Vesilahti, Kirmukarmu

5. Kirmukarmu

Siirry:	Sisällysluettelo	4. Tapola	6. Vesaniemi

Nykyisin tavallisesta kyläkuvasta tuskin mitenkään poikkeavaan Kirmukarmun mäkeen kätkeytyy suuri määrä merkittävää suomalaista historiaa. Maantien molemmille puolille levittäytyvä Kirmukarmu oli 1800-luvun lopulla suurimmaksi osaksi rakentamatonta ja hyvin kivikkoista maastoa. Mäki oli pitkään kuulunut Kässän taloon, mutta joutui 1889 Vesilahden kunnalle. Tällöin maanmittari C.R. Ladau jakoi alueen asuintonteiksi siitäkin huolimatta, että kivien välistä oli löytynyt muinaisesineitä. Nykyisen Vesilahden Ns:n talon kohdalle rakensi neiti Amnell, Väinö Hyvätin talon kohdalle urkuri O.T. Leander ja eläinlääkärin talon kohdalle kestikievaria pitänyt rovastinrouva I. Pohjala. Perimätieto kertoo, että jo Ruotsin vallan aikana alueella olisi ollut sotaväelle kuuluva talli. Edelleen kerrotaan, että perunakuopan kaivajat olisivat joskus kauan sitten löytäneet kivikosta suuria hopea-aarteita ja tulleet rikkaiksi.

Kirmukarmun jo osittain tuhoutuneella muinaismuistoalueella suoritettiin kaivauksia 1894-97 (A.O. Heikel, H.J. Heikel sekä Hj. Appelgren). Esineistön perusteella alue luetaan Suomen merkittävimpiin nuoremman rautakauden löytöpaikkoihin. Mäellä sijainneeseen polttokalmistoon on haudattu varsin pitkän ajan kuluessa; 500-luvulta ehkä aina historialliselle ajalle saakka. Kuuluisimmat löydökset ovat kaksi miekan kouraimen helaa ja kullatusta pronssista tehty miekan ponsiosa 600- luvulta. Viimeksi mainitussa on kuvattuna mursu sekä neljä keskenään hieman erilaista mytologista ihmispäätä. Mursun merkitys merovingiajalla oli suuri sen syöksyhampaista saadun luun vuoksi. Norsunluuta muistuttavan luun tuottajia olivat etenkin pohjoisnorjalaiset.

Samanlaisia miekanponsia on tavattu tämän lisäksi Vöyristä ja Kaarinasta. Kolme mursukahvaa on peräisin Norjasta, jossa mursua luun vuoksi metsästettiin. Helmer Salmon mukaan Vesilahden ponsi on ajallisesti vanhin ja todennäköisesti paikallista tekoa. Vanhemmuutta osoittaa sekin, että ponsi on kuulunut ruumishautaukseen eikä polttohautaukseen, joka tuli käytäntöön vasta myöhemmin. Kasvokuva on kuitenkin poikkeuksellisen omaleimainen. Vastaavia tyylipiirteitä on löydetty mm. Tanskan Mammenin kalmistosta sekä Etelä-Ruotsin Släbron riimukivestä. Nämä tosin on ajoitettu vasta viikinkiajan loppuun (950-1000). Koska Kirmukarmun merovingiaikaisen miekanponnen ja muiden vastaavien ponsien lisäksi samaan tyyliin kuuluvat myös Euran Pappilanmäen 600-luvun loistomiekan kasvokuva, ainakin kasvojen kuvaustyylillä on oltava varhaisemmat juuret. Joidenkin tutkijoiden mielestä kyse on kasvomaskista.

Kalmistoon haudattujen henkilöiden mahtavuudesta kertovat päälliköiden tunnusmerkkeinä toimineet miekkarengas ja piiskanvarsihelistin. Tässä suhteessa Kirmukarmu on eurooppalaisestikin ajatellen merkittävä. Kansainvälisiä yhteyksiä osoittavat myös hopearahat, permiläiset helat, säiläkirjoituksin varustetut miekat, mosaiikkihelmet ja muut ylellisyysesineet. Hevoshautauksiin viittaavat hevosenhampaiden jäänteet, kuolaimet ja hevosenkengät. Paikalla on ehkä ollut myös paja.

Aarni Erä-Eskon mukaan paikan nimessä Kirmu on esihistorialliselta ajalta peräisin olevan suvun nimi (saksalaisperäinen Germund) ja karmu tarkoittaa kalmistoa. Kirmukarmu on siten päällikkösuvun sukukalmisto. Kirmukarmun merkittävyyttä lisää edelleen se, että vielä 1900-luvun alussa kerrottiin etenkin Hinsalassa perimätietoja kuuluisasta Kirmukarmu- nimisestä sotapäälliköstä (Frans Kärjen kokoelmat). Jos perimätieto on aitoa, kysymyksessä on Suomen oloissa lähes ainutlaatuinen tapaus, jossa perimätieto valaisee tiettyyn esihistorialliseen kalmistoon haudattujen vainajien elämänvaiheita.

Germund eli Girmund on muinaisgermaaninen nimi, joka Kustaa Vilkunan Suuren nimipäiväkirjan mukaan (Hki 1969) tarkoittaa suomeksi keihäsvartijaa (ger, gir = keihäs, mundr = vartija, suojelija). Nimi sopii hyvin Kirmukarmuun liittyvään arkeologiseen ja perimätiedolliseen aineistoon.

Kirmukarmun sanotaan eläneen kauan ennen Matti Kurjen aikoja (ehkä 1200-luvun alussa). Jo pienenä Kirmukarmu herätti poikkeuksellisilla kyvyillään ihailua muissa. Ankarassa kodissaan hän kasvoi vihdoin rohkeaksi ja taitavaksi soturiksi - pakanapäälliköksi. Apurinaan sotaretkillä Kirmukarmulla oli Jaanun lappalainen setämies, venäjän kieltä osannut Osmo Karjalainen, Tarkan Mielikkitytär sekä Kaakilan Uljas Urtti. Sotaretket kohdistuivat Novgorodiin, josta tehtiin historiallisten lähteiden mukaan vuodesta 1042 lähtien useita sotaretkiä Suomeen. Joutuipa Kirmukarmu haavoituttuaan joukkoineen Venäjälle vangiksikin.

Perimätieto kertoo edelleen, että pakanapäällikkö Kirmukarmu vihasi ja vainosi Vesilahden ensimmäistä kristinuskon levittäjää, Hunnun Herraa eli Meidän Herraa. Tämä vierasta kieltä puhunut lähetyssaarnaaja oli joutunut Hinsalaan, jossa opetti ihmisiä ja kastoi heitä kristinuskoon. (Hinsalassa on Hunnunkallio vastapäätä Tuhnunvuorta.) Kidutettuaan Hunnun Herraa eri tavoin, mm. vangitsemalla Naulinkarille, Kirmukarmun onnistui lopulta tuhota hänet. Mikäli tarinat ovat paikkansa pitäviä, niiden yllättävän kauan kestäneen säilymisen voinee ymmärtää kristillisyyttä opettavina ja puolustavina. Kirmukarmun ja hänen ystäviensä sanotaan nimittäin Novgorodin retkillään pettyneen vanhoihin epäjumaliinsa ja kääntyneen vastahakoisesti kristinuskoon.

Kirmukarmusta löytynyt esineistö tunnetaan hyvin myös kansainvälisessä arkeologisessa tutkimuksessa. Etenkin 600-luvun loistomiekan ponsi ja helat ovat kuvattuina ja tarkasteltuina lukuisissa artikkeleissa ja kirjoissa. Uusin tutkimus yhdistää esineissä olevat kuvat Pohjois-Euroopan rautakautiseen mytologiaan, jonka heijastumia on näkyvissä mm. kalevalaisessa runoudessa, saagoissa ja skandinaavisessa tarustossa.

Kirmukarmusta länteen päin on Wesalonsuon mäki, josta siltavouti Iisak Högander löysi 1840-luvulla miekan. Högander kuitenkin muotoili miekan uudelleen pesänkoukuksi. Samasta paikasta kerrotaan myös löytyneen vanhan 10 kopeekan suuruisia kuparisia nappeja. Anttilanlahteen laskevaa ojaa on nimitetty Vesaussuonojaksi.

Odin loistomiekan kouraimen hopeisissa heloissa, jotka on löydetty Kirmukarmun kalmistosta Vesilahden Kirkonkylästä.

Lisätietoja ja lähteitä

Kuva: T.Syrjänen/Museoviraston joulukortti

Tämä miekanponsi 600-luvun alusta esittää Ikutursoa eli Kalevaa, joka on mursunhahmoinen maailman alkuolento, skandinaavien Ymir eli Fornjot. Alla on tyyliltään samanlainen kasvokuva Södermanlannin Släbron riimukivessä:

Katso tarkemmin Ikuturso -löytöjen levikkiä Frankkien valtakunnan (Ranskan), Norjan ja Suomen alueilla.

Alla Ikuturson kylkiin kuvatut Kalevanpojat, Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen sekä Ilmarisen poika Joukahainen. Skandinaavien vastaavat nimitykset ovat Hler, Loki, Kari ja Jokull. Kypärät on rekonstruoitu Euran Pappilanmäen 600-luvun loistomiekan huotran kenkäimestä.

Kalevanpojat Kirmukarmun (Girmundin kalmu) kalmistosta.

Kirmukarmun kivikkoinen mäki 1900-luvun alussa

VNS-talo

Vesilahden Nuorisoseurantalo sijaitsee Kirmukarmun hauta-alueen päällä.