| Perämäki
ja Kostiala |
 Valkama (kuva: Martti Lietonen) |
| Perämäki nimenä ei ole kovin
omaperäinen. Se ei ole edes virallinen nimi, mutta Narvassa alue
tunnetaan vain Perämäkenä. Alue ei ole kovin suuri, mutta sillä on
ollut suuri merkitys kautta historian; siellä on nimittäin Narvan
alueen laivalaituri. Tie perämäkeen johtaa Narvasta Poukan maatilan kautta joen etelälaitaa Alhonlahden rannoille asti tai ehkä vähän siitä eteenpäinkin huviloille. Perämäki oikeastaan koostuu Narvan itäosasta ja Kostialan maarekisterikylästä. Näiden kahden kylän ikivanha raja kulkee suoraan Narvajoesta Perämäen ja Hurskasvuoren halki Toivolan tiehaaraan (Punkalaitumentien alkupää). Hurskasvuoressa raja kulkee kiviaitana. Koska Hurskasvuoren toinen ja vanhempi nimi on Urkasvuori ja koska 'urkas' (ura) on tarkoittanut aikoinaan rajaa, Hurskasvuoren toinen nimi tarkoittanee vain 'rajavuorta', ja tämä historia palautunee rautakaudelle asti. Tosin raja on hitusen muuttanut suuntaansa isojaon jälkeen, ehkä uusjaon aikana. Rajan pohjoispää Narvanjoella on siirtynyt itään ja eteläpää muutamia kymmeniä metrejä länteen. Molemmat rajat löytyvät vielä vuorelta. Hurskas -nimensä vuori lienee saanut piirileikkipaikastaan. Hurskas tarkoittaa hauskanpitoa ja hieman maailmallista menoa vanhurskauden vastakohtana. Perämäki oli vuosikymmenien ajan lähes muuttumatonta aluetta, mutta kun asutus Vesilahdessa alkoi uudelleen kasvaa, myös Perämäestä tuli uudisasutusaluetta. |
|
| Eri aikakausina Perämäen alueella on ollut erilainen
merkitys ja erilainen kyläyhteys. Alueella oli Kostialan alunperin vain
kahden kuuluisan talon kylä; Kippari ja Kostiala. Molemmat talot
tunnettiin jo 1540. 1800-luvun alkupuolella tietä Narvan
suunnalta ei vielä ollut, vaan Perämäen pohjukkaan kuljettiin Toivolan kautta.
Kippari sanana merkitsee Wallinin (myöh. Voionmaa) mukaan vesitien varrella ollutta majataloa ja anniskelupaikkaa, skipparia, jollaisia oli yleisesti 1500-luvulla. 1680-luvun rippikirjassa Kipparin nimi esiintyy myös muodossa Skipparila. Laivalaiturin vieressä, Kipparin lähellä, on paikka nimeltä Salavalkama, joka on edelleen kyläläisten veneiden piiloinen säilytyspaikka. Ehkä Salavalkama on kuulunut majataloon, joka muutoinkin on sijainnut sopivalla paikalla Narvan edustalla talviteiden ja vesireittien varrella. Kipparin ensimmäiset isännät olivat Antti, Niilo, Lauri Niilonpoika ja Martti Seppä. Vesilahden kirkkoherra Jacobus Matthiae hankki vuonna 1588 tilan itselleen ja viljeli sitä lampuotiensa avulla. Lopulta poika Yrjö tuli Kipparin isännäksi. Alkuperäinen isäntä Markku Laurinpoika tahtoi kuitenkin tilansa takaisin ja antoi papille maksuksi parin härkiä. Markku kuitenkin alkoi epäröidä kauppaa ja haki härkänsä takaisin - ja sai sakkoja. Yrjö Jacobinpoika menestyi kuitenkin Kipparissa hyvin ja kohosi peräti Vesilahden siltavoudiksi ja luottamusmieheksi. Gabriel Kurki sai 20.3.1650 n. 30 tilaa lahjoituksena kuningatar Kristinalta. Tiloihin kuului Kipparikin. Tilat maksoivat veronsa siis Laukolle, ei kuninkaalle. Vasta 1690 tilat palautettiin veronalaisiksi. Vuonna 1728 tilaa piti Påhl Skiepparj. Kolmen talon ruodun sotamies silloin oli Johan Jöransson Blom. Vuodesta 1846 lähtien Kippari oli Rautialan aputila (augment). Kipparissa oli nykyisen aitan kohdalla tuulimylly, jossa isäntä ei raskinut antaa muiden jauhaa. Hän rikkoi myllynsä, mistä tuli sanonta: "Sais hyvin roikuun vaan" sano Kippari kun tuulimyllyänsä rikko. Kun Åkeri kysyi Kipparilta rukiita, tämä vastasi vain, että "Vasikatkin tuolla kirmaa". Ärölä taas kysyi tiilikraanaa lainaksi. Kippari selitti vain, että "tää on tehty näin ja tää näin, tee sääkin ittelles kraana". |
Yllä Narvan - Perämäen - Kostialan seutua 1780-luvun Kuninkaankartassa. Tässä vaiheessa alueella oli vain Yli- ja Ali-Kostialan talot sekä Kippari. Pitkään Alhonlahden rannalla sijainnut Kippari siirrettiin uusjaossa 1900-luvun vaihteessa Toivolanjoen toiselle puolelle, nykyiselle paikalleen. Ylempänä sijainnut Kostiala pilkottiin 1764 Ali- ja Yli-Mäkeläksi, joita kansa kutsui vain Aliseksi ja Yliseksi. Merkkejä rakennusten perustoista on edelleen havaittavissa. Yli-Mäkelä siirtyi uusjaossa lähelle Keihosten aluetta (Kauppilat), joten alueelle jäi vain Alinen (nyk. Hyvätti). Kaukovalta tulkitsee Kostialan nimen kuvaavan muinaista oikeudenkäyntipaikkaa. Sanana Kostiala tarkoittaisi verikostoa. (Kaukovalta 1934, 45) |
 Alho-laiva saapumassa Kostialan vanhaan laivalaituriin ehkä 1930-luvulla, koska laiturilla on kapellimestari Arvo Vikmanin koira Sappho. | Perämäen alue sai lähtemättömän maineensa kuitenkin
vasta laivaliikenteen alettua. Kostialan laivalaiturista tuli Pirkanmaan
Pyhäjärven kuuluisimman laivan, Alhon kotisatama. Myös Pohjois-Vesilahti
yöpyi aikaisemmin Kostialan laiturissa. Oletettavasti viimeistään
tässä vaiheessa kunnostettiin tie suoraan Narvasta laivalaiturille.
1910-luvulla tie oli jo hyväkuntoinen ja se kiersi Toivolan Ärölän
kohdalle asti. Aamuneljältä Tampereelle matkaava väki alkoi kokoontua Kostialan laivalaiturille. Laivalaiturin lähistöön oli myös rakennettu pari tallia laivamatkustajien hevosia varten, mutta ne on jo purettu. Laivamatkustajalla saattoi olla torimyytäviä, ostoaikeita, huvittelumieltä tai eläintenkuljetuksia. Höyrylaivat Alho ja Pohjois-Vesilahti palvelivat kaikkia. Vuosisadan alkupuolella rakennettiin myös pitkä puinen laivalaituri, joka toimi samalla uittotukkien purkulaiturina - ja mainiona onkimispaikkana. Tämä laituri purettiin 1960-luvulla. |
| Otto Wirtanen, Ketolan Hermannin poika, oli
joutunut koulupoikana riitoihin Narvan opettaja Tiensuun kanssa. Niinpä koulu keskeytyi ja
Otto meni Rasin Emman kauppaan Tampereelle. Hän palasi jonkun kahinan
jälkeen kuitenkin Narvajoen rannalle ja löysi vaimokseen Törmälän Maijan.
Nuoripari rakensi Valkama -nimisen asuntonsa Kostialan laiturin
lähelle ennen vuotta 1918. Parin saaren kätkemää
ranta-aluetta on ikiaikoja kutsuttu myös Salavalkamaksi. Hirret
Otto ja Maija saivat keräämällä järvestä uppotukkeja. Kumpikin kutoi
sukkia, kalasteli, piti puutarhaa ja nosti meijerille jäitä. Pikkumökkiläisenä Otto joutui punakaartiin ja sitä kautta vankileireille ja tuomituksi kuolemaan. K.J.Ståhbergin armahdus kuitenkin pelasti Oton. Vuoden 1918 jälkeen Otto ja Maija kutoivat vielä useita vuosia sukkia, mutta muuttivat ehkä 1920-luvun loppupuolella Tampereelle, jossa Otosta tuli väkevä painija. Otto ja Maija pitivät Raholan puutarhaa. Maijalla oli myös Viljo-niminen poika. Toisen maailmansodan jälkeen Virtaset tulivat pitämään Selinien (Sointujen) pirttiä Hurskasvuoren eteläpuolelle. Otto kalasteli ja Maija kutoi yhä sukkia. Jyrkkä mutkakin sai nimekseen 'Sukkamaijan mutka'. Kostialan puisen laivalaiturin hirsistä Otto sahautti pirttiinsä vuorauksen. Otto kuoli 87 vuoden ikäisenä 1978, Maija oli kuollut jo kauan aiemmin. |
 Otto ja Maija Wirtanen rakensivat Valkaman asunnokseen joskus ennen vuotta 1918. Heidän jälkeensä rakennus toimi vuosikymmenet huvilana. Alkuperäinen rakennus on edelleen osa Valkamaa, mutta Tuula ja Martti Lietonen ovat laajentaneet ja ehostaneet rakennuksen sekä koko alueen todella upeaksi asuinpaikaksi. Katso myös aloituskuva yhäältä. (Kuva: Martti Lietonen) |
| Narvassa oli 1800-luvulla Ali-Takun ja
Yli-Takun maatilat. Adam Yli-Takku (s. 1836) avioitui
Miina Adriantytär o.s. Laadun (s. 1839)
kanssa, ja heillä oli kaikkiaan kymmenen lasta, joista kuitenkin neljä kuoli
nuorena. Kuusi
lasta jäi lähiseudulle. Vanhin Kaarle (s. 1862) otti
sukunimekseen Lehto. Alma avioitui
Rautellille, ja nuorin Otto Takku (s. 1883) avioitui
Narvaan opettajaksi tulleen Akseli Nopolan sisaren Alma
Johanna Nopolan kanssa. Viides lapsista eli Viktor Emil (s. 1871) otti sukunimekseen Lahtinen ja muutti kauppiaaksi Tampereelle. Hän avioitui Lydia Emilia o.s. Savelan (s. 1877) kanssa, ja heillä oli seitsemän lasta. Vanhin eli Esteri Emilia (s. 1898) avioitui vuonna 1922 hämeenlinnalaisen sotilaskapellimestari Arvo Vikmanin (s. 1881) kanssa. Pariskunta käytti toisinaan sukunimenään Vikman-Lahdensuu; jälkiosa lienee vapaa suomennos nimestä Vikman. Kun Otto ja Maija Virtanen siirtyivät Valkamasta Tampereelle, he myivät asuntonsa Arvo ja Ester Vikmanille lähinnä huvilaksi vuoden 1922 jälkeen. Tähän aikaan Valkama oli harmaa pikkupirtti. Ilmeisesti Arvo jossakin vaiheessa lisäsi rakennukseen koristeellisen lasiverannan, jollaista paikkakuntalaiset eivät olleet vielä nähneet ja aina rantaan kulkiessaan sitä ihailivat. Arvo kuitenkin kuoli 1938, minkä jälkeen Valkama jäi Ester Vikmanin (k. 1974) sekä hänen sisarustensa ja näiden sukulaisten huvilaksi. Valkaman talonmiehenä toimi innokas kalamies ja pärekoppien tekijä "Päärtti" eli Pertti Asp, joka hoiti myös isäntäväen koiran Sapphon. Päärtti, joka oli Heikki Toivosen veli, oli todellinen monitoimimies. Hän nuohosi savupiippuja, tilkitsi rakennuksia, vaihtoi silmälaseja, myi kintaita ja puukkoja sekä oli kristillisen työväenyhdistyksen aktiivijäsenen. Arvo Vikman oli myös säveltäjä ja sävelsi marssin Narvan soittokunnalle. Sävellyksessä on merkintä, että hän haluaisi palkakseen Vesilahden sanomien vuosikerran. Ehkä toive myös toteutui, sillä soittokunnan vakituinen johtaja Akseli Nopola oli samalla sanomien päätoimittaja. |
 Valkaman patsaat (Kuva: Martti Lietonen) Kostialansaarentietä kulkeneet narvalaiset muistavat jo vuosikymmenten takaa Valkaman huvilan, jonka pihaan joka kevät ilmestyivät patsaat; tyttö ja poika (Punahilkka ja Sepän sälli). Entistettyinä ne ovat edelleen ilmestyneet keväisin Valkaman pihaan ja kertoneet ohikulkijoille, että nyt on kesä! |
 Yllä Arvo Vikman ja laulajatar-vaimonsa Ester Vikman-Lahdensuu Hämeenlinnan kodissaan. Risto Nopolan mukaan Arvo Vikman kuului Narvan "katukuvaan" punaisine turkishattuineen (= Turkin kansallispäähine fetsi) ja bernhandilaiskoirineen. Fetsi on yhä tallella. |
Vaikka Arvo Vikman sai
palkintoja sävellyksistään ja teki useita sovituksia soittokunnille,
hänet tunnettiin etupäässä hyvin tiukkana ja taitavana kapellimestarina.
Konserttikiertueilla Vikman johti mm. Karjalan Jääkärirykmentin
50-miehistä sotilassoittokuntaa. Kerran Arvo Vikman oli lyönyt vetoa kanttori Toikan kanssa, että hän soittaa "Iitin Tiltun" joulukirkossa, jonne kyseinen renkutus oli tietenkin täysin sopimaton. Vikman kuitenkin voitti vedon! Hän oli nimittäin sovittanut uruilla soitettavan loppumarssin sekaan Iitin Tiltun niin, että muu kansa ei sitä lainkaan voinut huomata. Arvo Vikman johti Narvan Soittokuntaa suurimmissa tilaisuuksissa. Ainakin Narvan Seurantalon vihkiäisissä 1935 Arvo johti soittokuntaa ja Ester Vikman esitti yksinlaulua sekä lausuntaa. Tässä tilaisuudessa Arvo johti teosta 'Oi kallis Suomenmaa' ja pyysi nuorta rumpalia Risto Nopolaa lyömään Oi -sanan kohdalla niin kovaa kuin suinkin jaksoi. Näin Risto myös teki, mutta samalla rummun kalvo puhkesi! Aamulehden mukaan teos sai yleisön myrskyiset suosionosoitukset. Tosin sitä ei mainittu, oliko juuri rummun kohtalo osasyynä suosionosoituksiin. Arvo myös toimitti Hämeenlinnasta taiteilija Lauri Nummisen Narvan Seurantalon kulissien ja muiden maalausten suorittajaksi. |
| Perämäentien ominaisluonteeseen ovat kuuluneet pienehköt
asunnot, jotka pääosin ovat edelleen tallella. Edellä kuvattu Otto Wirtasen
mökki oli myös aikoinaan pieni, mutta se on nyt suurempi. Tämän keltaisen pirtti-idyllin lienee rakentanut joskus 1900-alussa August Joki. Joki oli kuulunut 1918 punaisten päälliköihin ja kaatui taisteluissa Tampereella. Holhooja myi "Joki-vainajan" asuntoa läheltä Kostialan laivarantaa vasta syksyllä 1925. Sen jälkeen asunnon omisti kelloseppä Kalle Roppo, jota sanottiin yleisesti vaan Roppo-Kalleksi. Kalle oli taitava kelloseppä, mutta pikkupojat matkivat hänen tarkastelutyyliään: "Sun kellostas taitaa olla pintelin akseli poikki!" Kalle muutti myöhemmin Pöyhölän kulmalle ja jatkoi kellosepän töitä. Roppo-Kallella oli monta lasta, joista osan suku on edelleen Narvan alueella. Laina ja Otto Yli-Kesti asustivat pirttiä vuosikymmenet. Otto oli pitkään Poukan hevosmiehenä. Poika Pentti Yli-Kesti toimi jonkun aikaa Narvan sivukirjaston hoitajana. Rakennuksen omistajana lienee ollut myöhemmin Toini Heinonen, mutta idyllisen asunnon omistus on sittemmin jälleen vaihtunut. |
 |
| Nestor Haapman oli Pohjois-Vesilahti -laivan lämmittäjänä ja kansimiehenä vuodesta
1923 alkaen. Kansimiehen tehtäviin kuului rahastus
ja tavaran purkaminen ja lastaaminen. Jo Nestorin isä oli ollut laivamiehenä.
Toisinaan Nestor joutui olemaan myös laivan kapteenina, kun varsinainen kapteeni
oli juonut itsensä humalaan. Jossakin vaiheessa Nestor oli myös Alho-laivassa
töissä. Aluksi Nestor ja Katri olivat asuneet Nestorin kotitalossa (2:13) ja sen jälkeen hetken aikaa myös August Joen rakentamassa asunnossa. Kun laivaliikenne alkoi 1940-luvulla hiipua, Nestor ja Katri rakensivat oman talon lähemmäksi laivarantaa (kuva oikealla). Nestori teki hyvin taidokkaita puutöitä tilauksesta, toimi Poukan talon "teknisenä avustajana" ja myllärinä sekä kävi kokemassa ruuhella kalanpyydyksiään Kostialan rannoilla. Nestorin ja Katrin uudempi asunto on nyt heidän lastensa kesäasuntona. Persoonallisuudeltaan Nestori on muistettu rauhallisena ja harkitsevana miehenä. |
 Nestor ja Katri Haapmanin asunto sijaitsee vastapäätä Valkamaa. |
| Oikealla Pohjois-Vesilahti -laiva, joka oli Alho-laivan
kaltainen mutta korkeampi. Kuvassa saavutaan Laukon rantaan Kurjenkallion
tuntumassa. Laivan portilla seisoo Nestor Haapman. Edellä mainittu Otto Wirtanen
toimi jonkun aikaa 1910-20-luvuilla Pohjois-Vesilahden lämmittäjänä. Laivamatka Kostialasta Tampereelle kesti 4-5 tuntia riippuen ilmoista ja matkanvarrelle osuvista tehtävistä. Lähtö tapahtui jo aamuviideltä, ja matkan varrelle osui 20-30 laituria. Laivat olivat höyrylaivoja, minkä vuoksi mm. Kostialan satamaan tuotiin kesäkautta varten aina suuria halkopinoja. Eri puolilta Vesilahtea laivasatamiin kulki polkuja metsien halki. Kostialan ja Salospohjan satamat olivat 1940-luvulle asti oleellisen tärkeitä myös Narvan ja sen ympäristön lukuisille kauppaliikkeille; kaikki myytävät tuotteet - isot ja pienet - tulivat laivoilla. |
 |
|
1920-luvun lopun kartassa oikealla puolella Kostialaa ja vasemmalla puolella Narvan kaakkoisosaa. Keskellä kulkee raja, joka karttojen mukaan oli olemassa jo 1700-luvulla. Silloin raja oli tosin enemmän pystysuorassa ja alkoi Toivolan tienhaarasta. Raja oli olemassa jo keskiajalla ja ehkä jo rautakaudella, sillä laivalaiturin lähellä on rautakautinen kalmistoalue (kartassa pitkulainen saareke pellon keskellä).
|
Poukan maatilasta kaakkon päin tultaessa on ensin Kustaa Willgrenin
rakentama asunto.
Pojat Sulo ja Väinö suomensivat myöhemmin sukunimensä Valorannaksi. Kustaa Willgren perusti Narvan
työväenyhdistyksen vuonna 1906. Ainakin näytelmätoimintaa yhdistys harjoitti. Vuoden 1918 jälkeen
Willgrenin rakennuksen ostivat Kalle ja Olga Åker. Kalle
oli Nokia Oy:n metsätyönjohtaja, ja poika Hannes jatkoi tässä työssä.
Hän suomensi sukunimensä muotoon Pelto. Pellon rakennuksesta pohjoiseen
sijaitsi täkkien tikkaaja Amanda
Rautellin nyt jo purettu mökki. Amandan veli Kalle Rautell
piti kauppaa Narvassa. Lounaisemmalla pitkänomaisella tontilla on Lastusen asunto. Vanhimpana asukkaana kyläläiset ovat muistaneet parturi Baldanin. Sen jälkeen rakennukseen tulivat Hilja ja Otto Hirvonen, mutta muuttivat pian Toivolaan. Seuraavina asukkaina olivat Hilda ja Emil Ketola. Myöhemmin Nokialle muuttaneen Sylvi-tyttären mies Virtanen rakensi Ylä-Narvantien varteen talon, jossa ovat asustaneet Anna-Liisa ja Heikki Peltomäki. Lyyti ja Kalle Lastunen ostivat rakennuksen joskus 1930-luvulla. Heidän tyttärensä Tyyne Rikander oli rakennuksen viimeinen vakituinen asukas. Toisella pitkulaisella tontilla olevan Kaurasen asunnon rakensi ilmeisesti Sulo Willgren, koska Frans Kaurasen vaimo Hilja oli Sulo Willgrenin sisar. Frans Kauranen oli "lastuulla" Nokian Pitkäniemen sairaalassa eli kärräsi halkoja laivarannassa. Tyttäristä Rauha avioitui Frans Hirvosen kanssa, ja pari muutti Viialaan. Aino avioitui turkisliikkeen omistajan Pentti Paloheimon kanssa; nämä muuttivat Tampereelle. Seuraavina omistajina olivat Taimi ja Olavi Kallio, kunnes rakensivat Viraantien alkupäähän Heinävän pyöräliikkeenä tunnetun rakennuksen. Toisen maailmansodan jälkeen Kaurasen asunnon ostivat Orvokki ja Olli Hämäläinen. Suurehko tontti 2:13 kuului alun perin Hanna ja Kalle Haapmanille (kuva vasemmalla). Heillä oli 4 lasta; Nestor, Hanna, Vivi ja Aimo. Nestor ja vaimonsa Katri asuivat aluksi tässä rakennuksessa, mutta myöhemmin edellä kuvatussa asunnossa lähempänä laivarantaa. Rakennuksen seuraavat omistajat olivat Eeva ja Kalle Hankala, mutta nämä muuttivat järven toiselle puolelle Haapaniemeen. Muita asukkaita ovat olleet Toivo Lahtisen perhe, Paloheimot ja Vestot useammassakin sukupolvessa. Kaakkoisimmalla tontilla on August Joen pienehkö rakennus, jossa asui myöhemmin kelloseppä Kalle Roppo. Tästä asunnosta kerrottiin edellä. |
Tuttu näky viime vuosien Perämäessä; kaivinkone asuinrakennuksen perustuksia valmistelemassa. Perämäki on edelleenkin mainio asuinpaikka. Alueelle laadittiin tonttikaava, ja niinpä Perämäen järvimaisemien tuntumiin on ilmaantunut vuosien varrella useita asuintaloja.
Alhonlahtea ja taustalla Alhonselkää. Etualalla Kostialansaarta eli uimasaarta muutamien vuosien takaa. Laituria ei tällä hetkellä ole, mutta lasten uimapaikka on varsin suosittu. | Narvan Saha ja Mylly Oy omisti laivalaiturin vierellä
olevan suurehkon saaren, Kostialansaaren (1700-luvun kartassa
Peltosaari). Kun 1950-luvun lopulla etsittiin kylälle uutta uimapaikkaa,
saareen tehtiin tie ja Vesilahden kunta osti koko saaren virkistyspaikaksi.
Vuosien varrella saaren varustusta on parannettu laiturein, uimakopein,
pyykinpesupaikoin ja tuomalla hiekkaa rantoihin. Juhannuksena kyläyhdistys
on muutamia kertoja järjestänyt juhannusjuhlan ja -kokon.
Ensimmäisen maailmansodan aikoihin venäläiset luulivat saksalaisten hyökkäävän näiden seutujen kautta Venäjälle. Niinpä koko Perämäki ja siitä etelään päin Hurskasvuori, Havukallion alue ja Ärölän vuori linnoitettiin juoksuhaudoin, korsuin ja kuularuiskepesäkkein jne. Metsäisissä kohdissa linnoitteet ovat edelleen selvästi nähtävillä. Kostialan Yli-Mäkelän talossa pidettiin vallitöiden aikana baaria. Kostialan länsipuolella on suurehko kivi 'Vunteerinkikivi', jonka luona Kostialan renki mietti (fundeerasi) kolme päivää, veisikö Hinsalan Hukian piian vihille.
Kostialan laivalaituri on nykyään pienveneiden satama ja latituripaikka, josta avautuu laaja maisema Alhonlahdelle ja Alhonselälle. Yllä oikealta vasemmalle: Hiidennokka eli Kuparinokka, Haapaniemi ja Ilmiännokka.
Kostialansaaressa on usein poltettu juhannuskokko. |
Lähteitä:
Alanen Timo, Kepsu Saulo (toim.): Kuninkaan kartasto
Suomesta 1776-1805, SKS,1989.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia, 1950.
Hakuni, Nopola, Kahiluoto, Poukka (toim.): Vesilahti 1346-1946.
Heiskanen Jari: Kulttuuriympäristö tutuksi - hanke.
Vesilahden kunta, 2003.
Honka-Hallila Helena (toim.): Esa ja Anna. 1997. Hyvä yleisesitys
koko Kostialan-Toivolan alueelta.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Uudemman
Vesilahti-tietouden perusteos.
Kankaanpää Matti J.: Porin läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusrulla
1728. Tmi Toiset Aijat, 2003. S. 91.
Kaukovalta K.V.: Pirkkalan historia, Pirkkalan heimo- ja keskiaika.
Tampere 1934.
Komu Sakari: Vesilahden Sakoisten Komu, Kostialan Kippari, Narvan
Vesto, 2001.
Nopola Risto: Alho-Laiva laituriin höyrysi. Lempäälän-Vesilahden
Sanomat 11.5.1978.
Nopola Risto: Narvan markkinoiden opas
1965.
Poukka Toivo: Otto Virtasen värikkäistä vaiheista.
Lempäälän-Vesilahden Sanomat 16.3.1978.
Puro Ritva (toim.): Vesilahden seurakunnan rippikirja vuosilta 1688-1694.
Vesilahden seudun sukututk. seuran julk. I, 2006.
Valkama Minna: Vesilahden
torppariajan historiaa
, 2000. Yleiskatsaus torppariajasta.
Valkama Minna: Torpparitietoja
1861-1879
, 2000. Luettelo Vesilahden yhden ajanjakson torpista.
Wallin (Voionmaa) Väinö: Suomen maantiet Ruotsinvallan aikana. Kuopio
1893. ('skippare' s. 13)
Wesilahti-Seuran nauhoite- ja kuva-arkisto, asiakirjalähteet sekä Terttu
Punkarin muistiinpanot.
Haastatteluja: Frans Roppo ja Sylvia Mäkelä 1979; Katri Haapman 1981.
Heikki Lehtonen/Aaku Lehtonen/Olavi Kallio/Heikki Peltomäki 1984.
Lehtiä: Säveletär 1.12.1918, s. 47 (167); Aamulehti 17.10.1925; Aamulehti 30.6.1935, s
6; Hämeen Sanomat 4.2.1927, s 4.
Lisää lähteitä
Klaus Kurjen
tien tekstien lähdeluettelossa.
© Yrjö Punkari 2001-2024