Vesilahtelaiset opintiellä

Mistä syntyy opillinen pyrkimys?

Pyrkimys tehdä jotakin tai tulla joksikin ei synny itsestään. Jotta ihmisyksilöissä syntyisi pyrkimys, tarvitaan ihmisten tihentymää; keskinäistä kanssakäymistä, viestintää ja havainnointia. Erakko ei voi tietää, mitä hän voisi haluta ja mitä hänen pitäisi tehdä. Vain vilkkaasti toimivassa ihmisyhteisössä yksilö voi nähdä omien tietojensa ja taitojensa puutteet ja toisaalta suunnan, johon hänen tulisi pyrkiä. Yhteisö luo ensin yksilönsä, ja yhteisöllisen paikkansa oivaltaneet yksilöt vuorostaan rakentavat yhteisöään.

Vesilahdessa niin kuin varmasti kaikkialla muuallakin tärkein vertailukohde on ollut naapuri. Suonolan Ahdilla oli Vesilahden ensimmäinen niittokone. Naapuri, Kukkolan isäntä meni Ahdille, hämmästeli konetta ja kysyi lopulta Ahdin isännältä, että "mistäs noita koneita saa"? Ahti vastasi, että Apteekista! Kukkola meni sitten kysymään apteekista niittokonetta, mutta hän ei osannut tarkemmin selittää, mitä halusi, sanoi vain että "pitkä ja punainen". Pyrkimys syntyi siitä, että naapurilla oli sitä, mikä itseltä puuttui. Tähän kai muotikin perustaa voimansa.

Vesilahti on halki vuosisatojen ollut Suomen sisämaan väkirikkainta aluetta. Vertailukohteita ei ole puuttunut. Vesilahti sijaitsee kahden kansatieteellisen kulttuurialueen rajalla; lännessä on Satakunta ja idässä Häme. Pitäjä on syntynyt ikivanhalle pirkkalaisalueelle, jossa niin miesten kuin naistenkin taitoja on arvostettu hyvin korkealle. Kaiken kukkuraksi Vesilahdessa on sijainnut Suomen ehkä tunnetuin kartano Laukko, jonka Kurki-suku tarjosi vertailukohdan 500 vuodeksi, sen jälkeen tulivat Törngrenit, Standertskjöldit, Haarlat, Lagerstamit. Pyrkimys ja kunnianhimo ei ole voinut olla nostamatta päätään Vesilahdessa; vesilahtelainen haluaisi olla parempi kuin naapurinsa.

Vanhimmat oppineet

Arkeologiasta tiedämme Vesilahden rautakauden loiston, mutta emme aivan ole selvillä, millä opeilla se saavutettiin. Jos kalevalainen muinaisrunous kuvaa seutujemme elämää 1000 vuotta sitten, niin hyvän kuvauksen tietojen ja taitojen arvosta antaa vaikkapa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta tai seppä Ilmarista kuvaavat runot.

Vesilahden ensimmäisen kristinuskon levittäjän Hunnun Herran kerrotaan opettaneen Hinsalan lapsia. Suomessa alkukirkon toiminta muodostui selväpiirteisesti opettamiseksi, lähetystyöksi pakanamaassa. Olivathan suomalaiset eläneet oman pakanallisen uskonsa turvin eivätkä kumartaneet sen paremmin Paavia kuin Ruotsin kuningastakaan Jumalan lähettiläinä. Suomalaiset piti siis opettaa pois pahoilta tavoilta.

Suomalaiset oppivat, lakkasivat kunnioittamasta Väinämöistä, Ilmarista ja Ahtia. He lakkasivat laulamasta pirun ylös herättämiä vanhoja runoja, kuten Jaakko Finno sanoi, ja ottivat tilalle Paavin määräämät laulut. Uskonpuhdistuksen myötä kirkon opetuksellinen puoli vain terästyi ja tiukkeni.

Laukko

Vesilahtelaisilla on kuitenkin ollut satoja vuosia yksi ikioma vertailukohde aihe: mahtava Laukon kartano, jonka maineeseen, loistoon ja arvovaltaan yksikään muu vesilahtelainen ei ole yltänyt. Laukkoa hallitsi yli 500 vuotta tarinoiden mukaan Vesilahden Sakoisista lähtenyt Kurkien suku, jonka edustajilla oli koko ajan muuan silmiinpistävä ja merkittävä ominaisuus. Jokainen tuntemamme Kurki sai niin perusteellisen koulutuksen, ei ainoastaan kotimaassaan vaan myös oman aikansa maailman huippuoppilaitoksissa, että asiaa kunnioitettiin satoja vuosia Ruotsin kuningashuoneessakin.

Kihlakunnantuomari Klaus Kurjen poika Arvid Kurki, Suomen viimeinen katolinen piispa valmistui Pariisissa Baccalaureukseksi ja maisteriksi. Turun työteliäänä piispana valtiounionin loppuvaiheessa hän ehti jättää runsaasti jälkiä. Arvid Kurki olisi peräti vihitty Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi, ellei hän olisi menettänyt henkeään haaksirikossa.

Arvidin Elina-sisaren pojat aloittivat Kurkien myöhemmän sukuhaaran, jossa opillisen sivistyksen ihanne kohosi äärimmilleen. Elinan mies laamanni Knut Eerikinpoika oli todennäköisesti ruotsalaista aatelissukua. Knut kuului valtakunnan herroista arvokkaimpiin, mutta hänen oppineisuudestaan on ristiriitaista tietoa. Poika Juho Knuutinpoika (1503) oli tuomari, hänen poikansa Knut Juhonpoika (1540) oli hovilippukunnan ratsumestari ja Ylisen Satakunnan kihlakunnantuomari. Korkeasti oppinut sotilas oli myös hänen veljensä Akseli Kurki, joka lisäksi harrasti aivan ensimmäisinä Suomessa henkilöhistorian tutkimusta.

Aikaansa nähden suurinta oppineisuutta edustanee Juho Knuutinpoika Kurck (1590), joka opiskeli ensin Saksassa, Rostockin yliopistossa, sitten Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa. Juho Kurjen alana oli lainoppi, josta hän teki tutkielman nimeltä Censura de Jure Hereditario. Myös Juho Kurck harrasti sukututkimusta. Turun hovioikeus perustettiin 1623, ja tähän korkeaan virkaan Juho nimitettiin ensimmäisenä suomalaisena vuonna 1631. Hovioikeuden katsotaan kehittyneen huomattavasti Juho Knuutinpojan ansiosta.

Juho Knuutinpojan poika Knut Kurck (1622) jatkoi perinteitä ja opiskeli ensin Upsalassa, sitten Leidenin yliopistossa Hollannissa. Virat myötäilivät opintoja: maaherra, valtaneuvos, kenraalikauppaneuvos, kamarikollegion presidentti jne. Myös Knut Kurck harrasti aatelissukujen vaiheiden tutkimusta. Juho Knuutinpojan toinen poika Gustaf (1624) meni 10-vuotiaana Upsalan yliopistoon ja 18-vuotiaana Leidenin yliopistoon Hollantiin.

Nuorin veljeksistä oli Gabriel Kurck, joka oleili paljon Vesilahdessa ja haudattiinkin Vesilahden kirkkoon. Häntä opetti aluksi Vesilahden kappalainen Krister Jaakonpoika ja vasta 11-vuotiaana hän kirjoittautui juuri perustettuun Turun yliopistoon 1641. Gabrielinkin opintie jatkui Keski-Eurooppaan. Julkaisipa Gabriel Kurck oman elämäkertansakin kolmeen kertaan - vain viimeinen vedos on säästynyt tulipaloilta. Edelleen Gabrielin lapsilla oli maineikas yliopistoura, samoin näiden lapsilla ja lapsenlapsilla aina Kurkien ruotsalaistumiseen ja suvulliseen haihtumiseen asti.

Kunnianhimoiset, suvulleen uskolliset ja itsepintaiset Kurck-sukuiset tunnettiin Vesilahdessa. Kaikkialla on ollut hyvin yleistä, että maatilat matkivat kartanoita ja saivat näiltä monenlaisia vaikutteita. Haittana Vesilahdessa oli se, että Laukko sijaitsi tavallisen isännän ymmärryksen kannalta liian korkealla. Vaikka Laukko toimi esikuvana vesilahtelaisille, kartanon aateliset haastoivat pitäjäläisiä tuon tuostakin oikeuteen. Kartanossa oltiin hyvin tarkkoja omien niittyjen, kalavesien ja koskioikeuksien suhteen. Pienikin oikeudenloukkaus johti raastupaan. Rahvaan valitukset aatelisten tekemistä loukkauksista johtivat yleensä valittajan rankaisemiseen.

Seuraavat Laukon omistajat Törngrenit, Standertskjödit ja Haarlat eivät ehtineet kokonaan vesilahtelaistua. Tärkeä vaikutuksensa näillä sen sijaan oli. Elias Lönnrot Laukossa ollessaan veti opilliseen sivistykseen suuren joukon Laukon ympäristön väkeä. Tulipa hänen oppilastaan Kaarle Wilhelm Törnegrenistä oppihistorian professori. Nykyiset Lagerstamit ovat innostaneet vesilahtelaisia mm. ravihevosiin ja hevosjalostukseen. Tämän lisäksi Lagerstamit ovat osallistuneet merkittävällä tavalla Laukon kartanon historian tutkimukseen ja siitä tiedottamiseen.

Papisto

Myös Vesilahden papisto joutui usein tiiviistikin tekemisiin Laukon kanssa. Monet pitäjän kirkkoherroista olivat aluksi olleet Kurkien ja Kurckien hovisaarnaajina. Näin papisto sai tätäkin kautta kansainvälisiä vaikutteita. Laukon kartano ja papisto muodostivat Vesilahdessa toisiaan hyödyttävän liiton. Opillinen pyrkimys tarttui aluksi siis papistoon.

Varakas kirkkoherra Jöns Laurentii Torst 1500-luvun puolivälissä oli jo varsin oppinut pappi, hän harrasti tuttaviensa, Kustaa Vaasan ja tämän poikien kanssa vuorityötä. Vesilahdessa ei valitettavasti tehty silloin eikä myöhemminkään malmilöytöjä. Kuninkaan suosiossa oli myös 1500- luvun lopun kirkkoherra Magnus Olai, joka oli mahdollisesti Hovin talon poikia.

Papisto alkoi 1600-luvulla aateliston tapaan kouluttaa innokkaasti lapsiaan, ja niinpä Vesilahteen muodostui kuuluisia pappissukuja. Papisto myös pyrki irtaantumaan kansasta ylöspäin. Kirkonkylän Tapolassa 1500-luvun lopulla asustanut Jacobus Matthiae aloitti Wesilaxiuksien pappissuvun. Muuan lapsenlapsista oli kirkkoherrana Inkerinmaalla Wasserman-nimisenä. Kirkkoherra Steniuksen vanhimmasta ja hieman kevytmielisestä pojasta tuli Pirkkalan kirkkoherra.

Seuraava jo huomattavampi pappissuku oli Vallenius-suku, josta pappeja on tullut Vesilahden lisäksi Akaaseen, Pirkkalaan, Sääksmäelle, Hauholle, Sysmään, Tottijärvelle jne. Suvun kantaisä oli 1600-luvun alussa Vesilahdessa kirkkoherrana ollut Joseph Michaelis Vallenius. Kaikki tunnetut Walleniukset ovat tämän perillisiä (Josefilla oli 20 lasta!). Mukaan mahtuu professoreita, matemaatikkoja, hovioikeuden presidenttejä jne. Gabriel Kurck mm. oli myötävaikuttamassa Valleniusten lasten virkoihin pääsyyn.

Josefin poika Josef Vallenius nuorempi oli Vesilahden kirkkoherrana vuoteen 1707. Tämän poika Kaarle oli Vesilahden kappalainen ja tämän poika Gabriel Vallenius tuli todella kuuluisaksi. Kansallisen ja kansainvälisen koulutuksen jälkeen Gabrielista tuli hovioikeuden auskultantti, sitten Uudenkaupungin pormestari ja lopulta Karjalan kruununvouti (1759). Merkittävistä töistään hän sai liikanimen 'Karjalan Kuningas'.  

Valleniusten tyttäret avioituivat vesilahtelaisten kanssa ja suku jatkoi vaikutustaan pitkään. Kolmannen Joseph Valleniuksen vanhin tytär Maria avioitui kornetti Carl Christoffer Silfversvärdin kanssa. Tämä omisti Yliskylän Suomelan. Näiden vanhin tytär Catharina avioitui Vesilahteen muuttaneen maanmittarin Per Bergiuksen kanssa, ja näin kuuluisa Vallenius-suku jatkuu Vesilahdessa edelleen tänä päivänä. Alun perin Ruotsista Suomeen tulleessa Bergiusten suvussa on ollut lukuisia korkeasti oppineita.

Uusi kuuluisa Vesilahtelainen pappissuku alkoi David Wegeliuksesta. Davidin lapset hakeutuivat sekä papeiksi että muille opinurille ja pääasiassa tietenkin muualle. Yksi Davidin pojista oli merikapteeni Joakim Gabriel. Tämän poika, yliopiston kamreeri Adolf Wilhelm oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajia. Hänen lapsiaan oli kuuluisa musiikkimies Martin Wegelius, joka oli mm. Jean Sibeliuksen opettaja.

Gabrielin pojanpoika Karl Theodor Wegeloius oli Suomen pankin pääjohtaja ja Helsingin musiikkiopiston perustajia. David Wegeliuksen poika Herman Wegelius tuli myöhemmin Vesilahden kappalaiseksi. Toinen veljeksistä Karl Fredrik Wegelius haki myös Vesilahteen kappalaiseksi, mutta ei päässyt. Pitäjäläisten ja etunenässä Laukon Kurckien tuella Karl kuitenkin sai kuninkaalle tehdyn valituksen ansiosta paikan. Karlin jälkeläiset ovat olleet pappeina, tuomareina, kruununvouteina ja nimismiehinä. Nimi on muuttunut muotoon Vuorjoki. Yksi Davidin Wegeliuksen pojanpojanpojista, Karl Albert Wegelius oli tunnettu suomalaisuuskirjailija ja Joensuun lyseon rehtori. (KE)

Kirkkoherra Hildenin kaikki kolme poikaa opiskelivat papiksi 1800- luvun alussa, osa näistä ja pojanpojista palveli Vesilahtea. Hildeneitä on Vesilahdessa edelleenkin. Kunnon pappissuku oli kehittyä myös Tickleneistä. Opillisesti merkittäviä sukuja ovat olleet Vesilahden myöhemmistä papeista mm. Pohjalat ja Kahiluodot.

Kansan opinnot

Tavallisella kansalla ei ollut vuosisatoihin mitään mahdollisuutta opintielle, varakas ja kannustava sukutausta oli välttämättömyys. Tämä ei merkinnyt kuitenkaan, että kansanihminen oli väheksynyt tietoja ja taitoja. Kukaan ei voinut olla tajuamatta osaamisen merkitystä yhteiskunnassa, josta puuttui holhoava hallinto. Papisto pyrki välittämään kansalle kristillisen opin lisäksi myös jotakin säätyläisiltä oppimaansa. Niillä opeilla saavutettiin kuitenkin vain keskinäinen sopu. Luku- ja kirjoitustaitoisia pitäjässä oli 1700-luvun puolessa välissä vain kourallinen.

Oppineimman osan kansaa muodosti vuosisatojen ajan käsityöläiset. He saivat tietenkin oppinsa toisiltaan. Seppä lienee ollut talonpoikaisen talouden arvostetuimpia osaajia jo rautakaudella. Vasta 1500-luvulta näistä on tietoja. Vuonna 1559 Narvan Ketolassa oli seppä Thomas, Niemenkylän Söyringillä 1546 Jönns seppä, 1561 Oleff seppä ja 1565 Matti seppä ja Valkkisissa 1556 seppä Pietari. Näiden opillinen sivistys tietenkin rajoittui tekemisen taitoihin, mutta sekään ei ole mahdollista ilman tietyn tasoista teoreettista ymmärrystä.

hieman myöhemmin oppia haettiin jo kauempaakin. 1700-luvulla Menkalan Mikko Simonpoika oli mennyt Raumalle asti varvarin oppiin, Jaakko Jaakonpoika Hämeenlinnaan satulamaakarin oppiin, Matts Blanck kuparisepän oppiin Turkuun. Kun saatiin mestarinkirja, nimi muutettiin ruotsalaiseksi, sillä eihän suomenkielinen voinut olla oppinut. Kuuluisin mestareista lienee Salospohjan seppä Karl Lind, joka takoi lukkoja ja hautaristejä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Talojen tyttärien keskinäinen kilpailu esittäytyi monimuotoisina käsityötuotteina. Tämä oppi oli pitkälle paikallista perua, sillä esimerkiksi Wetterhoffin opisto perustettiin vasta vuonna 1885. Vesilahti on tullut tunnetuksi ennen kaikkea ryijyistään, ja monet Suomen vanhimmista ryijyistä ovatkin peräisin Vesilahdesta. Tämä perinne koottiin vuonna 2008 ryijykirjaksi. Erikoishuomion ansaitsevat myös muut paikalliset tekstiilityöt, jotka 1970-luvulla koottiin Wetterhoffin tutkijoiden toimesta suureksi malliarkistoksi.

Muutamia talollisten keskuudesta nousseita ylioppilaita tavataan yliopistojen matrikkeleissa jo 1600-luvulla; Juho Martinpoika Justenius Heinutsuolta, Johannes Tuomaanpoika Hortulenius Vattuselta ja Kustaa Takku Narvasta. 1700-luvun lopulla määrä edelleen lisääntyy. Turussa koulua kävivät Johannes Arvelander, Carl Brasse Mantereesta, Henrik Mikael Pahlstedt sekä Anian Heikkilän Josef ja Fredrik Sjöstedt. Kärkölän Hussua piti isojaon maanmittari Runeberg parikymmentä vuotta. Tämän poika opiskeli Porissa ja hänen poikansa oli Johan Ludvig Runeberg.

Tärkeän lisän säätytaustaa vailla olevien vesilahtelaisten opilliseen sivistämiseen toi Gabriel Ahlmanin koulu 1800-luvun alussa. Tämän koulun oppilaista kuuluisimmaksi nousi Hinsalan Hukian palvelijan poika Juhana Fredrik Granlund, suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden huomattava edistäjä. Jatko-opintoihin hänet avusti kirkkoherra Hilden. Ahlmanin koulun oppilaat olivat pääosin talollisten ja isompien torppien lapsia, kaikkiaan useita satoja kävi koulua. Vesilahti menestyi hyvin muihin pitäjiin nähden.

Myös torpan poika saattoi nousta korkealle. Näin kävi Nälkäniemen Mäkelän torpan Atte-pojalle, josta tuli kuuluisa kirkonmies, asessori ja kirjailija Gustaf Adolf Heman. Heman oli mukana monissa suurissa teologisissa kustannusprojekteissa ja hän myös ensimmäisinä käänsi tanskalaisfilosofi Kierkegaardin teoksia suomeksi.  Hemanin opinuran vauhdittajana oli Gustaf Ticklen.

Yllättävää on, että kun kansakouluasetus 1866 teki mahdolliseksi kansakoulujen perustamisen, osa pitäjäläisistä vastusti koulua sen vuoksi, että se kouluttaisi lapsista laiskoja! Koulu kuitenkin perustettiin pappien ja talojen isäntien tuella 1877. Kirjasto oli perustettu jo 1857. Lapsista tuskin tuli laiskoja. Isäntien odotuksia koulua kohtaan kuvannee se, että he toivoivat kunnan huolehtivan opettajan koko palkkauksen, jotta valtio ei pääsisi sorkkimaan kunnan kouluasiaan.

Kansakouluja Vesilahdessa oli parhaimmillaan 1950-luvulla peräti 17 kpl. 2000-luvun alussa säästösyistä koulut on haluttu harvalukuisiksi ja suuriksi, niinpä niitä on kasvuvoittoisessa kunnassa enää 4. 1900-luvulla myös korkeampaan opetukseen pääsy on helpottunut. Opintie oppikouluun ja lukioon suuntautui 1950-luvulta alkaen Lempäälään. Tilanne muuttui vuonna 1992, jolloin kuntaan tuli oma yläaste. Vesilahtelaiseen korkeaan oppi-ihanteeseen sopi, että yläaste otti erityissuosioonsa tietotekniikan. Kurkien henkeen sopi taas opinahjon kansainvälisyyskasvatus. Kansalaisopisto (Lempäälä-opisto) on opettanut aikuisväestöä yli 30 vuotta.

Mahtava määrä vesilahtelaisten talojen poikia ja tyttöjä on 1900- luvullakin lukenut tohtoreiksi, professoreiksi ja muiksi korkeasti oppineiksi, otettakoon kasvitieteen professori Niilo Söyrinki vain yhdeksi esimerkiksi. Etenkin vesilahtelaiset maatilat ovat lähettäneet lapsensa yliopistoihin ja korkeakouluihin. Tämä on ollut lähes sääntö. Työväestön ja torppareiden lapset siirtyivät taas ammattikoulun kautta Tampereen talouselämään.

1800-luvun isännillä oli koulun tulon suhteen aihetta huoleen eräässä toisessa mielessä. Vaikka koulu ei laiskistuttanut oppilaitaan, koulu vaikutti lapsiin ja Vesilahteen, koululaisten kotikuntaan aivan toisella tavalla. Opillinen sivistys on perusluonteeltaan yleistä ja yleismaailmallista. Mitä korkeampaan kouluun oppilas on mennyt, sitä suuremman osan maailmaa hän on ahminut alleen. Vesilahtelainen koulutien kulkija on sen vuoksi melko usein lakannut olemasta vesilahtelainen, hänestä on ensin tullut pirkanmaalainen, sitten suomalainen, eurooppalainen ja vihdoin globaali maailmankansalainen.

Oppineiden siirtyminen pois kunnasta on tietenkin hyvin luonnollinen asia, jos kunnassa ei ole tälle ryhmälle työtä - ja missäpä maaseutukunnassa olisikaan. Kallistuva riihi tai kotikylän kerhot eivät oppilaan mieleen ole enää tulleet. Vesilahden 600- vuotisjuhlajulkaisussa rovasti Kalle Kahiluoto aavisti tulevan ja kirjoitti nykyisten ja menneitten sukupolvien suhteesta: "Niinkuin olemme lihaa heidän lihastansa ja verta heidän verestänsä, älköön näiltä rantamilta pääskö loppumaan se suku, jossa he elävät uudelleen työtä tehden, kestäen, uskoen ja toivoen." 2000-luvun alussa Vesilahti on ollut suhteellisesti koko maan nopeimmin kasvavia kuntia.

Yrjö Punkari

(Teksti, jota tähän on hieman "ajanmukaistettu", oli alun perin esitelmä kansalaisopistossa 20.4.1996)


Lähteitä:

Arajärvi Kirsi: Vesilahden historia, Vesilahti, 1985.
Blomstedt, Kaarlo (toim.): Kansallinen elämäkerrasto, WSOY 1934.
Heikinheimo Ilmari: Suomen elämäkerrasto. WSOY, 1955.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Vesilahti, 1996.
Nopola Akseli: Muistelmia Vesilahden kouluoloista. Vesilahti 1946
Raevuori Yrjö: Laukon omistajia ja vaiheita, Tampere 1961
Suvanto Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571. 2001. www.narc.fi/suvanto/
Vesilahden seurakunta: Vesilahti 1346-1946