Varvari-Jannen Sorvala



Varvari-Janne
ja hänen rukkinsa tunnettiin 1900-luvun alkupuolella sekä Vesilahdessa että lähikunnissa. Janne asui Vesilahden Narvassa pienessä punaisessa rakennuksessa nimeltään Sorvala, joka sijaitsee edelleen (2016) Vesilahden Narvan koulun ja purettavaksi määrätyn Tuulikallion päiväkodin välissä.

Jannen koti ja verstas oli hetken aikaa vuonna 2017 purku-uhan alla, minkä vuoksi ryhdyttiin suunnittelemaan pienen mökin siirtämistä esimerkiksi museoalueelle Vilkinarolle. Rakennuksen hisoriallisen arvon vuoksi tuli kuitenkin uusi päätös: rakennusta ei saa purkaa eikä sitä saa siirtää minnekään. Se on entistettävä. Niinpä Varvari-Jannen Sorvala pysyy paikoillaan ja se kunnostetaan. Ehkä siitä tehdään jokin uudenlainen museorakennus.


Sorvala vuonna 1997

Sorvala on rakennettu hirsistä, mutta se on vuorattu punaiseksi maalatulla peiterimavuorauksella. Tiilikattoinen rakennus on tukevasti betonisokkelin päällä, joka tosin on tehty myöhemmin kivijalan vahvistukseksi. Sorvala kuuluu niihin muutamiin rakennuksiin, jotka eivät palaneet vuoden 1918 taisteluissa. Kaikkiaan Vesilahdessa poltettiin lähes 700 rakennusta. Lähinaapureista paloivat mm. Roppo, Jaakkola, Karjainen ja Narvan koulu aivan vierestä. Narvassa ja sen ympäristössä palamatta jäivät mm. Jaakkolan vaarin rakennus koulun rinteessä, Leiposen kestikievari (purettu), Pöyhölän Taura (nyk. Nuorala) sekä Kuralan Antila (purettu). Lisäksi tulelta säästyi mäkitupia, torppia, ulkorakennuksia ja aittoja.

Vesilahden kunta osti Yli-Pastin tilan vuonna 1890 ja antoi maanmittarille tehtäväksi kaavoittaa ja tontittaa alue vastaavalla tavalla kuin Vesilahden kirkonkylässä kaavoitettiin Kässältä vuonna 1888 ostetut maat. Näin kumpikin kylä sai asunnon paikan käsityöläisille, virkamiehille ja talojen palvelijoille. Kirkonkylään syntyi melko yhtenäinen raittikylä, mutta Narvassa asuntoja rakennettiin pienten teiden varrelle hieman hajanaisemmin. Kummassakin kylässä osa näistä pienistä asumuksista on edelleen tallella. (Häihälä 2014)

Sorvalan tontti (0,14 ha; 922-425-11-17 ), jolle 1948 rakennettiin myös terveystalo ja 1975 hammaslääkärin asunto ja työtila, lohkottiin Yli-Pastista vuonna 1909. Näihin aikoihin lohkottiin lisäksi useita muita Tuulikalliontien varteen sijoittuvia pieniä tontteja. Pääosa näiden tonttien rakennuksista on peräisin 1900-luvun alusta ja ne ovat yhä asuttuja. Tiedossa ei ole, milloin Sorvala rakennettiin, mutta vuosisadan alun topografikartoissa ei näy asuntoa tällä kohdalla. Voi silti olla mahdollista, että Sorvala on rakennettu vuokramaalle jo hieman aikaisemmin. Sorvala oli Varvari-Jannen verstas kaikkien niiden mukaan, jotka Jannen ovat muistaneet. Vain myöhäisimmässä vaiheessa hän asui muualla. On mahdollista, että juuri Janne rakennutti Sorvalan hyvälle näköalapaikalle ja liikenteelliseen solmukohtaan. Vuonna 1982 Sorvalan pohjoispuolelle rakennettiin nyt jo lakkautettu terveysasema. (Heiskanen 2004, VH)

Janne Wallenius ja alempana mainituin varauksin myös hänen isänsä olivat ammatiltaan sorvareita eli varvareita (< svarfvare). He olivat erikoispuuseppiä, joiden tärkein työväline oli jalalla poljettava sorvi. Sen avulla he työstivät koristeellisia puutankoja ja puupuolia. Verstaassa toki oli myös höyläpenkki ja tarpeellinen määrä puutyökaluja. Taidon oli tuonut Jannen isä jostakin Tyrvään suunnalta. Sorvarin ammatti oli 1800-luvun lopulla yleinen, mutta ammattimiehiä ei tainnut olla aivan tarpeeksi, koska kaupunkien puusepänliikkeet kuuluttivat 1900-luvun vaihteen seudulla usein avoimista sorvarien paikoista. Käsityöläisammatit olivat aikaisempina vuosisatoina hyvin säädeltyjä, ja vasta 1800-luvun aikana toimilupia alettiin myöntää helpommin, kunnes ammatit vapautuivat kokonaan. Vuonna 1870 Vesilahdessa oli 27 virallista käsityöläistä eli yhdeksän seppää, kuusi kraataria, kuusi suutaria, kolme nikkaria, kaksi nahkuria ja yksi sorvari eli varvari. Tosin jo 1763 mainitaan Saarikunnassa olleen varvari. 1900-luvun vaihteen jälkeen käsityöläisten lukumäärää on jo mahdoton laskea. (Roppo 1979, VH, Honka-Hallila 1996, 325)

Sorvi on tekninen ja toisaalta myös hieman vaarallinen työstökone. Raakapuu kiristetään ensin keskelle sorvia tiukasti kahden kiinnittimen väliin. Kun sorvia poljetaan ja saadaan se kovaan vauhtiin, puu pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Toivo Poukan muistin mukaan Jannen sorviin kuului myös suuri vauhtipyörä, joka täytti melkein koko katon. Tällainen sorvi on ollut ainakin Kuokkalan Museoraitilla Lempäälässä. Pyörivää puuta on helppo jyrsiä erilaisilla taltoilla toisin paikoin ohuemmaksi ja jättää toisin paikoin taas paksummaksi. Puupuolien kuviot tulevat hyvin siisteiksi ja koristeellisiksi. Työ vaatii ammattitaitoa. Frans Roppo on kertonut, että Janne ei koskaan tehnyt töitään toisten nähden; hän halusi pitää ammattisalaisuutensa. (Roppo 1979; Poukka 1983)

Sorvalan hirsiseinää

Sorvalan vanhojen tapettien alta paljastuu hirsiseinä

Walleniusten pääartikkeleina olivat rukit. Rukilla valmistetaan joko lampaanvilloista tai pellavatukoista lankaa. Lähes joka talossa oli lammaslauma ja pellavaakin viljeltiin monissa paikoissa. Lampaat kerittiin, mutta pellava edellytti monivaiheista työmaata. Heinän näköisen ja sinikukkaisen pellavan varret oli ensin liotettava ja sitten loukutettava ja lihdattava. Kaikkein vanhimpina aikoina lanka oli aina kehrätty värttinällä, mutta se oli kovin hidasta. Rukki levisi nopeasti kaikkialle 1800-luvun aikana.

Hyvä rukki ja taitava rukin käyttäjä tulivat 1900-luvulle tultaessa välttämättömiksi, jotta olisi saatu kaikkia tarvittavia lankoja. Janne Walleniuksen rukit olivat tekniikaltaan kuuluisia; ne vetivät haivenia juuri sopivalla tavalla ja pyörittivät sen langaksi. Vaimo Tilda testasi aina rukit, ennen kuin ne lähtivät ostajille. (L-VS 1950) Yksi Jannen tai hänen isänsä valmistamista rukeista on edelleen Vesilahden kotiseutumuseossa. Villalangat ovat useimmiten samanlaisia, joten niistä kudottiin aina villasukkia tai villapaitoja. Pellavasta taas saatiin sekä karkeampia että hienompia raaka-aineista. Karkeammat kudottiin kangaspuissa päällysvaatteiksi, sänkyvaatteiksi tai säkeiksi. Hienommista langoista kudottiin alusvaatteita, pöytäliinoja, raanuja jne. Koska väestö kasvoi 1900-luvun vaihteessa hyvin nopeasti, tarve kaikenlaisten kankaiden ja kudonnaisten tekemiseen oli valtavan suuri.

Janne teki myös keinutuoleja, eivätkä nekään olleet laadultaan huonoja. Frans Roppo tilasi Jannelta keinutuolin arviolta vuonna 1921. Naapurien tuttavuus oli syntynyt siitä, että Janne kävi kylpemässä nykyisen Rautellin tontilla sijainneen Ropon talon saunassa. Keinuja Janne lienee kuitenkin tehnyt suhteellisen vähän, mutta rukkeja sen sijaan kulkeutui paljon myös Vesilahden ulkopuolelle. Sekä rukeissa että keinutuoleissa kaikki välipuut sorvattiin eri tavoin koristeellisiksi. Useimmiten sorvilla muotoiltiin kynttilänjalkoja, mutta niitä Jannen ei tiedetä valmistaneen.


Varvari-Jannen tai hänen isänsä tekemä rukki Vesilahden kotiseutumuseossa. Esine nro 24.
Rukin on omistanut Hilda Sirén (Lindroos).

Varvari-Jannen eli Juho Aaron Valleniuksen vaimo Tilda oli kotoisin Rautaniemeltä, mutta lapsia perheessä ei ollut. Jannen isä oli myös tullut Narvaan Tyrväältä. Frans Ropon mukaan Varvari-Janne oli kovin puhelias ja tiesi monenlaisia juttuja juuri Tyrvään suunnalta. Sieltä suunnalta taloissa liikkui myös kuuluisa Jeppee, josta aikoinaan kerrottiin juttuja niin Tyrväässä kuin myös Vesilahdessa. Jeppee söi Jannen mukaan vain joka kolmas päivä. Ja kun Jeppee tuli muutamaksi päiväksi taloon, niin hän lupasi ylöspitonsa korvikkeeksi tinata emännän kahvipannun. Ja Jeppee todella tinasi pannun. Kun sitten emäntä tarkasti pannua, hän totesi, että tämä tinaushan lähtee pois! Jeppee totesi vain, että niin lähtee tämäkin poika, ja on nyt sillä tiellään. (Roppo 1979)

Jannen tuttaviin kuului myös opettaja Akseli Nopola, joka antoi Jannelle mm. päivän sanomalehden luettavaksi. Tosin Jannelle itselleen tuli Suometar-lehti. Tämän tietäen ihmisiä poikkesi varvarin luokse lehden lukemisen toivossa. Kävijät tietenkin saivat kuulla Jannen kaskuja. Jouluna varvari levitti pirttiinsä joulupahnat, joissa lapset saivat käydä telmimässä ja tutustuivat näin vanhoihin joulutapoihin. Myös limonaadia varvari tarjosi lapsille. Tampereen Sanomissa vuodelta 1910 kerrotaan, että kuntakokous valitsi Varvari-Jannen sekä kauppias Riihiojan valvomaan järjestystä Narvan torilla, joka sijaitsi Ristiveräjillä meijerin vieressä. Torille, jonka pitoaika oli perjantaisin klo 7 - 12, sai tuoda kaikenlaisia maatalous- ja kotiteollisuustuotteita, mutta tehdastuotteet ja rihkamatavarat olivat kiellettyjä. Komeat viiksensä varvari oli ajanut pois vaimonsa toivomuksesta; varvari oli vain todennut, että "Jos se kerran on sun tahtos". (L-VS 1969; TS 1910)

Kun Jannen vaimo Tilta kuoli ehkä 1930-luvulla, hän otti uuden vaimon Hannan Lempäälästä. Uusi vaimo oli kuitenkin tuhlaavaisempi ja hänen kerrotaan tuhlanneen Jannen rahavarat. Onni Sivénin mukaan Janne ja Hanna eivät enää asuneet Sorvalassa, vaan Pöyhölän Rauhalassa vienankarjalaisen Pallaksen jälkeen ja ennen kuin Kusti Nyman tuli siihen Kooninkista. Rukkejaan Janne teki edelleen sekä Sorvalassa että Rauhalassa. Toisinaan Hanna ja varvari tappelivat keskenään. Loppuelämänsä Janne kuitenkin joutui elämään Vesilahden kunnalliskodissa, koska jalkasairaus esti sorvin polkemisen. Varvari-Janne oli syntynyt Vesilahden Narvassa 1.7.1863 ja kuoli Vesilahden kunnalliskodissa 87 vuoden ikäisenä 19.11.1950. (Sivén, rippikirja)

Kirkonkirjojen mukaan Jannen isä oli Yli-Pastin renki ja myöhemmin sorvari Johan David Abrahamsson Wallenius (s. 27.8.1836). Jannen äiti oli Ala-Pastin itsellisnainen Miina Antintytär Kanon (s. 27.4. 1826). Sukunimi Kanon on melko harvinainen sotilasnimi, joten Miinan isä lienee ollut Porin prikaatin sotilas etunimeltään Anders. Sekä Vesilahden Narvasta että Tyrvään Komeron kylistä tunnetaan Kanon -nimisiä sotilaita. Miina ja Johan avioituivat 29.4.1858, ja Janne syntyi 1863. Jannella oli 3 siskoa, joista nuorin kuoli pienenä. Jannen isän Johan Davidin kerrotaan kuuluneen Vesilahden luottamusmiehenä siihen suureen lähetystöön, joka lähti vuonna 1899 Pietariin keisari Nikolai II:n puheille vaatimaan Helmikuun manifestin peruuttamista. Viisisataa luottamusmiestä ja yli puoli miljoonaa adressin allekirjoitusta eivät kuitenkaan tehneet keisariin vähintäkään vaikutusta. Keisarin sanan tuonut lähetti sanoi vain, että "Menkää kotiinne. En minä ole teille vihainen". Frans Roppo muisti, että Jannen isä oli vanhoilla päivillään melkein sokea. (Kirkonkirjat, Poukka 1983, Roppo 1979)  

 
Valokuva vuodelta 1909. Koppalakkipäisen miehen on ilmoitettu olevan suutari Vallenius Ylä-Narvantieltä. Jos hän on Jannen isä, hän on kuvassa 83-vuotias.
Narvassa on puhuttu myös suutari Valleniuksesta. Kuka hän sitten oli? Kun Jannen äiti Miina Vallenius kuoli keuhkotautiin vuonna 1902, kirkonkirjoissa ilmoitettiin hänen olleen sorvarin vaimo, mutta hänen omaisekseen mainittiin suutari Juho Kustaa Vallenius. Vaikka tiedot eivät nyt oikein täsmää, niin mainitun omaisen eli Juho Kustaan luulisi tietenkin olleen Miinan mies Johan David, jonka kerrotaan eläneen vielä vuosikausia 1900-luvulla. Ehkä vanhempi sorvari Juho olikin ryhtynyt tekemään myös suutarintöitä, kun poika Janne jatkoi varvarina. Tai ehkä Juho oli alun perin sekä suutari että varvari. Kirkonkirjojen mukaan Vesilahdessa ei ollut kahta Juho Valleniusta, joten suutari Juho Vallenius todennäköisimmin oli Jannen isä. Juho oli omaisena myös vuonna 1885 Hinsalan Kyläkärjen ruotiukolle Juho Kaarlonpoika Jännälle. Miksi näin oli, ei ole selvillä.

Valokuvassa vuodelta 1909 (kuva vasemmalla) on koppalakkipäinen parrakas mies, jonka on ilmoitettu olleen suutari Vallenius Ylä-Narvan tieltä. Jos kuvan Vallenius on Jannen isä, hän on kuvassa 83-vuotias. Mies vaikuttaa liian iäkkäältä ollakseen 46-vuotias varvari-Janne.
Aamulehdessä oli 16.1.1890 suutarimestari Juho Walleniuksen ilmoitus, jossa hän haki näyttävästi palvelukseensa suutarin sälliä ja vielä pitemmäksi aikaa. Suutari lupasi myös kustantaa hakijan junamatkan ja kyydin Vesilahteen asti. Muuan huomionarvoinen seikka on, että Juho kirjoitti kotikylänsä nimen muodossa Naarva. Walleniuksen on täytynyt saada virallinen suutarinoppi, sillä ilmoituksessa tuskin olisi voinut muutoin käyttää mestari-titteliä. Kysymyksessä on siis Jannen isä, suutari-Juho.

Jos viikkopalkka oli 5 markkaa, sälli sai n. 22-23 markkaa kuukaudessa. Se vastaa nykyrahassa n. 110 euron kuukausipalkkaa, mutta vertailu on ontuva. Sällillä oli kuitenkin tiedossa asunto ja tietty määrä ylöspitoa. Tiedossa ei ole, saiko Juho avukseen sällin.
Kotiseutumuseon kokoelmissa on suurehko kirkkosilkki, jonka on omistanut Varvari-Jannen isosisko Johanna Vilhelmiina Wallenius. Silkin valmistusajaksi on mainittu 1890. Mitat: pituus 133 cm, leveys 133 cm ja silkkihapsut 25 cm. Silkin numero museossa on 420.

Johanna oli aviossa Kuralan Kalle Vesikiven kanssa. Heidän poikansa Antti Vesikivi (26.10.1887-2.3.1944) opiskeli tohtoriksi erikoisalanaan suoviljelys. Opetustöittensä jälkeen hän toimi pitkään Leteensuon koeaseman johtajana Hattulassa. Nuoruudessaan Antti Vesikivi oli osallistunut mm. Tähti Nuorisoseuran toimintaan. Varvari-Janne oli siis Antti Vesikiven eno. (L-VS 1944)

Vallenius-Varvarit olivat Sorvalan tunnetuimmat asukkaat, mutta he eivät olleet ainoat. Asiakirjat tietävät, että Sorvalan omisti ehkä jo 1920-luvulta lähtien Kristillinen työväenyhdistys, jonka aikaisempi toimitalo oli ollut Kristillinen Poukka Narvan kivisillalta hieman Kostialansaareen päin. Kun venäläiset alkoivat vuonna 1916 rakentaa linnoitteita ja vallihautoja, he ottivat Kristillisen Poukan upseeriston tukikohdaksi ja häätivät työväenyhdistyksen pois. Vuonna 1918 rakennus tuhoutui tulipaloissa Narvan muiden talojen ohella. Työväenyhdistys hankki ilmeisesti melko pian Sorvalan eli varvari-Jannen työpaikan uudeksi toimitilakseen. Ehkä kauppa tapahtui jo vanhan varvarin kuoltua.

Vaikuttaa kuitenkin hieman erikoiselta, että Sorvala on muistettu samanaikaisesti työväenyhdistyksen toimipaikaksi sekä Varvari-Jannen työpaikaksi ainakin 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Osa muistajista on ilmaissut asian hieman sekavasti. Asia ei ole täysin ratkaistavissa nykyisin tiedoin. On tietenkin mahdollista, että ristiriitaa ei ole. Jannen rukkiverstas on voinut olla pienehkön rakennuksen toisessa päässä (kummassa?) ja toisessa päässä on sitten ollut työväenyhdistyksen pieni toimitila. Myös 1950-luvulla rakennus toimi sekä asuntona että verstaana. Toisen maailmansodan tienoilla Jannen asuntona oli myös Pöyhölän Rauhala, ja suutari Valleniuksen kerrotaan asuneen Pietilän lähellä Ylä-Narvantiellä.

Kristillinen työväenyhdistys ei ollut mikään pikkuyhdistys, sillä bäckiläis-evankelisen herätyksen ansiosta jäseniä oli varsin paljon. Yhdistys järjesti Sorvalan vieressä olevalla nurmikolla suuria kesäjuhlia, joihin tuli runsaasti väkeä mm. Alho-laivalla. Sorvalan tilat riittivät ainoastaan kahvinkeittoon, pullien leivontaan ja rusinasopan valmistamiseen juhlavieraille. Paikallisina puhujina olivat mm. Viljaranta, Kaarne, kauppias Riihioja, Vesilahden seurakunnan papit sekä Suomen lähetysseuran matkasaarnaaja Kalle Jussila. Toivo Poukka on kertonut, että puhujana oli joskus ollut myös Alpo Lumme, joka toimi pitkään sosialidemokraattien kansanedustajana ja Mikkelin läänin maaherrana. (Poukka 1983, Jussila 1983)

Eräänä 1930-luvun syysiltana Sorvalassa järjestetyssä hartaustilaisuudessa puhuja kysyi, että kuka haluaa kerätä kolehdin. Muuan takapenkin mies ilmoitti, että ”Kyllä minä kokuan”. Niin hän myös tunnollisesti kokosi kolehdin, mutta painui rahojen kanssa kiireesti ulos pimeään ja häipyi sen tien.

Sorvalan höyläpenkki       Sorvalan lattia
Sorvalassa on 1900-luvun alkupuolen höyläpenkkejä. Maalausalustoina niistä on tullut "taideteoksia". Myös jykevä lankkulattia on saanut osansa.

Kun kristillinen työväenyhdistys alkoi suunnitella rukoushuonetta, se muutti nimensä Narvan rukoushuoneyhdistykseksi. Työt alkoivat 1955, mutta ne keskeytyivät, koska alueelta löytyi kristillinen hautausmaa, jota oli käytetty välillä 1100-1300, siis ennen roomalaiskatolisen seurakunnan tuloa Vesilahteen. Rukoushuone valmistui vuonna 1960, ja nyt rakennus toimii Narvan Kyläkirkkona. Taidemaalari Otto Toivonen oli maalannut työväenyhdistykselle vuosina 1914-15 kaksi raamatullisiin kertomuksiin perustuvaa taulua, jotka olivat olleet jo Kristillisen Poukan seinällä (kuvat oikealla). Sieltä ne pelasti tulen alta Kalle Åker, ja taulut vietiin seuraavaksi Sorvalaan. Sieltä ne siirtyivät Martti Annalan entisöiminä Narvan Kyläkirkon seinälle. (Poukka 1990)

Toisen maailmansodan jälkeen Sorvala toimi koulun keittäjän asuntona (mm. Sanni Salminen) ja pitkään poikien puukäsityöverstaana. Höyläpenkit kiersivät puutyökaluja täynnä olevan pirtin reunoja. Tämän vaiheen jälkeen Sorvala on ollut milloin missäkin käytössä; varastona, aputilana jne.

Varvari-Jannen mökki on pieni (6 x 10,5 m) ja vaatimaton hirsimökki, mutta sillä on kiehtovaa historiaa takanaan. Tulevaisuus näyttää, mikä on sen kohtalo. Nyt ei ole ainakaan lupaa purkaa tai siirtää sitä.

Yrjö Punkari, 2016-2017

Pietari Merellä       Jeesus kolkuttaa
Otto Toivosen maalaamat taulut vuosilta 1914-1915. Nykyään taulut sijaitsevat Narvan kyläkirkon seinällä.

Lempäälän-Vesilahden Sanomissa 24.12.1969 olleen artikkelin yhteydessä
oli piirros Valleniuksen perheestä. Muuriin nojaa opettaja Akseli Nopola.
Piirroksen hieno tiilimuuri on myöhemmin korvattu peltimuurilla (pönttöuunilla).
Artikkelin tietosisällön perusteella piirros voi olla opettajan pojan Risto Nopolan tekemä.
 
Sorvala vuonna 2004. Kuva Jari Heiskanen.
Vanhoissa valokuvissa päätyseinän ikkunan yläpuolella on
ollut myös pieni ullakkoikkuna.

Sorvala elokuussa 2016. 

 Mikäli tiedossasi on tarkennuksia yllä oleviin tietoihin, lähetä ne: ymp@sci.fi

Lähteitä:

  • Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia. Vesilahti, 1985.
  • Häihälä Eila (toim.): Vesilahden Kirkonkylän raitti. Vesilahti, 2014.
  • Heiskanen Jari: Narvan ja sen ympäristön rakennusinventointi ja maisemahistorian selvitys. Vesilahden kunta, 2004.
  • Honka-Hallila Helena: Vesilahti 1346-1996. Vesilahti, 1996.
  • Joulupahnoilla Varvarin tuvassa Lempäälän-Vesilahden Sanomat 24.12.1969.
  • Juho Vallenius. Muistokirjoitus. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 1.12.1950.
  • Jussila Veikko: Vielä vähän Valleniusten kodin puolesta. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 27.1.1983.
  • Poukka Toivo: Narvan Rukoushuoneen historia. Esitelmä Narvan rukoushuoneen 30-vuotisjuhlassa 19.5.1990.
    http://www.narvasoft.fi/narva/rh_hist.html
  • Poukka Toivo: Vetoomus Valleniusten kodin puolesta. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 13.1.1983.
  • Tohtori Antti Vesikivi. Muistokirjoitus. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 9.3.1944
  • Vesikivi Antti. Artikkeli Aikalaiskirjassa 1934: http://runeberg.org/aikalais/1934/0724.html
  • Vesilahden kuntakokouksesta t.k.20 pnä. Tampereen Sanomat, 25.10.1910.
  • Vesilahden kirkon historiakirjat ja rippikirjat
  • Karttoja eri vuosilta

Haastatteluja:

Roppo Frans 26.4.1979; Sivén Onni 30.10. 2013, 4.8.2016.