Vesilahden itäisimmässä osassa sijaitseva Mantereen kylä kuuluu Vesilahden vanhimpiin ja aikoinaan suurimpiin kyliin. Kylää ympäröi etelässä Manterejärvi, idässä Hulausjärvi ja pohjoisessa Pyhäjärvi, joka on kapeahkon, Lempäälälle kuuluvan maa-alueen takana. Kaikkein vanhimmasta asutuksesta Mantereessa kertovat vain jokuset kiviesineet. Rautakausi on jättänyt paljon runsaammin merkkejä kylän ympäristöön. Peltosaaresta on kivikasoja hajotettaessa löytynyt rautakautista esineistöä, mm. kansainvaellusaikainen (400-550) miekankärki. Muistitiedon mukaan erilaisia esineitä, mm. koruja, on löytynyt myös Peltosaaren ja maa- Mantereen väliseltä suoalueelta.
Tarinoiden mukaan Mantereen asukkaat olisivat upottaneet arvoesineensä vainovuosina Peltosaaren ja maa-Mantereen väliseen salmeen. Myös lappalaisten kerrotaan asustaneen Peltosaaressa. He taistelivat ankarasti vastakkaisella rannalla olevien Köpinsaaren lappalaisten kanssa, ja miekkoja ja keihäitä jäi sen tähden taistelutantereelle. Peltosaaren kivikasoja on nimitetty myös jättiläisten haudoiksi.
Aivan Mantereen kylän välittömässä läheisyydessä on lähiseutujen laajin rautakautinen (400-600) kalmistoalue, Päiväänniemi tai Päiväniemi, joka kuuluu pääosin Lempäälään. Muinaisjäännöksiä on todennäköisesti myös Vesilahden puolella. Mikäli asutuksen ei oleteta keskittyneen juuri hauta- alueen tuntumaan, olisi luonnollista, että ainakin osa Päiväniemen haudoista on kuulunut Mantereenkylän muinaisille asukkaille.
Päiväniemen nimi on joskus merkitty myös ’Päivänen niemi’, mikä viittaisi jo lähemmin siihen, että alueen muinainen asutus on ollut eräomistajia, metsästäjiä. Heillä näet on ollut yleisesti käytössä nimitys ’päiväkunta’. Päiväkunta on alue, jonka metsästäjät kokevat päivän aikana. Mantereen Jwhon mainitaan riidelleen Päiväniemen niityistä lempääläisten kanssa Klaus Flemingin laamannikäräjillä 1435. Samainen Juho tunnetaan erämaiden omistajana 1452.
Keskiajan lopulla Mantereen kylässä oli kuusi taloa: Mattila, Vilo, Pietilä, Nikkilä (josta Uotila), Tomppa (=Päykkä) ja Marttila. Välittömässä läheisyydessä oli vielä suuri, yksitaloinen kylä, Hakkila eli Hakinmäki, jonka isännän mainitaan 1500-luvulla olleen pitäjän rikkain talonpoika. Hakkilasta tuli 1611 ratsutila (säterirustholli), ja Vesilahden ensimmäiset talonpoikaistorpat sillä oli jo 1740. Myös Pietilä, Mattila ja Laurila olivat ratsutiloja.
Läänitysten aikakaudella Mantereessa asui useita aatelissukujen jäseniä. Päykän talo annettiin allodiaalirälssinä Boijen ja myöhemmin Cruusien suvulle. Aatelismajuri Johan von Wedell muodosti useimmista Mantereen tiloista säterin 1600-luvun puolivälissä; tätä säteriä asusti myöhemmin mm. Margareta von Köllner ja Ingeborg Tawast. Tieyhteys Lempäälään tuli Näppilän sillan myötä 1893, samalla tuhoutui osa Päiväniemen muinaismuistoaluetta. Tämä ensimmäinen silta purettiin 1995 ja tilalle rakennettiin uusi silta muutamia kymmeniä metrejä etelämmäksi. Muinaismuistoalue tuli jälleen ehyeksi tien pohjoispuolelle.
Mantereen kylän talot sijaitsivat 1800-luvun alussa vielä rivikylän muotoisesti lähellä Manterejärveä nykyisen Kulmalan (Marttila) talon ympäristössä. Vuosisadan puoliväliin tultaessa useimmat talot olivat kuitenkin muuttaneet etäämmälle. Vuoden 1918 taisteluissa lähes kaikki talot paloivat ja uudisrakentamisen jälkeen kylän talot hajaantuivat entisestään. Rinnanmäkeen haudattiin 1918 -taistelujen punasotilaita. Koulu on toiminut Mantereessa kolmeen otteeseen: 1842-47 Adam Ivendorffin pitämänä Päykällä, 1921-39 alakansakouluna Hakkilassa ja 1939-1963 normaalina kansakouluna Vilolla. Maa- ja karjatilat ovat edelleen tärkein osa Mantereen kylää, lisänä on muutamia pienyrittäjiä.Kaakila on lähes 5 km pitkä niemi, jota ympäröi pohjoisessa Toutosenselkä ja etelässä Kirkkolahti. Aikoinaan niemellä on ollut 15 maataloa - nykyisin vain 8 maataloa ja yli 50 kesäasuntoa. Kiviesineet, soikeat tuluskivet, rautakautiset irtolöydöt sekä muistitiedon mukaan tuhoutuneet hautakummut osoittavat Kaakilan olleen ihmisten tuntemaa aluetta kivikaudelta lähtien.
Linnankallion lounaisrinteellä olevien kivivallien on pitkään arveltu olevan muinaisen pakolinnan muurien jäännöksiä. Uusimpien tutkimusten mukaan arvio onkin oikea, ja Linnankalliota pidetään aitona muinaislinnana. Paikallinen muistitieto kertoo myös, että Linnankallio oli lappalaisten viimeinen tukikohta Vesilahdessa ja että siellä poltettiin merkkivalkeita vihollisen (=novgorodilaisten) lähestyessä. Lappalaisperua lienevät myös Kaakilan Lapinniemen ja Lapinlahden (osa Kirkkolahtea) nimet. Tarinat kertovat myös aarnivalkeiden palaneen Kaakilassa monessa paikassa.
Kirkkolahden rannalla sijaitsevalla kalliolla on poltettu helavalkeita vielä vuosisadan vaihteessa. Puolivälissä Kaakilanniemeä on Jyskän kukkula, jossa muinoin on asustanut Jyskän Ämmä -niminen noita. Tarina kertoo, että Ämmä kävi pappilan aitassa jauhovarkaissa kolmella loikkauksella; ensimmäinen astuinkivi sijaitsi Toutosen puolella Valkosen talon rannassa, toinen astuinkivi oli Kirkkolahden puolella Valkosen ja Sundströmin rajalla ja kolmas aivan pappilan rannassa.
Tarinat Kirkonkylässä asustaneesta pakanajohtaja Kirmukarmusta mainitsevat myös ”Kaakilan Uljaan Urtin”, joka taisteli Kirmukarmun kanssa sekä novgorodilaisia että Vesilahden ensimmäisiä kristinuskon levittäjiä vastaan. Kaakilanniemen länsipuolella sijaitsee Urtin mukaan nimetty saari, Uurte-saari. Nykyisin Kaakila on viljelysaluetta sekä lomanviettäjien suosima matkailukohde.
Tapolan nimi tunnetaan jo vuodelta 1439, jolloin Heikki Tapola oli niiden 12 vesilahtelaisen joukossa, jotka allekirjoittivat Davidin kapinaan osallistuneiden puolesta alistumiskirjeen Ruotsin kruunulle. Talonpojat olivat nousseet kruunun edustajia ja aatelistoa vastaan kohtuuttomiksi nousseiden verojen takia. Talonpoikien johtajana oli Anian Heikkilän isäntä, ”talonpoikaiskuningas” David.
Tapolan talo ei alunperin sijainnut nykyisellä paikallaan vaan kirkon läheisyydessä, sen itäpuoleisella rinteellä Tallisen alapuolella. Heikin osuutta Tapolan tilaan ei tunneta tarkemmin, mutta varsinaisena maatilana Tapola syntyi 1552, jolloin alempana rannassa sijainneesta Kesolasta erotettiin osa talon pojalle, Lauri Kesolle. 1585 Tapolan osti kappalainen Jakob Matthiae, joka aloitti Wesilaxiuksien pappissuvun. Hän liitti taloon puolet Kärkölän Hussusta ja autioituneen Antti Pertunpojan tilan. Tapolasta tuli näin Vesilahden suurimpiin kuuluva tila. Tilan rakennukset kuitenkin tuhoutuivat 1602.
Tapola vaurastui uudelleen ja 1634-35 siitä tuli kappalainen Christianus Wesilaxiuksen omistamana ratsastila. Tosin tilaa jouduttiin myöhemmin pariin otteeseen anomaan uudelleen verovapaaksi. Christianuksen poika, kappalainen Christophorus oli hieman huonosti käyttäytyvä ja joutui riitoihin paikkakunnan muiden säätyläisten kanssa. Osasyynsä lienee ollut silläkin, että Tapolassa poltettiin ajan tavan mukaan viinaa. Myöhemmin Tapolan omistajina oli myös virkamiehiä, mm. nimismies Johan Gadd ja maanmittari Anders Bergius. Bergiuksen vävy, kappalainen Gustaf Ticklen osti tilan 1853. Isojaon ja uusjaon seurauksena tila oli 1800-luvun lopulla siirrettävä kirkon läheisyydestä nykyiselle paikalleen.
Tapolan rakennukset edustavat vanhaa hämäläistä rakennustapaa. Osa päärakennuksesta on vuodelta 1840, osa voi olla vanhempaakin, ”pytinki” eli ”vierasrati” on v:lta 1860 ja luhtiaitta v:lta 1845. Vuonna 1924 Tapolan tilan osti Vesilahden kunta, joka viljeli sen peltoja pitkään. Rakennuksissa toimi mm. lastenkoti ja myöhemmin kansalaiskoulu. 1970- luvulla Tapolan maat siirtyivät vaiheittain asutuskäyttöön. Rakennuksissa on toiminut monenlaista pien- ja käsiteollisuutta. Nykyään rakennuksissa on mm. kotiteollisuuden neuvonta-asema, savipaja ja aittakahvio. Tapolan piha-alueella on järjestetty erilaisia kesätapahtumia (mm. kesätori ja Elinan Surma-näytelmä).
Nykyisin tavallisesta kyläkuvasta tuskin mitenkään poikkeavaan Kirmukarmun mäkeen kätkeytyy suuri määrä merkittävää suomalaista historiaa. Maantien molemmille puolille levittäytyvä Kirmukarmu oli viime vuosisadan lopulla suurimmaksi osaksi rakentamatonta ja hyvin kivikkoista maastoa. Mäki oli pitkään kuulunut Kässän taloon, mutta joutui 1889 Vesilahden kunnalle. Tällöin maanmittari C.R. Ladau jakoi alueen asuintonteiksi siitäkin huolimatta, että kivien välistä oli löytynyt muinaisesineitä. Nykyisen Vesilahden Ns:n talon kohdalle rakensi neiti Amnell, Väinö Hyvätin talon kohdalle urkuri O.T. Leander ja Nuuteron talon kohdalle kestikievaria pitänyt rovastinrouva I. Pohjala. Perimätieto kertoo, että jo Ruotsin vallan aikana alueella olisi ollut sotaväelle kuuluva talli. Edelleen kerrotaan , että perunakuopan kaivajat olisivat joskus kauan sitten löytäneet kivikosta suuria hopea-aarteita ja tulleet rikkaiksi.
Kirmukarmun jo osittain tuhoutuneella muinaismuistoalueella suoritettiin kaivauksia 1894-97 (A.O. Heikel, H.J. Heikel sekä Hj. Appelgren). Esineistön perusteella alue luetaan Suomen merkittävimpiin nuoremman rautakauden löytöpaikkoihin. Mäellä sijainneeseen polttokalmistoon on haudattu varsin pitkän ajan kuluessa; 500-luvulta ehkä aina historialliselle ajalle saakka. Kuuluisimmat löydökset ovat kaksi miekan kouraimen helaa ja kullatusta pronssista tehty miekan ponsiosa 600- luvulta. Viimeksi mainittu on koristeltu germaanisella eläinornamentiikalla, jollaista on tavattu tämän lisäksi Vöyristä ja Kaarinasta löydetyissä ponsissa. Helmer Salmon mukaan Vesilahden ponsi on ajallisesti vanhin ja todennäköisesti paikallista tekoa. Kalmistoon haudattujen henkilöiden mahtavuudesta kertovat päälliköiden tunnusmerkkeinä toimineet miekkarengas ja piiskanvarsihelistin. Kansainvälisiä yhteyksiä osoittavat hopearahat, permiläiset helat, säiläkirjoituksin varustetut miekat, mosaiikkihelmet ja muut ylellisyysesineet. Hevoshautauksiin viittaavat hevosenhampaiden jäänteet, kuolaimet ja hevosenkengät. Paikalla on ehkä ollut myös paja.
Aarni Erä-Eskon mukaan paikan nimessä Kirmu on esihistorialliselta ajalta peräisin olevan suvun nimi ja karmu tarkoittaa kalmistoa. Kirmukarmu on siten päällikkösuvun sukukalmisto. Kirmukarmun merkittävyyttä lisää edelleen se, että vielä 1900-luvun alussa kerrottiin etenkin Hinsalassa perimätietoja kuuluisasta Kirmukarmu-nimisestä sotapäälliköstä (Frans Kärjen kokoelmat). Jos perimätieto on aitoa, kysymyksessä on Suomen oloissa lähes ainutlaatuinen tapaus, jossa perimätieto valaisee tiettyyn esihistorialliseen kalmistoon haudattujen vainajien elämänvaiheita.
Kirmukarmun sanotaan eläneen kauan ennen Matti Kurjen aikoja (siis ennen 1200-lukua). Jo pienenä Kirmukarmu herätti poikkeuksellisilla kyvyillään ihailua muissa. Ankarassa kodissaan hän kasvoi vihdoin rohkeaksi ja taitavaksi soturiksi - pakanapäälliköksi. Apurinaan sotaretkillä Kirmukarmulla oli Jaanun lappalainen setämies, venäjän kieltä osannut Osmo Karjalainen, Tarkan Mielikkitytär sekä Kaakilan Uljas Urtti. Sotaretket kohdistuivat Novgorodiin, josta 1000-luvun molemmin puolin tehtiin historiallistenkin lähteiden mukaan useita sotaretkiä Hämeeseen. Joutuipa Kirmukarmu haavoituttuaan joukkoineen Venäjälle vangiksikin.
Perimätieto kertoo edelleen, etta pakanapäällikkö Kirmukarmu vihasi ja vainosi Vesilahden ensimmäistä kristinuskon levittäjää, Hunnun Herraa eli Meidän Herraa. Tämä vierasta kieltä puhunut lähetyssaarnaaja oli joutunut Hinsalaan, jossa opetti ihmisiä ja kastoi heitä kristinuskoon. (Hinsalassa on Hunnunkallio vastapäätä Tuhnunvuorta.) Kidutettuaan Hunnun Herraa eri tavoin, mm. vangitsemalla Naulinkarille, Kirmukarmun onnistui lopulta tuhota hänet. Mikäli tarinat ovat paikkansa pitäviä, niiden yllättävän kauan kestäneen säilymisen voinee ymmärtää kristillisyyttä opettavina ja puolustavina. Kirmukarmun ja hänen ystäviensä sanotaan nimittäin Novgorodin retkillään pettyneen vanhoihin epäjumaliinsa ja kääntyneen vastahakoisesti kristinuskoon.
Ensimmäiset kristilliset vaikutteet ovat tulleet Suomeen ja Vesilahteen jo viikinkiajalla (800-1050). Ristiretkien aikaan käännytystyötä tehostettiin lähettämällä Suomeen saarnaajia, joista on säilynyt myös perimätietoja (mm. Hinsalan Hunnun Herra). Aluksi vesilahtelaiset kävivät kirkossa Sastamalassa, Karkun kirkossa. Pian tämän jälkeen rakennettiin Vesilahteen oma kirkko. Kuuluisan kansantarinan mukaan vesilahtelaisten ja lempääläisten yhteinen kirkko sijaitsi jossakin vaiheessa Aimalassa. Tämä kirkko kuitenkin poltettiin, koska kumpikin pitäjä halusi oman kirkon. Riitoja aiheuttivat myös kiistat kalavesistä.
Kun uusien kirkkojen paikkoja ryhdyttiin etsimään, Vesilahden ja Lempäälän suojeluspyhimysten kuvat asetettiin lauttoihin. Vesilahden suojeluspyhimykset olivat Pietari ja Paavali, Lempäälän Maria Magdaleena ja Birgitta. Sinne, mihin kuvat kulkisivat, rakennettaisiin kirkko. Vesilahden kirkon paikaksi tuli tämän tarun mukaan pakanuudenaikainen uhri- ja hautapaikka Vesaniemellä. Irtolöytöjen perusteella alueella on ehkä ollut rautakautisia hautoja. Hautausmaan pohjoispuolella kerrotaan olleen Nällin lähde, jonka vesi paransi sairaita.
Taru kertoo, että Vesaniemellä (vesa=lappalaiskota) kasvoi suuri ”kuusi kultalatva” eli ”Sakakuusi satalatva”. Kristinuskon vuoksi levottomaksi käynyt pakanajumala oli muuttanut itsensä kotkaksi ja tehnyt pesänsä kuuseen. Kuusta ryhdyttiin kaatamaan, jotta ilkeyksiä tekevä kotka pakenisi. Vasta kahdeksan pyhällä vedellä pirskotettua rautapaitaista miestä sai sakakuusen kaatumaan. Puun latva ulottui Kaakilaan saakka ja sen kanto oli niin suuri, että siihen mahtui 24 kuttua vohlinensa. Kuusen oksista tehtiin yksipuisia pöytiä, joita kerrotaan olleen vielä 1800-luvun alussa Kesolassa ja Melkkerillä.
Ensimmäinen asiakirjamaininta Vesilahden seurakunnasta on vuodelta 1346, jolloin kirkkoherrana oli Benedictus Thomae. Varhaisista kirkkorakennuksista ei ole tietoja, mutta 3. helmikuuta 1422 vihittiin suurin juhlallisuuksin Vesilahteen puukirkko, jota Maunu II Tavast itse oli vihkimässä. Tilaisuutta on todennäköisesti juhlistanut nykyisen kirkon etuseinällä oleva Ristiinnaulitun kuva, joka on Ulvilan mestarin tekemä (n. 1420).
Koska Vesilahden suojeluspyhimyksinä olivat Pietari ja Paavali, seurakunnan on täytynyt olla laajan alueen keskus (Vesilahti-Lempäälä- Pirkkala). 1500-luvun alussa ryhdyttiin rakentamaan kivikirkkoa, mutta tarina kertoo, että mikä päivällä saatiin valmiiksi, se yöllä hajotettiin. Kirkkomaalla on näiltä ajoilta muistona vain kivisakasti, joka mahdollisesti ei ole ehtinyt toimimaan sakaristona. Sen sijaan se oli vuosisatojen ajan Laukon Kurkien hautakappelina. Nykyisin sakasti toimii kirkkomuseona. Keskeneräisen kivikirkon muurit hajotettiin lopullisesti joskus 1700-luvulla ja osa kivistä lienee nyt kirkon kiviaidassa.
Nykyisen kirkon rakensi vv. 1801-03 vihtiläinen Martti Tolpo Åkerblomin ja Fredenheimin suunnitelmien pohjalta. Tapuli on vuodelta 1782, kellot vuosilta 1792 ja 1810. 1800-luvun lopulla kirkko maalattiin sisältä ajan hengen mukaisesti harmaaksi. 1994 kirkko kuitenkin entistettiin täydellisesti alkuperäiseen, värikkäämpään asuunsa. Hautausmaalla on 1800- luvun lopulla eläneen pitäjänsepän Karl Lindin taidokkaita metallisia ristejä, jotka kaikki ovat keskenään erilaisia.
Perimätiedon mukaan Sakoinen on muinoin ollut suuri ja rikas kylä. Ennen niin tärkeisiin vesistöihin nähden kylä on sijainnut keskeisellä mutta toisaalta suojaisassa paikassa. Hinsalalainen perimätieto kertoo, että kuuluisa pirkkalaispäällikkö Matti Kurki veljineen oli kotoisin Sakoisista. Perimätieto kertoo myös Matti Kurjen olleen jo kristityn (1200-luvulla), mitä seikkaa myös kristillinen nimi Sakoinen kuvannee (sacer=pyhä).
Sakoisten kylä on todella ollut poikkeuksellisen vauras rautakaudella. Sitä osoittaa Hukarin isännän tekemä hautalöytö Sakaselän rannalla 1879. Maansekaisista kivikummuista A. Heikel kaivautti varsin arvokkaan viikinkiaikaisen (800-1050) esineistön (mm. hopealla ja kullalla koristeltuja aseita). Jo Heikel yhdisti löydön Kalevalan Sammonryöstön säkeisiin (39:89-92): ”Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli.” Myöhemmin Jalmari Jaakkola ja Jorma Leppäaho ovat tutkimuksissaan päätelleet kalevalaisen sankarirunouden kertovan juuri Ylä-Satakunnan ja Pohjanmaan välisista taisteluista 700-800-luvuilla. Vesilahti oli tuohon aikaan Ylä-Satakunnan tiheimmin asuttuja alueita. Hollon Isohaan hautakummut ovat tutkimattomia.
Keskellä Sakaselkää on Naulinkari-niminen saari. Tarinoiden mukaan kuuluisa pakanapäällikkö Kirmukarmu miehineen vei Vesilahden ensimmäisen kristinuskon levittäjän Hunnun Herran saareen kuolemaan nälkään. Hinsalan Hilja-neitonen kuitenkin vei Hunnun Herralle ruokaa ja lopulta auttoi tätä pakenemaan. 1540 Sakoisten kylässä mainitaan viisi taloa: Kurki, Komu, Mäsä, Hollo ja Hukari. Viereisessä Kärkölän kylässä oli 1500-luvulla neljä taloa: Anttila, Hussu, Heikkilä ja Kurki. Vesilahden kunta osti Anttilan ja Kurjen tilat sekä osan Hussua 1905-06, ja perusti Anttilan rakennuksiin vanhainkodin.
Anttilanvuoren eli Sakovuoren lounaispuolella virtaa Tuonenoja eli Kalmanoja, jossa olevaa syvännettä sanotaan Kalmanoroksi. Lähellä Kalmanoroa Sakovuorella on suuren kiven muodostama luola, Onnenkota, josta kerrotaan monia tarinoita. Ken uskaltaa viettää yksin syksyisen yön Kalmanorolla, saa seurustella Onnenkodassa juhannuksen aikaan morsiamensa kanssa ja valmistautua häittensä pitoon. Pakanapäällikkö Kirmukarmun kerrotaan myös viettäneen yön Kalmanorolla ja saaneen seurustella seuraavana juhannuksena morsiamensa Jaanun lapinsukuisen Sinivuokon kanssa. Luonnonkauniissa Lammasniemessä on Vesilahden kunnan omistama uimaranta, saunamaja ja leirintäpaikka.
Alhonselän pohjoispuolella sijaitsevat pienehköt kylät, Korpiniemi, Jokioinen, Rautiala ja Ilonen kuuluvat Vesilahden vanhimpiin asutusalueisiin. Esihistoriallisia löytöjä on sekä kivi- että rautakaudelta. Kiviesineet ovat peräisin Jaanun, Rassan ja Uotilan mailta. 1900-luvun alussa Rautialasta löytyi merovinkiaikaisia (550-800) hautoja, joista saatiin talteen mm. miekan säilä, keihäänkärki ja onsikirves. Vanhat tarinat kertovatkin, että Rautialassa on muinoin ollut sepän asumus pajoineen, ja siitä nimi Rautiala. Jokioisten ja Hinsalan välisessä saaressa on useita suurikokoisia kiviröykkiöitä (Jaanun Harmaassa ja Haihulannokassa), joista osa voi ulkomuotonsa perusteella olla pronssikautisia hiidenkiukaita.
Hinsalalaisen perimätiedon mukaan Jaanun harmaassa asui kristinuskon tulon aikoihin lappalaisia, joista on säilynyt useita kertomuksia. Setämieheksi kutsuttu mainio nuolella-ampuja taisteli pakanapäällikkö Kirmukarmun joukoissa novgorodilaisia vastaan. Lappalaiset jättivät jälkeensä alueelle aarni- tai aarrehautoja, jotka eivät luovuta kalleuksiaan ilman erikoisia tunnustekoja. Aarnihautoja kerrotaan olevan myös Jokioisten Sinisaaressa ja Rautialan Herrainhaassa, jossa juhannusöinä on nähty palavan vihreän aarnivalkean. Vanhat hinsalalaiset sanoivat tienneensä tunnustekojen yksityiskohtia. Hinsalalaiset olivat vuosisatoja vartioineet näitä hautakumpuja.
Vielä 1800-luvun puolivälissä Harmaassa oli myös Kärjen suvun pyhä, koskematon visakoivujen jättiläismetsä. 1984 yksi pienimmistä Harmaan haudoista kaivettiin ja tehtyjen löytöjen perusteella se ajoitettiin vuosille 400-600. Löytöinä oli mm. rautainen sirpin katkelma, pronssisoljen katkelma, rannerenkaan osa sekä rautaveitsi. Jokioinen oli jo keskiajalla alueen suurin kylä (talot: Jaanu, Heikkilä, Rassa ja Sievari). Korpiniemessä oli kolme taloa (Uotila, Villi ja Vihastu), Ilosissa ja Rautialassa kummassakin vain yksi. Ilosissa kerrotaan 1500- luvulla olleen kaksi Heikki-nimistä isäntää; toinen iloinen ja toinen vihainen. Vihainen kuitenkin muutti takaisin kotitilalleen Korpiniemeen - Vihastulle. Kylään - Ilosiin - jäi vain iloinen Heikki. 1651 Ilosesta tuli sotilastila, vähän myöhemmin sotilastiloiksi määrättiin Korpiniemen Vihastu ja Uotila. Ilosissa toimi vuosisadan vaihteessa jonkin aikaa myös meijeri, jonka rakennus on edelleen (1996) olemassa.
Rautialan suuren talon ensimmäinen nimeltä tunnettu isäntä oli Martti (1537). Ratsutilaksi talo muuttui 1606. Jokioisten Jaanulla vuodesta 1701 lähtien sijainnut kappalaisen asunto siirrettiin huonojen kulkuyhteyksien vuoksi Rautialaan 1905. 1962 Rautiala myytiin Rautatieläisten Kristillisen yhdistyksen kesäkodiksi. Nykyisin Rautialassa on vuokralla Pitopalvelu Päivärinne. Jokioisten Jaanulla aloitti toimintansa hyvällä menestyksellä Ahlmanin koulu 1862, mutta se siirtyi Kirkonkylän Tapolaan 1867.
Isossajaossa Korpiniemen ympäristön kylät saivat maa- ja metsäalueita Krääkkiöstä. Jokunen talokin muutti Krääkkiöön. Muutamia uudisrakennuksia ja rantamökkejä lukuunottamatta alue on kuitenkin lähes entisellään. Korpiniemen koulu aloitti vuonna 1908 Hukarin talossa, mutta jo seuraavana vuonna valmistui oma koulurakennus, joka nyt on elokuvaohjaaja Rauni Mollbergin omistuksessa. Korpiniemen luonnonkauniilla Pyhäjärven rannoilla on mm. Uotilan ja Ala-Orvolan maatilalomailupaikat sekä Ala-Orvolan puutarha. Rautialan kesäkodin lähellä on Vesilahden Tenniskerhon rakentama tenniskenttä saunoineen. Maantieyhteys Jokioisista Hinsalaan on ollut suunnitteilla useita vuosikymmeniä.
Suomelan alueella on asuttu jo rautakaudella. 1800-luvun lopulla löytyi kivikasoista viikinkiaikaisia (800-1050) esineitä, mm. kirveitä, keihäänkärkiä, miekansäilä, talousastioita sekä punnukset ja vaaka. Ratsujen käyttöön viittaa viikinkiaikaisen hevosenvaljaan osa, rautainen jalustin, jollaista ei muualla Suomessa ole tavattu.
Suomen kuuluisin kansanballadi, Elinan Surma, mainitsee Elinan kotitaloksi Suomelan. Laukon mahtavimman omistajan, Klaus Kurjen toinen puoliso oli Elina Juhontytär Stenbock. Tästä lyhyeksi jääneestä avioliitosta syntyi ainakin yksi lapsi, poika, joka kansanrunon mukaan poltettiin äitinsä kanssa Laukossa. Kansanrunossa Elina käskee Uotia hakemaan äitiään sanomalla, että ”Juokse, jouvu Suomelahan, Käske häntä tänne tulla, Puhu paremmin kun onkaan.” Laukosta on Suomelaan järven poikki 6 km. Suomelan Elinan isäksi on asiakirjoissa mainittu Juho Olavinpoika Stenbock, Toftan herra, joka oli aviossa Skelghen sukuun kuluneen Kirstin kanssa. Juho Stenbock oli Satakunnan läänitysten haltija (1463-65) ja kutsui itseään 29.12.1463 Ylä- ja Ala-Satakunnan päämieheksi. Ei ole lainkaan mahdotonta, että Suomelassa oli 1400-luvun lopulla Juhon leski tai edellinen vaimo Margareta Fleming lapsilauman yksinhuoltajaäitinä. Juho oli ainakin kahdesti naimisissa.
Ensimmäinen asiakirjoin todettava Suomelan omistaja on ollut Olavi Suomalainen (1540-1584). 1602 Suomelasta tuli Hovin jälkeen Vesilahden toinen ratsastila. Tilaa omisti tällöin kuuluisa aatelismies Arvid Finckenberg, joka taisteli Axel Kurjen joukoissa ja oli mm. vankina Puolassa. Valleniusten pappissuvulla tila oli koko 1700-luvun. Rovasti Valleniuksen tytär Catharina avioitui 1700-luvun lopulla maanmittari Per Bergiuksen kanssa.
Vuodesta 1825 lähtien Suomela oli Bergiuksien omistuksessa vuoteen 1959 asti, jolloin tilan osti Aino ja Pentti Mikkola. Bergiuksia on ollut mm. kruununvouteina ja pappeina. Insinööri Eino Bergius rakensi 1900-luvun alussa Suomelan rantaan moottorivenetehtaan. 1918 Suomela ympäristöineen joutui kiivaiden taisteluiden kentäksi, ja sodan loppuvaiheessa rakennukset poltettiin. Suomelan talosta pohjoiseen sijaitsevassa Pähkinämäessä on kansalaissodan (1918) ajalta valkoisten tekemiä kivisiä suojavalleja. Suomelasta Järvenrantaan päin sijaitsee 1918-vuoden taistelujen valkoisten muistomerkki.
Rautakaudella Vesilahti kuului Ylä-Satakunnan voimakkaaseen kulttuurialueeseen, jota ulkopuolinen vihollinen tuskin kovinkaan paljon pystyi ahdistamaan. Sen sijaan yläsatakuntalaiset suorittivat sota - ja ryöstöretkiään tuon tuostakin pohjoiseen. Enin osa Suomen muinaislinnoista sijaitsee Varsinais-Suomessa ja Etelä-Hämeessä, joihin viikinkiajasta lähtien kohdistuivat mereltä tulevien vihollisten, pääasiassa novgorodilaisten ja viikinkien ryöstöretket. On mahdollista, että toisinaan vihollinen pystyi tunkeutumaan Vesilahteen saakka. Tätä silmällä pitäen Alhonlahden rantamien asukkaat rakensivat Onkemäen Linnavuoreen pako- ja hälytyslinnan.
Linnavuori osoitettiin muinaislinnaksi tieteellisessä mielessä vasta 1937. Paikkakunnalla on kuitenkin ollut perimätietoa vielä vuosisadan vaihteessa siitä, että vuorta on käytetty hälytyslinnana yhdessä Kaakilan Linnankallion ja Lempäälän Pirunlinnan kanssa. Tekemissään koekaivauksissa Jouko Voionmaa löysi mm. nuolenkärjen, rautakuonaa, runsaasti keramiikkaa sekä arabialaisen rahan 800-luvun vaihteesta. Voionmaan mielestä vuorella on selviä asutuksen jälkiä, mm. asuntojen pohjakiveyksiä ja kiukaiden jäännöksiä. Tämän perusteella vuorella olisi asustanut ainakin vartijoita. Linnavuoren lähistöllä ei ole tavattu rautakautisia muinaismuistoja, mikä sekin kuvastaa ajan tapaa rakentaa piilolinna kauas asutuksesta ja vaikeakulkuiseen maastoon. Linnavuoren länsipuolella oleva suoalue, Linnalammi, on ollut aikoinaan lähelle Linnavuorta ulottuva järvi.
Linnavuorta rajoittavat äkkijyrkät kallioseinämät muualla paitsi luoteis- ja eteläosissa, joissa ovat olleet linnakkeen porttijärjestelmät. Eteläinen portti on varustettu erikoisella porttisolalla, jonka pielivallit ulottuvat muurista noin 6 m alaspäin. Tämä Zwingler- järjestelmäksi kutsuttu keksintö on tullut Keski-Euroopasta Suomeen joskus 700-luvun puolivälissä. Ahtaan solan kautta sisään pyrkivä vihollinen joutui helposti alakynteen. Porttisolan ympärillä ja luoteis- ja itäosissa on nähtävissä selviä kivivallien jäännöksiä, joskin osa kivistä on vuosisatojen varrella vieritetty alas. Vallit ovat 50-75 cm korkeita ja 1-1 1/2 m leveitä. Laastin käyttö kivien sideaineena on alkanut vasta keskiajalla. On mahdollista, että vallien lisänä on ollut myös hirsistä rakennettuja seinämiä.
Koska Linnavuorelta on näköyhteys Lempäälän Pirunlinnaan ja sieltä edelleen Hämeen muinaislinnaketjuun, on todennäköistä, että linnojen välilla on ollut vihollisen tulosta ilmoittava merkinantojärjestelmä (tuli- ja savumerkit). Epävarmaa sen sijaan on, miten hälytys välitettiin Alhonlahden rantojen asutuskeskuksiin. Linnavuori ja Pirunlinna ovat ilmeisesti olleet nyös muinaisten Satakunnan ja Hämeen maakuntien rajalinnoja.
Novgorodilaisten lähteiden mukaan suomalaiset mäkilinnat olivat melkein mahdottomia vallata. Puolustautuja käytti jousta, keihästä, kiviä ja kuumaa vettä, ja talvella reunat lisäksi jäädytettiin liukkaiksi. Ainoaksi keinoksi jäikin vain piirittää linnaa kunnes muonavarat sieltä loppuivat. Kaikenkaikkiaan muinaislinnat osoittavat rautakauden yhteiskunnan korkeaa kehitysastetta; vartiointi- ja puolustusjärjestelmän luominen edellyttää yhteiskunnalta hallintorakennetta ja kansalaisvelvollisuuksien asettamista.
LINNAVUORI ON MUINAISMUISTOLAIN PERUSTEELLA RAUHOITETTU. VUORELLA LIIKKUMINEN ON SALLITTU VAIN MAASTOA JA LINNOITTEIDEN JÄÄNTEITÄ VAHINGOITTAMATTA.
Hiittenmaaksi kutsutaan runsaan neliökilometrin kokoista aluetta Alhonlahdesta itään ja kaakkoon päin. Alueen tunnetuin kohde on Hiidennokka (eli Kuparinokka tai Vaskiniemi), jossa lappalaisten kerrotaan aikoinaan asustaneen. Toisen tiedon mukaan nokassa on asustanut jättiläisiä ja nunnia. Hiidennokan jyrkillä rinteillä on tarinoiden mukaan nähty vierivän alas kuparikattiloita täynnä rahaa. Kattiloita on tarttunut myös kalamiesten pyydyksiin. Myös aarteita kuuluu olevan jossakin nokan kätköissä. Haapalahden talon lähellä on kerrottu olleen uhrilähteen, jonka vettä on käytetty sairauksien parantamiseen.
Hiidennokan jättiläiset eivät pitäneet siitä, että narvalaiset soutivat sunnuntaisin kirkkoon. He päättivat estää matkanteon tukkimalla kivillä Haapanokan ja Karholannokan välisen salmen. Työ jäi jostakin syystä kesken, mutta muistoksi jäi Tiilinkari (Tuomaankivi, Satulakivi ja Isokivi). Muistitiedon mukaan Hiidennokka on vanha helavalkeapaikka ja ympäristön nuorten suosittu kokoontumis- ja piirileikkipaikka. Nokassa järjestettiin 1950-luvulle saakka monia kesäisiä juhlia. Keskellä nokkaa on pieni moisio, jonka tarina kertoo Hiiden Antin raivaamaksi. Tältä alueelta löytyi 1929 neljä rautakautista hautaa, joista Nils Cleve kaivoi kaksi runsaslöytöistä (toinen kansainvaellusajalta ja toinen merovinkiajalta).
Hiittenmaan koillisosassa, lähellä Pyhäjärven rantaa, Tallistennokassa on myös muutama kiviraunio, joita ei ole tarkemmin tutkittu. Hiidennokasta ja sen ympäristöstä on tavattu useita harvinaisia kasveja (mm. saralajeja).
Hiidennokasta kaakkoonpäin on Valtianniemi ja edelleen kaakkoonpäin Valtianmäki ja kuuluisa Maarianmäki. Viimeksi mainittu on ollut kertomuksissa kummitusten ja aaveiden suosimaa lymyilyaluetta; pimeän aikaan Maarianmäkeä on pelätty. Kerrotaanpa siellä kummallisia olioita nähdynkin. Perustana pelottavalle maineelle lienee se, että Maarianmäen mutkissa on ollut kaakinpuu, jota käytettiin pahantekijöiden rangaistus- ja hirttopaikkana. 1700-luvulta on olemassa asiakirjoja, jotka kertovat, että Iloisissa asustanut viisinkorpraali oli mestattu surmatyön vuoksi Maarianmäen mestauslavalla. Vielä vuonna 1918 mäen päälle teloitettiin ja haudattiin neljä punasotilasta. Paikalla on nyt vuoden 1918 taistelujen punaisten muistomerkki.
Hurskasvuoren toinen mutta vähemmän tunnettu nimitys on Urkasvuori. Kummankin nimen alkuperä on tuntematon, joskin kansa kertoo nimityksen johtuvan joko uhripaikasta tai urkkimispaikasta. Vironkielen ’urang’ merkitsee korkeampien kohtien välistä notkoa, jollainen Hurskasvuoressa todella on. Viron ’urakas’ on ’kuoppainen’ ; tämä sana saattaisi kuvata esimerkiksi lounaisosan rosopintaista avokalliota.
Perimätiedon mukaan Hurskasvuori on ikivanha helavalkeiden polttopaikka. Koska lähistöltä - Narvasta, Karholannokasta ja Hiidennokasta - on löydetty rikkaita rautakautisia hautoja, on todennäköistä, että Hurskasvuori erikoisen muotonsa ja sijaintinsa ansiosta on ollut erilaisten tapahtumien paikkana jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Kun puusto ei ole esteenä, vuorelta on hyvä näköala etenkin pohjoiseen päin. D. Skogman mainitsee eräässä kertomuksessaan v:lta 1864, että Hurskasvuoressa on sekä kuultu että nähty piruja. Niinpä vuoren pimeimpiä osia lapset ovat aina pelänneet.
1900-luvun alulle saakka korkeamman vuoren sileä kallioalue oli suosittu kokoontumis- ja piirileikkipaikka, jonne tultiin kaukaakin. Ensimmäisen maailmansodan aikoina venäläiset varustautuivat Suomen alueella lännestä tulevaa vihollista vastaan. Vesilahdessa linnoitteita rakennettiin (1916) Ylämäen Harjulaan sekä Narvaan linjalle Ihkamäki-Punkari-Hurskasvuori- Poukka. Pelloille rakennetut puuvahvisteiset juoksuhaudat purettiin ja tukittiin melko pian, mutta metsissä ja vuorilla sijaitsevat linnoitteet ovat säilyneet hyvin. Hurskasvuoressa on nähtävissä ehkä kaikkiaan yli kilometri juoksuhautoja ja pienen välimatkoin sijaitsevia ”kuularuiskupesäkkeitä”. Ylempänä kalliolla on suurilla räjähdyspanoksilla louhittuja ”lintaasimonttuja” eli korsuja, joiden puiset katerakennelmat on purettu ja lahonneet. Suosittu piirileikkipaikkakin rikottiin juoksuhautoja tehtäessä. Kaikki linnoitteet jäivät käyttämättömiksi.
1920-luvulla Narvan Soittokunta siirsi perinteisen Vapunpäivän konserttinsa paljaaksi hakatun Hurskasvuoren laelle. Uskomusten mukaan tulisi kato, ellei Vapun soittajaisia pidettäisi. Kun puusto kasvoi, konsertti siirrettiin takaisin Narvan Tuulikalliolle.
Keuruun Pioneeripataljoona entisti Hurskasvuoren laella toisen suurista korsuista, osan juoksuhautaa sekä miehistönsuojan vuonna 1985. Korsu on sen jälkeen ollut sotaveteraanien hoidossa.
Narvan kylä lienee syntynyt jo useita tuhansia vuosia sitten. Vanhimmasta asutuksesta kertovat kivikautiset taltat ja kirveet, joita Narvan alueen pelloista on löytynyt useita. ’Narva’ -nimi tarkoittaa nahan karvapuolta. Samanniminen kaupunki on Virossa, Ilomantsissa on Naarvan kylä ja Vesilahden Pöyhölässä on Narvajärvi. Koska alueelta löydetyt kampakeraamiset (4000-2500 eKr) kiviesineet ovat pääasiassa Aunuksen vihreäliusketta, on kaupankäynnin itään tarvinnut olla kivikaudella vilkasta. Vaihtoesineinä ovat todennäköisesti olleet turkikset. Kylä on ehkä tuohon aikaan jo tunnettu nahkojen ja turkisten vaihtopaikkana, mihin seikkaan nimikin viittaisi.
Lukuisien tarinoiden ja muistitietojen mukaan Narvassakin on vielä muutama sata vuotta sitten asunut lappalaisia, etenkin Karholannokassa ja sen Ruijanpellon alueella (vrt. Kalevalan Rutjan koski). Nykyisen käsityksen mukaan näillä seuduilla todella asustaneet lappalaiset ovat olleet vanhan kivikautisen väestön metsästeleviä ja kalastelevia jälkeläisiä. Uutta väestöä tuli Kokemäenjoen suun pronssikautisista asutuskeskuksista 200- 400-luvulla. Näiltä ajoilta ovat peräisin Karholannokan vanhimmat rautakautiset haudat. Nuoremmat ja löydöiltään poikkeuksellisen rikkaat haudat ovat merovinkiajalta (550-800). Kaikkiaan hautoja on kolmisenkymmentä, ja Helmer Salmo kaivoi niistä kaksi 1930. Koulun lähellä olleet mutta tuhoutuneet hautakummut ovat ehkä olleet samanikäisiä.
1956 kaivettiin Narvan Rukoushuoneen tontilta myöhäisempiä, ristiretkiaikaisia (n. 1100-1300-luvuilta) hautoja. Näiden hautojen löydöt (mm. linturiipukset) viittaavat itäiseen kaupankäyntiin. Keskiajalla Narva oli Vesilahden suurin kylä. Useimmat nykyiset sukutilat mainitaan jo 1540- luvulla. Vaurauden perustana lienee ollut lappalaisten verottajana tunnettu pirkkalaisliike ja myöhemmin eräomistus. Nimistöntutkimuksen perusteella pirkkalaisiin on kuulunut myös narvalaisia. Eräomistuksia narvalaisilla oli Tampereen pohjoispuolisten vesistöjen varsilla uuden ajan alulle asti.
1600-luvulla Narva tunnettiin kestikievaripaikkana. Kievareita oli ainakin Gabriel Kurjella, Pourulla ja Yli-Arvelalla. Sota-aikojen ratsastiloina olivat Pasti, Pouru ja Takku. 1720-80-luvulla Narva oli koko lounaisen Suomen tuntema markkinapaikka. Antinpäivän aikaan kylän talot pystyttivät Narvajoelle vuokrattavia myyntikojuja, ja tullimiehet asettuivat veronkantopaikoilleen. Kaksipäiväinen tavaranvaihto muodostui usein varsin vilkkaaksi ja rauhattomaksi, minkä vuoksi markkinat siirrettiin 1700-luvun lopulla Tampereelle. Näiltä ajoin lienee peräisin Narva-Vammala -tien nimitys ’Narvanmatkantie’. Narvan ”Tähti”-Nuorisoseura herätti 1965 Narvan markkinat uudestaan eloon 5 vuoden välein tapahtuvaksi mittavaksi kotiseutujuhlaksi. Myös Narvan tori on ollut kuuluisa; vielä 1917 ilmoitettiin almanakassa Narvan toripäivä joka perjantaiksi.
1900-luvun alkupuolella Narva tunnettiin lukuisista taitavista käsityöläisistään (kankureita, suutareita, seppiä, puuseppiä, nahkureita jne.) Puhallinmusiikkiharrastus alkoi 1904, jolloin perustettiin Narvan Soittokunta. Seuraavana vuonna perustettiin Narvan ”Tähti”-Ns; sen ensimmäinen seuratalo sijaitsi Salospohjanvuoressa, jota nyt nimitetään Tähtelänvuoreksi. Vuoden 1918 taistelujen yhteydessä kuitenkin sekä tämä että lähes kaikki Narvan ja lähikylien talot poltettiin. Näiden tapahtumien sekä uusjaon tarkistuksen seurauksena vanha kyläkokonaisuus särkyi väliaikaisesti. Vesilahden kotiseutumuseo, joka kuvaa entistä torpparielämää, valmistui Tuulikalliolle 1969. Terveysaseman tieltä museo kuitenkin siirrettiin 1982 Toukarin tien varteen, tilavammalle Vilkinaron Markkina-alueelle. 1900-luvulla Narva on ollut Vesilahden liiketoiminnallinen keskus. Kylässä on ollut sahoja, myllyjä, meijeri, pankkeja, palovakuutusyhdistys, metsäalan yrityksiä, puhelinyhtiö, verotoimisto, elintarviketeollisuutta, ravintoloita, muuta pienteollisuutta sekä useita erilaisia kauppaliikkeitä.
Kurala ja sen tuntumassa olevat muut ”Rantakulman” kylät, Salospohja, Ojoinen (eli Ojanloppi) ja Niemenkylä kuuluvat Vesilahden vanhimpiin kyliin. Tarinoiden mukaan asutus tuli Vesilahteen ensin Suonolaan ja Rämsööseen ja sieltä Kuralaan ja Narvaan. Kivikautisen asutuksen mahdolliset jäljet ovat hävinneet aikojen myötä - vain muutamia kiviesineitä on löydetty. Samoin ovat hävinneet rautakautiset hautakummut, joita muistitietojen mukaan on ollut Kuralanlahden rannoilla. Tosin Kaapun pihalta on löydetty viikinkiaikainen keihäänkärki. Kuralan alueen myöhäisin kylä, Hiirenoja, on saattanut saada nimensä rautakautisesta hiisi-käsitteestä. Merkillisistä paikoista kertovat tarinat viittaavat myös kaukaisiin aikoihin. Jossakin Poutalan vanhan tontin takana kerrotaan olevan lähde, jonka vesi parantaa sairaita. Vattusen Korpiladonniityn lähteen vesi taas muuttuu juhannusöinä viinaksi. Kuralan nimi tuskin tulee sanasta 'kura', vaan monien muiden 'Kurala'-nimien tapaan jostakin muusta (esim. kuris = pahanilman lintu).
Keskiajalla Kurala oli Vesilahden kolmanneksi suurin kylä (10 taloa, lähikylissä lisäksi 5). Talojen merkitystä kuvannee sekin, että Davidin kapinan alistumiskirjeessä v:lta 1439 on allekirjoittajina kaksi kuralaista isäntää (Perttu Kurala ja Olavi Vattunen). Maa-alueita on ollut kaukanakin, koska 1422 on käyty Salospohjan ja Karkun välisiä rajaneuvotteluja. Varsinaisen Kuralankylän eli Juhannuskylän talot sijaitsivat tiiviissä rykelmässä Kuralanlahden pohjoispuolella olevalla mäellä. Useimmilla Kuralan taloilla oli myöhemmin myös torppia Tottijärvellä. Pienempiä pirttejä on ollut Rantakulman vaiheilla lukuisia.
Käsityöläisiä tiedetään Kuralassa olleen keskiajalta lähtien, jo 1546 mainitaan kaksi seppää. Muuan kyläsepän tontti on nykyisen Antilan kohdalla. Kuuluisa hautaristiseppä Karl Lind oli kotoisin Salospohjasta. 1700-luvulla Antti Frisk (”Priskintörmä” on Pöysärin talosta 300 m Rämsööseen päin) ryhtyi suutariksi. Suuri suutarinverstas oli Antti Söyringin kohdalla (oppipoikiakin oli 7!). Pullolan nahkurinverstas liotusammeineen oli Kuralan tiehaaran lähellä ojanotkelmassa. Ensimmäisiä mainintoja Satakunnassa sijaitsevista tuulimyllyistä on kuralaisten riita ”myllyn purjeesta” 1628. Ehkä jo keskiajalla kuralaiset olivat rakentaneet Rämsööstä Kuloveteen laskevaan Lanajokeen jalkamyllyn, joka myöhemmin 1670-luvulla ärsytti Laukon omistajia niin, että nämä tahtoivat - joskin turhaan - purkauttaa myllyn. Viimeisin Kuralan myllyistä oli nykyisen Laukon ala-asteen tontilla 1920-30-luvulla sijainnut Valo Oy:n höyryvoimalla käynyt mylly ja saha.
Vesilahden ensimmäiset kestikievarit olivat 1500-1600-luvulla Narvassa ja Vakkalassa. Kuralassa kestikievari mainitaan olleen 1722 Pöysärillä, joka sijaitsi siihen aikaan Kuralanlahden pohjoisrannalla kuten kylän muutkin talot. N. 1750 kievari siirrettiin tien toiselle puolelle Antilaan. Samoihin aikoihin alkoi kievaritoiminta myös lahden eteläpuolella Salospohjassa. Myös Laukko perusti kievarin 1768 omistamaansa Kaapun taloon. Kaapun kievarissa pidettiin myös tuottoisaa, joskin häiriötä tuottavaa olut- ja viinakrouvia. Viimeiset kievarit olivat Nurkilla ja Huitunlurvissa.
Kuralan sijainti Laukon ja Narvan välissä on vilkastuttanut kylän elämää ja aiheuttanut aikoinaan suuria kylätappeluita. Laukon vaikutus on aina ollut suuri; uudet menetelmät ja keksinnöt levisivät nopeasti naapurikylään. Laivaliikenteen aikana Kuralanlahdella oli kaksi satamaa (Kurala ja Salospohja). Kirkkoveneitä rannoilla oli useita (mm. Kotka, Laine, Tuima ja Siivo). Vanha Kurala paloi 1683, mistä oli seurauksena pitkällinen köyhyys. 1700-luvun alussa Isonvihan aikoihin koko Kurala ryöstettiin. Vastenmielinen Isojako aloitti Kuralan kyläkokonaisuuden rikkomisen 1800-luvun alkupuolella.
Kansalaissodassa 1918 Kuralan talot poltettiin Antilaa lukuunottamatta; polttaminen ei kohdistunut pienempiin pirtteihin, joista osa on yhä vieläkin vanhankylän kohdalla. Myös kuralaisten ja narvalaisten sovinnon tuloksena syntynyt yhteinen nuorisoseurantalo Tähtelä poltettiin. 1920- luvulla uusjaon tarkistuksessa Kuralan talot siroteltiin etäälle toisistaan, ja niin vanha Kuralan kylä menetti loputkin kyläkiinteydestään. Nykyaikaisen maa- ja karjatalouden harjoittajina omilla kolkillaan on kuitenkin edelleenkin useita niistä taloista, joiden nimi tunnettiin jo 1500-luvulla.
Perimätiedon mukaan Laukko oli aikoinaan lappalaisten heimolinnoitus. Tullessaan alueelle lappalainen oli sanonut : ”Tähän laukku lasketahan, tuohon Laukko tulkohon.” Nimen alkuperästä on toinenkin selitys: ’laug’ on muinaispohjoismainen sana ja merkitsee kahlaamoa, jollainen on ollut Laukkoon tultaessa. Viikinkiaikana (800-1050) Laukko on ollut mahtavien päälliköiden asuinpaikka siitä päätellen, että kartanon ympäristössä olleista lukuisista hautaraunioista on saatu talteen arvokkaita hopealla ja kullalla koristettuja taisteluaseita.
Pirkkalaispäällikkö Matti Kurki, jota pelättiin pohjoista Suomea myöten, lienee saanut Laukon lahjaksi Ruotsin kuninkaalta joskus 1200-luvun alussa. Tarinoiden mukaan Kurki taisteli Turussa urhoollisesti Tanskaa, Ruotsin vihollista vastaan. Toisen tarinan mukaan Laukko oli palkkio siitä, että Matti Kurki luopui lappalaisten verotuksesta. Edelleen kerrotaan, että näihin aikoihin venäläiset tekivät hyökkaysretkiään Hämeeseen ja että heidän päällikkönsä Pohto (tai Potko) haastoi Matti Kurjen kaksintaisteluun. Taistelu käytiin Laukonselällä olevassa Lapinsarvu -nimisessä saaressa (päärakennuksesta 500 m kaakkoon). Sivallettuaan Kurjen oikean käden poikki Pohto pilkkasi: ”Sinähän hypit kuin Kurki!” Vasenkätinen Kurki kuitenkin vain totesi osaavansa lentääkin kuin kurki ja teki Pohdon päättömäksi. Pohto haudattiin Lapinsarvuun, jota on sittemmin kutsuttu Pohdonsaareksi.
Matti Kurjen syntymäpaikaksi perimätieto kertoo Vesilahden Sakoisten kylän. Vanhin asiakirjoista tunnettu Kurki on Jaakko Kurki, joka mainitaan 1362 Satakunnan laamannina. Tämän tyttärenpojanpoika, nimeltään samoin Jaakko Kurki, peri Laukon vaimonsa isältä Klaus Djäkniltä joskus 1400- luvun alussa. Laukon ja Nokiankin kartanoiden omistajissa on ollut Svärd- ja Odygd-sukuja (Birger Jaarlin jälkeläisiä eli Folkungia). Kurki-nimi on useaan kertaan periytynyt Laukossa äidin, ei isän mukaan.
Jaakko Kurjen poika Klaus Kurki tunnetaan Ylisen Satakunnan tuomarina 1463-1477 ja Elinan Surma -runon päähenkilönä. Klaus Kurjen ensimmäinen puoliso oli Kaarina Maununtytär Fleming. Heidän tyttärestään Elinasta tuli myöhemmän Kurki-suvun kantaäiti ja pojastaan Arvidista Suomen viimeinen katolinen piispa (k. 1522 haaksirikossa). Toisen vaimonsa Elina Juhontytär Stenbockin sekä pienen poikansa Klaus Kurki poltti kateuden vuoksi, kuten kansanrunossa kerrotaan.
Keskiajan lopulla Laukossa oli kivilinna ja kartanokappeli, joiden rakennuttajaksi arvellaan Arvid Kurkea. Kartanon pihassa oleva ns. pirunkellari on ollut osa suurehkoa kivilinnaa. Kaivauksissa kellarista on löytynyt arvokasta keskiaikaista esineistöä. Uudella ajalla Laukon Kurjet olivat koko valtakunnassa tunnettuja virkamiehiä ja sotilaita (Juho Kurki vanh. ja nuor., Akseli Kurki, Knut Kurki, Gabriel Kurki ja Axel Gustaf Kurki). Kurjet olivat Ruotsin kuningashuoneen korkeimmilla paikoilla.
Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alle 1809, ruotsalaistuneet Kurjet eivät voineet enää omistaa Laukkoa, vaan heidän oli myytävä se arkkiatri Johan Agapetus Törngrenille 1817. Adolf Törngrenin vararikon jälkeen Laukon osti Herman Hallonblad 1869 ja kolme vuotta myöhemmin kenraali Carl August Standertskjöld.
Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstamin aikana (1886-1923) Laukko tuli tunnetuksi torppareistaan, joita oli lähes 150. Torpparit vuokrasivat Laukon omistamia maita (2,5 - 25 ha), ja maksoivat vuokran tekemällä taksvärkkipäiviä kartanoon. Vuonna 1906 torpparit ryhtyivat lakkoon kohtuuttomina pitämiensä vuokraehtojen vuoksi. Laukon isäntä ei kuitenkaan hyväksynyt torpparien vaatimuksia vaan toimeenpani lakkolaisten häätämisen asunnoistaan seuraavana vuonna. Vuonna 1918 säädetyn uuden maanvuokralain nojalla torpparit saivat lunastaa viljelemänsä tilat itselleen. Näin teki 118 torppaa saaden yhteensä 2500 ha maata, jolloin kartanoon jäi vielä 5000 ha.
Standertskjöld-Nordenstamit rakennuttivat suvulleen kivisen hautapyramidin päärakennuksen eteläpuolelle Hautaniemeen. Tamperelainen teollisuusmies, kauppaneuvos Rafael Haarla osti Laukon 1929 ja ryhtyi välittömästi kehittämään kartanon viljelyksiä ja uudistamaan rakennuksia. Laukon nykyiset omistajat Juhani ja Leena Lagerstam ovat kartanon maatalouden kehittämisen ohella tehneet Laukkoa tunnetuksi Keski-Euroopassakin hyvin menestyneillä ravihevosilla. Lagerstamit ovat myös osallistuneet Laukon historian tutkimuksiin. [Kartanon puisto ei ole yleisölle avoinna.]
Noin 2500 vuotta sitten tapahtui Suomen ilmastossa muutos kylmempään, minkä vuoksi jalot lehtipuut joutuivat antamaan tilaa kuuselle ja männylle. Maapohjaltaan rehevään Laukonhakaan on kuitenkin noilta ajoilta jäänyt suurehko ja Suomen oloissa harvinainen pähkinäpensasmetsikkö. Vanha tie Hinsalaan kulki haan lävitse. Laukonhaan länsiosassa on kalliopohjaisella mäellä joukko kivikasoja, joita kansa on kutsunut lapin- tai hiidenkiukaiksi. Nämä toistaiseksi tutkimattomat kivikasat saattavat olla peräisin pronssikaudelta (1300-500 eKr).
”Kiukaiden” tekijöiksi mainitut lappalaiset ovat nykyisen käsityksen mukaan olleet alueen vanhan, suomalaisperäisen kivikautisen väestön metsästeleviä ja kalastelevia jälkeläisiä, alkuperäisiä hämäläisiä, joita uudet tulokkaat rannikolta (vuosina 300-500) alkoivat pilkata lappalaisiksi. Professori Törngrenin aikomuksena oli 1830-luvulla rakennuttaa Laukonhakaan C.L. Engelin piirtämä päärakennus. Hanke ei kuitenkaan toteutunut ja sen vuoksi paikkakuntalaiset alkoivat nimittää Laukonh akaa ’Engelska -haaksi’. Laukonhakaan näkyvä nykyinen päärakennus on kauppaneuvos Rafael Haarlan vuonna 1931 rakennuttama ja rakennusinsinööri Veikko Kallion piirtämä.
Lähellä päärakennusta on mm. Jussi Mäntysen Kurki -veistos sekä Elias Lönnrotin muistopatsas ja sen vieressä Lönnrotin istuttaman koivun juurivesasta kasvanut koivu. Kartanon aikaisemmat päärakennukset, jotka ovat useaan kertaan palaneet, ovat sijainneet sekä nykyisellä paikalla että vähän lännempänä.
Törngrenin perheen kotiopettajaksi tuli v. 1824 nuori lääketieteen ylioppilas Elias Lönnrot, jonka ensimmäisenä runonkeräystyönä oli siihen aikaan yleisesti Laukon ympäristössä laulettu Elinan surmaruno. Useimmat niistä paikoista, jotka mainitaan runossa, sijaitsevat Laukonhaan ympäristössä, mm. Päiretniemi, Puurosuo, Aumasten lato, Pikkuniittysten suo ja Teinisalo. Jokaisesta kerätystä uudesta runosta rouva Törngren oli luvannut Lönnrotille ylimääräiset kahvit. Vesilahdessa suoritetun keruun innostamana Lönnrot lähti Vienankarjalaan keruumatkoille. Näiden matkojen tuloksena syntynyt Kalevala on vesilahtelaispoikien Bergstadin ja Nystadin (”Nyystään nikkarin”) puhtaaksikirjoittama.
Äkkijyrkästi Pyhäjärven Säijänselkään laskeva Tuhnunvuori (tai Huhnunvuori) tunnetaan monista kansantarinoista. Lähellä vedenrajaa, vaikeasti luoksepäästävässä pienessa lahdelmassa on ”pirunpesä”, jonka sanotaan ulottuvan joko Karkun Pirunvuoreen tai Laukon keskiaikaiseen kivikellariin. Tarina kertoo, että kirkonrakentajia paennut pakanajumala muutti Vesaniemestä pirunluolaan ja kävi sieltä tunnelia pitkin varastelemassa viinoja Laukon kellarista. Myös lappalaisten kerrotaan käyttäneen luolaa asuinpaikkanaan. Luolan suulla on ollut suuri laakea kivi, ”Perkeleen jakopöytä”, jonka pikkupojat vierittivät järveen 1700- luvulla.
Monissa Elinan Surma -runon toisinnoissa mainitaan Klaus Kurjen ja Kirstin hukuttautuneen järveen juuri Tuhnunvuoren jyrkänteeltä. Klaus Kurjen kiesien sanotaan toisinaan tyynellä ja aurinkoisella ilmalla hohtavan järven pohjasta.
Vastapäätä Tuhnunvuorta, sen itäpuolella, on vähän matalampi kallio, jota on kutsuttu Hulluharjuksi. Erään tarinan mukaan Ahti-niminen mies on päättänyt siellä Karjalaan tehtävästä sotaretkestä. Hulluharjun pohjoispuolella olevasta Kerilahdesta oli Keri-taata jo ennen Matti Kurjen aikoja pelastanut Vesilahden ensimmäisen kristinuskon levittäjän, Hunnun Herran eli Meidän Herran, hukkumasta. Hunnun Herra oli vierasmaalainen, mutta opetteli suomen kielen ja käännytti hinsalalaisia kristinuskoon. Ennen pitkää hän kuitenkin joutui pakanajohtaja Kirmukarmun vainon kohteeksi, kuoli ja haudattiin salaisesti jonnekin Hulluharjun maastoon. Harjua on tämän vuoksi kutsuttu myös Hunnun Herran kallioksi.
Hinsalan niemen eteläpuolella Tuhnunvuoren kohdalla, lähellä Teinisalon niemeä on Kertunsaari, jolle tarinan mukaan on joksikin aikaa ollut haudattuna piispa Henrikin surmaajan, Lallin, Kerttu-vaimo. Elias Lönnrot hiihteli usein tällä alueella - ja yleensä Hinsalassa. Eräänä päivänä 1820-luvulla hän nimitti 7-vuotiaan oppilaansa, Laukon Törngrenin kasvattipojan Kaarlo Wilhon Sammassaarten (= Rajasaari ja Kertunsaari) kuninkaaksi. Poika halusi kuitenkin saada Lönnrotin tekemän jousipyssyn, ja niinpä päädyttiin vaihtokauppaan; poika sai jousipyssyn ja Lönnrot puolet Sammassaaresta eli Kertunsaaren ikuiseksi omaisuudekseen. Laukossa asustaneet ylioppilaat nimittivät sen vuoksi Lönnrotia ”Kertunsaaren herttuaaksi”.
Tuhnunvuoren rinteet ovat hyvin jyrkkärinteisiä ja osin liukkaita, minkä vuoksi retkeilijöiden toivotaan noudattavan varovaisuutta. Koska alue on osittain kuivaa mäntykangasta, avotulenteko on kielletty.
Kiviesinelöytöjen perusteella Hinsala on ollut asuttua jo kivikaudella. Rautakautisia hauta-alueita on Sauvalanniemessä ja Tonttimäellä. Viimeksi mainitulta alueelta kaivettiin yksi kiviröykkiö, ja sen todettiin ajoittuvan ehkä 400-600-luvulle. Muutamien irtolöytöjen ja hautojen muotojen perusteella osa haudoista voisi olla vanhempiakin. Kansa sanoo kivikasoissa olleen lappalaisten kodan pohjia.
Priiarin maalla oli joskus hajoitettu 6 hautakumpua ja yhden sisällä oli ollut miehen mentävä holvaus sekä rautaesineitä ja sääriluita. Hinsalan pohjoispuolella olevassa Siikosaaressa, joka tunnetaan ikivanhana kokkovalkeiden polttopaikkana, on mahdollisia pronssikautisia (1300-500 eKr) ”hiidenkiukaita’. Suurehkoja, joko pronssi- tai rautakautisia kivikasoja on myös Hinsalan eteläpuolella olevan saaren Haihulannokassa ja Jaanun Harmaassa.
Hinsala on aikoinaan ollut vailla maantieyhteyttä muuhun Vesilahteen; matkat muualle tapahtuivat vain veneillä ja lautoilla. Eristyneen asemansa vuoksi Hinsala säilytti varsin pitkään omat vanhoilliset tapansa ja kylähenkensä. Perimätietoja oli hyvinkin kaukaisilta ajoilta, mm. Matti Kurjen ja Vesilahden ensimmäisen kristinuskon levittäjän, Hunnun Herran ajoilta. Monet Hinsalan taloista ovat perimätietona tienneet sukunsa olleen samoilla paikoilla jopa 600 vuotta. Laukon omistuksessa ovat olleet Joppi ja Niemenpää (Tarkka). Viimeksi mainitun lähistöllä, Revonmäessä, on kansan kertoman mukaan ollut aarnihauta (aarrehauta).
Vielä 1800-luvun lopulla Hinsalassa viljeltiin yleisesti pellavaa, ja pellavan klihtaus ja loukutus tapahtui pölyisissä ja kuumissa saunoissa. Tätä raskasta työtä kevennettiin laulamalla liikuttavaa ja opettavaista runoa Elinan surmasta. Kun tulipalot moneen kertaan tuhosivat klihtasaunat ja pellavanviljelys muutenkin väheni, alkoi myös Elinan Surma-runon laulaminen unohtua. Kaikki runon osanneet ovat ilman muuta pitäneet sen tapahtumia tosina.
1900-luvun alussa Hinsalassa oli vielä jäljellä muutamia koko kylän kuuluisaksi tehneistä tuulimyllyistä. Uusjaon tarkistus 1920-luvulla pirstoi Hinsalan kyläkuvan. Osa taloista joutui Säijänselän toiselle puolelle.
Ylämäen alue sijaitsee Vesilahden kaakkoisosassa ja koostuu yli kymmenestä maarekisterikylästä. Suurin osa pinta-alasta on peltoa. Lännessä aluetta rajoittaa toisiinsa liittyvät Heinälahti, Sauvonselkä ja Mantereenjärvi, jotka taas Hulausjärven kautta laskevat Pyhäjärven Toutosenselkään. Etelässä olevan metsäalueen keskellä ovat kirkasvetiset Karstujärvi, Arajärvi (ara=tulisija) ja Soilujärvi (vanha Soidunjärvi).
Asutusta Ylämäen alueella lienee ollut yhtä kauan kuin muuallakin Vesilahdessa, ei ehkä kuitenkaan aivan yhtä tiheänä. Kivikautista esineistöä (talttoja, oikokirveitä ja vasarakirveitä) on löytynyt useista paikoista järvialueen ympäriltä. 1995 löydettiin Kortejärven ympäristöstä kaksi kivikautista asuinpaikkaa. Rautakautisen asutuksen merkkejä on lähinnä Saarikunnan reunamilla; entisissä saarissa, Köpinsaaressa ja Sassinsaaressa. Köpinsaaren ”lapinraunioista” on löydetty mm. viikinkiaikaiset (800-1050) keihäänkärki ja miekka (kaivauksia 196O- luvulla). Lännempänä Mantereenjärven rannalla olevassa Sassinsaaressa ei ole tehty kaivauksia, mutta kivikoista on poimittu useita viikinkiaikaisia miekkoja sekä keihäänkärki, sirppi ja rannerengas.
Muut Ylämäen kylistä lienevät syntyneet vasta keskiajalla. Kuten muuallakin Vesilahdessa myös Ylämäen muinaisjäännöksiin liittyy erilaisia tarinoita ja perimätietoja. Köpinsaaressa olevaa notkelmaa nimitetään lappalaisten kaivoksi. Köpinsaaressa ja Mantereen järven toisella puolella olevassa Peltosaaressa asuneiden lappalaisten kerrotaan aikoinaan käyneen hurjia taisteluita; löytyneet aseet olisivat siltä ajalta. Köpinsaaren noitien kerrotaan noituneen koko Saarikunnan alueen käärmeettömäksi sen vuoksi, että joskus käärme oli purrut pientä lasta. Sassinsaaren kivikoissa, joiden sanotaan olevan lappalaisten tekemiä kasoja, on nähty aarni- eli aarrevalkeiden palavan. Jossakin lähistöllä kuuluu olevan myös uhrilähde.
Ylämäen (vanha Ylenmäki) alueen oudonlaiset paikannimetkin antavat aihetta erilaisiin arveluihin. Pörölän kylän nimi viitannee pöröön; otukseen, jolla ainakin Varsinais-Suomessa on peloteltu lapsia. Pörölän toinen nimi on ollut Tenhomaa tai Tenhamois. Tenho taas tarkoittaa noituutta ja taikuutta, joista lappalaisia on perinteisesti syytetty. Lähellä Köpinsaarta on maa-alue nimeltä Hiidenkanta (= hiiden maa-alue); lappalaisia on kutsuttu myös hiisiksi. Koskenkylän Kylmäkoto -nimisellä niityllä joen rannassa pitäisi myös oleman uhrilähde, jossa palaa toisinaan aarnivalkea. Ylämäkeläisten entisten yhteismetsäalueiden takana sijaitsevan Arajärven rannoilla kerrotaan nähdyn milloin viinapannun hohtavan järvestä, milloin vuoren vuotavan hopeaa.
Koskenkylästä Kirkonkylään johtavan tien varrella on Murhianmäki, jossa on joskus ollut hirttopaikka ja vuonna 1918 kansalaissodan rintamalinja. Kuuluisa runo Vesilahden ja Lempäälän yhteisen kirkon, Aimalan kirkon polttamisesta alkaa: ”Mies musta Mustisista, harmaa Hakinmäestä, pitkämekko Menkalasta houkutteli...” Mustinen ja Menkala ovat Ylämäen kyliä, Hakinmäki (Hakkila) taas Mantereen Ylämäkeen rajoittuva kylä. Kirkon polttamisen syynä lienee ollut sen etäinen sijainti Ylämäeltä.
Keskiajan lopulla Ylämäki (47 kylää ja n. 60 taloa) oli maataloustuot- teissa mitattuna Vesilahden rikkain kolmannes. Ehkä tästä syystä alueelle alkoi muuttaa myös säätyläisiä (mm. Finckenbergit, Kuhlmanit ja von Wedellit). 1600-luvun alussa perustettiin useita säteriratsutiloja (mm. Hal-meenmäki, Kupari ja Tapola eli Uotila). Säätyläisten vaikutus oli toisaalta kehittävä ja uudistava (esim. alue en rakentamistavoissa), toisaalta säätyläisten omistukset laajenivat liiaksi. 1760-luvulla maaherra Hans Boije juonitteli itselleen valtaosan Ylämäen alueen tiloista alistaen niiden isännät lampuodeikseen. Pörölän Mikko ja Tohkalan Antti sekä Kurkelan Johan Söderlund kävivät peräti Ruotsin kuninkaan luona vaatimassa oikeuksiaan takaisin. Boije menetti tilansa vuoteen 1768 mennessä.
Ylämäen alueen halki virtaavassa Koskenjoessa on ollut myllyjä keskiajalta lähtien, alajuoksun myllyt olivat kuitenkin pieniä ja tehottomia (mm. Kosken Itkamo). Käsityöläisiä (mm. seppä ja varvari) Ylämäellä oli jo 1700-luvun alussa. Isojako kesti Ylämäella 75 vuotta (1762-1837). Maa- ja karjatalouden varhaista kehittyneisyyttä osoittanee se, että Vesilahden ensimmäinen meijeri perustettiin Ylämäelle 1889. Koskenkylän Ylenin kauppa (1875) lienee myös ensimmäisiä Vesilahdessa. Valkkisten Hyvätillä saivat alkunsa kansakoulu (1893) ja nuorisoseura (1916). Koulun nykyinen rakennus Halmeenmäessä on v:lta 1921. Nuorisoseurantaloksi ostettiin Onkemäen Marttilan entinen tuparakennus ja se siirrettiin Harjulanmäelle 1928.
I maailmansodan aikana Harjulan ympäristöön tehtiin laajoja, nykyisinkin selvästi nähtäviä linnoitustöitä. Yhdistystoiminnan näkyvimpinä muotoina ovat olleet näytelmät, liikunta, torvisoittokunta ja koiranäyttelyt.
Valkkisten ja Kahnalan väliltä kuivatettiin vuosina 1932-33 ja 1961-62 matalahko Kortejärvi, josta saatiin noin 200 ha peltoa. Ylämäen läntisiä osia siirtyi Viialan uuteen kuntaan 1930. Erilaisista karjatalouteen liittyvistä ennätyksistään kuuluisalla Ylämäen alueella on nykyisin uudelleen tihenevä asutuskanta.
Turkuun johtavien ikivanhojen teiden varrella sijaitseva Krääkkiön kylä ympäristöineen lienee keskiajalle saakka ollut eräaluetta sekä pienehkön eräväestön asuma-aluetta. Kivikautisia talttoja ja kirveitä on löytynyt useita mm. Ameenjärven, Oravajärven, Pynnäjärven, Ruokojärven ja Kivilahtijärven rannoilta. Merkittävin rautakautinen löytö on nauhaornamentiikalla varustettu suksi (n. vuodelta 800), joka löytyi 1929 Ison Oravajärven rannalta. Vastaavanlaisia mutta nuorempia suksia on löytynyt pirkkalaisliikkeen vaikutusalueelta Pohjanmaalta, Lapista ja Pohjois-Ruotsista. Tutkimattomia kivikasoja, hiidenkiukaita, on tavattu Inhajärven, Ameenjärven ja Kivilahtijärven ympäristöstä. Paikannimistön ja perimätietojen mukaan Krääkkiön varhaisimmat asukkaat ovat olleet varhaiskantasuomalaisia.
Isonvihan aikaan 1700-luvun alussa Krääkkiötä käytettiin pakoalueena, mikä osoittanee alueen silloista eristäytyneisyyttä. Jotkut järvien rannoilla tavattavat kivikasat ovat perimätietojen mukaan pakopirttien kiukaita. Löyttynkulman suuri Alttarikivi sijaitsee vanhojen polkujen varrella ja kivessä oleva kolo lienee myös ollut pakopaikkana. Ameenjärven Annalan itäpuolella olevaan Kirkkokiveen ja Ruokolan eteläpuolella olevaan Kota- kiveen liittynee myös vanhoja muistoja. Vesilahden keskusalueiden täytyttyä väestöä on vähitellen siirtynyt Krääkkiöön viljelemään kaskimaita, hoitamaan karjaa tai polttamaan tervahautoja. 1700-luvun lopulla alueella oli jo pysyvä maanviljelysväestö. 1800-luvun alussa Vesilahden keskiosien talot antoivat Isossajaossa saamiaan Krääkkiön metsä- ja suoalueita torpiksi. Krääkkiö-niminen Suomelan torppa on ollut nykyisen Komun talon kohdalla uusjakoon asti.
Järviönsuon ojitus ja raivaus pelloksi on ollut varsinainen suurtyö. Rai- vaus jatkui 1900-luvun alkupuolelle saakka. Sen teki mahdolliseksi Suono- järven pinnan laskeminen 1880-luvulla. Ruokojärvestä Kivilahtijärveen laskevaa ojaa (vanhempi nimi Luomasjoki, sitten Kaironoja ja nykyisin Jär- viönsuonoja) on suurennettu useaan otteeseen; mm. 1895 ”Pyörnynjokinen” kaivoi sitä kihvelillä. Kun Toivola-Halkivaha tie rakennettiin nälkävuosien aikaan, menehtyi noin 400 työntekijää polttotautiin. Narvasta oli kulkenut ikivanhoja polkuja Turkuun Latomaan, Kivilahden ja Löyttynkulman kautta (mm. Hiidentie ja kuivia kankaita pitkin pujotteleva Lemmenpolku).
Perimätieto kertoo, että Lemmettyjärven rannalla olevassa monihaaraisessa männyssä asui Lemmenjumala, joka solmi erämaan ihmisten avioliittoja. Erikoisia puita alueella on ollut useita. Vanha sanonta kuuluu, että kolme on suurta Vesilahdessa: Ilosten mänty, Ameen niinipuu ja Riehun koivu. Kaikki kolme puuta ovat jo kaatuneet. Ilonen sijaitsee lähellä Krääkkiön keskustaa ja Amee Riehuun menevän tien varrella. Saman tien varrella on myös ns. Kirkkokivi. Krääkkiön eteläpuolella sijaitseva Halkivahan pohjoisosa kuului Vesilahteen vuoteen 1953 asti. Nykyisin Krääkkiössä on normaali pienen maaseutukylän palveluvarustus. Koulu on perustettu 1901. Pienehköjen maatilojen tärkein tulonlähde on karjatalous. Varsinkin suurempien metsäjärvien (mm. Ameenjärven, Oravajärvien ja Inhajärven) rannoilla on kymmeniä kesähuviloita, mikä vilkastuttaa suuresti kylän elämää kesäisin. Pienviljelijäyhdistys ja Metsästysyhdistys Erämaa järjestävät mm.tansseja kesälauantaisin PVY:n seuratalossa. Hyttysniityn vuorella, joka on Vesilahden korkein vuori (161 m), on Suomen eteläisin palovartiointitorni.
Vesilahden pohjoisimmassa osassa sijaitseville Vakkalalle ja Palholle on tunnusomaisinta kumpuilevat viljelysvainiot Pyhäjärven rantojen tuntumassa. Rannoilla ja saarissa on lähes sata kesäasuntoa. Nimi ’Palho’ tarkoittaa piilukirveen teräosaa, ’Vakkala’ taas juontunee vakka-sanasta. Vakkalan-Palhon alue on todennäköisesti ollut yhtäjaksoisesti asuttua kivikaudelta saakka. 1920-luvulla löytyi Vakkalan Jaakolan maalta kivikautinen asuinpaikka. Kiviesineitä on poimittu myös Ylisiston, Vassin, Kouvon ja Ruotsilan mailta. Läntisen Vakkalan tuntumassa virtaavan Tottijärven Pärräjoen (=Vassinjoki) varrelta, Laukon rudanottopaikasta on peräisin lähiseutujen ainoa pronssikautinen esine, maaningantyyppinen pronssinen onsikirves (löyd. 1937). Rautakautisia irtolöytöjä on tehty ainakin Ali-Siston maalta. Alueella sijaitsevat tarkastamattomat kivikasat saattavat osoittautua rautakautisiksi hautapaikoiksi.
Perimätietojen mukaan Palhossa ja Vakkalassa on muinoin asustanut hiidenväkeä ja jättiläisiä. Viimeksi mainittujen kerrotaan mm. tehneen siltaa Vapalon saarelle. Saaren sanotaan olleen lappalaisten viimeinen asuma-alue näillä main. Aarnivalkean on nähty palavan Palhon Nyytorpin luona rannassa. Edelleen perimätiedot kertovat, että Palhon Piiltäneenvuori (tai Piiltänänvuori) Maivanlahden vuoristossa oli yksi niistä paikoista, joista annettiin savumerkkihälytys novgorodilaisten hyökätessä joskus 1OOO-luvun alkupuolella Hämeeseen. Keskiaikaisissa lähteissä mainitaan sekä Vakkala että Palho Davidin kapinan (1439) ja Klaus Flemingin laamanninkäräjien (1435) yhteydessä.
1500-luvulla Palhossa olivat Palhon, Ala-Knaapin, Jaakkolan ja Ruotsilan talot. Vakkalassa olivat Kouvo, Rasi (maakirjan I isäntä Rasmus), Ryönä ja Sisto (Sixtus ). Palhon Olavi Heikinpojalle, joka omisti Knaapin ja Ruotsilan, myönnettiin 1523 rälssivapaus. Vakkalan Kouvosta tuli ratsutila 1635. Kouvon kapteeninpuustellin haltija evl. Henrik Spåra haudattiin Vesilahden kirkkoon 1747 (sen vuoksi Spåran vaakuna on kirkon seinällä). 1500-luvun lopulla kaikki Vakkalan ja useimmat Palhon taloista olivat joutuneet Laukon Knut Juhonpoika Kurjen lampuodeiksi. Vakkala ja Palho kuuluivat vuodesta 1689 Tottijärven kappeliseurakuntaan - yrittivätpä vakkalaiset 1693 kirkon siirtämistä Vakkalaankin.
Vuosisadan lopulla vakkalaiset olivat rakentaneet Pärrän torpan maille jalkamyllyn, joka Gabriel Kurjen mielestä tuotti suurta haittaa Laukolle. Isonvihan aikaan 1700-luvun alussa Vakkalan ja Palhon lähes kaikki talot ryöstettiin ja poltettiin. Evl Anton Wilhelm von Schantz, joka vuokrasi Laukkoa 1787-1897, uudisti sotalaitosta 1789, ja siinä yhteydessä Vakkalan Kouvosta tehtiin suurehko kapteeninpuustelli. Puustellissa oli mm. paja ja tuulimylly. Siellä pidettiin myös säännöllisesti komppanian kokoukset. Von Schantz muodosti 1796 Laukon entisistä lampuotitiloista Pynnästä, Uotilasta, Tavolasta sekä osasta Knaapia Palhon kartanon. Torppia kartanolla on ollut vain neljä. Päärakennus on rakennettu 1830-luvulla, muut rakennukset 1860-70-luvulla.
Tunnetuin Palhon kartanon omistajista lienee ollut senaattori ja oikeus-neuvos Johannes Peltonen (om. 1916-1941). Peltonen oli myös Vesilahden kunnanvaltuuston jäsen vuosina 1920-1940. Nykyisin Palhon kartano on erikoistunut karjanhoitoon. 1970-luvulla kaadettiin Yli-Siston maalta Vermasheinän kaupan luota 1950-luvulla keloutunut nk. Jollan mänty. Männyn lähistöllä kerrotaan asustaneen noitia, jotka käyttivät männyn lastuja tautien parantamiseen. Kerrotaan myös, että jos vei rippiöylätin männyn latvaan, puu tuli kohta teeriä täyteen. Yksi noitapuu on ollut myös Vakkalassa Karhunkiven luona Ylisen metsässä. Nykyisin Vakkala ja Palho edustavat niitä kyliä, joiden omat kiinteät peruspalvelut (1908 perustettu koulu, posti, kauppa, pankki jne.) on lopetettu. Maa-, metsä- ja karjatalouden harjoittajat ovat talviseen aikaan kyliensä ainoat harvalukuiset asukkaat. Kesällä sen sijaan elämä vilkastuu huomattavasti satojen kesäasukkaiden ansiosta.
Läntinen Vesilahti on maisemallisesti pitäjän omaperäisintä ja luonnonkauneinta aluetta. Kaakkolammi, Hyyhösjärvet, Tuulosjärvi ja Vahtolampi tarjoavat asumattomina metsäjärvinä luonnonrauhaa harvinaisillekin linnuille, mm. kalasääskille. Suurimpien järvien, Suonojärven, Kyynäräjärven ja Valkijärven rannoilla sen sijaan on kaikkiaan puolitoistasataa kesäasuntoa. Ahtialan koulun tontilla Suonojärven koillisosassa on harvinainen niinipuumetsikkö. Helvettijärven maastoon taas liittyy pelottavia tarinoita. Hämeen vaakunaeläin, ilves, on muuan Rämsöön metsien vakituisista asukkaista.
Rämsöön alue on ollut asuttua kivikaudelta lähtien. Parin kilometrin päässä Rämsöön keskustasta (nykyisin Nokian puolta) on Pelttarin vasarakirveskulttuurin aikainen hauta-alue. Kiviesineitä on myös löytynyt Suonojärven pohjoisosan talojen mailta (Honkiniemi: taltta ja vasarakirves; Niemi: oikokirves; Viikari: poikkikirves, jossa juurilla sidottu varsi). Pronssikaudelle ajoitettuja löytöjä Rämsööstä ei ole, sen sijaan Nokian puolelta Joenpohjasta on löytynyt pronssinen kirves. Runsaat perimätiedot kertovat, että Rämsöössä ja Suonolassa asui muinoin vain pienikokoisia, kalastelevia ja metsästeleviä lappalaisia (=kivi- ja pronssikaudelta polveutuvia kantasuomalaisia), joiden tekemiä kiukaita ja kivikasoja on Laakson kaupan lähellä, Halisevan lähellä, Kurjenniemessä ja Rudangonmaalla.
Lappalaisperäisiä nimiä ovat todennäköisesti Suono=kenkäheinä, Lana=kalanpyydys, Saasto =koivuvanne, Rita=loukkupyydys, Vuoris (Vuoras) = vanha ja Velhonkanto. Rämsöö- tai puhekielen Rämpsöö-nimelle on useita perimätiedollisia selityksiä. Kerrotaan edelleen, etta Tyrvään suunnalta tulivat (100-300-luvulla ?) ensimmäiset ”suomalaiset”, jotka olivat hiisiä, isoa kansaa ja puolipakanoita. Nämä asettuivat Ahdin lähelle Taatanahon reunaan ja Peipisen luo sekä ajoivat sittemmin lappalaiset syrjemmälle, mm. Suonolan Varisvuorelle, Kaakilaan ja Vapalon saarelle. Sotatokeen kosken luona lappalaiset taistelivat suomalaisia vastaan. Samaisesta koskesta on löydetty myös lapinpatojen ja -katiskojen jäännöksiä. Viimeksi tullut ja veroa kantanut ”luostarinväki” (=kristinuskonlevittäjät 1000-luvulla) alkoi puolestaan ahdistella hiisiä.
Rautakauteen viittaavia muinaismuistoja ei ole tarkemmin tutkittu. Sellai- sia lienevät mm. varhaiselta rautakaudelta peräisin oleva Rauhaniemestä löydetty tuluskivi, koulun luota löydetty 1-puinen ruuhi, keihäänkärki Lanankulmalta ja jotkut kivikasoista. Ehkä jo näihin aikoihin kulki myös polkuja ja vähäisiä teitä Narvan, Rämsöön ja Karkun välillä.
Vuonna 1628 Vesilahden ja Tyrvään talollisille annettiin tehtäväksi rakentaa ja ylläpitää Stormi-Rämsöö-Narva-tie. Tietä on kutsuttu Narvantieksi tai Narvanmatkantieksi. Keskiajalla oli Lanajoessa laukkolaisten ja kuralaisten kuuluisat mutta riitoja aiheuttaneet vesivoimalla käyneet sahamyllyt.
Suonolan kylässä mainitaan jo 1540 olleen neljä suurta taloa: Ahti, Setälä (nyk. Vitikka), Kukkola (nyk. Naskali) ja Paattila (nyk. Nokia OY:n omistuksessa). Vanhimpiin rakennuksiin kuulunee Latokankaalla oleva aitta, jota kertoman mukaan on käytetty rannikolta tuodun suolan välivarastona. Isonvihan aikana Suonojärven rannoille, mm. Rauhaniemeen ja Haukkavuoreen, rakennettiin pakopirtteja. 1880-luvulla Suonojärven pintaa laskettiin muutamalla metrillä. Vesilahden viimeisimpiä kaskenpolttajia oli Kakuri- niminen mies, jonka sanotaan polttaneen viimeisimmän kaskensa Pirttiniemen eli Kakurin moisiossa Suonolassa 1800-luvun lopulla.
Rämsöön-Suonolan perinteisistä työmuodoista tervanpoltto, turpeennosto ja puutavarauitot Suonojärvessä ovat jääneet pois. Maa-, metsä- ja karjatalous ovat sen sijaan edelleenkin keskeisiä. Normaalein palveluin varustetussa kylässä toimii nykyisin lisäksi metalliteollisuusyrityksiä, kuljetusliikkeitä, metsäkoneurakoitsijoita, talkkunajauhotehdas, mehiläistarha ja taiteenharjoittajia. Myös yhdistystoiminta ja kotiseututyö on vilkasta.