VESILAHTELAINEN TAIDE- JA KULTTUURIELÄMÄ 1900-LUVULLA
Vesilahtelaisen taiteen ja kulttuurin historiaa
Osa I
Vesilahti on koko pitkän historiansa aikana kantanut kulttuuripitäjän mainetta. Tässä yhteydessä kulttuuri ei tarkoita sanan suppeampaa merkitystä erikoistuneina taiteina vaan sanan varsinaista merkitystä inhimillisen rakennustyön tuloksena syntynyttä aineellista ja henkistä kulttuuria kokonaisuudessaan. Vesilahti on ollut yhtäjaksoisesti asuttua keskeiseltä rautakaudelta asti. Näiltä ajoilta ovat peräisin vesilahtelaiset kylät ja suvut. Yli 1000 vuotta sitten alueella vallitsi ajankohdalle ominainen erittäin taidokas metallisten aseiden ja korujen valmistustaito. Pehmeämpien aineiden valmistustaidon osoittimet ovat valitettavasti tuhoutuneet. Taatusti jokin osa tiedoista ja taidoista on periytynyt näiltä ajoilta asti.
Kiistanalaisin vanhimman kulttuurin jäänne on kirjoittamaton kirjallisuus, jonka kansainvälisesti tunnetuin muistomerkki on kalevalainen kertomarunous. Yhä useampi tutkija Kaarle Krohnin ja Jalmari Jaakkolankin jälkeen on sijoittanut pääosan tapahtumista Länsi-Suomeen, siis myös sisämaan keskukseen Ylä-Satakuntaan ja sen ydinalueelle Vesilahteen. Keskiaika ja Uusiaika ovat vesilahtelaisittain kulttuurisia välikausia; näihin aikoihin Suomen alueelle tunkeutuivat eurooppalaiset vaikutteet ja kristinusko. Vasta 1700-luvun lopulta Suomen maaseutualueet alkoivat uuden, omaehtoisen ja voimakkaan elämänsä. Silloin syntyi se talonpoikaiskulttuuri, jonka tuhoa olemme nyt todistamassa.
Vesilahtelainen talonpoikaiskulttuuri on ollut ensisijaisesti työnteon ja elämisen taidetta ja vasta toissijaisesti taulun maalaamista, runoilua, soittamista ja laulamista. Vesilahti on Suomen vanhimpia ja voimakkaimpia talonpoikaiskulttuurin alueita, ja sen elinkeinorakenne on edelleenkin huomattavan maatalousvaltainen naapureihin verrattuna. Tähän kulttuurimuotoon eivät kuulu erikoistuneet taidelajit eikä yleensäkään kovin suuri erikoistuminen. Jokaisen ihmisen on pitänyt osata se, minkä joku muukin on osannut. Talonpoikaiskulttuurin ihanteena on ollut yleistaitava ja yleistietävä ihminen.
Talonpoikaiskulttuurin ihmisen on ollut osattava tehdä omilla käsillään taidokas, tyylikäs ja toimiva tuote puusta, raudasta ja tarvittaessa vaikka kivestä. Hänen on pitänyt osata laulaa, soittaa, maalata kapioarkkuun kauniit koristeet, valmistaa reki ja rukki, osata pitää puhe, näytellä, vaalia perinteitä, opettaa tulevia polvia jne. Ennen kaikkea talonpoikaiskulttuurin jäsen teki työnsä taiteeksi. Ei ollut yhdentekevää, miten sirppi tai kepakko heilui, miten oja kaivettiin, miten vilja vakasta keväällä kylvettiin, miten jyvät jauhettiin jne. Ei ollut myöskään yhdentekevää, miltä tila tai torppa näytti ulkoisesti.
Ainoa erikoistumista osoittava raja näkyy miesten ja naisten välillä, joskaan sekään ei ole kovin jyrkkä. Naisten asiana olivat tekstiilit pellavan ja villan käsittelystä lähtien. Taiteeksi muodostunut pellavan saunottaminen, loukutus ja lihtaus oli kirjaimellisesti taidetta Hinsalassa vielä 1900-luvun alussa, jolloin väki viihdytti itseään laulamalla balladia Elinan surmasta.
Rohtimisia työvaatteita voisi hyvällä tahdolla sanoa kestävyyden taiteen osoituksiksi. Kestäviksi työtekstiileiksi tehtiin myös tuhannet rekiryijyt, jotka nyt yllättäen ovat saaneet paikkansa näyttelyiden kunniapaikoilta. Käyttötekstiilit tehtiin persoonallisiksi, mutta silti hillityiksi. Ehkä eniten väriä saivat kapiotekstiilit. Juhla-asujen rikkain aika oli kuitenkin satoja vuosia sitten, siis ennen talonpoikaiskulttuuria, joka arvosti pikemminkin tasaista, vaatimatonta ja loppuun asti hiottua työkulttuuria kuin juhlakulttuuria.
Talonpoikaiskulttuurin siirtyessä vähitellen taka-alalle on kaupallis- teollisen kulttuurin myötä tullut erikoistumista myös maaseudulle. Tämä prosessi on Vesilahdessa tapahtunut vasta toisen maailmansodan jälkeen ja jatkuu yhä. Kilpailevat kulttuurit eivät ole olleet sovinnossa keskenään, vaan ovat aiheuttaneet toisilleen jatkuvasti tappioita. Talonpoikaiskulttuuri ei ole arvostanut erikoistuneita taiteita tai kulttuurialueita. Uuden kulttuurin edustajat ovat taas suhtautuneet talonpoikaiskulttuurin tuotteisiin väheksyvästi. Ristiriita on ollut myös sukupolvien välinen. Maatilat ovat kouluttaneet lapsensa hyvinkin korkeasti, minkä seurauksena lasten elämänkatsomus on muuntunut nykyaikaiseksi ja ehkä tilanpitoa ja siihen liittyvää kulttuuria halveksivaksi.
Vesilahdessa on muuan tekijä, jonka vuoksi alueen kulttuurielämän kuva muodostuu pakosta himmeäksi. Vesilahdessa on vain 3500 asukasta. 7000 asukkaasta alkanut alamäki tipahti 1970-luvulla hetkeksi allekin 3000:n. Nykyaikainen kulttuuri ja taide ovat massojen kulttuuria ja taidetta. Vesilahden 3500 ihmistä eivät voi yltää massoihin asti. Sen vuoksi jokainen tilaisuus jää alle tiedotuskynnyksen ja jokainen kulttuuriteko tai taideteos jää vähemmistön teoksi. Vesilahtelainen taide- ja kulttuurielämä on pakosta marginaaliryhmän harrastamista vaikka se sisällöllisesti yltäisi hyvinkin korkealle.
Kulttuurisen tilan selvitystä vaikeuttaa myös se, että kunnan sisäinen tiedonvälitys on massatiedotuksen tulvan vuoksi pakosta jäänyt alakynteen. Uudenaikainen tiedon taltioimis- ja tiedonvälitysteknologia ei ole vielä ehtinyt kuntien sisäiseen tiedonvälitykseen. Internet -kotisivut tosin perustettiin 1999. Tästäkin huolimatta, lähes ainoaksi tiedonsaantikanavaksi jää paikallislehti.
Tekstiilitaide
Vanha vesilahtelainen käsityöperinne ei ole katkennut, mitä todistavat käsityökeskuksen toimipisteet Narvassa ja kirkonkylässä sekä monet vesilahtelaiset käsityöammattilaiset ja hyvät harrastajat. Pellavaisia taidetuotteita on valmistanut etenkin Lauha Kotipelto. Wetterhoffin käsityöopisto kuvasi selostuksineen 1970-luvulla tuhansia vesilahtelaisia tekstiilejä. Näitä tietoja on sen jälkeen käytetty opistossa uusien mallien pohjana.
Langan kehrääminen tapahtui muinoin kehrävarrella ja värttinällä ja 1700-luvun lopulta lähtien rukilla. Nykyaikaisemmat kangaspuut ovat olleet vakiotyökalu lähes jokaisessa talossa 1700-luvun lopulta lähtien. Mäkitupien ja torppien emännille kutominen on tuottanut välttämättömän tulonlisän suuren lapsilauman ruokkimiseksi. Jokainen räsymatto on ollut tekijänsä luovan työn tulosta. Kangaspuissa tehtiin myös kaikki hienot tekstiilit ja ryijyt. Vaikka valtaosa ryijyistä on viety joko Ruotsiin tai ovat jo käytössä tuhoutuneet, Vesilahdesta on silti saatu talteen Suomen arvokkaimpiin kuuluvia ryijyjä.
Ryijyjä Vesilahdessa tehdään edelleen. Käsityökeskus valmistaa uusia ryijymalleja ja ryijyjä. Suunnittelijoina on tosin muitakin kuin vesilahtelaisia, samoin tekijöinä. Näistä mainittakoon Sirkka Könönen, Jukka Vesterinen, Ritva Koski (Vti), Riitta Mäkinen ja Irene Välimäki. Uusien mallistojen julkistamistilaisuudet ovat muodostuneet kulttuurisiksi kohokohdiksi. Valitettavasi vain urbaanisia arvoja noudattava tiedotusvälineistö ei ole katsonut asiaa kovin merkittäväksi.
Puutyötaide
Samalla kun talojen emännät, tyttäret ja piiat tekivät kankaasta vaatteita ja taidetekstiilejä, isännät, pojat ja rengit tekivät puusta kaikkea sitä, mitä omavaraistaloudessa tarvittiin. 1800-luvulla puutyö alkoi saada myös ammattimaisia piirteitä, etenkin Pohjanmaalla, mutta myös Hämeessä ja Satakunnassa. Varhaisimpia vesilahtelaisista ammattipuusepistä oli 1800-luvun lopulla syntynyt Anton Vainiomäki, jonka kotitila ja puusepänverstas sijaitsi Vesilahden ja Viialan rajalla. Veli oli nimeltään Hugo Halme. Vainiomäen erikoisalana olivat visa- ja loimukoivuset huonekalut ja sorvityöt. Tunnetuin Vainiomäen töistä on Vesilahden kirkon alttarin edessä oleva koristeellinen kaide. Erilaisia huonekaluja Vainiomäki valmisti lähikuntien alueille. Antonin pojat Aimo ja Veikko taas olivat maalareita.
Puutöiden tekijöitä tunnetaan muutamia muitakin. Narvan tuulikallion päällä asusti "varvariksi" kutsuttu kuuluisa rukkien tekijä. Vesilahden eteläosassa sijaitsevassa Nyberginkylässä asui mv. Hjalmar Koivula, joka teki sorvitöitä yli 90-vuotiaaksi asti.
Iltapuhteet jatkuvat edelleenkin. Veistelypaikaksi on kuitenkin vaihtunut kansalaisopiston puutyöpiiri, jossa tehty kaappikello näyttää nyt - mahdollisesti jopa digitaalikoneistollaan ja valeheilurillaan perheen tietokonepöydän vieressä aikaa. Piireissä ja kotiverstaissa syntyvät pöydät, tuolit, hyllyt ja keinut. Puutyön jälki ei kuitenkaan lainkaan häpeä museoiden esineistölle.
Hetken aikaa 1980-luvulla Vesilahdessa vaikutti myös kaksi erikoispuuseppää; lelupaja Ismo Muurimaa ja lelupaja Reijo Penna. Ammattilaisena puutaiteilijana voinee pitää myös Riehun kylän Tuomo Paavilaista, joka normaalin puurakentamisen ohella veistelee erilaisia taidekatoksia. Taidokkaita ovat myös Palhon Nyytorpan puuveneet. Monen puutyöharrastukselle on tullut aikaa vasta eläkepäivillä. Antti Ahti ja Reino Mäenpää ovat tehneet erittäin taidokkaita kansatieteellisiä pienoismalleja puista. Osmo Lepolan penkit kantavat mm. arvokkaimpia ryijyjä ja kunnan johtohenkilöitä.
Kaikkein perinteisimmän puukulttuurin jatkajana kai voitaisiin pitää aitoa tuohivirsukulttuuria, josta saatiin erinomainen näyte Narvan koululla 650-vuotisjuhlilla. Tuohi oli taipunut kaikkiin perinteisiin muotoihin ja lisäksi vielä moniin uusiin käyttötarkoituksiin. Tauno Kirstuan laaja repertuaari on ollut lisäksi näytteillä pitäjän ulkopuolella ja on ollut myötävaikuttamassa palkintoihin ja kunniamainintoihin. Tuohikursseja tultaneen järjestämään jatkossakin.
Hirsirakentaminenkaan ei ole unohtunut. Hukianhoviin rakennettiin aito hinsalalainen savusauna. Perinteisiä hirsiasumuksia, kesäasuntoja ja aittoja on myös ilmestynyt vesilahtelaistonteille. Apuna ovat olleet mm. Kurun hirsirakennusasiantuntijat.
Maalaus- ja kuvanveistotaide
Maalaustaide on Vesilahdessa melko nuorta; ensimmäinen merkittävä vesilahtelaismaalari oli Otto Toivonen (1888-1951) Narvasta. Myös vanhin veli Lauri Toivonen oli taidemaalari. Veljesten isä Heikki Toivonen oli kuuluisa puutöiden tekijä. Heikki Toivosen kymmenestä lapsesta peräti neljä ryhtyi maalarimestariksi, mutta vain Otto maalasi tauluja ilmeisesti lähes päätyökseen. Epävarmaksi on jäänyt se, mikä sytytti Oton ja veljesten taideharrastukset, mutta oletettavasti kylällä asustanut kuvanveistäjä Aarre Aaltonen (Väinö Aaltosen serkku), jolle Heikki Toivonen teki usein puutöitä. Narvaan opettajaksi tullut Akseli Nopola oli Aarre Aaltosen eno (vanhemmat. Robert ja Olga Aaltonen). Monet Otto Toivosen töistä paloivat vuoden 1918 taisteluissa. Erikoisuutena mainittakoon Anselmi Ärölän asunnon seinämaalaukset, jotka myös paloivat. 1920-luvun lopulla Otto Toivonen muutti Helsinkiin ja sieltä myöhemmin Poriin. Oton töitä on edelleen muutamia Vesilahdessa, mutta valtaosa lienee muualla.
Maalareina tunnettiin myös puuseppä Anton Vainiomäen pojat Aimo ja Veikko Vainiomäki. Nämä maalasivat mm. tekemiään kipsivaluja ja perustivat myöhemmin Tampereelle maalausliikkeen, josta tuli kaupungin suurin. Hyvän värisilmän omanneet veljekset saivat tehtävikseen merkittävien rakennusten maalausurakoita. Vainiomäkiä ja heidän sukulaisiaan on ollut myös valokuvaajina. Vesilahden kirkon korjausten yhteydessä 1993-5 otetut panoraamakuvat ovat Anton Vainiomäen tyttärenpojan Rainer K. Lampisen ottamia.
Seuraava kuuluisa maalari oli vesilahtelaiseen käsityöläis- ja rakentajasukuun kuulunut Martti Annala (1924-1997), jonka ateljee sijaitsi koko ajan Toivolan kylässä. Annalan impressionistisia ja koloristisia töitä on lähes jokaisessa vesilahtelaisessa talossa, lukuisia teoksia on myös kunnan ja maan rajojen ulkopuolella. Annala oli hyvin tuottoisa taiteilija. Kesät hän luonnosteli maisemia ja talvet maalasi ja kehysti. 1960-luvulla Annala kokeili myös abstrakteja suuntauksia.
Valtakunnallisesti merkittävin vesilahtelaisista maalareista on ollut Raimo Emil Kukkonen, joka nykyään asustaa Nokialla. Kukkonen maalaili maisemiaan aluksi Latokankaan koululla, sitten kirkonkylässä ja lopuksi Riehun koululla. Kukkosen tyylin esikuvana lienee lähimmin Pekka Halonen. Seppo Vanhatalo puolestaan oli muotokuvamaalari, joka asusti Rämsöössä. Tytär Maaret Vanhatalo on myös ammattimaalari ja lisäksi korujen valmistaja. Ammattimaisesti maalaajiin kuuluvat myös muutamat Vesilahden Taideyhdistyksen näyttelyissä esiintyneet nimet: Helena Tönning, Anita Backlund, Sirkku Mäkelä ja Riitta Pentti. Backlund on saanut naivistisen hyväntahtoisia töitään mm. kirjeensulkijamerkkeihin. Riitta Pentin pääala on taidetaonta.
Vesilahden kirkonkylään 1990-luvun lopulla muuttanut Tapio Kettunen herätti pitkään huomiota taidokkailla pronssisilla pienoisveistoksillaan, jotka kuvaavat eläimiä ja ihmisiä. Elias Lönnrotin 200-vuotisjuhlamitalin suunnittelukilpailun voitto toi Kettusen kansalliseen tietoisuuteen.
Muita 1980-luvun alussa perustetun Vesilahden Taideyhdistyksen maalarinimiä ovat olleet Pentti Räikkä, Eino Suutari, Pirjo Ahola, Pirkko Haavisto ja Matti Hoppu. Myös nuoremmista löytyy kuvanteon taitajia.
Teatteri
Jostakin syystä teatteri on kiinnostanut erityisen paljon vesilahtelaisia. Elinan surmaa ja Nummisuutareita näyteltiin jo 1910- luvulla Tähtelän Seurojentalolla. Nuorisoseurat ovat olleet näytelmien suurkuluttajia. Vesilahden Nuorisoseurassa lienee ollut näytelmäryhmiä jo 1800-luvun lopulla.
Ahkerin näytelmäryhmä on ollut Vesilahden Nuorisoseurassa, jossa vähintään perinteinen kesänäytelmä on valmistettu joka vuosi. Toiminnastaan ryhmät ovat saaneet vuosien varrella useita palkintoja. Näytelmiä on valmistettu myös Ylämäellä, Krääkkiössä ja Rämsöössä. Eri kylillä on hiottu ilmeisesti satojen teatterikappaleiden rooleja koko 1900-luvun ajan. Ohjaajat ovat olleet sekä paikallisia että melko usein myös keskusjärjestöjen ohjaajia. Aiheina ovat olleet useimmiten kommellukset ja komediat, jotka ovat saaneet katsojat hyvälle tuulelle ja nauramaan.
Klaus Kurjen tien avajaisiin 1982 Wesilahti-Seura perusti ryhmän, joka näytteli menestyksellä vesilahtelaisten omaa balladia Elinan surmaa useiden vuosien ajan Tapolassa. Gustaf von Numersin ja Elias Erkon käsikirjoitukset poikkesivat tavanomaisesta siinä, että niitä ei oltu tarkoitettu tavanomaisiksi komedioiksi, vaan todellisiksi taide- esityksiksi. Mukaan tuli nyt myös vartavasten sävelletty musiikki ja muut erikoisvarusteet. Juhlavuonna 1996 näytelmän ottivat Rämsöön kyläkerho ja Vesilahden ja Narvan nuorisoseurat. Myös nyt näytelmä sai valtavan suosion. Lavastus ja puvustus lienee ollut kalleinta mitä Vesilahdessa on nähty.
Musiikki
Laulu on kuulunut vesilahtelaisuuteen ilmeisesti aina. Laulunikkareita tunnetaan vuosisatojen varrelta lukemattomia. Elinan surma ei ole läheskään ainoa. Kun Standertskjöldit hallitsivat Laukkoa diktatorisin ottein, sällit tekivät asiasta laulun, joka on kelvannut niin arkistoihin kuin radioonkin. Saaston mylly, Tarimaan mylly, monet tapahtumat ja persoonallisuudet kuvattiin myös lauluin.
1900-luvun alku toi nurkkatanssit ja pelimannit. Viuluniekkoja, klaneetin soittajia ja kaksirivisen näpelöijiä tunnetaan kymmeniä ellei satoja. Kuuluisa Erik Ulrik Spoofin nuottikirja 1800-luvun alulta on Vesilahdesta. Kirjasta teki väitöskirjansa rehtori Eero Nallinmaa. Spoofit vaikuttivat myöhemmin kuitenkin pääasiassa Lempäälässä. Pelimanneja Vesilahdessa ei kuitenkaan nykyään ole.
Pelimanni vaihtui tanssiorkesteriksi 1940-luvulla. Tanssiorkestereita voitaneen niitäkin luetella kymmeniä. Oma erikoinen historiansa on puhallinseitsikoilla, jotka olivat yleensä oppineiden opettajien perustamia. Soitto perustui nuotteihin ja erikoissoittimiin. Seitsikkoja oli ainakin Narvassa (1904), Ylämäellä ja kirkonkylässä. Narvan ja Ylämäen yhtyeet ovat edelleen olemassa. Narvassa seitsikkomusiikin jatkajana on sekayhtye Alibaba, jota pitää yllä kymmenkunta täysin tai osittain ammattimaista muusikkoa.
Narvassa toiminta paisui n. 15 vuodeksi huomattavan laajaksi 1970-luvun alussa. 1974 perustettiin swingiä ja jazzia soittava Narva Big Band. Seitsikko laajeni puhallinorkesteriksi, joka hieman supistuneena toimii edelleen. Toiminta laajeni myös äänitetuotannoksi NBB-studion muodossa. Äänitteitä julkaistiin niin omin kuin tamperelaisinkin voimin. Mm. Vera Teleniuksen Miljoonan Ruusun esiversiot äänitettiin Narvassa. Tunnetuimmat paikkakuntalaiset äänitteet olivat Leena Niinimäen, Jussi Leonidin (Järvenpään), Jyrki Niemen syksyn sävel -ehdokkaat ja Narva Big Bandin äänitteet. Leena Niinimäki, Jussi Järvenpää ja kolme Niemen veljestä ovat jatkaneet sitten nousevaa ammattimuusikon uraansa. Narvan puhallinmusiikkiyhtyeistä on tullut useita muitakin tunnettuja muusikkoja; mm. Jorma Teeri ja Petri Nieminen.
Nykyaikainen pyrkimys erikoistumiseen johti 1979 musiikinopetuksen järjestämiseen musiikkikoulun muodossa. Taustayhteisönä oli Vesilahden Taideyhdistys. Toiminta laajeni nopeasti ja mukaan tuli 1984 myös Lempäälä ja molemmat kunnat. Noususuhdanteen taituttua 1990-luvun alussa hallinnon suoma tuki väheni ja niin musiikinopetus muuttui takaisin yksityiseksi. Toimintaa jatkaa silti 4-5 yksityistä musiikkioppilaitosta. Musiikkikoulu on tuottanut 18 vuoden aikana hyvien harrastajien lisäksi useita ammattimuusikoita, mm. säveltäjä Perttu Haapanen ja pianotaiteilija Marika Haapanen.
Laulupuolella pitkään ainoana vakavampana muotona oli kirkkokuoro, jota johtivat kanttorit, joista mainittakoon Mekkonen, Toikka, Autio, Ventelä ja Sointu-Siltanen. Juhlavuodelle valmistetut teokset äänitettiin peräti CD- levylle.
Osa suurta Sakaselän Sävel -kuoroa 01.03.1998
Vuosisadan alkupuolella eri kylissä on ollut pienempimuotoisia ja lyhytaikaisempia kuoroja. Narvassa on ollut useitakin kitaroiden säestyksellä laulaneita ryhmiä. Krääkkiössä oli kuoro 1930-luvulla. Laajempaa skaalaa niin alueellisesti kuin sisällöltäänkin edustaa kansalaisopiston kuorona aloittanut Sakaselän sävel, jota on johtanut musiikinopettaja Tiina Pajunoja. Tämä kuoro on vastannut hyvin monista tärkeistä ohjelmanumeroista 1990-luvun loppupuolella. Suuren suosion saavutti kuoron karjalaisaiheinen sikermä 1997-98. Vuosittaiseksi perinteeksi on muodostunut laulu- ja soittojuhla "Tähtelän Törräys" (v:sta 1996 lähtien). Tapahtuman osittaisena esikuvana lienee Tähtelän mäellä 1913 järjestetty suuri laulu- ja soittojuhla.
Yrjö Punkari, 1998-2006