Perämäki ja Kostiala

Perämäki nimenä ei ole kovin omaperäinen. Se ei ole edes virallinen nimi, mutta Narvassa alue tunnetaan vain Perämäkenä. Alue ei ole kovin suuri, mutta sillä on ollut suuri merkitys kautta historian; siellä on nimittäin Narvan alueen laivalaituri. Tie perämäkeen johtaa Narvasta Poukan kautta joen etelälaitaa Alhonlahden rannoille asti tai ehkä vähän siitä eteenpäinkin huviloille.

Perämäki oikeastaan koostuu Narvan itäosasta ja Kostialan maarekisterikylästä. Näiden kahden kylän ikivanha raja kulkee suoraan Narvajoesta Perämäen ja Hurskasvuoren halki Toivolan tiehaaraan (Punkalaitumentien alkupää). Hurskasvuoressa raja kulkee kiviaitana. Koska Hurskasvuoren toinen ja vanhempi nimi on Urkasvuori ja koska 'urkas' (ura) on tarkoittanut aikoinaan rajaa, Hurskasvuoren toinen nimi tarkoittanee vain 'rajavuorta', ja tämä historia palautunee rautakaudelle asti. Hurskas -nimen vuori lienee saanut piirileikkipaikastaan. Hurskas tarkoittaa hauskanpitoa ja hieman maailmallista menoa vanhurskauden vastakohtana.

Perämäki oli vuosikymmenien ajan lähes muuttumatonta aluetta, mutta kun asutus Vesilahdessa alkoi uudelleen kasvaa, myös Perämäestä tuli uudisasutusaluetta. Vanhoja rakennuksia on edelleen nähtävänä, mutta etenkin tienraitin pohjoispuolelle on noussut uusia tyylikkäitä rakennuksia - taidettakaan unohtamatta.
 

 
Eri aikakausina Perämäen alueella on ollut erilainen merkitys ja erilainen kyläyhteys. Alueella oli Kostialan alunperin vain kahden kuuluisan talon kylä; Kippari ja Kostiala. Molemmat talot tunnettiin jo 1540. 1800-luvun alkupuolella tietä Narvan suunnalta ei vielä ollut, vaan Perämäen pohjukkaan kuljettiin Toivolan kautta.

Kippari sanana merkitsee Wallinin (myöh. Voionmaa) mukaan vesitien varrella ollutta majataloa ja anniskelupaikkaa, skipparia, jollaisia oli yleisesti 1500-luvulla. 1680-luvun rippikirjassa Kipparin nimi esiintyy myös muodossa Skipparila. Laivalaiturin vieressä, Kipparin lähellä, on paikka nimeltä Salavalkama, joka on edelleen kyläläisten veneiden piiloinen säilytyspaikka. Ehkä Salavalkama on kuulunut majataloon, joka muutoinkin on sijainnut sopivalla paikalla Narvan edustalla talviteiden ja vesireittien varrella.  

Kipparin ensimmäiset isännät olivat Antti, Niilo, Lauri Niilonpoika ja Martti Seppä. Vesilahden kirkkoherra Jacobus Matthiae hankki vuonna 1588 tilan itselleen ja viljeli sitä lampuotiensa avulla. Lopulta poika Yrjö tuli Kipparin isännäksi. Alkuperäinen isäntä Markku Laurinpoika tahtoi kuitenkin tilansa takaisin ja antoi papille maksuksi parin härkiä. Markku kuitenkin alkoi epäröidä kauppaa ja haki härkänsä takaisin - ja sai sakkoja. Yrjö Jacobinpoika menestyi kuitenkin Kipparissa hyvin ja kohosi peräti Vesilahden siltavoudiksi ja luottamusmieheksi.

Gabriel Kurki sai 20.3.1650 n. 30 tilaa lahjoituksena kuningatar Kristinalta. Tiloihin kuului Kipparikin. Tilat maksoivat veronsa siis Laukolle, ei kuninkaalle. Vasta 1690 tilat palautettiin veronalaisiksi. Vuonna 1728 tilaa piti Påhl Skiepparj. Kolmen talon ruodun sotamies silloin oli Johan Jöransson Blom. Vuodesta 1846 lähtien Kippari oli Rautialan aputila (augment).

Kipparissa oli nykyisen aitan kohdalla tuulimylly, jossa isäntä ei raskinut antaa muiden jauhaa. Hän rikkoi myllynsä, mistä tuli sanonta: "Sais hyvin roikuun vaan" sano Kippari kun tuulimyllyänsä rikko. Kun Åkeri kysyi Kipparilta rukiita, tämä vastasi vain, että "Vasikatkin tuolla kirmaa". Ärölä taas kysyi tiilikraanaa lainaksi. Kippari selitti vain, että "tää on tehty näin ja tää näin, tee sääkin ittelles kraana".

 

Yllä Narvan - Perämäen - Kostialan seutua 1780-luvun Kuninkaankartassa. Tässä vaiheessa alueella oli vain Yli- ja Ali-Kostialan talot sekä Kippari.

Kaukovalta tulkitsee Kostialan nimen kuvaavan muinaista oikeudenkäyntipaikkaa. Sanana Kostiala tarkoittaisi verikostoa. (Kaukovalta 1934, 45)

Pitkään Alhonlahden rannalla sijainnut Kippari siirrettiin uusjaossa 1900-luvun vaihteessa Toivolanjoen toiselle puolelle, nykyiselle paikalleen. Ylempänä sijainnut Kostiala pilkottiin 1764 Ali- ja Yli-Mäkeläksi, joita kansa kutsui vain Aliseksi ja Yliseksi. Merkkejä rakennusten perustoista on edelleen havaittavissa. Yli-Mäkelä siirtyi uusjaossa lähelle Keihosten aluetta (Kauppilat), joten alueelle jäi vain Alinen (nyk. Hyvätti).

 

 
Perämäen alue sai lähtemättömän maineensa kuitenkin vasta laivaliikenteen alettua. Kostialan laivalaiturista tuli Pirkanmaan Pyhäjärven kuuluisimman laivan, Alhon kotisatama. Myös Pohjois-Vesilahti yöpyi aikaisemmin Kostialan laiturissa. Oletettavasti viimeistään tässä vaiheessa kunnostettiin tie suoraan Narvasta laivalaiturille. 1910-luvulla tie oli jo hyväkuntoinen ja se kiersi Toivolan Ärölän kohdalle asti.

Aamuneljältä Tampereelle matkaava väki alkoi kokoontua Kostialan laivalaiturille. Laivalaiturin lähistöön oli myös rakennettu pari tallia laivamatkustajien hevosia varten, mutta ne on jo purettu. Laivamatkustajalla saattoi olla torimyytäviä, ostoaikeita, huvittelumieltä tai eläintenkuljetuksia. Höyrylaiva Alho palveli kaikkia. Vuosisadan alkupuolella rakennettiin myös pitkä puinen laivalaituri, joka toimi samalla uittotukkien purkulaiturina - ja mainiona onkimispaikkana. Tämä laituri purettiin 1960-luvulla.

 
Otto Wirtanen, Ketolan Hermannin poika, oli joutunut koulupoikana riitoihin Narvan opettaja Tiensuun kanssa. Niinpä koulu keskeytyi ja Otto meni Rasin Emman kauppaan Tampereelle. Hän palasi jonkun kahinan jälkeen kuitenkin Narvajoen rannalle ja löysi vaimokseen Törmälän Maijan. Nuoripari rakensi Valkama -nimisen asuntonsa Kostialan laiturin lähelle ennen vuotta 1918 (kuva oikealla). Parin saaren kätkemää ranta-aluetta on ikiaikoja kutsuttu myös Salavalkamaksi. Hirret Otto ja Maija saivat keräämällä järvestä uppotukkeja. Kumpikin kutoi sukkia, kalasteli, piti puutarhaa ja nosti meijerille jäitä.

Pikkumökkiläisenä Otto joutui punakaartiin ja sitä kautta vankileireille ja tuomituksi kuolemaan. K.J.Ståhbergin armahdus kuitenkin pelasti Oton. Vuoden 1918 jälkeen Otto ja Maija kutoivat vielä useita vuosia sukkia, mutta muuttivat ehkä 1920-luvun loppupuolella Tampereelle, jossa Otosta tuli väkevä painija. Otto ja Maija pitivät Raholan puutarhaa. Maijalla oli myös Viljo-niminen poika. Toisen maailmansodan jälkeen Virtaset tulivat pitämään Selinien (Sointujen) pirttiä Hurskasvuoren eteläpuolelle. Otto kalasteli ja Maija kutoi sukkia. Jyrkkä mutkakin sai nimekseen 'Sukkamaijan mutka'. Kostialan puisen laivalaiturin hirsistä Otto sahautti pirttiinsä vuorauksen. Otto kuoli 87 vuoden ikäisenä 1978, Maija oli kuollut jo kauan aiemmin.

Otto ja Maija Wirtasen rakentama Valkama (2001).

 

Valkaman Virtaset olivat Tampereelle lähtiessään myyneet sotilaskapellimestari Arvo Vikman-Lahdensuulle ja hänen laulajatar-vaimolleen Esterille. Ester oli Narvan Takun tyttäriä. Nämä pitivät Valkamaa kesähuvilanaan vuoteen 1938 asti. Sävelsipä Arvo marssinkin Narvan soittokunnalle, jotta olisi saanut sen johtajan Akseli Nopolan lähettämään Vesilahden sanomat ilmaiskappaleena itselleen. Opettaja Nopola oli sanomien päätoimittaja. Valkaman talonmiehenä toimi innokas kalamies ja pärekoppien tekijä "Päärtti" eli Pertti Asp, joka hoiti myös isäntäväen koiran Sapphon. Päärtti oli Juho Toivosen veli.

Ilmeisesti jo Vikman-Lahdensuun aikana Valkama sai nykyisen koristeellisen muotonsa; Wirtasen alkuperäinen pikkupirtti sai lisäosan ja näyttävän lasiverannan. Myöhemmin Valkama on ollut vesilahtelais-turkulaisten sukujen (mm. Yli-Takkujen) omistuksessa. Perämäen tietä kulkeneet narvalaiset muistavat jo vuosikymmenten ajoilta joka kevät huvilan pihaan ilmestyneet patsaat; tyttö ja poika, jotka entistettyinä ilmestyivät Valkaman pihaan keväällä 2001. Huvilaa on kuitenkin huomattavasti ehostettu vuodesta 2003 alkaen.

Vikman oli kerran lyönyt vetoa kanttori Toikan kanssa, että hän soittaa "Iitin Tiltun" joulukirkossa! Ja Vikman voitti vedon - hän oli sovittanut uruilla soitettavan loppumarssin sekaan Iitin Tiltun niin, että muu kansa ei sitä hevin huomannut. Yllä oleva kuva Valkamasta on jo historiallinen.

Perämäen tien keskivaiheilla on 5 hieman eri kokoista vanhempaa asuntoa ja muutamia uusia ja rakenteilla olevia. Rannasta päin tultaessa ensimmäinen vanhoista rakennuksista on pieni keltainen, August Joen rakentama asunto. Siitä Narvaan päin ovat Haapman, Kauranen, Lastunen ja Pelto. Kaikki asunnot ovat olleet 1900-luvun alusta lähtien useiden perheiden asumuksina. Kauranen ja Pelto ovat edelleen vakituisesti asuttuja, Joki ja Haapman kesäasuntoina ja Lastunen on jäänyt rapistumaan. Seuraavassa lyhyt kuvaus rakennusten vaiheista

Tämän keltaisen pirtti-idyllin lienee rakentanut joskus 1900-alussa August Joki. Sen jälkeen asukkaana oli kelloseppä Kalle Roppo, jota sanottiin yleisesti vaan Roppo-Kalleksi. Kalle oli taitava kelloseppä, mutta pikkupojat matkivat hänen tarkastelutyyliään: "Sun kellostas taitaa olla pintelin akseli poikki!"  Kalle muutti myöhemmin Pöyhölän kulmalle ja jatkoi kellosepän töitä. Kallella oli monta lasta, joista osan suku on edelleen Narvan alueella. Laina ja Otto Yli-Kesti asustivat pirttiä vuosikymmenet. Otto oli pitkään Poukan hevosmiehenä. Nykyään rakennuksen omistaa Toini Heinonen.
Hanna ja Kalle Haapmanin asunto on aivan tien vieressä, n. 300 m. laivarannasta. Näillä oli 4 lasta; Nestor, Hanna, Vivi ja Aimo. Nestor oli Alho-laivan lämmittäjänä ja kansimiehenä vuodesta 1923 alkaen. Kansimiehen tehtäviin kuului rahastus ja tavaran purkaminen ja lastaaminen. Nestor ja Katri asustivat aluksi Kallen kotitalossa, hetken myös August Joen rakentamassa asunnossa. Kun laivaliikenne 1940-luvun lopulla sammui, Nestor rakensi uuden talon lähemmäksi rantaa, teki taidokkaita puutöitä ja kävi ruuhellaan kokemassa kalanpyydyksiään Kostialan rannoilla. Nestorin ja Katrin uudempi talo on nyt heidän lastensa kesäasuntona. Nestorin kotitalossa asuivat myöhemmin Eeva ja Kalle Hankala, Toivo Lahtisen perhe, Paloheimot ja Vestoja parissakin polvessa. 

Alho-laiva saapumassa Kostialan laivalaituriin ehkä 1930-luvulla, koska laiturilla on kapellimestari Arvo Vikmanin koira Sappho.


Perämäen alue 1930-luvulla. Tekstissä kerrotut pienehköt asunnot sijaitsevat kartan keskivaiheilla (numeroina 2). 
Myös Kaurasen asunnon rakentajana on saattanut olla Sulo Willgren, koska Frans Kaurasen vaimo Hilja oli Sulo Willgrenin sisar. Frans Kauranen oli "lastuulla" Nokian Pitkäniemen sairaalassa eli kärräsi halkoja laivarannassa. Tyttäristä Rauha avioitui Frans Hirvosen kanssa, ja pari muutti Viialaan. Aino avioitui turkisliikkeen omistajan Pentti Paloheimon kanssa; nämä muuttivat Tampereelle. Seuraavina omistajina olivat Taimi ja Olavi Kallio, kunnes rakensivat Viraantien alussa olevan, nykyisin Heinävän pyöräliikkeenä tunnetun rakennuksen. Toisen maailmansodan jälkeen Kaurasen asunnon ostivat Orvokki ja Olli Hämäläinen

Lastusen pieni mäkitupa on nähnyt monta perhettä. Vanhimpana asukkaan paikkakuntalaiset muistavat parturi Baldanin. Sen jälkeen rakennukseen tulivat Hilja ja Otto Hirvonen, mutta muuttivat pian Toivolaan. Seuraavina asukkaina olivat Hilda ja Emil Ketola. Myöhemmin Nokialle muuttaneen Sylvi-tyttären mies Virtanen rakensi Ylä-Narvantien varteen talon, jossa ovat asustaneet Anna-Liisa ja Heikki Peltomäki. Lyyti ja Kalle Lastunen ostivat rakennuksen joskus 1930-luvulla. Heidän tyttärensä Tyyne Rikander oli nyt jo rapistumassa olevan asunnon viimeinen haltija.

Hieman suurempi on asuntoalueen Narvan puoleisin rakennus, jonka on pystyttänyt Kustaa Willgren. Pojat Sulo ja Väinö suomensivat myöhemmin sukunimen Valorannaksi. Kustaa Willgren perusti Narvan työväenyhdistyksen vuonna 1906. Ainakin näytelmätoimintaa yhdistys harjoitti. Vuoden 1918 jälkeen Willgrenin rakennuksen ostivat Kalle ja Olga Åker. Kalle oli Nokia Oy:n metsätyönjohtaja, ja poika Hannes jatkoi tässä työssä. Hän suomensi sukunimensä muotoon Pelto. Joen puolelta on purettu täkkien tikkaaja Amanda Rautellin mökki. Amandan veli piti kauppaa Narvassa. Seuraavaksi onkin jo Narvan Poukan suuri maatila.


Kostialansaaressa poltetaan usein myös juhannuskokko.

Alhonlahden Hiidennokka eli Kuparinokka nähtynä Kostialan laivalaiturilta.
Narvan Saha ja Mylly Oy omisti laivalaiturin vierellä olevan suurehkon saaren, Kostialansaaren (1700-luvun kartassa Peltosaari). Kun 1950-luvun lopulla etsittiin kylälle uutta uimapaikkaa, saareen tehtiin tie ja Vesilahden kunta osti koko saaren virkistyspaikaksi. Vuosien varrella saaren varustusta on parannettu laiturein, uimakopein, pyykinpesupaikoin ja tuomalla hiekkaa rantoihin. Juhannuksena kyläyhdistys on muutamia kertoja järjestänyt juhannusjuhlan ja -kokon.

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin venäläiset luulivat saksalaisten hyökkäävän näiden seutujen kautta Venäjälle. Niinpä koko Perämäki ja siitä etelään päin Hurskasvuori, Havukallion alue ja Ärölän vuori linnoitettiin juoksuhaudoin, korsuin ja kuularuiskepesäkkein jne. Metsäisissä kohdissa linnoitteet ovat edelleen selvästi nähtävillä. Kostialan Yli-Mäkelän talossa pidettiin vallitöiden aikana baaria.

Kostialan länsipuolella on suurehko kivi 'Vunteerinkikivi', jonka luona Kostialan renki mietti (fundeerasi) kolme päivää, veisikö Hinsalan Hukian piian vihille.
   

 
 

Perämäki on edelleenkin mainio asuinpaikka. Alueelle laadittiin tonttikaava, ja niinpä jatkossa Perämäen järvimaisemien tuntumiin nousee useita taloja - yllä muuan ensimmäisistä uusista. Vuonna 2011 tätä rakennusta on jo jonkun aikaa asuttu, mutta tästä rantaan päin on taas kaksi rakennusta tekeillä.

 

 

 


Lähteitä:

Alanen Timo, Kepsu Saulo (toim.): Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805, SKS,1989.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia, 1950.
Hakuni, Nopola, Kahiluoto, Poukka (toim.): Vesilahti 1346-1946.
Heiskanen Jari: Kulttuuriympäristö tutuksi  - hanke. Vesilahden kunta, 2003. 
Honka-Hallila Helena (toim.): Esa ja Anna. 1997. Hyvä yleisesitys koko Kostialan-Toivolan alueelta.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Uudemman Vesilahti-tietouden perusteos.
Kankaanpää Matti J.: Porin läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusrulla 1728. Tmi Toiset Aijat, 2003. S. 91.
Kaukovalta K.V.: Pirkkalan historia, Pirkkalan heimo- ja keskiaika. Tampere 1934.
Komu Sakari: Vesilahden Sakoisten Komu, Kostialan Kippari, Narvan Vesto, 2001.
Nopola Risto: Alho-Laiva laituriin höyrysi. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 11.5.1978.
Poukka Toivo: Otto Virtasen värikkäistä vaiheista. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 16.3.1978.
Puro Ritva (toim.): Vesilahden seurakunnan rippikirja vuosilta 1688-1694. Vesilahden seudun sukututk. seuran julk. I, 2006.
Valkama Minna: Vesilahden torppariajan historiaa , 2000. Yleiskatsaus torppariajasta.
Valkama Minna: Torpparitietoja 1861-1879 , 2000. Luettelo Vesilahden yhden ajanjakson torpista.
Wallin (Voionmaa) Väinö: Suomen maantiet Ruotsinvallan aikana. Kuopio 1893. ('skippare' s. 13)
Wesilahti-Seuran nauhoitearkisto ja asiakirjalähteet.
Muistitietoja mm. Terttu Punkari. Lisää lähteitä Klaus Kurjen tien tekstien lähdeluettelossa.

© Yrjö Punkari 2001-2014