräärikivi), kuorimakone, yksikammiomylly ja ryynilitistin. Vesiturbiini pyöritti aikanaan valta-akselilla sekä myllyä että sahaa. Esaiaksen poika Tauno osti sahamyllyn vuonna 1955. Myllyn toiminta loppui 1976, mutta sahaa on käytetty myös viime vuosina. Taunon jälkeen sahamyllyä on omistanut hänen poikansa Matti. (Köykkä, Schultz, Siirala 1993, 112; Tauno Pouru, haast. 1986)
10. Hummerkosken alapuolella olevat myllyt

Myllyjä lienee ollut kaikkiaan useita kymmeniä Hummerkosken alapuolella, mutta samanaikaisesti niitä tuskin on mahtunut jokeen kuin korkeintaan kymmenkunta. Toisaalta myllyjä ei vielä näytä olleen 1800-luvun alkupuolen kartoissa; ne ovat siis suhteellisen nuoria. Mervi Kaarninen luettelee 7 myllyä: Jokisen, Kouvon, Kiviojan, Harmaan Jussin, Vainion, Koskisen ja Nikkilän myllyt. (Kaarninen 1998, 103) Kaksi myllyä näkyy vuoden 1927 kartassa Kouvon kohdalla. Pertti Virtarannalle kerrottiin 1950-luvun alussa, että Miemojoen alajuoksulla oli Kutalan, Vahalahden, Tyrsävän ja Kaivolan kaksi myllyä. (Virtaranta 1953, 150)

Myllylista on myös Lääninhallituksen katselmusasiakirjassa vuodelta 1882. Lanankosken alapuolella sijaitsivat sen mukaan Siukolan eli Hummerkosken kaksi yksikiviparista jalkamyllyä. Jossakin sen alapuolella oli Kutalan isäntien samanlainen mylly, jonka sanottiin olleen siinä ikimuistoisista ajoista lähtien. Edelleen seurasi jalkamyllyjä, joita omistivat Vahalahden Mikkola ja Tyrsärä. Sitten tuli Sarkolan ja Nikkilän myllyt. Nikkilän myllyssä oli 2 kiviparia ja yksi ryynikivipari. Myllyjä oli siis vuonna 1882 peräti 9 kpl. Joidenkin myllyjen luona mainitaan olleen tukinuittorännejä. (HLA 1891/2527)

Terttu Tarkka on koonnut 1950-luvulla luettelon myllyistä 1800-luvulta alkaen. Hänen luettelossaan ovat myllyt Miemonsillasta lähtien ylöspäin: Nikkilän mylly, Vainiomylly, Odottavan mylly, Koskisen mylly, Tömyn mylly, Tyrisevän, Vahalahden ja Kutalan lahkojen myllyt. Useimmista myllyistä kerrotaan Tarkan kokoelmassa myös lisätietoja. Mainittu Miemonsilta ylittää Sarkolanjoen Nikkilän talon kohdalla. Miemonkoskeen puustellin vuokraaja David Tamlander anoi 1870 lupaa saada perustaa tullimyllyn kahdella kiviparilla; ja luvan hän sai 1874. Tämä ei tietenkään ollut vanhin mylly. Vanhoja myllyjä on palanut ja lahonnut; niitä on uusittu ja niiden omistajat ovat vaihtuneet melko usein. Jalkamyllyjä muutettiin 1900-luvun vaihteessa tehokkaammiksi ratasmyllyiksi, mutta toisaalta jalkamylly tuli toimeen vähemmällä vesimäärällä. .

Oikealla olevat kuvat ovat Jokisen Saha ja Mylly Ay:n pihasta (rak. 1949). Yläkuvassa näkyy yhä toiminnassa oleva saha ja alemmassa sahan yläpuolella oleva myllypirtti. Näillä main on ollut 1800-luvulla Sarkolan Tömyn lahkomylly. Se siirtyi kuitenkin jo1888 mylläri Juha Jokiselle. Kun lähistöllä olleet Tyrisevän ja Vahalahden lahkomyllyt purettiin vuonna 1936, Kalle Jokinen rakensi niistä kivikolukkoon uuden kaksikerroksiseen myllyyn, johon tuli 3 jauhokiviparia, kuorimakone ja litistysmankeli. Jokinen myös sähköisti myllynsä 1940, mikä turvasi ympärivuotisen toiminnan.

Ylempänä on ollut Kutalalaisten mylly ja vieläkin ylempänä veden säännöstelyn kannalta oleellinen Myllylammi. Vesi johdetaan edelleen pyöreätä puista vesiturbiinia pitkin alas. Täällä kuten monessa muussakin vanhassa myllyssä (mm. Lanan) viimeisin käyttö vesivoimalle on ollut sähkön tuottaminen. Vähän alempana on ollut Koskisen mylly ja pärehöylä.




Lanajoen alajuoksua nimitetään Sarkolassa joko Sarkolanjoeksi ja aikaisemmin Niemojoeksi tai Miemojoeksi. Tällä kohdalla joen putous on peräti yli 10 metriä, joten veden voima on ollut suuri. Vuonna 1891 Lanajoesta ja sen myllyistä kerrotaan jälleen tarkastuspöytäkirjassa. Tannin mylly (todennäköisesti Odottavan kolun jalkamylly Mekkosen maalla) on revitty pois, mutta muut myllyt Hummerkoskeen asti ovat olemassa. Siukolanjärven alapuolella mainitaan olleen Rainistonjärvi tai Raatistonjärvi, mutta se on sama kuin nykyisen kartan Rekolanjärvi. Sitten seuraa Käärekoski tai Käräjäkoski ja myllykoski, jossa on kolme myllyä ja neljättä rakennetaan - luvattomasti. Ennen Nikkilän myllyä Pekkosen Vainionkoskessa mainitaan olevan mylly. Myllyjä oli 1891 siis edelleen 9 kpl. (HLA 1891/2527; Jaakkola 1925)

Perimätiedot kertovat, että jokin Sarkolan myllyistä jäi sotien aikana kiinni luvattomasta jauhattamisesta. Kun myllytulli maksettiin säkkien perusteella, muuan nokkela isäntä Sarkolasta neuloi kahden säkin päät yhteen, jotta saisi jauhatettua samaan hintaan kuin aikaisemmin.

Oikealla olevat kuvat ovat viimeisimpänä alajuoksulla toimineesta myllystä, Tarkan vehnämyllystä, joka sijaitsee Tarkan ja Keson talojen koillispuolella. Mylly rakennettiin 1953, mutta se lopetti toimintansa 1988. Alemmassa kuvassa näkyy vesikouru, jota myöten tasainen vesimäärä juoksee edelleen myllyn sisälle. Betonisillan alla olevaa patoluukkua säätämällä käyttöveden määrä saatiin sopivaksi. Keväällä suurin osa vedestä juoksi luonnollisesti ohi. Aikaisemmin tällä paikalla oli ollut 13 sarkolalaisen jalkamylly nimeltään Vainiomylly, josta ovat kirjoittaneet mm. Terttu Tarkka ja Aili Kunnas. Mylly ja sen edeltäjät on muistettu hyvin vanhoiksi. Ne siirtyivät varsin monen omistajan kautta lopulta vuonna 1935 Edvard Tarkalle ja hänen sukulaisilleen. Myllyä varustettiin sen jälkeen ajanmukaisemmaksi. Vähän alempana oli ollut myös Laaksosen mylly ja pärehöylä.

Tarkan myllyn yläpuolella joki tekee mutkan, jonka varrella ja Mekkosen maalla on ollut em. Odottavan mylly. Olisiko mylly jauhanut hitaanlaisesti? Joka tapauksessa Terttu Tarkan mukaan myllyllä on ollut varsin monta omistajaa; kaikkia ei ole edes muistettu. Mylly purettiin 1900-luvun alussa ja siirrettiin Koskisen kohdalle, josta myös tämä mylly purettiin vuonna 1924. Näiltä main eli Mekkosen ja Mattilan talojen välillä on kulkenut myös talvitie, jota on sanottu Mäljännöksi.

 
11. Päätepisteenä Sarkola ja Kulovesi


Sarkolanlahtea ja Kulovettä. Kuvassa kaukana siintää Vanajanvuori, jonka laella on Pirunpesä.
Vanajanvuoren tällä puolen ovat enteelliset nimet Lapinvuori ja Lapinnotko. Oikealla puolella siintää Suoniemi. Vanajavuoren luoteispuolella Kulovedessä on saari, jonka nimenä 1864 oli Kalma saari (kartta alla),  mutta uusissa kartoissa huvilasaareksi muuttuneen saaren nimenä on Kalmesaari.
 Pirkanmaan vedet virtaavat Kuloveden kautta Kokemäenjokeen ja Pohjanlahteen. Sarkolanlahden pohjukassa on Nokian kaupunkiin kuuluva Sarkolan ikivanha raittikylä, joka mm. hyvien tieyhteyksiensä ansiosta on huomattavasti uudistunut. Sarkolan kylän elämä, tapahtumat ja erikoiset tarinat ovat merkittävä osa myös Lanajoen historiaa. Vain pieni osa siitä on tässä tekstissä.

1500-luvulla Kallialan eli Pyhän Olavin kirkon tilikirjassa mainitaan useita Sarkolan asukkaita, jotka olivat ottaneet velkoja ja maksaneet niitä. Vielä 1700-luvun kartoissa ei ole maatietä Karkun suuntaan, on vain ratsuteitä Sarkolasta ja Vahalahdesta Tottijärvelle ja Haapaniemeen. Ehkä vesitie oli tärkein Karkun ja Tyrvään suuntaan. Parempi kärrytie kulki kaukana Kuloveden pohjoispuolella. Karkun kappelina Suoniemi oli jo 1658.

Korkeiden kallioalueiden ansiosta koko Suoniemen alueella on nähtävissä jylhiä maisemia.
Suuri 16 talon Sarkola tunnetaan useista asiakirjamaininnoista vuodesta 1422 lähtien (ks. edellä mainitut riidat). Kylän asutus on kuitenkin jo rautakautista, sillä kyläkeskuksesta ja sen ympäriltä (mm. Talolasta) on löydetty rautakautisia kalmistoja ja muita esihistoriallisia jäänteitä. Nämä asutusmerkit ovat ilmeisesti seurausta siitä suhteellisen voimakkaasta muuttoaallosta, joka lähti meren rannikolta 200-400-luvuilla, seurasi Kokemäenjoen varsia ja päätyi lopulta juuri Kuloveden ja muiden Pirkanmaan järvien rannoille.

Koska roomalaiskatolinen kirkko alkoi juurtua alueelle vasta 1300-1400-lukujen kuluessa, Sarkolan-Suoniemen alueella on voinut olla perimätietojen kertoma pieni turkiskauppiaiden seutukirkko jo ennen roomalaiskatolista kirkkoa. Tällaisen kirkon väitetään olleen myös etelämpänä Karkunkylässä.

Sarkolan lahden kartta ja Pirun pesäkivi D.Skogmanin mukaan (Suomi 1864).
Vanajavuori, jossa Pirun pesäkivi sijaitsee, oli aikoinaan Karkkua.

  
Näkymä Niemonsillalta Kulovedelle.

D. Skogman tallensi 1864 tarinoita Pirusta, joka oli kertonut Sarkolan Keson isännälle, että hän vielä syö Keson isännän sian lihaa ja käy ryypyllä Laukon kellarissa. Sian Piru Kesolta sitten varastikin. Keso suuttui ja tappelussa Pirun pesäkiveen syntyi kolmea aukkoa, kun kukin pakeni omasta aukostaan. Kuvassa oikealla näkyy aukoista vain kaksi. Kivi on suuri siirtolohkare, jossa osa kiviaineksesta on ollut pehmeämpää. Tämä aines on tuhansien vuosien kuluessa rapautunut ja synnyttänyt onkaloita, ja näin on syntynyt Suomen toiseksi suurin tafoniluola Inarin Karhunpesäkiven jälkeen. Koloja risteilee kiven sisällä kahdessa kerroksessa. Onkalon lävitse voi ryömiä. Rapautumisreikiä on myös onkalon katossa, joka on kuin mehiläiskennoa (kuva alla).

Vanajavuoren Pirusta on myös hieman toisenlaisia muistoja. Laukon kartanossa 1840-luvulla Kalevalaa puhtaaksi kirjoittanut Kaarlo Bergstad (1835-1868) laati Pirun toimista 77-säkeisen kalevalamittaisen runon, jonka vuonna 1883 talletti ulkomuistista hänen veljensä Jakob (1841-1884). Runo on osattu vielä 1900-luvulla ja taltioitukin muutamia kertoja. Runon sisältö vaikuttaisi perustuvan Tottijärven-Sarkolan seuduilla todella kerrottuihin perimätietoihin. Runon tekniseen puoleen on tietenkin voinut vaikuttaa itse Elias Lönnrot.

Bergstadin runo kertoo, miten Karkun Vanajavuoren Piru vietteli viattomia ihmisiä syntiin ja teki heistä pakanoita. Kun Karkun (pyhän Marian) kirkkoon hankittiin kirkonkello, Piru alkoi vimmastuneena varastella lampaita ja vei mm. Keson sian kivikammioonsa. Jouluaamuna Piru yritti saada Keson kesteihinsä, mutta Keso pakeni. Kansan kasvaessa Karkusta lohkaistiin Suoniemelle saarnahuonekunta (v. 1658), ja runon mukaan sinne tehtiin toinen temppeli kirkonkelloineen. Tätä Piru ei enää sietänyt, vaan vanha lempo lähti maille tuntemattomille. Merkillinen tarina saattaa olla moneen kertaan muuntunut muisto ajalta, jolloin Paavin kirkkoon kääntyneet nimittivät itäisen uskon edustajia piruiksi ja hiisiksi. Tällainen itäinen uskontokunta on perimätietojen, paikannimien ja löytöjen perusteella sijainnut Karkunkylässä lähellä Ellivuorta. Keskiaikaisten kirkkokuntien välisiä kiistoja kuvaavia tarinoita on talletettu myös muualta. Nykyinen Suoniemen kirkko on rakennettu vuosina 1801-1803. (Skogman 1864; Jaakkola 1925; Laurila 1946; Salo 2004)

Kuuluisa Pirun pesäkivi Vanajavuoressa 2016. Oikea kivi on hieman erilainen verrattuna edellä olevaan D.Skogmanin tekemään piirrokseen.

Tiedoksi vierailijoille: Pesäkivi on rauhoitettu kulttuurimuistomerkki ja sijaitsee yksityisellä maalla lähellä useita kesähuviloita. Kivi on monen pienen yksityistien takana. Vanajavuoren maasto on lisäksi vaarallisen jyrkkää.
Sarkolanjokeen tai Niemojokeen tai Miemojokeen liittyy vielä muuan erikoista historia. Athanasius Rosengren asui Kutalassa ja toimi 1870-luvulla Karkun kunnan esimiehenä. Hän kirjoitti kuulemiaan perimätietoja Karkun muinaisuudesta muistiin, ja nämä tiedot kulkeutuivat lopulta professori Jalmari Jaakkolalle.

Erikoisin tieto on, että Sarkolanjoki ei ole aina kulkenut nykyistä uomaansa. Kerrotaan, että aiemmin vesi virtasi Raatistonjärvestä eli nykyisestä soistuneesta Rekolanjärvestä paljon leveämpänä ja epämääräisempänä Käärekoskena länteen ja sieltä sitten kohti Niemo-Pietarin asuntoa lähellä Niemonsiltaa. 

Sarkolanjoen suun länsipuolelle on vanhoissa kartoissa merkitty Untamon maa ja Halmeen maa (katso karttaa). Kerrotaan, että Uro Untamo (tai Untamoinen) "käänsi Käärekosken" kaivamalla joelle uuden uoman n. 200 metrin levyisen mäenharjanteen poikki. Ja näin joki sai likimain nykyisen muotonsa. Tosin Rosengrenin kartassa alajuoksu on merkitty liian suoraksi, sillä se todellisuudessa mutkittelee melkoisesti. Vielä isojakokartoissa mainitaan vanhan Käärekosken kohdalla nimi Raatiston niitty. Untamon veljeksi on mainittu Kalervoinen, joka perusti Vahalahden kylän.

Jalmari Jaakkolan mukaan Raatistonjärvestä laskeneen kosken eli Käärekosken on on täytynyt olla huomattavimpia koko Suomessa, sillä pudotusta on ollut peräti 19,5 m. Keväiset kuohut ovat olleet suuria, koska Lanajoen vesikertymäalue on melko laaja. Seudulta tunnetaan myös nimi Käräjäkoski mutta sen yhteyttä Käärekoskeen on vaikea todentaa. Yhteys on toki voinut syntyä sitä kautta, että koskeen liittyvistä toimista on voitu käräjöidä. Sarkolanjokea on perattu ainakin vuosina 1915-19. (Jaakkola 1925).
Athanasius Rosengrenin kartta; väritys lisätty.

12. Muut lähiseudun myllyt

Vesilahden-Tottijärven raja-alueiden paras myllyjoki oli juuri Lanajoki. Muualla myllyjen paikkoja oli niukalti. Veikko Jussila on kuitenkin muistanut, että Joenpohjaan Hahlonvuoren itäpuolelta laskevan Sakkoonojan Kallaskoskessa oli jalkamylly. Koski oli tasan Kaapun isäntien ja Viljami Virolaisen omistuksessa. Inventoinnin yhteydessä löydettiin koskesta kaksikin vanhaa myllynpaikkaa. (Veikko Jussila, haast. 1990; Adel 2004, 21)

Vakkalan kylän talot olivat rakentaneet 1691 Gabriel Kurjen mielestä vastoin asetuksia ja määräyksiä jalkamyllyn Pärrän torpan maalle Jokipohjan jokeen ja aiheuttivat Laukolle suurta vahinkoa. Laukko tosin oli itse aikoinaan antanut myllyn vakkalalaisille saatuaan Vakkalan kylästä Pärrän maita torpan paikaksi. (Raevuori 1963, 112, 147)

Hätikkäjärvestä Ekkermanin kulman kautta laskevassa Joutsjoessa Kaarninen mainitsee olleen Heikkilän myllyn ja Nyystään myllyn. (Kaarninen 1998, 104) Vuonna 1586 lähin kruununmylly, joka samalla oli ainoa ajankohtaansa nähden Ylä-Satakunnassa, sijaitsi Karkun Siuronkoskessa. Senkin omistaja 1500-luvun alussa oli Laukko.

Kruununmyllyjä rakennettiin 1620-luvun lopulla lisäksi Lempäälän Kuokkalankoskeen ja kaksi Tammerkoskeen. Kaikki nämä kosket ovat olleet runsasvetisiä ja soveltuneet ympärivuotiseen käyttöön. (Jokipii 1974, 441-2, Suvanto 2001, 1071) Vesilahden keski- ja itäosissa myllyjä ja sahoja on ollut etupäässä Koskenjoessa ja Narvanjoessa, oletettavasti vuosisatojen aikana vähintään useita kymmeniä. Jokunen jalkamylly on ollut pienemmissäkin puroissa. Lanajoki on kuitenkin ollut Vesilahden-Tottijärven alueen paras myllyjoki.

© Yrjö Punkari, 2007-2024, teksti ja kuvat (ellei toisin mainittu)

Lähteitä:

Aaltonen Esko: Länsi-Suomen yhteismyllyt. Kansatieteellinen arkisto VI, 1944.
Adel Vadim: Uutta muinaisesta Suoniemestä. Pirkan maan alta 4, Tampereen museot 2003.
Adel Vadim: Kivikauden ja uuden ajan asuinpaikkoja Tottijärvellä. Pirkan maan alta 5, Tampereen museot 2004.
Alanen Timo, Kepsu Saulo (toim.): Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805. SKS, 1989.
Anthoni Eric: Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel, Helsingfors: SLS, 1970.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1985. [VH]
Hausen Reinh. (toim): Finlands medeltidsurkunder (FMU). Helsingfors: Finlands Statsarkiv, 1910-1935.
Hausen Reinh. (toim): Åbo Domkyrkans Svartbok (REA). Helsingfors: Finlands Statsarkiv, 1890.
Jaakkola Jalmari (toim.): Athanasius Rosengrénin "Muistitietoja Karkun Muinaisuudeta". Satakunta V, 1925.
Jokipii Mauno: Satakunnan historia IV. Satakunnan maakuntaliitto, 1974.
Kaarninen Mervi: Tottijärven historia 1689-1998. Nokian kaupunki 1998.
Korhonen Teppo: Vesimyllyt. Kainuun museo & Museovirasto, 1993.
Koskinen Yrjö: Pohjanpiltti. (1859) Helsinki: Otava, 1965.
Kulmala Mirjam: Piirteitä Sarkolan Vanhankylän tonteista ja taloista. Satakunta IX, 1931.
Kunnas Aili: Muistelmia Sarkolan myllyistä. Linkki Sarkolan kyläsivulla. (luettu 16.5.2016)
Köykkä Sirkka, Schultz Tiina, Siirala Maisa: Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin alueen vanhat vesirakenteet, vesimyllyt ja -sahat. Vesi- ja ympäristöhallitus, julk. nro 452, 1993.
Laurila Vihtori: Runo Karkun kirkosta ja pirusta. Tampere, tutkimuksia ja kuvauksia III, 194
Luukko Armas: Elinkeinot. Teoksessa Hämeen historia II, 1957.
Läntinen Aarre: Arvid Kurki sukunsa ja aikansa keskiaikaisena kärkiyksilönä. Lisenssiaattityö Jyväskylän Yliopistossa 1974.
Maajoki Väinö: Luettelo Vesilahden pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä, 1939-1940.
Nokian kaupunki: Sarkolan ja Vahalahden kylien rakennetun ympäristön selvitys. Maakirjakyliä Kuloveden rannalla. P 18269, 28.9.2012.
Nokian kaupunki: Sarkola-Vahalahti kyläosayleiskaavoitus. Sarkolan ja Vahalahden kylien maisemaselvitys, P18269 27.9.2012 .
Oja Aulis: Pacchalenius-suvun alkupolvet. Genos 41(1970), s. 49-60
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. Sastamalan historiatoimikunta, 2007.
Raevuori Yrjö: Laukon omistajia ja vaiheita. Laukon kartano 1963.
Saarenheimo Juhani: Vanhan Pirkkalan historia. Tampere, 1974.
Salo Unto: Sastamalan historia I,1-2. Sastamalan historiatoimikunta, 2004
Skogman D.: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. Suomi II jakso, 2. osa, SKS 1864, 2.
Suvanto Seppo: Knaapista populiin. Helsinki: SKS, 1987.
Suvanto Seppo: Satakunnan historia III, keskiaika, Satakunnan maakuntaliitto, 1973.
Suvanto Seppo: Satakunnan ja Hämeen keskiaikainen rajalaitos. Tampereen YO:n mon. sarja, 1972.
Suvanto Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571. 2001. www.narc.fi/suvanto/
Varelius Antero: Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853. Finska Litteratur-Sällskapets Tryckeri, 1855.
Virtaranta Pertti: Elettiinpä ennenkin. Tyrvään sanomat, 1953.
Vähäkangas Tapio: Jeppe Kurjen esivanhemmat ja jälkeläiset. SSS:n vuosik. 44, 1999.

Muita lähteitä:

Internet: