Tänne, tänne teknolokian pyhäkköön täytyy joka vuosi päästä!
Kesä ei ala, ellei elämään tule pauketta, öljynkatkua, savua ja kuumaa
mustaa rautaa. Joka vuosi taitaa tulla uusi väkiennätys; kaikki vanhat
kävijät tulevat uudestaan ja aina tulee joukko uusia ihmettelijöitä. Ja
joka vuosi teknolokian insinöörit ovat entistäneet jonkin uuden
löytönsä.
Minkähän tähden vanhoja koneita on niin helppo katsella? Miksi
silmä niissä virkistyy? Ei sovi sanoa, että näin on aina ollut, koska
näin ei aina ole ollut. Tämä sama teknolokia oli ihmettelyn ja ihailun
kohde jo aikoinaan, syntyessään. Kun koneita tehtiin, niistä tehtiin
funktionaalisuuden lisäksi komeita ja esteettisesti kelvollisia. Nykyään
tehdään vain nykyfunktionaalisia (=ei toimivia) ja sairaan näköisiä
koneita! Niitä ostetaan ja hävitetään, eikä kukaan pidä niitä
arvokkaina.
Katso muuten tuota takana olevaa puhisijaa, näet siitä myöhemmin
miniatyyrin! Alä katso näkymää pilaavia alumiinitikkaita.
Wanhat koneet käyvät myös oikealla höyryllä, ja höyry on tehty
puilla, uusiutuvalla luonnonvaralla! Niin, siis mitä tehdään jos tai kun
öljy loppuu? Teknomaanikot sanovat, että vanhaan ei ole paluuta. Ei kai,
mutta lukemattomia kertoja on vanha otettu osaksi uutta. Siis jos tai
kun öljy loppuu, tietoa paikallisesta energiasta on saatavissa täältä!
Energiaa kasvaa joka niemessä ja notkossa. Rautaa löytyy maasta - ja
takojantaitoja Rämpsööstä!
Voimakoneissa tarvitaan voiman kestävät vempaimet. Tarvitaan kovaa rautaa ja terästä. Mitään ei ole tehty vuodeksi tai kahdeksi vaan sadaksi vuodeksi. Mikähän vimma nykyteknologialla on tuottaa kertakäyttötavaroita?
Muistatko muuten, kuka keksi höyrykoneen? Ei se ollut James Watt!
Jo 120 eKr aleksandrialainen Heron teki höyryturbiinin, jossa palloa
pyöritti kaksi pilliä, jotka puhalsivat höyryä vastakkaisiin suuntiin.
Papin keksi yksinkertaisen höyrymäntäkoneen 1690, ja Thomas Newcomen
paranteli sitä 1710-luvulla. James Watt stilisoi keksinnöt meidän
tuntemaamme muotoon 1700-luvun lopulla.
Leukamurskain ei ole ensisijaisesti vaarallinen ihmiselle,
mutta kiven se murskaa rouskuttaen leuoissaan sepeliksi. Voimakoneeksi
käy pieni papattava maamoottori. Uteliaita riittää, ja teknolokian
insinöörit tunnistaa aina asianmukaisista asusteista.
Maamoottori on voimaa yksinkertaisimmillaan. Petrolitankki,
jonkinlainen kaasutin, ehkä hehkutulppa, hieman ilma- tai
vesijäähdytystä, mahdollisesti vauhtipyörä ja siivapyörä, josta voima
johdetaan remmillä tarvitsijoille. Toimii, eikä lakkaa toimimasta
ennenkuin käsketään. Vekotin ei ole lainkaan allerginen vuosi 2000-
ongelmille eikä makroviruksille.
Kun teknolokia muuttui teknologiaksi, tuli mm. saksalaisen
Dieselin keksimä moottorityyppi. Sillä voimalla nykyaika kuljettaa.
Dieselin moottorissa tarvitaan jo hienompia kojeita. Polttoaine on
ruiskutettava palotilaan tehokkaammin siinä vaiheessa kun mäntä on
puristanut ilman hirvittävään paineeseen ja kuumuuteen.
Sytytystulppiakaan ei silloin tarvita. Vasemmalla on juuri tällainen,
hieman vanhempaa suihkutustekniikkaa käyttävä Diesel.
Tämä kuva ei kaipaa yhtään mitään selitystä.
Tämä kuva taas kaipaa selitystä. Kuvassa on nimittäin aiwan
aito höyryllä kulkeva lokomobiili, pienoismalli isosta höyryjuhdasta.
Kun pesän virittää oikein kowaan praasuun, niin kone puuskuttaa ja
hyökkää julmalla vauhdilla eteenpäin ja ohjaajalla on täysi työ pitää
höryformula radallaan. Meteli on vain murto-osa Ferrareiden
pörinästä.
Tämä taas ei ole juomatankilla varustettu polkupyörä, vaan
mopedin prototyyppi, moottoripolkupyörä. Ilmeisesti se kulkee
verkkaisesti pienen bensiinimoottorin avustuksella. Jos bensa loppuu,
niin sitten kai vain poljetaan tavanomaisesti. Ajoneuvo oletettavasti on
jopa vaarallinen, koskapa se on varustettu huomattavan suurella
äänimerkinantolaitteella. (Mitähän mieltä
Vanhojen Velojen kerho on tästä kapistuksesta?)
Joku vääräleuka uskotteli itsepintaisesti 1900-luvun alulla
lapsille, että kärryn pyörät olivat alkujaan neliskanttisia. Sitten aina
joku älypää ymmärsi lisätä niihin kantteja lisää, kunnes joku teki
pyöristä aivan pyöreitä. No joo. Puisen pyörän ulkoreunalla on
metallinen vanne. Ennen vanhaan se oli todellinen seppä, joka sai tuon
vanteen paikalleen - niin että se pysyi. Työssä tarvittiin tulta,
taikoja, vettä ja erikoistyövälineitä.
Uusiutuvan energian käyttöön tähtäävät esityksemme eivät vielä
loppuneet. Kuvassa oikealla on erittäin moderni iäkäs tuulimylly, joka
jauhaa energiaa ilmasta aivan ilmaiseksi! Oikein ensiluokkainen masiina!
(OEM, emme tosin ole varmoja lyhenteen tulkinnasta). Niin, miksi muuten
tuulet saavat yhä puhaltaa villinä ja vallattomina? Ainoa järkeenkäypä
selitys asialle on, että kansalla on niin paljon liikaa rahaa, että se
on tuhlattava vierasperäisiin uusiutumattomiin luonnonvaroihin.
Vesilahden kylät ovat alaviin seutuihin nähden jo sen verran korkealla,
että täällä tuulee aina. Niinpä koko Satakunnan ensimmäisiä
tuulimyllymainintoja onkin tavattu Vesilahden Kuralasta, jonka maat
jatkuvat Rämsööseen asti.
Musta pata, tuli ja höyry viittaavat kowaan teknologiaan,
mutta nuori tyttö vahtimassa niitä antaa vihjeen aivan muusta. Padassa
keitetään lankoja luonnosta saatujen väriaineiden kanssa. Keksintö on
ikiwanha ja vaatii äärimmäistä asiantuntemusta. Työ on tehtävä juuri
tietynlaisen lammen rannalla ja valvojan istuma-asennonkin on oltava
oikea. Näin saadaan lankojen väreihin ikiaikojen kulutusta kestävää
tunnelmaa.
Kurkistetaampas pataan (kuvassa oikealla ei siis ole
kysymys abstraktista taideteoksesta). No juu, siellä ne langat muhivat
aidosta luonnosta saaduissa eteerisissä öljyissä ja tuoksuissa kuin
spagetit kattilassa. Ilmeisesti ovat tyttäret keränneet sieniä, kasveja,
puunkuoria, lehtiä jne. Kansallinen yleismies Elias Lönnrot on maininnut
Flora Fennicassaan 1860 useita lankojen värjäämiseen sopivia kasveja.
Rupesiko kiinnostamaan? Siinä tapauksessa voit vaikkapa seurata tätä
mielenkiintoista linkkiä.
Ja mitä onkaan tuloksena! Sen värisiä lankoja, että niistä
taitava kutoja tekee hameen, raanun, ryijyn tai liinan, joka oikeastaan
heti pitäisi asettaa taidetekstiilimuseon vitriiniin. Värit eivät ole
nykyajan yksinkertaisia perusvärejä, vaan rikkaasti murrettuja
pastellisävyjä. Vesilahti muuten on Suomen tunnetuimpia ryijy- ja
raanupitäjiä. Ilmeisesti tällä tavalla paikkakuntalaiset muinoin
värjäsivät komeiden ryijyjensä langat. (Huomaa, että kuvaajan mainio
digitaalikamera ja oma loistokuvaruutusi eivät riitä toistamaan värejä
riittävän hyvin.)
Lopuksi johdatamme katselijan oikeaoppisesti tauolle ja
välipalalle jääkaapille esittämällä kuvan oikein herkulliselle
tuoksuvasta mäkiuunirievästä. Tuntuuko tuoksu jo kuvasta? Onhan
Rämsöössä toki muutakin tarjolla puhveteista karkkeihin, mutta tämä se
on jotakin! (Jaa niin, tulikin mieleeni, että olikohan Rämsöössä aitoa
mustaa makkaraa tarjolla? Se niinkuin olemuksensa puolesta sopisi...)
Mäkiuunin edessä oli koko ajan tungosta. Rieviä olisi mennyt
enemmänkin, vaan olipa ehtoisalla rievänpaistajalla vain yksi mäkiuuni
käytössään. Voisiko uuden vuosituhannen teknolokiapäiville rakentaa
näitä uuneja enemmän, että riittäisi leipää useammille?
