Kirjailija Kyösti Vilkunalle Matti Kurki oli Suomen ensimmäinen sankari! Vaikka nämä ajat ovat kaukaisuudessa, miehen historialla näyttäisi edelleen olevan vaikutuksensa. Vesilahdessa kerrotaan Kurkien veljessarjan syntyneen pyhässä Sakoisten kylässä Hinsalan eteläpuolella. Taidoiltaan etevä ja voimiltaan väkevä Matti oli jo nimensäkin perusteella kristitty mies ja kohosi urhoolliseksi pirkkalaispäälliköksi.

Vesilahdessa on kerrottu tarinaa, miten novgorodilaiset hyökkäsivät suurella joukolla Vesilahteen Potko -nimisen päällikön johdolla. Tarkoituksena oli tuhota Matti Kurjen johtama pirkkalaisjoukko. Muistot taisteluista ovat hävinneet, mutta päälliköiden ratkaiseva kaksintaistelu muistetaan. Potko ja Kurki soutivat taistelemaan Laukon eteläpuolella sijaitsevaan Lapinsarvu -nimiseen saareen. Miten kävi? Jos Kurki olisi hävinnyt kaksintaistelun, muistitietoja tuskin olisi. Matti kuitenkin voitti, ja niinpä hänet muistettiin Vesilahdessa 1900-lulvulle asti. Matti Kurjen kerrotaan myös estäneen tanskalaisten maihinnousuyrityksen Turussa. (HMB 1844, 17, SKS Kärki 2697, 2708, 2709, 13953)

Johannes Schefferus merkitsi Pohjois-Suomessa 1600-luvulla muistiin kauhutarinoita siitä, miten Matti joukkoineen oli häätänyt lappalaisia asuinsijoiltaan, kiduttanut heitä ja vaatinut ankaria veroja. Vuonna 1580 syntynyt Umeån kirkkoherra Olaus Petri Niurenius kertoo mm. näin: "Olen puhunut tuosta suomalaisten päälliköstä Matista, joka voitti lappalaiset ja karkotti heidät autiomaahan äärimmäiseen Pohjolaan. Eräät sanovat hänen olleen Kurkien aatelissukua Suomesta." (Shefferus 1963, 103) Mainittakoon, että Niureniuksen vaimo oli vanhaa pirkkalaissukua.

Kun kerrotut tapahtumat sijoittunevat 1200-luvun lopulle, itse tapahtumilla täytyy olla suuntaa antava merkityksensä historian kululle. Näin todella onkin. 1249 jaarli Birger hävitti raa'alla tavalla muinaisen Suomen ja lähinnä Hämeen itsepintaiset päälliköt ja asetti tilalle uudet, ruotsalaismieliset mutta melko usein kansallisuudeltaan suomalaiset päälliköt. Juuri näihin lienee Matti Kurkikin kuulunut. Kalevalaisista sankareista jäi vain runopukuinen utukuva Vienan runokyliin.

Tarinat kertovat, että tiedot Matti Kurjen urhoollisuudesta taisteluissa novgorodilaisia ja tanskalaisia vastaan kiirivät Ruotsin kuninkaan tietoon, mistä kuningas Birger ja ehkä hänen poikansa Maunu Ladonlukko olivat tietenkin hyvillään. Juuri Matti Kurjen tapaisia miehiä tarvittiin! Ennen muuta Matilla ja pirkkalaisilla oli veroja ja rikkauksia pumppaava järjestelmä, johon luonnollisesti kuningashuonekin halusi sormensa. Turkikset olivat silloin kuin Lähi-Idän öljy. Matti Kurki oli aikansa globalisti, hänelle oli tilaus!

Matti Kurjen tai hänen joukkojensa kerrotaan saaneen palkkioksi useita tiloja Hämeestä; näitä olivat mahdollisesti muinaissuomalaisten heimolinnoitus Laukko, Nokia, Viiki ja ehkä Pirkkalan ja Vanajan Niemenpäätkin. Emme tiedä, oliko juuri näiden tilojen isännät teloitettu. Myöhemmin 1300- ja 1400-luvuilla Birger Jaarlin kuuluisan mutta epäaidon Folkunga-suvun useita edustajia avioitui Kurki-sukuisten kanssa. Seppo Suvannon mukaan Odygd-suvun edustajat saivat tiloja nimenomaan Kurki-Svärd -suvulta. Suomen valloitus ja liitto onnistui täydellisesti! Olisi jälkiviisasta sanoa Matti Kurkea Muinais-Suomen maanpetturiksi, koska mitään Suomea ei vielä ollut vuosisatoihin. Uuden yhteisöllisen liikesuunnan Matti Kurki joka tapauksessa viitoitti. Itse asiassa lienee yhdentekevää, puhummeko edes Matti Kurjesta. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen kaltaisiaan täytyi olla ruotsalaisten valloituksen tukena, sillä suomalaisista maakunnista tuli 600:ksi vuodeksi Ruotsin maakuntia, jossa niin Kurkien suvulla kuin muilla vanhimmilla rälssisuvuilla tuli olemaan vuosisadoista toisiin huomattava paikkansa.

Matti Kurki edusti kuuluisaa sukua, ja kuten Niurenius sanoi Kurkien aatelissukua Suomesta. Jäljempänä näemme, että merkittävä henkilö nousee lähes poikkeuksetta sellaisesta suvusta, ryhmästä tai yhteisöstä, jolla on nostovoimaa ja halua toimia jäsentensä ponnistusalustana.

Matti Kurjesta seuraava suunnan osoittajaksi pyrkivä sankari nousi Vesilahden, Lempäälän ja Pirkkalan rajamailta, Anian Heikkilästä. Suuren maatilan varhaishistoria on pääosin tuntematon, mutta talon isäntä David tunnetaan melko hyvin edesottamuksistaan 1400-luvun alkupuolella. Davidin kapina on ollut historian tutkijoiden vakio-aihe. Viimeisimpiä tutkimuksia ovat Tapio Salmisen artikkeli vuodelta 1995 ja Kimmo Katajalan kirja vuodelta 2002.

David korotti itsensä - vai korotettiinko hänet - talonpoikien johtajaksi, talonpoikaiskuninkaaksi, ja hän asettui johtamaan joukkojaan talonpoikaiskapinaan vuonna 1438. David ei saanut johtopaikkaansa pelkästä vallanhalusta, vaan aivan selvästä reaktiosta siihen prosessiin, joka oli alkanut Matti Kurjen aikojen jälkeen. Davidin joukot eli talonpojat olivat joutuneet vastakkaiselle puolelle! Ruotsalainen yhteiskunta oli 1400-luvulle tultaessa järjestäytynyt oikeudelliseksi instituutioksi perinteisen rautakautisen sukuyhteiskunnan päälle. Mutkistuvan lainsäädännön lisäksi myös verotus kiristyi - sikäli kuin sitä nyt oli aikaisemmin edes ollutkaan. Verotuksen muuttuminen rahaveroksi antoi voudeille vallan arvioida luonnontuotteet alihintaan. Pahin lienee, että aatelisiksi nousseet rälssimiehet tulivat samoille apajille kuin perinteiset talonpojat. Aatelisto kiinnostui yhtäkkiä talonpoikien jakamattomista yhteismaista ja kalavesistä, kaupasta, vuorityöstä ja viljan jauhatuksesta. Laukosta tunnetaan mm. Jepen eli Jaakko Kurjen mylly, joka lienee syntynyt juuri 1400-luvulla Suonojärvestä laskevaan Lananjokeen. Talonpoikien perinteinen turkiskauppakin oli heikentynyt. Yhteiskunnassa oli kitkaa.

Davidin joukkojen kapinan kohteeksi muodostuivat itseoikeutetusti aateliskartanot ja itse verovirkamiehet, etenkin Turun linnan päällikkö Hannu Kröpelin. Hallintojärjestelmän muuttamiseen ei silloin vielä osattu tähdätä, haluttiin vain palauttaa aiempi, parempana pidetty asiantila. Nokian Viikistä, jonka silloin omisti Odygdien Folkunga -suku, kapinoitsijat surmasivat 4 huovia ja ryöstivät ja hävittivät kartanon.

Asiakirjat eivät kerro, miten mittava kapina taltutettiin, mutta Hannu Kröpelin oli asiassa mukana, ja piispa Maunu II Tavast oli henkilökohtaisesti sovittelemassa hyvin uhkaavaa tilannetta Lempäälän Kuokkalassa tammikuussa 1439. Tavast tunsi alueen, koska hän oli ollut jo 1422 vihkimässä Vesilahden uutta kirkkoa. Peräti 72 talonpoikaa 6 pitäjästä vaadittiin allekirjoittamaan sopimus, jossa nämä lupaavat olla seuraamatta pähkähullua Davidia ja alistua vastedes esivallalle. Alistumiskirje on Suomen oloissa ainutlaatuinen. Kapinointia tapahtui myös Lammilla ja Karjalassa. (Blomstedt 1937, Rommi 1989, Salminen 1995, Katajala 2002)

Anian talon niittyjä annettiin Viikille sovitukseksi, minkä muistivat vielä 100 vuoden kuluttua niin Viikin kuin Laukonkin omistajat sekä nimismies Henrik Sorri. Vaikka David itse pakeni Viroon, maatila todennäköisesti jäi samalle suvulle, jonka David -nimistä edustajaa sakotettiin 1580-luvulla vanhojen niittyjen laittomasta käytöstä. Akseli Kurjen Tottijärven kartanon vouti Matti Matinpoika (s. 1588) osti 1628 Anian Heikkilän Antti Siukonpojalta, Davidin jälkeläiseltä. Oletettavasti Matti tuli vävyksi taloon, joten Davidin suku jatkuu tänä päivänä kuuluisassa Anian Heikkilän Sjöstedtien suvussa. Tärkeää on huomata, että talonpojat jäivät asemiinsa, joskin rangaistuina ja alistettuina. Heidät siis noteerattiin varteenotettavana tekijänä. Davidin joukko ei ollut kuitenkaan mikään köyhien tai huono-osaisten lauma, päinvastoin, he olivat Vesilahden-Lempäälän ympäristön varakkaimpia.(Oja, Vesikansa 1952)

David ehkä heilautti asioiden kulkua, mutta ei vielä pystynyt kääntämään suuntaa omilleen eduksi. Valtaneuvokset ryhtyivät tilkkimään vuotoja, ja niin yhteiskunnalliset toiminnot korjaantuivat häiriöstä entiselleen. Davidilla lienee ollut kapinaryhmänsä riittävä tuki ja hän ehkä ymmärsi sen tavoitteet. Toimintavälineistö kuitenkin kuului jo kadonneeseen ja tuhottuun yhteiskuntaan. Nimitys talonpoikaiskuningas ja kapinallisten vaikutustapa viittaavat muinaisen arvomaailman esiin pulpahtamiseen. Talonpoikainen yhteisö oli 1400-luvulla vielä varsin vanhakantaisella ja yhteisörakenteeltaan suppea ja hatara. Syyttihän Mikael Agricola vielä hieman myöhemmin rahvasta kalevalaisiin jumaliinsa turvautumisesta. Talonpoikien vastavoimana oli vain vieläkin vahvempi, eurooppalaistyyppinen sotilasvaltio, valtiounionin aikainen Ruotsi.

Davidilla on jälkikaikunsa nuijamiehissä, kansanmiesten kuninkaissa käynneissä, kapinoinnissa Hans Henrik Boijen läänityksiä vastaan, tsaarinajan oikeustaistelijoissa, Laukon lakoissa, vuoden 1918 kansalaissodassa, kettutytöissä jne. Ehkä Davidin kapina itsekin oli jälkikaikua Lallin miesten ja piispa Henrikin taistoista! Kaikkien kohtalona on ollut tappio! Menestykseen ei riitä moraalisesti nähty hyvä tarkoitus, ylväs ideaali, ei nyrkkitappelu eikä jääräpäinen yritys. Valtamekanismien häiriönsietokyky on vuosituhansien kuluessa kehittynyt hyvin vankaksi. Kapina kylvää ehkä siemenen, joka itää myöhemmin. Unohdamme kuitenkin jatkossa kapinoitsijat!

Millä tavalla yhteiskuntia sitten ohjataan ja johdetaan? Tutkimalla menestyneitä suunnan osoittajia voidaan havaita, että menestyvä valtaryhmä voimistaa itseään aina liittoutumalla! Yhteisöt, yritykset ja valtiot eivät liittoutuisi ja yhdentyisi, ellei se samalla lujittaisi niiden valtaa. Ihmisen luontainen liittoutuma on oma suku ja kehittyneimmillään oma ryhmä (laissa määritetty ammattiliitto, työnantajajärjestö, poliittinen puolue, yhdistys jne.). Karu historia osoittaa, että kapinoiden kohtalona on ennen pitkää kukistua voimattomina, ristiriitaisina ja järjestäytymättöminä. Miksi muuten maailma olisi koko ajan integroitunut yhä tiiviimmäksi?

1500-1600-luvun varsinainen mahtitekijä olivat papit ja piispat, mutta osoittivatko he todella paikkakuntiensa kehityssuunnan? Heistä tuskin löytyy ketään mukaan. Papit vaativat kansalta kuuliaisuutta esivallalle, tinkimätöntä luterilaista puhdasoppineisuutta ja kärkkyivät pienimpiäkin noituuden merkkejä. Tässä mielessä papisto toimi muutoksen jähmettäjänä, valtamekanismien tukijana. Lempäälän ja Vesilahden papit ennen kaikkea matkivat nousevaa aatelistoa ja kasvattivat epätoivoisesti maallista maaomaisuuttaan ja riitelivät pitäjäläistensä kanssa. Näin tekivät mm. Lempäälän Michael ja Gabriel Maexmontanus ja Vesilahden Jacobus Matthiae juopottelevine pojanpoikineen. Kirsti Arajärvi sanoo 1600-luvun papistosta näin: "… näyttäisi siltä kuin se olisi kovin vähän välittänyt seurakunnan hoidosta, todellisesta tehtävästään, ja kiinnittänyt liiankin paljon huomiota taloudellisiin asioihin, ennen muuta ollut kiinnostunut maaomaisuuden hankkimisesta." (Arajärvi 1959, 225)

Menestyneillä ja yhteiskuntaa rakentaneilla henkilöillä ja suvuilla täytyy olla joitakin tiettyjä yhteisiä ominaisuuksia. He eivät ehkä ole taistelleet tuulimyllyjä vastaan. Uuden ajan alussa menestys edellytti alkuperäistä aateluutta. Joudumme palaamaan Kurkiin. Klaus Kurjen poika Arvid Kurki oli Suomen viimeinen katolinen piispa. Hän mm. rakennutti Laukkoon oikealla näkyvän kivilinnan, jonka jäänteitä arkeologit kuvassa tutkivat. Klaus Kurjen tytär Elina, joka avioitui Knut Eerikinpojan kanssa, aloitti Kurkien nuorimman sukuhaaran, joka kirjoittaa nimensä muodossa Kurck. Heidän tyttäristään osa pääsi kohtalaisen hyviin avioliittoihin ja Birgitta ryhtyi nunnaksi Naantaliin. Näistä ei ole erikoista sanottavaa. Oikealla Laukon keskiaikaisen kivilinnan kellarin arkeologinen kaivaus.

Elinan ja Knut Eerikinpojan pojista parhaiten tunnetaan vain linnanpäällikkö Juho Knuutinpoika vanhempi. Juhon lapsista Akseli Juhonpoika Kurki (1555-1630) nousi kuitenkin selvästi merkkihenkilöksi. Hänen sotilasveljensä Knut Juhonpoika vanhempi taas tunnetaan parhaiten yhden merkittävimpiin kuuluneen Kurjen, Juho Knuutinpoika Kurki nuoremman isänä. Tämän peräti viidestätoista lapsesta varsin moni on jättänyt historiankirjojen lehdille ylipitkiä lukuja. Mitä Kurjet tekivät?

Akseli Juhonpoika Kurki syntyi Laukossa 1555 ja kuoli Ulvilan Anolan kartanossa 1630. 1583 luutnantti Akseli Kurki oli jo Suomen aatelislippukunnan ratsumestari, samoihin aikoihin Kaprion ja Viron Narvan päällikkö ja rauhanneuvottelija. Puolaan hän seurasi Sigismundia, josta pian tuli Ruotsin kuningas. Vuonna 1595 Klaus Fleming ja Akseli Kurki kukistivat pohjalaisten nuijasodan, josta kansanruno sanoo aiemmin kerrotun vahvistukseksi: "Ei konna sotia tainnut eikä sammakko tapella, että joi joka talossa, joka knaapin kartanossa.". Sigismund nimitti Akselin Klaus Flemingin kuoleman (1597) jälkeen sotaeverstiksi ja kohta Akseli Kurki johti kuninkaallisia joukkoja Kaarle herttuaa vastaan. Kaarlepa kuitenkin voitti, ja niin Akselia vietiin peräti kolme kertaa mestauslavalle. Kolme kertaa kävi myös armo, Folkunga-sukuista Kurkea ei niin vain mestata! Vuonna 1602 Akseli oli jo kuningas Kaarle IX:n sotavoimien ylisotaeversti. Takinkääntökin siis sujui. Stolbovan rauhassa 1617 jo iäkkääksi käynyt Akseli otti vastaan Venäjän tsaarin rauhanratifikaatioasiakirjat.

Tämän kaiken ohella Akseli Kurki toimi Vesilahdessa Ylisen Satakunnan ja muutaman muunkin kihlakunnan tuomarina. Hän ojensi mm. Vesilahden kirkkoherraa Jaakko Matinpoikaa ja hänen apulaistaan Arvidia siitä, että he olivat tehneet haittaa talollisille näiden tiluksilla. Akseli vaati laillisen katselmuksen riidanalaisten rajojen selvittämiseksi. Samansuuntaisen päätöksen hän antoi pajulahtelaisille isännille, joiden ei tarvinnut kyyditä ketään muuta kuin niitä, jotka saattoivat esittää esivallan tai korkeiden viranomaisten asianmukaisen todistuksen ja lupakirjan. Päätökset ovat poikkeuksellisia 1500-luvun lopulla.

Akseli Kurki lienee Vesilahden ja koko Suomen ensimmäisiä sukututkijoita, hän näet kokosi niin huolellisesti suomalaisten aatelissukujen sukuyhteyksiä ja elämäkertoja, että Turun hovioikeus käytti häntä näissä asioissa asiantuntijana! Edelleen Akseli kirjoitti kirje- ja matkapäiväkirjan, joka on julkaistu uudelleen vuonna 1933. Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon, että Akselin voutina silloisen Vesilahden Tottijärven kartanossa oli Anian Heikkilän tuleva isäntä Matti Matinpoika, siis Sjöstedt-suvun kantaisä. Akseli Kurki oli kahdesti aviossa, mutta jäi lapsettomaksi. (Raevuori 1963)

Kurkien suvun seuraava edustaja on Akselin Knut-veljen poika Juho Knuutinpoika Kurki, s. 1590 Laukossa, k. Turussa 1652. Opinnot tapahtuivat aluksi Rostockin yliopistossa Saksassa, sen jälkeen Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa. Hänen lainopillisena tutkielmanaan tunnetaan Censura de Jure Hereditario, eli tutkielma perintöoikeudesta. Juho oli myös sukuhistorian tutkija Akseli-setänsä innostamana, pari tutkimusta on jopa säilynyt. Olipa Juho kaiken kukkuraksi suomalaisen aatelislippukunnan ratsumestarikin, Turun ja Viipurin linnojen ja läänien käskynhaltija. Merkittävän päätyönsä Juho Kurki teki kuitenkin Turun hovioikeuden ensimmäisenä suomalaissyntyisenä presidenttinä. Eivätkä kansainväliset tehtävätkään pelottaneet; Juho Kurki nimitettiin 1633 valtaneuvokseksi ja Länsi-Göötanmaan sekä Taalain ja Bohusläänin laamanniksi.

Vesilahdessa Juho Kurki omisti Laukon ja Tottijärven lisäksi lopulta toistakymmentä muuta tilaa, Lempäälässä Kukkolan ja kymmenkunta muuta tilaa, Vehmaalta 11 tilaa, Ruovedellä ja Tyrväällä muutamia tiloja ja Ruotsin Hedensjön kartanon. Tilat, joiden viljelijöiltä luonnollisesti vaadittiin tiukkaa lojaalisuutta, oli annettu Kurjelle ikuiseksi omaisuudeksi. Kun yhden manttaalin tila oli jo suuri, Juho kurjella oli 190 manttaalia! Tiloilla harjoitettiin mm. puutarhaviljelyä; kasvihuoneiden viinirypäleitä vietiin Ruotsin kuninkaan pöytiin asti. Vuodesta 1603 lähtien Laukkoon alkoi ilmestyä myös torppia. Juhon Tulot olivat kaikkiaan tietenkin mittavat. Kaikesta huolimatta aikalaiskuvaukset sanovat Juhoa pidetyksi, hyväntahtoiseksi ja hyvin oikeudentuntoiseksi isännäksi.

Jatkon kannalta tärkeää on mainita, että Juho Kurki korotettiin 1651 Lempäälän vapaaherraksi (nro 16), joka arvo on aatelismiestä astetta ylempänä. Vapaaherrakuntaan joudutaan vielä palaamaan. Kurkien suvun jatkuminen oli myös taattu; Juholla oli kahdesta ensimmäisestä avioliitostaan yhteensä 15 lasta. Kaikki vaimot olivat vapaaherrallista sukua (Oxenstjerna, de la Gardie ja Horn).

Juhon lapsista kolme poikaa, Knut Juhonpoika (1622-1690), Gustaf (1624-1689) ja Gabriel (1630-1712) jatkoivat kaikessa samoilla linjoilla kuin isänsä. Knut tuli 12-vuotiaana ylioppilaaksi Uppsalan yliopistoon ja jatkoi sieltä Leideniin Hollantiin. Lukuisista viroista mainittakoon vain, että hän oli Svean hovioikeuden presidentti ja useiden suomalaisten ja ruotsalaisten kihlakuntien tuomari. Myös Knut harrasti sukututkimusta. Lempäälän vapaaherrakunnasta hän peri osan. Gustaf meni jo 10-vuotiaana Uppsalan yliopistoon ja sieltä Hollantiin. Viroista mainittakoon seuraavat: Itä-Göötanmaan maaherra, useiden ruotsalaisten kihlakuntien tuomari, sotaneuvos, kenraalikuvernööri, laamanni jne. Suomessa vapaaherralla oli lukuisia tiloja, mm. Lempäälän Aimalan ja Kuokkalan ympäristössä. Gabriel Kurki kirjoittautui ylioppilaaksi 11-vuotiaana ja hänen oppineisuutensa vastaa vähintäänkin isojen veljien oppineisuutta. Lempäälän vapaaherra Gabrielin Kurjen laajat elämänvaiheisiin ei syvennytä nyt tämän tarkemmin. Mainittakoon kuitenkin, että Laukon kartanon Liisa Lagerstam teki miehestä väitöskirjansa. (Raevuori 1963, Lagerstam 1999, Lagerstam 2007)

Esimerkkejä lienee riittävästi, jotta voitaisiin ainakin yrittää vastata kysymykseen "Mikä teki Kurjista suuria?" Kurki-suvusta tuli ehkä suurempi kuin mistään muusta suomalaisesta aatelissuvusta, joista tunnetuimmat ovat Boije, Fincke, Fleming, Grabbe, Horn, Ille ja Tawast. Vaikka Ruotsin kuningashuoneen suosiollisuus oli Folkunga -sukuisten Kurkien suuruuden muuan tae, se ei riitä. Oltiinhan Kurkia monta kertaa viemässä mestauslavallekin. Mitä yhteistä äsken mainituilla Kurjilla oli?

1. Tavattoman laaja oppineisuus. Jo vanhimmat Kurjet, Jaakko, Klaus ja Arvid, olivat koko valtakunnan mitassa taitavia ja oppineita, ulkomaiset yliopistot olivat jo heidän opinahjojaan. Nuorempi Kurki-suku vielä ylitti nämä. Opiskelu alkoi kotiopetuksella jo aivan nuorena, suku siis antoi esimerkin ja kasvatti lapsiinsa tiedonjanon. Kurjet myös käyttivät saamiaan oppeja.

2. Voimakas itsetunto, kunnianhimo, työhalu ja itsepäisyys. Pyrkimys kohti ensimmäistä sijaa vallitsi lähes jokaisessa. Loistoa pursuava katolilaisuus kiinnosti heitä enemmän kuin vaatimaton ja esivallalle alistumista korostava luterilaisuus.

3. Rehellisyys, solidaarisuus ja oikeudentuntoisuus. Kurkien ei tiedetä riidelleen keskenään kuten esimerkiksi kuninkaina olleet Vaasa-suvun jäsenet. Päinvastoin, jos joku oli Kurki, hän sai toisten Kurkien tuen. Hyväntahtoisuus ja mukautumiskyky kuulsi käytöksessä.

4. Kiinnostus omaan sukuun. Kurjet olivat hyvin monessa polvessa kiinnostuneet omasta suvustaan, tutkivat sitä ja toimivat aatelissukujen asiantuntijoina. Kun yksilön tärkein ohje on tuntea mahdollisimman hyvin oma tiedollinen ja taidollinen välineistönsä, niin suvun ja yleensä yhteisön pitäisi vastaavasti tuntea oma sosiaalinen historiansa ja rakenteensa. Näyttää siltä, että kiinnostus omaa sukua kohtaan ja suvun menestyksellisyys näyttävät kulkevan käsi kädessä. Tiedot ja taidot ovat tehokkaita vasta joukkojen aivoissa. Tämä on oikeastaan tärkein ja samalla vaikein.

5. Täsmällisyys ja johdonmukaisuus, mikä ilmenee suvun useiden henkilöiden perusteellisuudessa tehdä työnsä. Myös kiinnostus täsmällisyyttä ja järjestystä osoittaviin tehtäviin oli suuri: Kurjet olivat joko tuomareita tai sotilaita. Sen enempää kauppiaita kuin porvarillista ajattelutapaakaan heissä ei ollut.

6. Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa. Vaikka Kurjet hankkivat runsaasti varallisuutta, he olivat olemukseltaan sosiaalisia. Omistaminen ei ollut näihin aikoihin osoitus individualismista vaan pikemminkin yhteiskunnallisesta ajattelutavasta. Pelkästään omaa hyväänsä ajatteleva ihminen ei näe milloinkaan niin suurta vaivaa omaisuutensa lisäämisestä kuin Kurjet tekivät. Vain yhteiskunnalliseen ajatteluun halukas ja kykenevä henkilö saattoi päästä Ruotsin kuninkaiden lähimpään seurueeseen.

7. Kurjet ottivat elämän tosissaan - eivät pelkkänä huvituksena ja viihteenä! Kapinoitsijoiden ja rosvojoukkioiden ongelmana on aina eripuraisuus, kateus, egoismi, viihde ja eläimellisyyttä lähellä olevien viettien korostaminen inhimillisyyden kustannuksella.

Nämä ominaisuudet ovat tietenkin sidonnaisia aikaan ja yhteiskuntaan. Oliko alueella muita Kurkiin verrattavia? Lempäälästä vastaava esimerkki on ilman muuta tavattoman varakas kirkkoherra Andreas Petri (virassa 1584-1609), joka tuli oletettavasti Naantalin luostarista. Oletus siitä, että Andreas olisi Valpuri Innamaan toisen miehen Pietari Ingevaldin poika, lisää häneen liittynyttä salaperäisyyttä. Innamaa, josta ilmeisesti nimi Innilä, lunasti velkojaan vastaan tiloja Lempäälässä. Andreas Petrin vaimo oli kuuluisan Valpuri Tynin (ei noita-Kynin) tytär. (Leinberg 1903, 121; Blomstedt 1956)

Lempäälän kirkkoherra Andreas Petrin sinetti. (VA: 2464:40 ym.)

Kirkkoherran pojan Magnus Andreae Scraderuksen sinetti  (VA:2898a:2 ym.)

Andreas varusti peräti kolme ratsumiestä, piti kestikievaria pappilassa, harjoitti suurisuuntaista lainaustoimintaa ja osallistui valtakunnan kirkkopolitiikkaan. Hän taiteili Kurkien tapaan katolilaisuuden ja luterilaisuuden välimaastossa ja oli allekirjoittanut uskollisuudenvalan Sigismundille 1584. Linköpingin valtiopäiville hän osallistui vuonna 1600. Turun linnassa Andreas oli vangittuna joko 1606 tai 1607. Ei ole tarkemmin tiedossa, liittyikö vangitseminen esim. Nuijasotaan tai Sigismundin kannattamiseen. Toimittaja Helvi Jokinen on epäillyt Petrillä olleen jonkinlaisia sukuyhteyksiä myös Kurkiin. Jos näin on, yhteys on korkeintaan äidin kautta. Toisensa nämä oletettavasti hyvinkin tunsivat.

Andreaan pojista Simo ja Juho jatkoivat sukua maatilalla Hauralassa ja ratsutilalla Kuokkalassa 1800-luvulle asti. Varakkaat veljekset Simo ja Juho toimivat virkamiehinä ja nimismiehinä lähes 1600-luvun puoliväliin asti. Magnus Andreae, joka käytti lisänimeä Scraderus, oli Räntämäen eli Maarian kirkkoherra. Veljeksiä oli enemmänkin; Paulus Andreae Lempelius eli Lempelensis (k. 1665) oli kirkkoherrana Hiidenmaan Reigissä. Lisäksi hän toimi Tallinnan Domschulen rehtorina.  Reigin apulaispappi Jonas Kempe karkasi Pauluksen vaimon kanssa Suomeen 1647, mistä tapauksesta Aino Kallas kirjoitti romaanin 1926. Kallaksen romaanissa vaimon nimi on Catharina Wycken. Lempelius-suku jatkuu edelleenkin Suomessa. (Cederberg 1937; Blomstedt 1950; Blomstedt1956)

Seuraavaan osaan

Kirjallisuusluettelo viimeisessä osassa.

© Yrjö Punkari, 2003-2013