Johannes Messenius
Suomen Riimikronikka
 

Toimittaneet ja suomentaneet:
Harry Lönnroth ja Martti Linna

SKS, 2004

Ote:

Sisältö ja lähteet, ss. 143 - 145
Teksti: Martti Linna

Suomen riimikronikka näyttää valmistuneen ainakin osin ennen Scondia illustratan kymmenettä kirjaa (Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita), sillä sen sisältö poikkeaa jonkin verran Scondian kymmenennen kirjan sisällöstä, joka varhaishistorian osalta vaikuttaa pidemmälle kehitetyltä. Suomen riimikronikan lopussa Messenius kuitenkin viittaa latinankieliseen teokseensa, mikä viittaa samanaikaiseen työskentelyyn. Messenius ei ole kuitenkaan muuttanut Suomen riimikronikan tekstiä yhtenäiseksi Scondian kanssa vaan on jättänyt sen ennalleen. Niinpä muun muassa ensimmäisen ristiretken kuvaus eri teoksissa on erilainen. Suomen riimikronikassa Eerik Pyhä valloittaa koko Suomen ja sitten suomalaiset, enimmäkseen hämäläiset, nousevat myöhemmin kapinaan, jonka Birger Jaarli tukahduttaa. Scondiassa Eerik valloittaa vain Etelä­Suomen ja Birger Jaarli Pohjois-Suomen. Viimeinen Messeniuksen Suomen riimikronikassa samoin kuin Scondiassa käsittelemä vuosi on 1628, jolloin kronikka lienee lopullisesti valmistunut.

Suomen riimikronikan vanhimmassa osassa Messenius aloittaa raamatullisesti Nooasta ja hänen pojistaan, muuta vaihtoehtoa tuona puhdasoppisuuden aikana ei ollut. Tässä hän seuraa muita aikalaisiaan. Messenius kuitenkin lisää Nooan poikiin neljännen, Raamattuun kuulumattoman Tuiskon. Tämän jälkeen Messenius siirtyy skandinaaviseen lähdeaineistoon, jota hän yhdistelee varsin vapaasti. Mielenkiintoisin Messeniuksen haltuunsa saama aineisto on niin sanottu Fornjot-tarusto. Islannista oli vuonna 1614 toimitettu Kööpenhaminaan Flateyarbok -nimellä tunnettu 1300-luvun lopulla valmistunut teos, johon sisältyvät nimillä Fundinn Noregr ja Hversu Noregr bygdist tunnetut saagakatkelmat. Messenius näyttää ehtineen saamaan kopion kyseisistä saagoista. Niiden kertomukset Suomen tarukuninkaista ovat olleet pohjoismaista historiankirjoitusta syvästi jakanutta materiaalia. Aluksi niitä pidettiin reaalihistoriana ja Keski-Euroopassa muun muassa Kustaa II Aadolfin hahmo nähtiin noihin taruihin liitettynä Lumikuninkaana, jonka kolmikymmenvuotisen sodan aikana väitettiin sulavan Keski-Euroopan auringossa. Messeniuksen 1700-luvun alussa pai netussa Scondiassa tarukuninkaat nousivat ensimmäistä kertaa yleiseen tietoisuuteen Ruotsissa. Kuuluisat ruotsalaiset historiantutkijat Olof von Dalin ja Sven Lagerbring tekivät Suomen ja Kainuun kuninkaista Pohjoismaiden vanhimman hallitsijasuvun. Varsinkin Lagerbringin suurelle yleisölle tarkoitetut teokset levittivät tämän näkemyksen koko Ruotsin sivistyneistöön. Vuonna 1772 ruotsalainen kielitieteilijä Johan Ihre osoitti kyseisten kuningashahmojen nimien luontoon liittyvän tarunomaisuuden, mutta vielä 1790-luvulla Lagerbring pitäytyi vanhoihin näkemyksiinsä. Ihren näkemys sai Suomessa muun muassa Porthanin (1785) tuen, sen sijaan Ganander Mythologia Fennicassaan (1789) noudatti vielä Lagerbringin katsomusta. Fornjot-tarusto eli 1800-luvun suomalaisessa historiankirjoituksessa: muun muassa Gabriel Rein käsitteli sitä tarujen kannalta, mutta 1900-luvulla se ikään kuin unohdettiin, muun muassa Jalmari Jaakkolan tuotannosta sitä on turha hakea. Tarusto unohdettiin mutta sitä ei selitetty eikä siihen kiinnitetty asianmukaista huomiota. Kuitenkin se on varhaishistoriamme avain, jonka avulla on mahdollista selittää Suomen muinaisuskontoa sekä kansanrunoutemme skandinaavisia ja keskieurooppalaisia yhteyksiä.

Keskiajan osalta Messeniuksella on ollut käytettävissään Pyhän Henrikin ja Eerikin legendat, keskiaikaiset riimikronikat, mutta ei esimerkiksi Turun tuomiokirkon Mustaa kirjaa. Sen sijaan hän näyttää saaneen haltuunsa joitakin sittemmin kadonneita keskiaikaisia asiakirjoja, joita ei tunneta muualta. Lisäksi hän on voinut käyttää Paavali Juustenin Suomen Piispain kronikkaa. Ollessaan syksyllä 1616 lyhyen aikaa Vaasassa Messenius oli tutustunut Mustasaaren aiemmin samana vuonna kuolleen kirkkoherran Henrik Brennerin perheeseen ja suorittanut joitakin seurakunnan hoitoon liittyviä palveluksia. Korvaukseksi niistä Brennerin leski oli antanut hänelle muutamia vanhoja Pohjanmaata koskevia asiakirjoja. Lisäksi Messeniuksella on ollut käytettävissään vanhaa pohjalaista perimätietoa ruotsinkielisen asutuksen synnystä Pohjanmaalla. J. R. Aspelin keräsi lähes 300 vuotta myöhemmin samoja taruja talteen. Kansanrunoudesta Messenius on tuntenut jonkun pohjoisen piispa Henrikin surmavirren version. Messeniuksen riimikronikkaan sisältyy myös joitakin paikallisia pohjoisessa sattuneita tapauksia. Teittien nimen yhdistäminen suomen täi-sanaan kertoo Messeniuksen hallinneen ainakin jossakin määrin myös suomea. On todennäköistä, että hän kielellisesti lahjakkaana henkilönä omaksui kahdenkymmenen Suomen syrjäseuduilla vietetyn vankeusvuoden aikana vähintäänkin kohtuullisen suomen kielen taidon. Erityisen mielenkiintoista Messeniuksen riimikronikassa ovat luonnollisesti hänen omaa aikaansa lähellä olevat tapahtumat kuten nuijasota sekä Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin välinen kamppailu, jonka uhriksi Messenius itsekin lopulta joutui. Kronikan loppuosan täyttävät traagiset kuvaukset Messeniuksen omasta henkilöhistoriasta ja epäoikeudenmukaiseksi koetun hallintokoneiston arvostelu. Nämä arvostelut on yliviivattu tekstissä. Ilmeisesti niitä ei ollut alun perin lupa painattaa, vaan ne olisivat joutuneet sensuurin uhriksi, mikäli käsikirjoitus olisi painatettu 1630-luvulla ja alkuperäinen teksti olisi hävinnyt. Historian oikusta ne ovat kuitenkin nyt säilyneet jälkipolville. Tässä suomennoksessa kaikki yli rivin pituiset yliviivaukset on käännetty ja laitettu sulkuihin.

Messeniuksen kirjallinen tuotanto avaa erinomaisen näköalan 1600-luvun historiakäsitykseen. Tutkijana hän ei hallitse nykyaikaisen histo­riatieteen metodeja. Hänen lähdekritiikkinsä on kehittymätöntä: hän yhdistelee asioita ja muokkaa aineistoaan mielivaltaisesti syyllistyen myös kronologisiin erehdyksiin. Kaikesta tästä huolimatta hän edustaa oman aikansa historiantutkimuksen huippua: Johannes Magnus ja varsinkin Olaus Rudbeck fantasioineen jäävät hänestä kauas jälkeen. Suo­men varhaishistorian tutkimuksen kannalta Messenius on antoisa kirjailija. Häntä edeltäneet ruotsalaiset historioitsijat Ericus Olai, Johannes ja Olaus Magnus, Laurentius ja Olaus Petri ovat keskittyneet kuvailemaan nimenomaan Ruotsin vaiheita; Suomen historiaan he eivät sanottavasti puutu. Messeniuksen ansiona onkin huomion kiinnittäminen paitsi Saxon, myös skandinaavisen saaga-aineiston Suomea koskeviin kohtiin.

Takaisin