Anna Söyringin muistokirjoitus vuodelta 1945 miehestään, pastori Sulo Iivari Söyringistä (Nurkin haara) haudattuaan kaksi poikaansa peräkkäisinä sotakesinä 1943 ja 1944 (kummatkin 26 vuotta) ja miehensä keväällä 1918 (29 vuotta). Inkeroisten kansanopiston johtaja Sulo Iivari Söyrinki surmattiin kansalaissodan melskeissä Kouvolassa 9.4.1918.
Kuva: Pastori, kansanopiston johtaja Sulo Iivari Söyrinki (1888 -1918)
1913.
Sulo Iivari Söyrinki syntyi toukokuun 4 p:nä 1888 Vesilahden Söyringin talossa. Veljiä oli hänellä elossa kuusi ja sisaria kolme. Kaksi perheen lapsista oli kuollut jo aikaisin. Yrjöveli on haudattu Vesilahden sankarihautaan saatuaan sodassa keuhkotaudin (uusiutui). ---Äiti: Marjaana Mäkelä Pirkkalasta. Luonteeltaan hän oli tyyni, hyväntahtoinen. Muistan hänen usein hymyilleen. Kun Söyringin vasta hyvin korjattu talo ja Söyrinkien naapurissa omistama talo Härkälä paloivat tyystin kaikkine ulkorakennuksineen punaisten sytyttämänä vapaussodassa, ja kun äitiä vielä kohtasi suuri suru Iivarin kuolemasta, alkoi hän hiljalleen heiketä. Muistan hänen usein valitelleen, että hän niin harvoin näkee Iivarin unessa, ja kun joskus näkee, ei vainaja puhu hänelle paljon. Äiti olisi edes unessa vielä puhunut poikansa kanssa. Äiti on haudattu sukuhautaan Vesilahden kirkkomaahan päättäin Iivarin kanssa.
Isä: Erland Söyrinki (ent. Kaapu), Vesilahti, Niemenkylä, Söyringin talo, tyyni, myhäilevä, leikkisä isäntä. Siirtyi Söyringille Kaapun talosta Vesilahden Kuralasta. - - - Koko perhe oli leikkisä luonteeltaan. Pääasiallisesti he asuivat talonsa omin voimin ilman vierasta apua.
Kansakoulun Iivari kävi Vesilahden Narvassa. Sen käytyään hänet hyväksyttiin oppilaaksi Tampereen reaalilyseoon, jossa rehtorina toimi pidetty vapaaherra Eino Sakari Yrjö-Koskinen. Muistan mieheni usein iloisesti puhuneen rehtoristaan, joka kansanedustajana ollessaan silloin tällöin kävi entisten oppilaittensa luona Helsingissä. Rehtori oli myös ylioppilaskuluja varten taannut miestäni vielä ylimääräisenä takaajana. Velan tultua maksettua tuomiokapituliin, näytteli mieheni joskus minulle velkakirjaa, jossa oli vapaaherran nimi. Kunnioitetun opettajan nimi tuotti iloa vuosiksi koulutyön loputtuakin Tampereella.
Koulutyön ohessa otti S. Iivari Söyrinki osaa toverikuntaelämään innostuneesti. Kerran koulujen välisessä toverikuntain kokouksessa klassillisessa lyseossa Tampereella muistan ihmetelleeni itsekseni, että kuinka hän rohkenee niin reippaasti puhua ja usein pyytää puheenvuoroja.
Kouluaikana Iivari usein kävi pyhäisin kotonaan. Toverina näillä matkoilla oli joskus Antti Vesikivi, naapurin poika, koulutoveri. Matkat tehtiin jalkaisin Lempäälästä tai Tampereelta Kuralaan Alholaivalla. Rahaa ei kouluaikana ollut paljon käytettävissä. Välttämättömiin tarpeisiin sitä sentään oli.
Läheisimmäksi kouluaikaiseksi ystäväksi tuli luokkatoveri Kustaa Sarsa, joka joskus kesälomillakin oli Söyringeillä.
Terveydeltään Iivari Söyrinki oli jo kouluaikanaan heikonpuoleinen. Monet vuodet vaivasi häntä vaikea vatsakatari. Yläluokilla oli Tampereella muodissa lybäckiläisyys. Iivarikin kulki avopäin kadulla, mikä oli silloin harvinaista. Viimeisenä kouluvuotenaan Iivari rakastui tyttökoulun ylioppilaskokelaaseen Lyyli Kalkkiseen. He kävelivät usein yhdessä. Lyyli oli erään kansakoulun opettajan tytär, miellyttävä hyvä tyttö. Iivari kertoi, että hänen kouluaikoinaan oli Vesilahdessa vielä muodissa kylätap- pelut Narvan ja Niemenkyläläisten kesken. Iivari oli ihastunut erääseen Narvalaiseen neitoseen (nykyään op. Nopolan vaimo). Käydessään hänen (Annikki) luonaan sai joskus vähän olla varovainen.
Ylioppilasaikoinaan ja kai jo aikaisemminkin oli Iivarille läheistä kotiseututyö ja myös työ nuorisoseurassa. Niiden juhlissa hän usein oli puhujana ja muutenkin ohjelman järjestäjänä. Muistan hänen kertoneen kerran puheessaan maininneensa, että nuoriso jää liian paljon yksin vaille vanhemman polven neuvoa ja tukea. Rehtori Yrjö-Koskinen vastasi tuohon ajatukseen kielteisesti, ettei nuoriso välitä vanhojen ohjeista. - - -
Ylioppilaaksi Iivari tuli keväällä 1909. Muistan hänen maininneen erikseen ainekirjoituksen kokeesta, ettei hän voinut mitenkään silloin kirjoittaa suorasanaista, vaan tuli aine pakostakin kalevalamittaiseen runomuotoon. En muista, mitä se käsitteli.
Helsingissä Iivari alkoi lukea teologiaa. Jumaluusopillisen erotutkinnon hän suoritti keväällä 1914 korkeimmilla arvosanoilla. Kaikki yliopiston opettajat olivat mieluisia. Ehkä kuitenkin antoisin oli hänelle professori Erkki Kaila, jonka luennot Schopenhauerista olivat olleet kiintoisat.Ylioppilasaikaisista harrastuksista mainittakoon osanotto yliopp. kristilliseen yhdistykseen. Sen järjestämissä kesäkokouksissa hän kävi usein. Hämäläisosakunnan toimintaan hän myös osallistui ollen mm. mukana sen kesäkiertueilla. Ylioppilaiden raittiustyö oli hänelle rakas asia. Mieluista oli myös kaikki kotiseututyö loppuun asti. Jumaluusopin ylioppilaiden keskinäisiin harrastuksiin hän myös osallistui innokkaasti ollen mm. sihteerinä.
Jo ylioppilasvuosina oli kansanopistoasia Iivarille läheinen. Sen hyväksi hän uhrasi joskus osan kesälomaansakin keräten kannattajajäseniä jne.
Voimistelu ja urheilu loma-aikoina kotona oli jo kouluajoilta alkaen hänelle mieluista.
Mitään eri suunnan uskonnollista herätystä en tiedä miehelläni olleen. Opintojen ja työn ohella hänen krsitillinen näkemyksensä hiljalleen kirkastui ja syventyi. Kun lähdin pois Inkeroisista, muistan opettajatoverien sanoneen minulle, että pastori Söyrinki saarnasi koko olemuksellaan ja elämällään syvimmin ja parhaimmin. Läpi koko elämänsä oli hän vaatimaton. Tämän hän toteutti asuntoonsa, vaatetukseensa ja ravintoonsa nähden. Vihata hän ei mielestäni osannut lainkaan. Mielestäni hän olisi hartain, nöyrin ja uskovin mielin voinut rukoilla murhaajien- sakin edestä. Leikkisä luonne loi myös valoa kaikkiin elämän puoliin.
Huomattava luonteenpiirre Iivarilla oli myös rehellisyys. Niin täydellisesti kertoi hän minulle taistelunsa ja erehdyksensä. Olen useinkin jäljestäpäin ajatellut, ettei ihmiselle pitäisi kaikkea pientä kertoakaan. Vain Jumala on sitä varten. Molemmat poikani olivat samantapaisia. Kertoivat minulle kaiken. Vanhimman pojan tuntui olevan mahdotonta puhua mitään ei totta. Jos yritti, punastui ja puhkesi nauruun. Taistelu ihanteen ja ihmisluonnon välillä tuntui joskus liian syvältä Iivari Söyringin kohdalla. Täällä maailmassa ovat aina vaatteemme tavalla tai toisella paikkaiset. Iankaikkisuudessa vasta saamme rypyttömän puvun. Vaikka sen tapainen oli nuoruudessani omakin luonteeni. Raskaalta tuntui pienikin vajaus ihanteesta sekä toisten että omasta kohdasta.
Iivari Söyrinki ei messunnut jumalanpalveluksissa lainkaan. Lauluääni hänellä kyllä oli vaikka ei hyvä. Hän ei myöskään soittanut mitään soitinta. Pariin kuoroon hän osallistui lyhyeksi ajaksi, muistaakseni osakunnan ja ylioppilasliiton.
Ihmisiin nähden ei hän jaksanut muistaa niiden ikäviä puolia lainkaan. Virheet hänen katseensa alla ikäänkuin siivilöityivät pois. Kaikki ikävät puheet toisista olivat aina hänelle syvästi vastenmielisiä eivätkä ne kuuluneet kotiinsa. Tämäkin syvä elämän ymmärtäminen oli tullut kumpaisenkin poikani osaksi.
Iivari Söyrinki oli myös antelias. En muista hänen koskaan kieltäneen apuaan pyytäjältä. Kysymys on tietysti niistä mahdollisuuksista, joita hänellä oli. Tuhlari hän ei ollut.. - --
Inkeroisissa ollessamme tuntui Iivari toverina läheisimmin kiintyneen tehtaan silloiseen insinööriin Ilmari Stenbäckiin, jonka punaiset ampuivat tehtaan konttorihuoneeseen ulkoa läpi ikkunan. He olivat pyytäneet tavatessaan tehtaasta tulevan insinöörin ulkona häneltä taskuasetta pois. Stenbäck oli sanonut, että jos lain nojalla näytätte ettei hänellä ole oikeutta kantaa sitä, niin hän antaa sen pois -muuten ei. Sitten hän oli mennyt konttoriin. Punaiset tähtäsivät läpi ikkunan. Luoti tappoi Sten- bäckin heti ja pysähtyi isäänsä isännöitsijä Paldania konttorista kotiin hakemaan tulleeseen rouva Siiri Grönforsiin, joka tiedottomana makasi haavoissaan kotonaan jonkun vuorokauden ja kuoli sitten. - - -
Insinööri Stenbäck oli työväkeä hyvin ymmärtävä mies. Hän hankki heille tehtaan puolesta kaikenlaisia taloudellisia etuja kuten viljelyspeltoja ja elintarpeita sota-aikana jne. Usein Iivari ja insinööri kävivät yhdessä Sippolan kunnankokouksessa jne. Iivari puhui Stenbäckin muistojuhlassa, kun häntä lähdettiin viemään Turkuun, aiheesta "kotini on linnani". - - -
Kansanopistotyö tyydytti Iivaria, mutta kun hän oli ruumiillisilta voimiltaan heikohko, väsytti monipuolinen työ usein häntä. Kansanopistotyönsä ohella hoiti mieheni tehtaan pastorin virkaa saarnaten sen kirkossa joka sunnuntai. Tehdasseudun lapset hän kastoi ja nuoret parit vihki. Mieheni pyysi minua valmistamaan töppösiä. Niitä annettiin joskus kastetulle pienokaiselle. Kastamisesta, vihkimisestä eikä papinkirjoista mieheni ottanut lainkaan maksua, mutta rippikoulusta kyllä. - - - Muistaakseni joka toinen sunnuntai pidettiin opistolla seurat, joissa mieheni puhui. Joskus pidettiin seurat kylän taloissa, esim. Toikalla.
Maanviljelystä meillä opistolla oli, että saimme pidettyä lehmän. Iivari liittyi alussa heti suojeluskuntaan, jonka alipäällystöön hän kuului. Vapaussodasta olivat kylällä sanoneet, että kun nähdään yhdessä Stenbäck, opettaja Asikainen ja Söyrinki, niin puhutaan vakavista asioista. Opettaja Asikainen vangittiin samalla kertaa kuin mieheni ja ammuttiin Kouvolassa. Paljon joutui Iivari johtajan asemassaan myös pitäjiin puhujamatkoille.
Paikkakunnan osuustoiminnallisiin rientoihin hän myös osallistui. Hän olisi tahtonut säilyttää yhtenäisenä osuuskaupat. Niiden jako S.O.K:hon ja O.T.K:hon herätti aikoinaan vilkasta mielenkiintoa.
Papinvirkaan vihkiminen arkailutti kauan miestäni. Siinäkin väikkyi mielessä saavuttamaton papin ihanne. Vihkimisen jälkeenkin hän kunnioitti pappia, joka jaksaisi ei vain opettaa vaan myös elää opin mukaan.
Inkeroisten kansanopiston johtajaksi valittiin Iivari syksystä 1914. Olimme julkaisseet kihlauksemme mieheni suoritettua erotutkinnon. Kodin päätimme perustaa heti toimen saatua. Siispä tuli Inkeroisten kansanopiston "Johtola" kodiksemme. Koti oli alkavalle perheelle suuri. Paikka lähellä Kymijokea oli kaunis. Muistan kuitenkin, että usein kaipasin laajempaa näköalaa, kun oli ollut laajemmassa puuttomassa kirkonkylässä Karstulassa asumassa tai toisessa kodissamme Karstulan Pääjärvellä korkealla mäellä. Liiankin hyvä oli Inkeroisten koti minun hoitooni, kun jouduin piakkoin sairastamaan moneksi kuukaudeksi. Kylmät olivat huoneet. Muistan, että ensimmäisen poikani synnyttyä joskus aamuisin oli makuuhuoneessamme vain 6§ Celsiusta lämmintä. Emme saaneet sentään yskää eikä sentapaisia tauteja. Tietysti lämpö vain aleni kovilla pakkasilla.
Huoneet olivat uudet. Seinät olivat paperoimattomat hirsiset vielä. Rakennus oli valmistunut johtaja Leikkosen viime vuosina. Yhdessä huoneessa puolellamme asui oppilaita. Vinttihuone oli varattu opiston vieraille. Joka ilta 9 -10 maissa teki mieheni kierron opiston kaikissa rakennuksissa tarkastaen, ovatko ulkosuojain ovet lukossa jne.
Heinäkuun 15 p:nä 1916 syntyi vanhin poikani kotonani Karstulan kirkolla. Se rakennus on jo purettu ja on siinä nyt tänä kesänä 1945 valmistunut tiilinen Kansallis-Osake-Pankin rakennus. Isäni möi sen paikan heille. Vanhemman poikani kastoi siellä mieheni. Nimeksi tuli Viljo Aarre Ilmari. Häntä nimitettiin Ilmariksi. Toinen poikani syntyi Kouvolassa 12 p:nä syyskuuta 1917. Iivari kastoi hänet kotonamme. Nimeksi tuli Osmo Kaleva. Osmolla oli lapsena usein angina. Myöhemmin leikattiin nielurisat. Muuten olivat molemmat pojat terveitä lapsuutensa ajan.
Vapaussodan kynnyksellä sai mieheni stipendin opintomatkaa varten Suomen kansanopistoihin. Useassa hän kerkisi käymäänkin palaten kotiin Inkeroisiin viimeisellä matkustajajunalla ennen sodan puhkeamista. Tämä matka oli kuitenkin kohtalokas, sillä Inkeroisissa punaiset selittivät sen aseidenhakumatkaksi. Se oli kuitenkin puhtaasti opintomatka, jolta palattuaan mieheni jatkoi toimiaan Inkeroisissa kuolemaansa asti. Aseleikkiä sinänsä ei hän ihannoinut. Hän ei ollut edes metsämies. Muistan hänen joskus maininneen, että hänen vielä aikuisenakin oli paha olla, kun muistui mieleensä orava, jonka hän kerran oli ampunut poikasena. Muita eläimiä ei hän ollut surmannutkaan. Kuinka hän siis olisi voinut ampua ihmisen. Mutta sodan isänmaan vapauden [puolesta] hän käsitti jo esivallan käskystä. Se kuului miehen velvollisuuksiin. Mutta raskaalta hänestä tuntui se, että vapaussotamme täytyi olla myös kansalaissota kaikkine hirmuineen.
Joka viikko kokoontuivat opiston opettajat toistensa luo vuoron perään opettajainkokoukseen. Muistaakseni se oli aina maanantaina. Pientä kahvitarjoilua oli niissä. Huhtikuun alussa olimme olleet agr. Havolan luona. Muistan siellä keskustellun mm. siitä, saako opisto näin rauhassa enää edelleen toimia. Toiset olivat sitä mieltä, että kun näin kauan on koulu käynyt koko rauhassa, saa niin edelleenkin tapahtua. Muistan yksin olleeni sitä mieltä, että myös meidän opistoamme voi uhata vaara koska tahansa, kun kotien pyhyyttä ei oltu muuallakaan suojattu eikä ihmishenkiä. Samassa kokouksessa joku tiesi mainita, että punaiset olivat illan suussa lähettäneet panssarijunan Kotkaan päin, jossa muka joku valkoisten partio tai maihinnousun tapainen yritys piti tuhottaman. Lähdin sitten kotiini lasteni luo. Jotkut olivat kertoneet kuulleensa ammuntaa rintamalta. Minä en ollut kuullut. Ennen nukkumaan menoani painoin korvani lattiaa vasten, jos kenties jotain kuulisin. Miehenikin oli tullut kotiin jo ja mennyt nukkumaan. En kuullut mitään. Muistan vielä lopuksi ajatelleeni näin: "Rakas Jumala! En jaksa surra tuota maailman menoa enkä vihaa. Hoida sinä se! Anna meille rauha ja siunaa meitä!" Menin maata ja nukuin rauhassa jonkin aikaa - en muista tarkkaan kauanko. Kellonmäärät ovat eräässä vihossa Karstulan koululla kodissani. Kirjoitin sen poikiani varten. Hetkiä en nyt tarkkaan muista. Alkuyötä se kuitenkin jo oli. Se oli huhtikuun 8 p.
Heräsin koputukseen. Menin ulko-ovelle, josta se kuului. Ikkunan läpi näin muutamia aseistettuja punakaartilaisia rappusilla. Yksi oli jäänyt tielle kai vahtiin. Rapulla olevat vaativat avaamaan oven ja kysyivät johtajaa. Sanoin hänen nukkuvan. Avasin oven ja miehet tulivat kotiini mieheni kamariin. Iivarikin heräsi.
Sotilaat vaativat miestäni mukaansa muka ensin työväentalolle. Annoin hänelle varalta evästä matkalle ja alusvaatteita. Silloin eräs tumma mies löi kiväärin perällä lattiaan ja sanoi, että on kiire, ei tarvita sellaisia. Kauan seisoi mieheni ääneti kummankin poikani vuoteen ääressä mielessään heidät hyvästellen. Sitten sanoin minä hänelle hyvästi. Niin he lähtivät. Menin verannalle. Mieheni kulki tapansa mukaan kädet selän takana. Päällä oli hänellä uusi tummansininen talvipaltto ja musta nah- kalakki. Sotilaat kulkivat perässä asestettuna. Täytyi kai olla kuutamo, koska sen näin. Sähkövaloa ei Inkeroisissa silloin ollut vielä.
Lyyli siskoni Hämeenlinnan työkoulusta (kutomakoulun opettajataropisto Wetterhoff) oli tullut luokseni keskellä sotaa. Herätin hänet heti punaisten tultua. Hän valvoi sen yön kanssani, kun itkin aamuun asti. Hain myös heti johtajatar Paavilaisen opiston puolelta luokseni. Hän olikin siellä sen yön koettaen lohduttaa. Minä vain itkin, muuhun en pystynyt. Lapset nukkuivat aamuun asti. Kotiapulaistani en herättänyt. Hän lukeutui punaisiin. - - -
Muistaakseni heti seuraavana päivänä sain mieheltäni asemalta kortin, jossa hän mainitsee heitä vangittuja vietävän suoraan Kouvolaan. Saattajina mm. Savela ym. tuttavia. Minä en tuntenut hakijoista ketään. Samana yönä vangittiin myös op. Asikainen, maanvilj. Sippu, neuvoja Saalasti, eräs maisteri asemalta, muistaakseni kaikkiaan seitsemän. Heidät vietiin kaikki suoraan Kouvolaan yöllä. Ammutuiksi siellä tulivat Asi- kainen, Saalasti, maisteri ja Söyrinki. Toiset pääsivät myöhemmin kotiinsa. - - -
Päivällä kävimme työväentalossa rouvat Asikainen ja Saalasti, eräs tuon maisterin sukulainen ja minä kyselemässä vankiemme kohtaloa. Veimme sinne myös ruoka- ja vaatepaketteja lähetettäväksi rakkaillemme. Työväentalossa oli pitkän pöydän päässä pari miestä. Toista puhuteltiin muistaakseni nimeltä Attila. Kun ei tullut mitään selvää vankien kohtalosta, pääsi minulta itku ja istuin tuolille. Silloin toinen pöydän takana ollut mies löi nyrkillä pöytään ja sanoi, ettei tänne tarvitse tulla poraamaan. Katsoin häneen ja samassa tunsin hänet samaksi mieheksi, joka oli yöllä ollut kivääri kädessä kiivas mieheni työhuoneessa hakiessaan häntä. Myöhemmin sain kuulla, että hän oli eräs Inkeroisten tehtaan työläinen. Attila alkoi selittää, että tänä aikana eivät monet muut tiedä omaisistaan. Samassa kulki huoneen toisessa päässä mies, jonka tunsin nimeltä Einola, muistaakseni tehtaalaisia. Hän sanoi:" Minä sanoin teille jo, että pappimme veitte turhaan."
Kun sitten lähdimme pois, sanoivat rouvat, että olin itkullani vain pahentanut asiaamme. Mikäli jälestä päin asioita selvittelen, olivat omaisemme silloin jo ammutut.. Heidät vangittiin iltayöstä huhtikuun 8 p:nä ja ammuttiin Kouvolassa samana aamuyönä, siis huhtikuun 9 p:nä jokseenkin varmaan. Se oli Eliaksen päivä.
Sitten alkoi kylältä kuulua eri tietoja mieheni kuolemasta. Ken oli nähnyt hänet Kouvolan leirillä perunoita kuorimassa, ken missäkin. Eräs punakaartilainen oli jossain sanonut, että nyt on pastorimme jo "maalaisliitossa". Muistelen kuulleeni yli kymmenen erilaista huhua.
Muistan myöhemmin jaksaneeni ennen valkoisten tuloa lukea Barcleyn kirjan "Tähden johtaessa". Siinä kai kirjan sankari lopulta pääsee lähetysmailta onnellisesti kotiin. Eräänä iltana sain sen loppuun ja rupesin nukkumaan niin toivorikkaana. Samalla lailla Jumala kerran tuo Iivarinkin kotiin. Se toivo ei toteutunut koskaan niin lapsekkaan turvalliseksi kuin sen tun-sinkin. Usein olen sitä jälestäpäin muistanut aivan säälitellen itseäni. Niin toisenlaista on elämän todellisuus kuin hetken hartaatkin tunnelmat.
Aika kului. Enimmäkseen olin yksin kotona. Op. Orttenvuori otti lomaa koulustaan ja pyysi sisartani sijaisekseen. Illaksi tuli siskoni kotiin. Usein tuli tehtaalta opettajia hänen mukanaan, mm. Hilda Aromäki. Sanomalehtiä ei minulle tullut eikä tietoja minkäänlaisia saanut asiain kulusta. En niitä kysellytkään. Elin vain päivän kerrallaan. Kirjeitä ei tullut enää kotoanikaan. - --
Kun mieheni oli vangittu huhtik. 8 p:nä, saivat oppilaat siitä aamulla tiedon. Silloin eräs tyttöoppilas oli sanonut, että hän lähtee kotiin. Saman ajatuksen omasivat pian kaikki nuoret. Huhtikuun 9:nä ei opisto enää toiminut eikä maamieskoulu. - - -
Kerran kävivät punaiset hakemassa takavarikkoon suksemme. Kerran he kysyivät, onko opistolla polkupyöriä. Sanoin, ettei ollut. Menivät pois. Myöhemmin L. Thauvon sanoi omistaneensa pyörän ja kiitti minua siitä, että oli saanut sen pitää! Vaatteita ei meiltä vaadittu. Valkoisten tultua saimme suksemme työväentalolta pois. Ne olivat pitkää kape bodyaa mallia vielä.
Nälkää meillä ei ollut. Perunaa ja maitoa oli itsellä. Viljelimme myös kauraa ja niin saimme ryyniä ja jauhoja, joita panimme lisäksi leipään. Sodan alussa oli minulla noin puoli kiloa keksiä ja pari kiloa riisiryyniä. Viranomaiset ottivat ne kirjoihinsa. Käytin niitä tarkasti. Tuli toinen tarkastus. Ja niin ne merkittiin kirjoihin toisen kerran. En tiennyt, oliko silloin mustaa pörssiä! En tarvinnut sitä koskaan kuitenkaan.
Minulla oli kuteilla pumpulinen pukukangas mustaa ja valkoista pikkuruutuista. En jaksanut sitä kutoa. Emilia Vuorio, ensimmäinen kotiapulaiseni kävi sen kutomassa kotoaan käsin valmiiksi ja sain sen mukaani Karstulaan lähtiessäni. - - -
Valkoiset olivat valloittaneet Tampereen ja sen tappion tuomat mielialat näkyivät Inkeroisissa asti mm. lukuisina vangitsimisina.
Aika kului keväämmälle. Valkoiset olivat jo tulleet Kouvolaan. Puhuttiin, taistelevatko punaiset Kymenlaaksosta vai ei. Suunnittelimme opistolla menoamme suojaan kellareihin, jos taistelu alkaisi. Sitä ei tullut. Suojaa ei siis tarvittu.
Kerran kävin meijerissä. Näin ratsumiehiä paljon, joiden sanottiin tulleen Kouvolasta. Ne olivat punaisia. Oli myös heidän sotilaitaan. Oli vilkasta liikettä. Kun palasin kotiini, oli asunnossamme paljon punaisia sotilaita majoittuneena. He kysyivät, saivatko jäädä sinne. Vastasin, ettei sitä tarvitse kysyä, kun jo ovat siellä. Kysyivät kahvikuppeja ja ruoka-astioita keittääkseen. Sanoin, ettei niitä tarvitse kysyä, kun ette kysyneet lupaa minulta silloinkaan, kun veitte lasteni isän. He pelkäsivät kovasti valkoisia. Sanoin heille, ettei puhtaan omantunnon tarvinnut pelätä. Mutta pelko ei laannut. Pelkäsivät ampumista, kidutusta, vangitsemista jne.
Illemmalla otin lasten vaunut, lasten vaatteita ja lapset. Olin päättänyt lähteä agr. Havolan puolelle yöksi. En millään olisi ollut kodissamme sen miesjoukon kanssa. Silloin eräs punainen mies sanoi, että jääkää, minä takaan teille suojan. Vastasin, ettei mikään suoja ollut kyllin vahva heitä vastaan. Monien lukkojen takaa olivat miehenikin noutaneet. Ja niin menin lasteni ja Lyyli siskoni kera Havolaan. Kotiapulaiseni lähti myös. Nukuimme Havolan salissa. Lyyli valvoi opettajain kera ruokasalissa kai koko yön. Myöhemmin illalla kävin vielä kodissamme. Sanoin silloin punaisille siellä, että he nyt olivat käyttäytyneet rauhallisesti, joten eivät siitä saa rangaistusta, jolleivat muuta ole muualla tehneet. Kun lähdin Havolaan, jäi heistä osa pihamaalle osa sisälle.
Yöllä joku Havolassa sanoi minulle, että valkoiset ovat jo tehtaalla. Sanoin, etten usko sitä, sillä pitkä talvi oli jo toivonkin vienyt. Aamupuoleen tuli Lyyli Thauvon herättämään ja sanoi Havolan ruokasalissa olevan valkoisia. Nousin ja menin sinne. Siellä oli kaksi valkoista sotilasta todellakin, oli rouva Havola ja joitakin muita. Tarkemmin en muista, mistä puhuimme. Tapahtumat vyöryivät niin voimakkaasti ylitseni, että en aivan kaikkea oikein tajunnutkaan.
Kun sitten lähdin kotiin lasten kanssa, olivat kaikki punakaartilaiset paenneet pois - en tiedä minne. Sillinpäitä ja ruotoja, korttipeli sekä joitakin kiväärejä oli lattialla. Päivemmällä huoneet siistittiin ja kiväärit vietiin valkoisten varastoon.
Sitten alkoi vankien otto ja tutkiminen. Muistaakseni Emilian velikin joutui vangiksi. Muistan, kuinka häpeästä punastuin enkä sitä ensin uskonutkaan, kun sanottiin, etteivät vangit saa ruokaa tarpeeksi asti. Olin kuvitellut valkoisten olevan täydellisiä niin menettelytapaan kuin taloudellisiin varoihinkin nähden. Elämä on opettanut, ettei täydellisiä ihmisiä olekaan. Itse olen sitä kaikkein vähiten. Paljon huolta ja kyyneliä oli silloin Suomessa puolin ja toisinkin. - - -
Itsekukin lähti myös ensi tilassa Kouvolaan hakemaan murhattuja omaisiaan. Paljon niitä löydettiin eräästä suosta Kouvolasta. Ne pestiin ja pantiin näytteille aseman makasiineihin. Minäkin lähdin sinne. Alina Saalasti tuli Kouvolassa vastaani ja kielsi minua menemästä ruumishuoneisiin. Vastasin, ettei mikään voima estäisi minua hakemasta miestäni. Mutta kun ovella näin ensimmäisen avojalan varpaat alaspäin, en jaksanutkaan mennä sisään vaan jäin ulos, vaivuin maahan ja itkin. Sieltä jotkut tuttavat veivät minut Kouvolan osuusmeijerille, jonka johtaja Yrjölä perheineen oli tuttavamme. Siellä itkin koko yön. Muistaakseni Lyyli Thauvon toi sinne minulle jotain levottavaa lääkettä. - - -
Sisareni Lyyli, myöhemmin tohtorinrouva Soini, joka löysi Iivarin ruumiin Kouvolasta, kertoo siitä tarkemmin näin:
Kun en jaksanut itse etsiä ruumista (Anna S:ki) makasiineista, menin seuravana päivänä kotiin. Heti lähti Lyyli Thauvon Lyylisiskoni kanssa häntä etsimään. Kouvolassa oli heille näytetty neljä huonetta, joissa oli murhattujen ruumiita. Kolme ensimmäistä huonetta oli kapeampia. Ruumiit olivat niissä vieri vieressä kahdessa rivissä päät samalle päin välissä vain tuskin jalan mahtuva käytäväntapainen. Kolmannesta makasiinista oli op. Asikaisen ja vangitun maisterin ruumis Inkeroisten asemalta jo löydetty. Asikaisen vatsassa oli neljä pistimen reikää. Leukaan oli lyöty, joten hampaita oli pois ja leuka vinossa. Maisterin kasvoihin sen sijaan oli sattunut niin pahasti, ettei siskoni olisi häntä tuntenut kasvoista. Kaikki ruumiit olivat alastomia. Samassa huoneessa ovensuussa oikealla kädellä oli ruumis, jonka väri oli tummankuparin ruskea ja kooltaan jotenkin kutistunut. Siitä oli puhuttu, että se oli jotenkin elävänä haudattu. Kaikki nähty järkytti noutajia niin, etteivät he enää tunteneet jaksavansa mennä neljänteen huoneeseen, vaikka siskoni yritti. Sen oven edessä oli eräs ruumis jotenkin ikävästi asetettu, että sen yli olisi pitänyt astua, eikä siihen ollut voimia enää. Jäivät ovelle ja samalla neiti Thauvon huomasi ulkopuolella Eemil Sipun (vangitun poika). Kerroimme hänelle etsivämme johtaja Söyrinkiä. Pyysimme häntä auttamaan, että hän menisi ensin neljänteen huoneeseen katsomaan, kun hänkin tunsi Söyringin hyvin. Sippu meni ja ilmoitti, että hänen mielestään siellä oli johtaja Söyringin ruumis. Sippu kohotti vainajan päätä ja siskoni ovella heti tunsi hänet, samoin neiti Thauvon. Sitten peitettiin ruumis ruskealla vaatteella ja kirjoitettiin lappuun: tunnettu, pastori Söyrinki. Siskoni ei muista, kukan lapun kirjoitti ja peitevaatteen toi. Suu vainajalta oli jäänyt sen verran auki, että näkyi poissaoleva kulmahammas. - - -
Hakijat tulivat heti illalla kotiin ja olin minä (Anna S:ki) Ilmarin kanssa asemalla vastassa. Hakijat sanoivat, etteivät olleet muka tunteneet ruumista. Ilostuin siitä ja sanoin olevani varma, että Iivari vielä elää. Siskoni sanoi, että murhattuja on niin paljon, että varmaan ruumis vielä löytyy. Varmuudeksi he pyysivät agr. Havolaa aamulla vielä menemään Kouvolaan tuntemaan vainajaa ja hommaamaan hänet pois kotiin. Seuraavana aamuna olin vielä vuoteessa, kun agr. kysyi minulta Iivarin hampaasta. Muistin sen olleen pois. Silloin hän sanoi minulle, että Iivarin ruumis oli löydetty. Silloin aloin huutaa ja tuotiin tohtori Kalajan määräämiä lääkkeitä.
Päivemmällä lähtivät taas siskoni ja neiti Thauvon Kouvolaan, jonne agr. oli jo aamulla lähtenyt hakemaan Iivaria kotiin. Arkku tilattiin Kotkasta, koska ne olivat Kouvolasta jo loppuneet. Kun Iivarin ruumis tuli kotiin iltasella, oli valkoinen arkku jo kotona odottamassa. Huone talossamme oli myös kuusin koristeltu ja jäitä oli saaveissa, joten huone oli viileä ja hyväntuoksuinen.
Iivarissa oli ainoastaan yksi oikean solisluun alla oleva ampumareikä. Se kuula oli tullut niskasta pois. Häntä [Ruumista] ei siis ollut nähtävästi kidutettu. Hakumatkalla siskoni ja neiti Thauvon kävivät Kouvolassa eräässä perheessä. Siellä oli ollut talvella joitakin valkoisia miehiä piilossa. Sydänyön aikaan oli heidän ollut kaikkien murheellista kuulla murhapaikalle kuljetettavien rukouksia, huutoja ja valituksia. Tämä on kuvaavaa sille kauhulle, jota Kouvolassa talvella 1918 tunnettiin.
Opiston opettajat ja maanviljelijä Huovila olivat luonamme sen illan. He pukivat Iivarin arkkuun. Lauloimme sitten yhdessä hengellisiä lauluja.
Luonnollisesti ei Ilmari poikani, joka isänsä kuollessa oli puolentoista vuotias, enää tuntenut isäänsä arkussa. On jäänyt kuitenkin omituisena mieleeni, että hän mielellään oli sylissäni arkun ääressä ja tahtoi usein sen luo itseään viemään. Hän sanoi siellä usein: Isäpai. Osmo oli vain vähän yli puolen vuoden isänsä kuollessa. Vesilahteen
Ajattelimme haudata Iivarin ensin Anjalaan ja jo pyysin opistolaisia siellä hoitamaan hänen hautansa. He lupasivatkin. Myöhemmin tuli kuitenkin Vesilahdesta Iivarin kotoa hartaita pyyntöjä hänen hautaamisestaan Vesilahteen. Suostuin siihen. Vihtori, mieheni veli, Söyringin silloinen isäntä, tuli myös Inkeroisiin siitä puhumaan. Saimme vielä vapaan ruumisvaunun valtion kustannuksella rautatiellä Lempäälään. Mieheni siunattiin kotimme pihamaalla. Siunauksen toimittivat Pekka Hyttinen Sippolasta ja Hille Sipilä, joka oli sotilaspastori, myöhemmin Kälviän kirkkoherra. Seppeleitä laskettiin, kuoro lauloi, puhuttiin. Sitten lähdettiin asemalle. Lapset jäivät minun äitini kanssa kotiin. Hän oli vähän aikaisemmin tullut Karstulasta luoksemme erään pikkuserkkumme kera.
Asemalla oli paljon saattajia. Kuoro lauloi. Olimme ostaneet toisen luokan lipun Lempäälään. Matkustajia oli kuitenkin niin paljon matkalla Helsinkiin voitonparaatiin, ettemme sopineet niihin. Vähän aikaa istuin siellä vaunun lattialla surupuvussani ja nojasin päätäni erään naisen polveen. Hän oli istumassa penkillä. Joku mies näytti piirtävän kuvaani vihkoonsa. Näytin varmaan hyvin murtuneelta. Osan matkasta taas kuljimme ihmisille varatussa eläinten vaunussa. Vihtori Söyrinki ja Lyyli siskoni olivat mukanani.
Jauhojen ja sokerin puutteen takia ei mitään hautajaisia vieraille voitu pitää, ei Inkeroisissa eikä Vesilahdessa.
Lempäälästä jatkoimme hevosella matkaa Vesilahden kirkkomaalle. Jätimme siellä arkun kellariin, joka oli tehty sitä varten. Katselimme haudan paikan myös. Se tuli koko lähelle kirkkoa. Vesilahden hautausmaahan siunattiin vähän yli kolmekymmentä punaisten murhaamaa kukin omiin hautoihinsa. Sitten menimme Söyringille. Siellä oli vastassa rauniot kaikkialla. Kaivon kehyskin oli palanut. Söyringit asuivatkin erään naa- puritalon tuvassa silloin. Koko kylä oli jokseenkin tyystin poltettu.
Seuraavana päivänä lähtivät veljekset haudalle kaivamaan itse haudan veljelleen. Ensi tilassa Iivari sitten kätkettiin kotiseudun multiin lähimpäin omaisten ja seurakunnan pastorin läsnäollessa. Hautauskellot soivat. Kuoroa ei ollut. Seppeleet olimme Inkeroisista tuoneet hautakummulle mukanamme. Myöhemmin ostin vaatimattoman kiven Iivarin haudalle. - - -
Jonkun päivää viivyimme Söyringeillä. Sitten lähdimme takaisin Inkeroisiin. Siellä oli edessä ikäviä tehtäviä. Oli perunkirjoitus, oli pieni huutokauppa, oli koko kodin pakkaaminen Karstulan kotiin lähtöä varten. Kerran tulivat hakemaan puoleltamme opiston puhelinta toiseen tarpeellisempaan paikkaan. Muistan, kuinka se tuntui ikävältä. Oli kuin olisi suoraan sanottu:" Mauri on tehnyt tehtävänsä - Mauri saa mennä!" Vaikealta tuntui myös kerran, kun tultiin kysymään, koska lähdemme pois, että kerittäisiin kunnostaa huoneet uudelle johtajalle. Juhannukseksi olimme kaikin onnellisesti kotona Karstulassa. Ollessamme Inkeroisissa vielä eräänä päivänä tuli vanha vaimo luokseni antaen minulle 20 mk. "Osta sillä jotain hyvää itsellesi, kun ei sinulla ole mitään turvaa", hän sanoi. Ostin sillä Ilmarille hopeisen jälkiruokalusikan. Myöhemmin ostin Osmolle samanlaisen. Tänä keväänä lähetin ne tohtori Niilo Söyringin lapsille muistoksi aikaisin poismenneiltä serkuiltaan.
Asemalla oli saattajia paljon, lauloivat, hyvästelivät. Ja niin oli rakas, henkisesti hyvin antoisa aika elämässäni päättynyt. Kuljimme uusia kohtaloita kohti. Kiitos Jumalalle niistäkin ajoista, jotka nyt jo olivat ohi.
Pääjärvellä, elokuun 10 p:nä 1945
Anna Söyrinki
Alkuperäinen, mustaan vahakantiseen ruutuvihkoon lyijykynällä kirjoitettu teksti on siirretty levykkeelle, joka, samoin kuin alkuperäinen musta vihko, on sukuhaaran hallussa. Tähän painettu teksti on muutamaa lyhennyskohtaa (merkitty katkoviivalla), otsikkoa, väliotsikoita ja muutamaa kappalejakoa lukuunottamatta Anna Söyringin käsialaa. Hakasuluissa oleva on alkuperäistekstin mukainen sanamuoto. Lasse Pylkki Myöhemmin ilmestyi rovasti Veikko Koiviston laajan, toista sivua pitkä artikkeli Iivari Söyrinki - hämäläinen aatteen ja ihanteen, taistelun ja huumorin mies Aamulehden sunnuntailiitteessä. Hän toteaa, että " epäilemättä olisi tarpeeksi aihetta kirjoittaa Iivari Söyringistä historiallinen tutkielma " ja toivoo, että "joku Tampereen seudun ylioppilasnuorukainen tai -neitonen tähän arvokkaaseen sivistyshistorialliseen tehtävään innostuisi". Toive ei ole toistaiseksi toteutunut.
Sulo Iivari Söyrinki, Vesilahti 4.5.1888 - 9.4.1918.
Puoliso: Anna Johanna Varvikko, Karstula, 1889 - 19??.
Lapset: Viljo Aarre Ilmari, lääketieteen kandidaatti, Karstula 1916 -
1943. Osmo Kaleva Söyrinki, ylioppilas, Kouvola 1917 - 1944, puoliso
Vilma Hallenberg, Viipuri, ei lapsia
Isä: Erland Kristianinpoika Söyrinki (Kaapu), Söyringin isäntä, Vesilahti
1857 - 1947
Äiti: Mariaana Josefiina Kallentytär Mäkelä, emäntä, Pirkkala 1862 -1928