Yrjö Punkari, 2001-2015:
Vesilahden
|
 |
Yrjö Punkari, 2001-2015:
Vesilahden
|
|
Vesilahden keskiaikaiset rajapyykitVesilahden läntisen osan paikannimistö saa usein varsinkin vieraspaikkakuntalaisen kysymään: "Anteeksi kuinka?" Itse vesilahtelaiset vain harvoin jäävät pyörittelemään mielessään sellaisiakaan nimiä kuten Rämsöö, Rudangonmaa, Helvetinkangas, Hyyhönen, Suonola, Saasto, Krääkkiö, Riehu jne. Yksi on kuitenkin paikkakuntalaisillekin outo nimi: Velhonkannonmaa. Paikannimen taustaa ei yleisesti tunneta, samoin selitysyritykset johtavat suuriin vaikeuksiin. Tammikuun 28.1479 laamanni Hartvik Japsson piti Vesilahden pitäjäntuvassa laamanninkäräjiä, joissa pitäjänrajan luvattomasta ylittämisestä syytetyt hinsalalaiset esittivät tuekseen kaksi vanhaa asiakirjaa. Toisessa, jota säilytettiin silloin rullana Vesilahden kirkossa, oli mainittu kaikki Vesilahtea ympäröivät rajapaikat. Tämä asiakirja, joka oli peräisin ehkä vuodelta 1429, on sittemmin tuhoutunut. Onneksi rajapaikkojen nimet kopioitiin vuoden 1479 käräjien tuomioon (FMU IV, nro 3778). Tässä asiakirjassa Velhonkannonmaan rajapyykki jo tunnetaan nimellä Welho. Mahdollisesti Vesilahden ja naapureiden rajoja on ylimalkaisesti määritetty jo 100-150 vuotta aiemmin kirkkopitäjien perustamisvaiheissa, mutta niistä toimista ei ole säilynyt mitään dokumentteja sen paremmin Vesilahdesta kuin muualtakaan. Tässä koko rajapyykkiluettelo: Kiffuilotho, Paiuänemij,
H..kalankangahannenä, Sormuslähde, Vrbanannäräkoskij, Kokoiuorij,
Hagmaierffuen Petkelus, Aniaierffuij, Sanitaipalensu, Naulauorij,
Torisuorij, Tijnnijrinkiffuij, Hugmarakoskij, Laiamäkij welho,
Sariierffuij, Wadzalampii, Hangascangas, Halkiuahankoskij, Waskiierffuij,
Kiukuriuorij, Kechroiuorij, Kanguriierffuij, Sodunkiffuij, Leuälämpij,
Kodunkoskij, Orilädhe. (Kartta alempana)
Onko rajapyykin nimi oikea?Velho, joka on Vesilahden läntisin rajapyykki, on pysynyt monen asian rajamerkkinä hämmästyttävän pitkään, samoin koko läntinen raja. Rajapyykki on antanut kiintopisteen neljälle pitäjälle: Vesilahdelle, Tottijärvelle (nyk. Nokiaa), Karkulle (nyk. Sastamalaa) ja Tyrväälle (nyk. Sastamalaa). Rajapyykki on eri aikakausina erottanut myös Hämeen ja Satakunnan. Myös Ylä-Satakunnan ylisen ja alisen kihlakunnan raja on kulkenut tässä vuodesta 1693 lähtien. Kirkollisen ja maallisen hallinnon rajan lisäksi Velhonkannonmaalla kulkee myös sitkeästi säilynyt kulttuuriraja. Ikivanhoilta ajoilta periytynyt kulttuurinen itsetunto on heijastunut selkeästi sekä tyrvääläisten että vesilahtelaisten keskuuteen. Seppä Ville Palmgren Karkusta kertoi Pertti Virtarannalle 1940-luvun lopulla, että heillä päin Vesilahtea pidettiin ala-arvoisempana alueena eikä karkkulaisten ja vesilahtelaisten kanssa ollut kovinkaan paljon kanssakäymistä. Vastaavasti Vesilahdessa monien ratsutilojen Karkku on ollut etäinen ja melko tuntematon paikkakunta. Yhteydenpito ei kuitenkaan ole ollut aivan olematonta. Velhonkannonmaan raja näkyy murteissakin; Vesilahden puolella inessiivin pääte on -ssa, Tyrväänpuolella -sa (esim. Vammalassa - Vammalasa). 1770-luvun kuninkaankartastoon Vesilahden ja Tyrvään rajaa ei ole merkitty. Welhon rajapyykin kohdalle Narva-Vammala tien eteläpuolelle on tosin merkitty niitty, mutta mitään asutusta ei näy. Tie, joka aikoinaan oli tärkeä, on merkitty karttaan hyvin, mutta tien varren pikkutiet ehkä on jätetty tutkimatta vähemmän tärkeinä. Ainakin metsästykseen ja keräilyyn ympäristön on täytynyt olla hyvää. Hieman etelämpänä on suoalueen nimenä enteellisesti Marjasuo. Rajapyykistä hieman idempänä on Rudangonmaan alue, joka lienee saanut nimensä Rudangon torpasta. Rudanko-niminen peltoalue löytyy lännempää eli Stormin pohjoispuolelta. Myös Kokemäellä on Rudanko. Tämänkin nimen selittäminen on hieman vaikeaa; ruda tarkoittaa rautamutaa tai malmia, ruta taas jonkinlaista mutaista ruoppaa. Narva-Vammala -tien uoma on kauttaaltaan hyvin vanha, koska siitä sanottiin "perin vanha ura" jo 1700-luvulla Ruotsin kuninkaalta tulleiden parannustyömääräysten yhteydessä. Antero Warelius kirjoitti 1853, että "Ainoastansa Valtatie ja Narvantie pidetään jokapaikasta avettuina talvis-aikana... Narvantie on kanssa hyvin vanha." Narvantie ei siten ole talvitie (hiidentie), jollaisia Vesilahdessa myös oli. Varelius myös huomauttaa, että Tyrväältä "...on lähimmäiseen Vesilahden kestikievariin, Kuralaan, virstaa vaille 3 penikulmaa, jommoista taivalta harvat herrat ovat muualla ajaneet." Narvanmatkan tie tunnettiin Vammalassa ja edempänä hyvin sen vuoksi, että sitä myöten kuljettiin vuosittain Narvan Markkinoille. (Varelius 1853, 42-43, 164) Koska eläimiä pidettiin ennen metsissä, tien molemmin puolin oli puiset pinta-aidat. Velhon alue on eristäytyneisyytensä vuoksi ollut varsin suotuisaa kaikenlaisille tarinoille, koska juuri näillä main tie on kulkenut toivottoman pitkien - ja varmaan pelottavienkin - metsätaipaleiden halki. Rudangonmaan Syrjän kohdalla tosin on 1700-luvulla ollut pari asumusta, mutta lähimmät vilkkaammat paikat ovat olleet koillisessa Lanajoen rannoilla ja lännessä Stormissa. Pelottavuutta ei ainakaan vähennä monet kummitusjutut, joita kerrotaan Narvantien varsilta. Vammalan puolella Stormin Kellomaalla on ollut hirttopaikka (Kaakinpuu), joka on aikoinaan aiheuttanut useita tarinoita kummitusnäyistä. Hieman kauempana Sammaljoen Mustassametsässä on asustellut Röppä-niminen kummitus. Kaukovallan mukaan Laajamäessä oleva suuri kivi muistuttaa Ylöjärven ja Hyhyn kylän rajakiveä Noidanvasaraa. Hän arveleekin kivien olleen lappalaisten seitakiviä. (Kaukovalta 1934, 38) Vanhaa rajaluetteloa kannattaa katsoa tarkkaan. Voiko 1400-luvulla muistiinpantu rajapyykin nimi sisältää viittaukseen todelliseen velhoon? Sana 'velho' tietenkin tunnettiin jo keskiajalla, mm. Agricola käytti sanaa. Rajamerkin nimeksi 'velho' olisi melko poikkeuksellinen ja altis muutoksille. Muut rajapyykkien nimet kuvaavat ilman mitään mystiikkaa paikan muotoa, ominaisuuksia tai käyttöä esimerkiksi pyyntikulttuurien yhteydessä. Koska useiden tutkijoiden mielestä keskiajalla muistiin merkityt rajamerkit kuvastavat jopa varhaisia rautakautisia hallintoalueita, myös 'Velho' -nimen historian voisi ajatella palautuvan esihistorialliselle ajalle. Tämä tuskin on mahdollista. Kartasta kannattaa erityisesti huomioida myös paikannimi Alho. Voisiko vuoden 1479 merkintä ollakin kiusallinen virhe? Juuri tämän oletuksen on tehnyt Seppo Suvanto jo vuonna 1972. Vuoden 1479 tuomiokirjassahan on vain kopio vuoden 1429 rajapaikoista. Sana 'Alho' on voinut korvautua sanalla 'Welho' - ehkä 'A' on ollut vanhassa asiakirjassa koristeellinen! Suomenkielisten paikannimien lista on muutenkin tuntunut ruotsinkieliselle kirjurille ylivoimaiselta (ks. ed.). Koska kysymyksessä on melko syrjäinen ja riidaton rajapyykki, asiaan ei ole tarvinnut kiinnittää kovin suurta huomiota. (Suvanto 1972) Niinpä sitten vuonna 1479 tehty asiakirja lukitsi rajapyykin nimeksi 500 vuodeksi 'Velhon' - mitä ilmeisimmin virheellisesti! Velho ja Alho sotkettiin keskenään. Rajapaikkojen luettelossa on "...Laiamäkij welho, ...". Welho on kirjoitettu pienellä ja Laiamäkij -nimen perässä ei ole pilkkua. Alkuperäisessä asiakirjassa, joka perustunee suulliseen tietoon, on hyvin voinut olla 'Laajamäen alho' tarkoittaen Laajamäen alavaa aluetta.. Rajapyykkien luettelossa pistää silmään toinenkin erikoisuus; Saarijärven ja Hangaskankaan välissä oleva Vadsalampi. Hangaskangas on selkeästi Halkivahasta Sammaljoelle vievällä, soraharjun päälle rakennetulla tiellä. Hangas merkitsee taipuvasta puusta tehtyä karhunpyydystä; koko aluetta nimitetään Karhunkankaaksi. Saarijärvikin on selvä rajapaikka, mutta mitään Vadsalampea ei tällä välillä ole! Lampijärvikin jää selkeästi sivuun, ja rajalinja kulkee suoraan metsäkankaita pitkin. Välietapille ei ole edes tarvetta. Kopioinnissa lienee tapahtunut toinenkin virhe: rajapyykkien nimet ovat menneet väärään järjestykseen. Vatsalampi onkin nykyinen Vahtolammi, jossa raja tekee pienen mutkan pari kilometriä ennen Alhoa ("Velhoa"). 'Vahto' on ehkä kopioitaessa luettu 'vadsaksi' - vai olisiko Vadsalampi sittenkin alkuperäisempi nimitys järvelle? Velhonkanto -nimeä on käytetty kirjallisuudessakin usein. Yrjö Raevuori käyttää toistuvasti tätä nimeä rajapyykistä 'Laukon omistajia ja vaiheita' -kirjassaan kuvatessaan Laukon ja Sarkolan välisiä rajariitoja (Raevuori 1963). Vesilahden historiassaan Kirsti Arajärvi arvelee Velhonkannonmaan liittyvän pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Neljän pitäjän rajapyykki on sitkeästi Velhonkanto! Velhonkannolle on löydyttävä uskottavampia selityksiä. Rajapyykin historian ja Velhonkannon historian täytyy olla täysin eri asia!
Mäenpään suvun perintö ja muut muistitiedot
Kalle ja Miina Mäenpäällä oli 13 lasta. Isä oli ottanut vaimonsa sukunimen tultuaan Mäenpäähän eli Humalojan kylän Mikolan torppaan vävyksi. Konradin vanhempi veli Hugo tuli aikoinaan kuuluisaksi puhemiehen taidoistaan; "puhemies-Huukon" kerrotaan toimittaneen yli 60 paria yhteen. Myös Mäenpään vanhalla asunnolla oli erikoinen historiansa. Sen oli rakentanut joku venäläinen, jolla oli kolme vaimoa; Karjasu-Maija, Kohari-Kaija ja Valmu-Ulla. Suvussa on tieto, että talonpaikka on ollut asuttu ainakin jo 1700-luvulta lähtien. Alkuperäinen Mäenpään rakennus paloi 1953 ja paikalle siirrettiin Lantulan Ala-Pohjalta uusi rakennus. Velhonkanto-nimeä paikkakuntalaiset ovat hieman häpeilleet Mäenpäitä lukuun ottamatta. (Mäenpään haastattelu; Pietilä 1998, 23-24) Velhon tarina on lyhykäisyydessään seuraava: Nimeltään tarkemmin tuntematon Velho (noita), hänen vaimonsa ja lapsensa asuivat pienessä, 2-huoneisessa pirtissä, jonka paikka ja perunakuopat näkyvät edelleen lääninrajalta muutamia kymmeniä metrejä Vammalaan päin, tien eteläpuolella. Perhe eli ilmeisesti suuressa köyhyydessä ja hyljeksittynä. Yhden pojan sanottiin syöneen lehmän jälkiäkin; lopulta tämä poika hirttäytyi. Koko talon väki oli maineeltaan huonoa; varasteleminen oli elinkeinona. Kerrottiin myös, että pojat olivat varastaneet joskus lehmän ja tuoneet sen kotiin asettamalla sorkkiin takaperin käännetyt tallukkaat harhautukseksi. Ennen kaikkea Velhoa kartettiin ja pelättiin hänen noitumisyritystensä vuoksi. Jos jotakin pahaa lähistöllä sattui, vaikkapa vain karhu kaatoi lehmän, syy langetettiin Velhon niskoille. Noituuksiinsa Velho tuskin itsekään uskoi, sillä - kuten Konrad Mäenpää oikein päätteli - noituus oli Velhon keino saada tottelemaan ne, jotka noituuteen uskoivat. Uskon voima oli "noidankin" voima. Lopulta ympäristön asukkaat saivat tarpeekseen Velhon tekosista. Kylänvanhimman toimiessa tuomarina Velho haettiin asunnoltaan, tuotiin Mäenpään eteläpuolella sijaitsevan kiven luo ja tuomittiin kuolemaan. Kylänvanhimman tehtäväksi lankesi niin tuomarina kuin pappinakin toimiminen 1800-luvulle asti. Kirkoille oli pitkä matka, eikä pappia kannattanut lähteä hakemaan esimerkiksi ristiäisiin. Velhon tuomion julkiseksi perusteeksi lienee mainittu nimenomaan noituus, koskapa sen pelottavuudella ja pahottavuudella lienee ollut helpompi puolustella kuolemantuomiota kuin esimerkiksi nälkäänsä varastelemisella. Tuomio pantiin täytäntöön välittömästi: Velho mestattiin kirveellä kiven lähellä sijainneen kannon päässä. Kannollakin oli jo silloin historiansa: puu oli aikoinaan tuotu muka omenapuuna Velhon asunnolta mutta olikin sitten osoittautunut tuomeksi (kuva sivun alussa). Joka tapauksessa Velhosta päästiin eroon, ja ympäristön asukkaat ainakin olettivat elämänsä rauhoittuneen. Kerrotaan kuitenkin noitakeinoja käyttäviä olleen myöhemminkin, joskaan eräästä talosta löydetyillä sipulinkuorilla, ohrantähkillä ja lampaanvilloilla ei havaittukaan olleen mitään vaikutusta. Melko etäällä maantiestä ja rajapyykistä sijaitseva oikea Velhon mestauskanto on osoittautunut sitkeääkin sitkeämmäksi puuksi. Perimätiedot nimittäin kertovat sen vesoneen uuden tuomen useita kertoja vanhan kuoltua. Näin oli mm. Konradin vaari kertonut tapahtuneen jo useasti. 1983 oli jälleen nuoren puun vaihe, vanha puu oli katkennut joitakin aikoja sitten. Se, että perimätiedot kertovat mestauskannon elinvoimaisuudesta, on sukua monille niille tarinoille, joissa kerrotaan syyttömien mestauksista. Mahdollisesti Velhonkin tuomiosta vallitsi erimielisyyttä. Mäenpään talossa on ymmärretty perinteen arvo, ja talonväki ei ole sallinut eikä salli hävittää sen enempää tuomiokiveä kuin tuomeakaan niihin liittyvän synkän historian vuoksi. Lähettyvillä on myös muuta historiallista, mm. nk. lapinraunioita tai Isonvihan aikaisia pakopirtin kiukaita. Vanha Narva-Vammala talvitiekin on kulkenut talon eteläpuolelta. Tärkeää on myös huomata, että Velhon mestauskanto, siis oikea Velhonkanto on lähes kilometrin etelämpänä rajapyykistä, vain Velhon asunnon arvellaan olleen rajapyykin lähellä. Peruskartan Velhonkanto on siis aivan väärässä paikassa! Tarinoita Velhonkannosta on muutamia vuosikymmeniä sitten muistettu ilmeisesti melko yleisesti. Lauri Simonsuuri haastatteli Konradin nuorinta siskoa Elli Holloa 1957 (SKSÄ 360). Myös Elli kertoi lyhyesti Velhon historian. Hän muisti, että Velho oli nainen ja asusti sen puun kannon sisällä, johon hänet polttamalla mestattiin. (Virtaranta 1976). Frans Törmä oli Konrad Mäenpään kertoman mukaan käynyt myös joskus haastattelemassa. Kauppias Aleksi Vihdanmäen keräämissä muistitiedoissa Tyrvään Ekojärvenmaata vuodelta 1936 on lyhyt luku Velhonkannonmaan nimihistoriasta. Vihdanmäki oli saanut tietonsa Antti Tannerilta ja K.Kaunistolta. Muuan Heikki-niminen maanmittari oli kerran tiedustellut paikan nimeä. Hänelle oli kerrottu, että "Suomessa oli kerran liikuskellut vaarallinen rosvo, joka samalla oli myös velho. Hän oli ollut jo vangittunakin, mutta oli hänellä ollut jotain nestettä, jolla oli syövyttänyt kahleet poikki ja paennut. Hänestä oli Ruotsi-Suomen kuningas antanut määräyksen, että kuka tahansa hänet saa kiinni, saa ilman muuta katkaista hänen päänsä. Saatiin sitten näillä seuduin kerran tietää, että Rosvo olisi tulossa Vesilahdesta Tyrväälle. Silloin oli asettunut miehiä väijymään rosvoa Narvan maantien läheisyyteen Tyrvään ja Vesilahden rajan tienoilla. Rosvo onnistuttiinkin saamaan kiinni niillä main metsässä, missä hänen kaulansa heti katkaistiin erään kannon päässä. Sitä kantoa sanottiin sitten Velhon kannoksi ja paikkaa Velhonkannonmaaksi. Tilall. Kalle Tuomolan tietämän mukaan olisi Velhonkannon maassa asuskellut noita, minkä johdosta paikkaa sitten olisi alettu sanoa Velhonkannonmaaksi." Mainittakoon vielä, että Aleksi Vihdanmäki oli kuuluisan kertojan Olga Vihdanmäen poika. (Vihdanmäki 1936, 13-14) Wäinö Selander on kirjoittanut Tyrvään Sanomiin 25.9.1965 artikkelin "Karkun pitäjässä - vähän kotiseututietoutta". Selander on ilmeisesti saanut tietonsa pääosin edellä mainitusta Vihdanmäen kirjasta, koska tarina on lähes sama. Vangin tapaus ei voi olla kovin uusi, koska yleistä lupaa pään katkaisuun ei ole enää pariin sataan vuoteen voitu antaa. Muistitieto vahvistaa tämän puhumalla Ruotsi-Suomen kuninkaasta. Kalle Tuomolan lyhyt muistitieto, joka Mäenpään sukutiedon mukaisesti puhuu noidasta, poikkeaa Tannerin ja Kauniston tarinasta. Rovasti Frans Kärki on merkinnyt muistiin Esteri Hopun kertomana hieman vastaavan tapauksen. Vesilahden (nyk. Lempäälän) Säijän Pikku-Harkote sekä hänen vaimonsa olivat syyllistyneet Matti Iso-Harkotteen perheen surmaamiseen ja omaisuuden anastamiseen. Kun elinkautista kärsivää Pikku-Harkotetta tuotiin piiskattavaksi Turusta Vesilahteen, hän kuolikin Vesilahden ja Karkun rajalla, Velhonkannon metsässä. Leski piiskattiin 30 raippaparilla Narvan Pourun piiskakuusessa. Tämä lienee Vesilahden viimeisimpiä piiskauksia (SKS Kärki 10873) Muistitieto on pitkälle yhteneväinen Antti Tannerin ja K.Kauniston kertomuksen kanssa. Yhtenäistä ja ristiriidatonta kuvaa Velhosta ei kuitenkaan vielä saada. Onko Velho ollut olemassa?Jos perimätiedot pitävät paikkansa, niin mistä ne kertovat? Todellisesta Velhostako vai onko kysymys selitykseksi sepitetystä tarinasta? Jos velho on ollut olemassa, milloin hän olisi elänyt? Koska on ilmeistä, että vanhan rajapyykin Velho tarkoittaakin Alhoa, se ei anna ajallisia vihjeitä Velhosta. Katolinen kirkko tuskin oli tuomion asettajana, koska katolinen kirkko oli aikanaan melko suvaitsevainen "vääräuskoisiin" ja niin ollen myös erilaisiin noitiin ja velhoihin nähden. On siis todennäköisempää, että Velho on elänyt puhdasoppisen kristinuskon aikoihin 1600-luvulla, sillä juuri silloin noitia vainottiin, telotettiin ja poltettiin. Tämän ongelman lisäksi Vesilahti tarjoaa melko monta muutakin 'Onko totta' -ongelmaa! Jos tarina on selitystarina, mitä se selittäisi? Kanto -sana voi tulla 'kanta' -sanasta, joka muinoin on tarkoittanut vain maa-aluetta. Vesilahden Ylämäellä on erään ranta-alueen nimenä Hiidenkanta. Jos jollakin noituutta harrastavalla on joskus ollut alueella maakappale, sitä on ehkä nimitetty 'Velhonkannaksi'. Myöhemmät polvet ovat unohtaneet kanta-sanan merkityksen ja muuttaneet sanan kannoksi. Tämän jälkeen viihteelliseksi tarkoitetulla tarinalla olisikin jo tilauksensa. Tällä selityksellä asiasta päästäisiin ehkä liian helposti. Koko Velhonkannon maastoon liittyy kuitenkin vielä ongelmia. Kärjen ja Vihdanmäen merkitsemät tarinat vangin mestauksesta ja kuolemasta vaikuttavat nekin ristiriitaisilta ja kovin muuntuneilta. Mistä rajapyykin ja noidan nimien yhtäläisyys? Oliko kansalla tiedossa rajapyykin asiakirjanimi? Sanottiinko noitaa Velhoksi rajapyykin nimen mukaan vai oliko nimiyhtäläisyys sattumanvaraista? Rajoista kiisteltiin satojen vuosien ajan Sarkolan talojen ja Laukon kartanon välillä, joten rajapyykin ilmeisen virheellinen nimi saattoi olla kansan tiedossa. Silloin rajapyykin lähellä asustanut köyhä perhe saattoi saada nimensä tätä kautta. Vai oliko Velho aito Velho? Lappalaiset, suomalaiset ja asutustarinatSana velho on todennäköisesti slaavilainen lainasana ja kulkeutunut Suomeen rautakaudella. Merkitys on liittynyt taikuuteen, noituuteen ja myöhemmin etenkin huonomaineisuuteen. Edellä mainittiin Kaukovallan epäilys lappalaisten seitakivien olemassaolosta. Myös taikuudesta ja noitakeinoista tulevat mieleen lappalaiset, joilta kristilliset papit takavarikoivat sadoittain noitarumpuja ja taikavälineitä vielä 1500-1600-luvuilla. Lappalaisia on yleisesti nimitetty ja pilkattu velhoiksi. Velhoja on siis todella ollut Suomessa - eri asia ovatko heidän keinonsa olleet tepsiviä. Lappalaisia yritettiin vuosisatojen ajan epätoivoisesti ja tuloksetta kristillistää. Miten lappalaiset liittyvät Velhonkantoon? Lappalaiset liittyvät aiheeseemme ainakin välillisesti - vähintään käsitteellisesti. Marko Nenonen ja Timo Kervinen (1994) ovat muistuttaneet, että jo Snorri Sturluson 1200-luvulla ja Englannin kuningas Jaakko VI 1500-luvulla olivat havainneet lappalaisten yhteydet noituuteen ja taikuuteen. Lappalaisten noitarumpua on totuttu pitämään shamaanien mystisenä taikaesineenä. Siinä vaiheessa, kun rumpuja saatiin takavarikoiduiksi lappalaisilta, oletettavasti jotakin oleellista lappalaiskulttuurista oli kuitenkin jo menetetty. Noitarumpuun on useimmiten kuvattu aurinko, kuu, mahdollisesti tähtiä, erilaisia eläimiä, ilmansuuntia ja joitakin arvoituksellisia merkkejä. Ruotsalainen Bo Sommarström on pyrkinyt selvittämään, mitä mahdollisia käyttötarkoituksia rummuilla on ollut. Hän on mm. tulkinnut rummuissa olevia merkkejä tähtikuvioiksi, joita saattoi käyttää kompassin tavoin kuten merenkulkijat astrolabia. Silloin ei liene mahdotonta, että koko rumpu olisi alun perin liittynyt nomadisen vuodenkierron ja eläinten vaellusten laskentaan taivaan merkkien perusteella. Siinä suhteessa se muistuttaisi kuuluisaa Nebran kiekkoa ja pronssikautisia astronomisia kivirakennelmia. Myöhemmin tämä arkinen taito on ehkä rappeutunut ja muuttunut lopulta noituudeksi ainakin muiden kuin shamaanien mielissä. (Sommarström 1991) Rumpu ja siihen liittyvä taianomaisuus ovat voineet olla myös lappalaisten ja shamaanien keinoja käyttää valtaa. Onko Vesilahden ympäristössä merkkejä lappalaisista? Vastaus on, että monenlaisia merkkejä ja tietoja on olemassa. Lappalaisen mytologian tunnetuimmat tutkijat Johannes Schefferus, Lars Levi Laestadius ja T.I.Itkonen olivat kiinnostuneita lähinnä pohjoisen saamelaisten kulttuurista. Näistä tutkimuksista voi tehdä johtopäätöksiä etelän lappalaiskulttuuriin ainoastaan, jos olettaa, että rautakaudella Suomessa eli vielä pyyntielinkeinoja harjoittava kulttuuri, jonka alueena oli koko Suomi, ainakin Tampereen tienoilta Lappiin. Kielellisesti ja kulttuurisesti he ovat voineet olla saamelaisia, varhaiskantasuomalaisten jälkeläisiä. Saamelaisten katsotaan erottautuneen muista itämerensuomalaisista siinä vaiheessa, kun vasarakirveskulttuuri jakoi n. 4000 vuotta sitten suomalaiset eteläisempään ja pohjoisempaan kulttuuriin. Uusi, enemmän maanviljelykseen ja karjanhoitoon suuntautunut kulttuuri keskittyi aluksi rannikoille. Pitkän aikaa vallitsi käsitys, että lappalaiset olivat samoja suomalaisia kuin muutkin etelän asukkaat. Lappalaisten sanottiin olleen metsästeleviä ja kalastelevia suomalaisia. Pehr Adrian Gadd mainitseekin 1751 julkaisemassaan kirjassa, että "Yhteisen kansan keskuudessa on yleisenä luulona, että suomalaiset ja lappalaiset ovat olleet samaa kansaa, mutta että heistä on tullut ero, kun eteläisillä paikkakunnilla asuvat olivat kääntyneet kristinuskoon..." (Gadd 1946, 18) Vastaavan käsityksen mainitsee maisteri A.Indrenius 1776 käsitellessään Keuruun lappalaisia. (Varelius 1985) Sekä Jouko Vahtola että Unto Salo pitävät edellä olevaa selitystä epätodennäköisenä, koska voimakas eräkausi huomioon ottaen lähes kaikkia suomalaisia olisi pitänyt nimittää lappalaisiksi! Sisämaassa on todella täytynyt olla saamelaisia. Sana 'lappalainen' on Unto Salon ja Jouko Vahtolan mielestä hyvin vanha ja sen on saattanut antaa uudisväestö kuvaamaan nimenomaan sisämaan saamelaiskansaa ajanlaskun alun tienoissa. Sana on sukulaissana sanoille 'lape', 'loppu' ja 'loppi'. Kaikki tarkoittavat jotakin reunalla tai syrjässä olevaa. Mikään näistä selitysyrityksistä ei oikein vakuuta; ne eivät sovi yhteen muun historiatiedon kanssa! Saamelaiset ovat todella olleet eri väestöryhmä sekä kielellisesti että geneettisesti, mutta he eivät ole olleet välttämättä lappalaisia, joskin saamelaiset usein toimivat lappalaisina. Lappalaiset ovat olleet mitä todennäköisimmin vain luonnontuotteiden eli eläinten nahkojen ja muiden eläintuotteiden kauppiaita. Lappalaiseksi saattoi ryhtyä kuka tahansa. Tarinoita lappalaisista on tallennettu runsaasti niin Vesilahdesta, Lempäälästä kuin pohjoisempaakin. Eräelinkeinojen vähentymisen myötä lappalaiset eli eräkauppiaat jäivät vähäosaisemmiksi. Heitä alettiin ehkä pilkkaamaan ja heihin yhdistettiin saamelaisten perinteinen noituus. Tässä suhteessa kertomukset Velhonkannonmaan Velhosta eivät ole yllättäviä. Tyrväällä ja Karkussa, jotka ovat uudemman asutuksen varhaisempia alueita, lappalaistarinoita on selvästi vähemmän. Tyrvääläinen Antero Varelius kuitenkin aloitti kuuluisan tutkimuksensa 'Suomen kansaa' (ilm. 1847) kuvauksella lappalaisista Suomen vanhimpina asukkaina. Lappalaiset jättivät itsestään hyvin vähän merkkejä, mistä seuraa ongelmia tutkimuksille. Vesilahdessa lappalaisuudesta muistuttavat ensinnäkin monet paikannimet, joiden merkitys avautuu usein saamenkielen sanakirjan avulla. Oletuksena on silloin, että saamenkieli on säilyttänyt parhaiten varhaisimman suomalaisen kieliasun. Edelleen on oletettava, että sekä saamelaisia että suomalaisia on ollut Etelä-Suomessa samanaikaisesti vielä melko myöhään. Paikannimet keskittyvät suurimmaksi osaksi läntiseen Vesilahteen ja siis lähelle Velhonkannonmaata. Tässä muutamia vesilahtelaisia nimiä, joiden koko merkitys ei avaudu ainakaan nykysuomen avulla (suluissa merkitys saamenkielen kautta): Suono (=kenkäheinä), Lana (=kalanpyydys, Lanajoesta on aiemmin käytetty nimiä Sarkolanjoki, Niemojoki, Miemojoki ja Miamojoki. Sana miemo liittyy shamanismiin. HLA 1898, TMA 1915), Arajärvi (aarran=tulisija), Kairo (=jokivarsien välinen alue, myös nimi Luomasjoki Kivilahdessa), Harmaa (perimätiedoissa lappalaisen nimi), Vuorisjärvi (vuoras=vanha), Saasto, Oulu, Pynnä (=linnunpyydys), Inhajärvi (inha=paha), Ritalahti (rita=loukkupyydys), Lemmetty, Kiilonen, Valamonkulma, Kaitaa, Mantila, Kranttila, Soilujärvi (=Soidunjärvi, vanha rajakivi on Soidunkivi, vrt siida), Toutonen (kala), Vuolisjärvi, Sassinsaari, Sauvalannokka, Sauvasaari, Haihulannokka, Laukko, Harvia, Sarvunnokka, Siikosaari, Impile (=tarinoiden mukaan lapinaikaisen naisen nimi), Pörölä (=mörkölä, vanhempi nimi Tenhamois, Tenhomaa), Sakoisten Komun pelto Kairila, Rimmi (=suo), Krääkkiö (monta selitystä: vartettu koukku, jolla kala nostettiin patomerran nielusta; krääkkä on heikko, laiha olento, rääpäle, laiha lappalainen; myös suo-ojien kaivamisessa käytetty lapio. Ilmari Kososen osuva selitys on, että Krääkkiö tulee ruisrääkän nimestä) jne. Itse Vesilahti-nimikin saattaa tulla Kirkonkylän vanhasta Vesaniemi -nimestä, joka taas tulee ehkä lappalaisesta vesa-sanasta, joka tarkoittaa kuperakattoista lappalaisasumusta. Alueella on myös Wesalonsuo. Vesilahdessa on myös ollut joukko 'lappi' -alkuisia nimiä; Lapinlahti, Lapinsarvu, Lapinkari jne. Suonojärvellä on Kotanokka, Narvassa Ruijanpelto. Lähistöllä Karkussakin on melko monta lappalaisnimeä.
Toinen Vesilahden lappalaisista todistava seikka on kymmenien
asutus- ja lappalaistarinoiden joukko. Rovasti Frans Kärki (SKS) kokosi laajan
tarinaperinteen, jossa kuvattiin Jaanun Harmaa -lappalaisen ja
Kirmukarmun retkistä. Vesilahden arkeologista inventointia tehnyt Väinö Maajoki
keräsi 1939 samoin suuren määrän asutustarinoita. Tässä muutamia: Kalle Latomaa (s.1854)
kertoi, että "ensimmäiset ihmiset tulivat Tyrväältä, Kokemäeltä. Olivat hiisiä ja
puolipakanoita. Ensin Suonojärven rannalle; pirtti oli Peipisen saran
päässä Koskisen asunnosta itään. Tai Taatanahon reunaan. Sitten
Kuralaan
ja Pyhäjärvelle. Kymmenen ihmistä otti koko pitäjän." Kaarlo
Laaksovirta
(s. 1892, Jokioinen): "Suonola, Sakoinen ja Onkimaa vanhimmat.
Ensimmäiset asukkaat olivat lappalaisia. Suomalaiset ajoivat heidät
sitten pois. Lappalaisilla oli Jaanun Harmaassa kota. Hinsalan
Sauvalanniemessä myös. Samoin Narvan Karholannokalla ja Laukon Harviassa
oli lappalaisia." Juho Roppo Narvasta (s. 1853): "Suonola vanhin. Asukkaat tulivat
Kokemäeltä päin, olivat kalastajia. V:lla asui muinoin
pikkukansaa,
lappalaisia, jotka isokansa ajoi pois. Lopulta tuli luostarinväki,
joka
rupesi tahtomaan isolta kansalta veroa, nahkoja. Lappalaiset vastustivat
isoakansaa kivivarustuksissaan (mm. Säijässä)."
Juho Niironen ("Länkijussi"): "Suonola vanhin. Nokkalissa
vanhin
kalastuspaikka." "Lappalaiset polttivat aina kuolleensa."
Juho Lehtonen,
Sakoinen (s. 1867): "Kun nykyiset asukkaat tulivat V:lle, entiset
asukkaat, jättiläiset, pakenivat Suonolan Varisvuorelle ja Laukon
Tuhnunvuorelle. Myös Hiittenvahaan, jossa 2 kodanpohjaa."
"Ensimmäiset
asukkaat kalastajia", muisti Kalle Lastunen.
Viljo Alanen julkaisi 1931 laajan tutkimuksen "Satakunnan Lappi", johon hän on kerännyt lappalaisista ja hiisistä kertovaa muisti- ja asiakirjatietoutta. Satakunnan Lapilla Alanen tarkoittaa Parkanoa ja Kihniötä, joihin lappalaiset vetäytyivät uuden ajan alussa ja pitivät pitäjiä viimeisinä etelän tukikohtinaan. On hyvin todennäköistä, että sen paremmin täältä kuin muualtakaan etelästä lappalaiset eivät muuttaneet pohjoiseen, vaan sulautuivat ehkä vähitellen kantaväestöön. Jouko Vahtola on löytänyt Vesilahdesta myös hyvin voimakkaan germaanisperäisen nimistön, jonka alkuperä löytyy Keski-Euroopasta. Nimistö kuitenkin rajoittuu keskuskylille ja rautakaudelta historialliseen aikaan ulottuviin talonnimiin. Vaikka Vahtola pyrkii antamaan useimmille nimille germaanisperäisen selityksen, hän hyväksyy rinnalle myös lappalaisperäisen nimistön mahdollisuuden. Jos kaikki Vahtolan esittämät germaanisperäiset nimet olisivat oikeita, germaanisen invaasion olisi täytynyt olla mittava. Tämän tulisi näkyä myös koko suomenkielen muuttumisena paljon germaanisemmaksi, mitä ei kuitenkaan ole tapahtunut. Vahtola ei oletakaan suurta muuttoaaltoa Keski-Euroopasta, vaan arvelee osan nimistä tulleen kulttuurivaikutuksina. (Vahtola 1996) Vahtolan germaanisperäinen vesilahtelaisnimistö saa luontevan selityksen, jos oletetaan Vesilahden saaneen jossakin vaiheessa germaanipiirteisiä uudisasukkaita. Myös Unto Salo on kiinnittänyt huomionsa useissa tutkimuksissaan lappalaisiin ja etenkin aiemmin mainittuihin vesilahtelaisnimiin ja -tarinoihin. Unto Salon esittämä asutushistoria perustuu siihen alkuoletukseen, että kivikauden loppuessa vähäinen mutta kielellisesti melko yhtenäinen itämerensuomalainen väestö jakaantui kahtia; sisämaan ja rannikon pronssikulttuureihin. Rannikolle sijoittunut väestö sai hänen mukaansa germaanisia vaikutteita joko Skandinaviasta tai Baltian suunnalta; ehkä sekä lisäväestöä että kulttuurivaikutteita. Sisämaan väestö säilytti vanhan kielensä ja metsästelevän kulttuurinsa. Roomalaisella rautakaudella (200-300-luvuilla) rannikko oli kuitenkin muuttunut epäedullisemmaksi alueeksi. Väestöä alkoi virrata mm. Kokemäenjokea pitkin sisämaahan, ehkä orastavan turkismetsästyksen ja parempien viljelymaiden vuoksi. Tämä väestö oli myöhempien tarinoiden isokokoisia hiisiä. Vanha väestö koostui pienemmistä "lappalaisista". Jouko Vahtolan mainitsemat germaanivaikutteet ovat Unto Salon mukaan tulosta rannikon väestön pitkään jatkuneista eteläisistä yhteyksistä. Kun rannikon väestö siirtyi 200-luvulta alkaen sisämaahan, tänne syntyi germaanisvivahteinen päällikköluokka. Yhteydet Keski-Eurooppaan luonnollisesti jatkuivat edelleen vilkkaina koko merovingi- ja viikinkiajan. On hyvin mahdollista, että Reininlaaksosta tuli niin päälliköitä kuin vaikutteitakin rautakauden loppupuolella. Sisämaahan rannikolta tullut väestö joka tapauksessa ymmärsi riittävän hyvin sisämaan "lappalaisväestön" kielen ja omaksui heiltä mm. paikannimet, jotka oletettu saamelaisperäinen väestö oli antanut aikoja sitten. Näiltä omaksuttiin myös noituutta ja taikuutta! Paikannimet ovat yleensä hyvin konservatiivisia; kerran keksittyä tai kuultua nimeä ei hevin vaihdeta, minkä todistavat Alho, Velho ja Velhonkanto -nimetkin. Näin taltioitui osa ikivanhasta kielestä. Koska saamelaisten ja itämerensuomalaisten kantakieli on ollut sama (Sammallahti 1999), saamen kielestä voinee etsiä paikannimiin tarttuneiden vanhojen suomalaissanojen merkityksiä. Ante Aikio on pyrkinyt osoittamaan, että suomen kielessä oleva saamelaisperäinen lainasanasto on paljon suurempi kuin yleensä on arveltu. (Aikio 2010) Viimeinen suuri asutushistoriallinen mullistus tapahtui 1250-luvulta alkaen, jolloin ruotsalaisen valloituksen tuloksena vanhat päälliköt teloitettiin ja tilalle tuli kristittyä ja Ruotsille uskollista päällikköväkeä. Näitä kansa sanoi mm. munkkilaisiksi. Keskiajan alussa Suomessa oli siis kansantarinoidenkin mukaan lappalaisia, hiisiä ja munkkilaisia. Hiidet eli rannikolta tulleet vanhemmat uudisasukkaat vähitellen tietenkin "munkkilaistettiin". Lappalaiset sen sijaan pitivät itsepintaisesti vanhat uskomuksensa - mm. noituuden harjoittamisen -, ja lopulta koko väestö hävisi ehkä sulauduttuaan valtaväestöön. Nykyinen homogeeniseksi sekoittunut väestö antaa helposti väärän analogian menneisyyteen. Oliko Velho vanki vai oikea lappalaisvelho?Palaamme jälleen Rudangonmaan Velhoon. Edellä lainatuissa muistitiedoissa kerrotaan sekä noidasta että vangista. Frans Kärjen mainitseman Pikku-Harkotteen kuolema Velhonkannon maastossa saattaa olla jonkinlainen avain ainakin muistitiedon purkamiseen. Tarkkaa tietoa Pikku-Harkotteesta ja hänen kuolemastaan ei toistaiseksi ole - olisiko hän saattanut kuolla niin vain yhtäkkiä? Harkotteen torppa tunnetaan Vesilahden (nyk Lempäälän) Säijästä jo 1700-luvulta. Antti Tanner ja K.Kaunisto kertoivat nimenomaan vangin surmaamisesta Velhonkannonmaassa. Olisiko nyt niin, että tuo vanki olikin kaikesta huolimatta juuri Pikku-Harkote? Pikku-Harkotetta oli piiskattu Pourun piiskakuusessa, mikä muistitiedon mukaan oli viimeisiä piiskauksia Narvassa. Pourun piiskakuusesta on hajanaisia muistitietoja, mutta sen paremmin Narvan Pourun 1800-luvun lopulla syntyneet jälkeläiset kuin muutkaan vanhat narvalaiset eivät enää kuusesta ole tienneet mitään. Muistitieto on säilynyt kauempana. Piiskakuusen on täytynyt silloin olla paljon aiemmin, ehkä juuri Ruotsi-Suomen kuninkaan aikana, siis ennen vuotta 1809. Vertailun vuoksi mainittakoon muuan mestaustapaus. Vielä 1700-luvulla kaakinpuutuomiot tehtiin tarkoituksellisesti julkisiksi, jotta rangaistusten pelotusvaikutus olisi mahdollisimman tehokas. Vesilahden Hiittenmaalla, Maarianmäen mutkien päällä oli asiakirjojenkin mukaan 1700-luvun puolessa välissä kaakinpuu, jossa Iloisissa asustanut korpraali Nils Erik Hult mestattiin vuonna 1743 ja jätettiin muutamaksi viikoksi paikalleen "varoitukseksi". Hult oli Hämeenlinnan markkinoilla joutunut riitaan Venäjän armeijalle tarvikkeita ostelevan kauppamiehen kanssa ja surmannut hänet. Vaimo, Anna Magdalena os. Hinnell, jäi leskeksi kahden pienen lapsen kanssa. (Aaltio, 1957) Tapauksesta nousi 1900-luvun lopulle asti säilynyt laaja muistitietoperinne. Mukaan oli tullut myös annos kummittelua. Jos Velhonkannonmaahan liittyneet tapaukset ovat olleet hiemankin vastaavia, on selvää, että muistitieto on välittömästi alkanut liikkua - ja hieman muuttua. Itse alkuperäinen Velho olisi näin jälleen kadonnut kauemmaksi näköpiiristä. Velho lienee lopultakin eri asia ja vielä mahdollisesti jonkun verran vanhempi asia kuin surmattu vanki. Tätä vahvistaisivat sekä Mäenpään suvun tiedot että Kalle Tuomolan maininta alueella todella asustelleesta noidasta. Osassa muistitiedoista puhutaan sekä vangista että velhosta ikään kuin nämä olisivat yksi ja sama tapaus. Ei olisi harvinaista, että kaksi erillistä asiaa olisivat kansan suussa yhdistyneet. Kummitustarinoille, jotka eivät aina kumarra totuudelle, olisi näin saatu lisätehoa. Toisaalta kummitustarinoita on vaikea lukea pelkiksi saduiksikaan. Vesilahden Krääkkiön Ameen laajalle levinneet kummitustarinatkin perustuvat todellisiin, vuonna 1865 tapahtuneisiin surmatapauksiin, joista vasta nyt on tarkempia tietoja. (Anneli Amee 1994, 103-110) Surmatapaukset ovat aina olleet vaikeasti kerrottava asia, tabu, jonka sosiaalipsyykkinen taakka on purettu pirujen ja kummitusten avulla. Näin myös surmatun Velhon edesottamuksiin on tarvittu syytteitä noituudesta. Onko mahdollista, että varsinainen ja alkuperäinen Velho olisi ollut viimeisimpiä vesilahtelaisia lappalaisia (saamelaisia), niitä, joista vielä 1900-luvulla puhuttiin? Tuntuu melko epätodennäköiseltä, mutta Velhon köyhyys, hyljeksintä ja ankara tuomio selittyisivät melko luontevasti sillä, että hänen perheensä oli "vierasheimoinen" eli ehkä juuri lappalainen - tai ainakin elintavoiltaan pääväestöstä poikkeava. 'Velho' -nimeäkään ei hevin taidettu uskaltaa antaa kristitylle suomalaiselle. Nimi kuului "lappalaisille pakanoille ja noidille"! Useissa lappalaistarinoissa kerrotaan myös lehmän varastamisista salakavalin keinoin (mm. tuulispäässä), ja näinhän tekivät Velhonkin pojat. Velhon ei tietenkään välttämättä tarvinnut olla saamelainen, mutta ei se mahdotontakaan ole. Lähistöllähän on useita lappalais-/saamelaisperäisiä paikannimiä, joiden alkuperästä on tosin jatkuvasti kiistelty. Vesilahden viimeisimmäksi lappalaispaikaksi mainitaan Vapaaluodon saari. Mikään ei estä, että jokin lappalaissukuinen jäänne olisi ollut Rudangonmaalla vielä 1500-1600-luvuilla. Säilyneiden tarinoiden selkeä sisältö ja kuvaukset tuomiosta kertonevat tapahtumista, jotka sijoittuvat uudelle ajalle. 1400-luku voidaan ilman muuta unohtaa. Noitia tuomittiin ja teloitettiin virallisesti 1600-luvulla, jolloin lappalaiset olivat jo poissa keskusseuduilta.1700-luvun loppu (kustavilainen aika) tuntuu Velhon elinajaksi taas liian uudelta. Velhon asunnon sijaintipaikka keskellä synkkiä metsiä sopisi myös lappalaiselle - metsästysmaita ja erämaajärviä oli ympärillä riittävästi. Yhteys valtaväestöönkin oli poikki, mistä seurasi köyhyyttä. Lappalaisten "pakanalliset edesottamukset" olivat pitkään kansan muistissa. Niistä kerrottiin vielä varsin yleisesti 1900-luvun alussa muistitietojen kerääjille. Kaiken lisäksi Vesilahti oli koko Hämeen noitaoikeudenkäyntien suhteen kärkipaikalla. Vielä 1600-luvulla käytiin oikeudenkäyntejä noitia vastaan niin Vesilahdessa kuin myös lähistöllä Tyrväällä ja Huittisissa. Vesilahdessa teloitettiin pyövelin kuitin mukaan Olavi Luikko vuonna 1650. Samassa kuiteissa mainitaan Valpuri Kyni, joka kohosi noidista kuuluisimmaksi ja oletettavasti tunnettiin näillä seuduilla vielä melko hyvin 1700-luvulla. Koska maksaja on kuitin allekirjoittanut, Luikko todennäköisesti menetti henkensä, mutta Valpuri ehkä sai vain kovan rangaistuksen. Vuosien 1550-1700 välillä Vesilahti ja Sysmä olivat noitakäräjien kärjessä koko Hämeen ja Ylä-Satakunnan alueella; kummassakin oli yli 10 syytettyä. (Nenonen 1992, Nenonen - Kervinen 1988 ja 1994) Suomi taas on osoittautumassa tyypilliseksi noitavainoalueeksi koko Euroopassa, jossa noitatuomioita langetettiin ehkä kaikkiaan korkeintaan 50000. (Nenonen 2003) Pitäjän reuna-alueilta ei kuitenkaan menty oikeuteen; siellä väki tuomitsi itse! Julman tuomion antoivat paikalliset kylänvanhimmat, jotka saattoivat toimia pitäjän reunamilla näinkin itsenäisesti korkeintaan 1700-luvun alulle asti, jolloin elämä oli Isonvihankin vuoksi hieman hajallaan. Myöhemmin tapahtumasta olisi syntynyt jo asiakirjatietoa. Noidan teloittaminen saattoi olla heijastusta puhdasoppisuuden ajan kirkollisista opeista ja virallisista teloituksista. Noitasyytöksiä Vesilahden käräjäpöytäkirjoista löytyy vielä 1900-luvun alulta. Velhon toimittama "omenapuu" sopisi parhaiten 1600-luvulle, jolloin kartanoissa alkoi voimakas hedelmäpuuviljely. Velhon 2-huoneisen asunnon paikkaa Narvantien eteläpuolella pitäjänrajan kohdalla on näytetty 1900-luvulle asti. Tämänkin mukaan tapahtumista voisi olla kulunut korkeintaan 300-400 vuotta. Ainakaan kodassa asustavasta varsinaisista lappalaisesta ei siis ole kysymys. Tarinat puhuvat lehmän varastamisesta. Karjanhoidon merkitys kasvoi eräkauden jälkeen eli 1500-luvulla. Tämän jälkeen taudit, katovuodet ja sodat heikensivät tilannetta yli 200 vuoden ajan. Oliko Velho aito Velho vai vanki vai mikä, jää edelleenkin "hieman" epäselväksi. Lukija miettiköön nyt asiaa itse.
Sivun alussa oleva kuva otettiin Konrad Mäenpäästä vuonna 1983. Tässä tuomi on 22 vuotta myöhemmin eli elokuussa 2005. Mäenpään taloa ei nyt näy, koska väliin on kasvanut koivuja. Lähteitä:
Muita lähteitä:
|
