Miten kalevalainen aika ja Vesilahti liittyvät toisiinsa?

Väinämöinen

R.W.Ekman:
Väinämöisen soitto, 1858/1859


Näkyvin side Vesilahden ja Kalevalan välillä on se, että Elias Lönnrotin kokoama Suomen kansalliseepos Kalevala on päivätty Vesilahden Laukossa 17 huhtikuuta 1849. Kirjan puhtaaksikirjoituksen suorittivat Laukon kahden torpan, Bergstadin ja Nystadin (=Nyystää) taitavat pojat. Laukossa Lönnrot oleili arkkiatri Törngrenin luona pitkiä aikoja.

Vesilahti liittyy kalevalaiseen aikaan toisellakin tavalla. Kalevalaisessa sankarirunoudessa heijastuu muistuma Suomen historian väkevästä, rikkaasta ja sotaisasta ajanjaksosta ennen kristinuskon tuloa. Kalevalaisen runouden suhdetta todellisuuteen on pyritty monin tavoin hämärtämään etenkin niinä aikoina, jolloin Suomelle ei valtapoliittisista syistä haluttu myöntää historian olemassaoloa.

Vaikka runojen keruupaikkana ja ehkä runojen tärkeänä syntyalueena on Vienan-Karjala, runojen aihepiiri ja kulttuuritausta on muualla. Keskeisimmän osan, sankarirunouden tapahtumapaikka on Länsi- Suomi. Tämän päätelmän teki jo Kaarle Krohn ja myöhemmin Jalmari Jaakkola. Vaikka nämä tutkijat saivat osakseen kovaa kritiikkiä, muuhun johtopäätökseen vain harva tutkija on enää voinut tulla.

Sankarirunojen tapahtumat soveltuvat juuri sille alueelle, jonka ytimessä Vesilahti sijaitsee. Runojen laulajat eivät sepittäneet runojaan tuulesta temmaten, taiteeksi taiteen vuoksi. Ja jos näin olisikin ollut, miksi runot juontuvat niin hyvin toisiinsa ja miksi runoista oli mahdollista koota yhtenäinen kokonaisuus Kalevala? Jo runojen laulajat väittivät runojen olevan tosia. Todellisuustaustasta ja etenkin läntisestä perustasta tulisi olla kuitenkin jotakin todisteita!

Miksi Kalevalan runoja ei kerätty Vesilahdesta? Kalevalainen kulttuuri oli kristinuskon näkökulmasta pakanallinen kulttuuri, pakanauskonto, joka tuli kitkeä ja hävittää juuriaan myöten. Monet paavin bullat 1100-1200-luvuilta osoittavat, että pakanallinen uskonto säilyi Länsi-Suomessa sitkeästi ja pitkään. Vielä Mikael Agrigola valitti 1550-luvulla hämäläisten palvovan pakanajumalia kuuluisassa psalttarin esipuheessaan. Kristinuskon tulo Vesilahteen oli monimutkainen tapahtumasarja, jossa juuri Vesilahti ymmärrettiin tärkeäksi alueeksi heti 1100-luvulla.

Vesilahdesta on tallennettu myös Kalevalan mittaista runoutta! Suomen kuuluisin kansanballadi Elinan surmaruno on sepitetty aitoon kalevalaiseen runomittaan. Runoa laulettiin hyvin yleisesti Vesilahdessa vielä 1800-luvun lopulla. Myös muutamia muita Kalevalan mittaisia runoja on kerätty Vesilahdesta.

Tärkeimmät todisteet kalevalaisen ja vesilahtelaisen kulttuurin yhteydestä ovat luonnollisesti arkeologiset löydöt. Vesilahti kuuluu Suomen asutuimpiin alueisiin koko rautakauden ajan, ja juuri rautakausi on kalevalaisen sankarirunouden kulttuuritaustana. Muinaismuistoalueita on säilynyt kymmeniä ja niissä on satoja hautoja. Hyvin suuri osa rautakautisista muistoista on luonnollisesti joutunut hukkaan.

Vesilahden tärkeimmät rautakautiset hauta-alueet ovat: Kirkonkylän Kirmukarmu, Sakoisten Hukari, Jokioisten harmaa, Narvan Hiidennokka, Narvan Karholannokka, Köpinsaari, Laukko ja Hinsala. Aivan Vesilahden tuntumassa ja osin Vesilahden puolellakin on myös Lempäälän suurin muinaismuistoalue Päiväniemi. Taloudellisten syiden vuoksi kaivauksia ei ole viime vuosina voitu tehdä. Ensimmäiset kaivaukset tapahtuivat kuitenkin jo 1800-luvun lopulla. Silloin saatiin Laukosta, Hukarista ja Kirmukarmusta hyvin arvokkaita esineitä talteen. 1900-luvulla kaivauksia no suoritettu mm. Hiidennokalla ja Karholannokalla.

Vesilahden kirkonkylän nuorisoseuran talo sijaitsee Kirmukarmun mäellä, joka vielä 1800-luvun lopulla oli hyvin kivinen ja mäkeen liittyi monenlaisia perimätietoja. Monet vuosisadan vaihteen arkeologeista suorittivat mäellä tuloksellisia kaivauksia. Kirmukarmun kullatusta pronssista valmistettu miekan ponsiosa kuuluu Suomen arvokkaimpiin muinaismuistoesineisiin. Ponnessa on kuvattu makaavaa hylje. Hylkeen eli mursun asema rautakaudella on ollut hyvin merkittävä. Miekka on kuulunut rautakautiselle päällikölle. Löydöissä on lisäksi muita päälliköille kuuluvia esineitä. Katso tarkempaa kuvausta Kirmukarmusta

Karhotar

Helmer Salmo kaivoi 1930 Narvan Karholannokalta kaksi hautaa ja löysi hyvin rikkaan merovingiaikaisen (600-800) esineistön. Kuuluisin löydöistä on kuitenkin taidokas hevosenkenkäsolki, joka on ollut kuvattuna kymmenissä teoksissa, mm. Matti Huurteen kirjan kannessa (9000 Suomen esihistoriaa). Solki on ajoitettu nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle (200-400). Koru on nyt saanut lisää kuuluisuutta sen vuoksi, että Vesilahden Museoyhdistys alkoi myydä korun tarkkaa jäljennöstä Kalevala -korun tapaan. Korun nimeksi on annettu nyt Karhotar.

Karholannokan esineistö on hyvin sotaista, taidokasta ja osoittaa väestön suurta vaurautta. Varat saatiin turkiskaupalla, jota käytiin Reininlaakson kautta Roomaan asti. Turkikset hankittiin todennäköisesti pohjoisempaa, ehkä jo lappalaisia verottaen. Taidokkaat kuolaimet osoittavat, että hevosenkin käyttö on jo hallittu hyvin. Kierteiset käärmesormukset ovat olleet mallina vastaaville Kalevala-koruille.

Karholannokan tuntumassa on Narvan kylä, jossa on myös ollut useita rautakautisia hautoja. Viikinkiaikaiset haudat ovat pääosin tuhoutuneet ja osa ristiretkiaikaisista kaivettiin 1956. Keskiajalla Narva oli Vesilahden suurin kylä. Tarkemmassa Narvan alueen historiassa vielä lisätietoja.
Laukon keihäänkärki

Laukon löydöt tehtiin pääasiassa Törngrenien aikana 1800- luvulla. Arvokkain esine Thomsenin kaivauksissa oli viikinkiaikainen keihäänkärki, joka on koristeltu hopeapunoksin. Aksel Heikel vertaa keihäänkärkeä Kalevalan Sammonryöstön (39:89-92) säkeisiin: "Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli." Muu Laukon esineistö on pääosin tavanomaista viikinkiaikaista aseistusta eli erilaisia keihäänkärkiä, nuolenkärkiä ja miekkoja. Paljon on myös työvälineitä ja koruja; sirppejä, kirveitä, kuolaimia, veitsiä, vaa'an kappaleita, rahoja, sormuksia, nappeja ja rannerenkaita. Kaikki eivät ole enää edes tallella. Laukon löydötkin joka tapauksessa osoittavat, että paikalla on asustanut viikinkiaikainen päällikkösuku.

Perimätiedon mukaan Laukko on ollut lappalaisten heimolinnoitus. Arkeologinen esineistö ei tosin tue väitettä ainakaan myöhäisemmän rautakauden osalta. Arvokas metalliesineistö ei kuulunut lappalaiskulttuuriin. Laukon kartanon länsipuolella olevassa Laukonhaassa on sen sijaan hiidenkiukaiksi nimettyjä, tutkimattomia kivikasoja. Näillä ennemminkin saattaisi olla yhteys lappalaisiin.

Laukko on joka tapauksessa pitkän historiansa ansiosta merkittävällä sijalla ei ainoastaan Vesilahden vaan koko Suomen historiassa.
Hukarin esineistöä

Sakoisten Hukarin Rantavainion kalmistoalue Sakaveden rannalla paljastui, kun Hukarin isäntä oli kaivamassa savea tiilihautaan mätäkuun viimeisellä viikolla 1879. A.Heikel sai matkoillaan asiasta vihiä, keskeytti tiilenteon ja kaivautti osan alueesta. Esineet olivat erittäin arvokkaita ja taidokkaita viikinkiajan työvälineitä ja aseita.

Kun TV2 teki Paavo Haavikon tekstiin pohjautuvaa elokuvaa Rauta-aika, mm. Hukarin esineistöä käytettiin mallina elokuvan aseita valmistettaessa.

Esineiden perusteella paikalla on asustanut varakas ja taitava suku, jonka jäseniä on sitten työvälineineen haudattu rantatöyräälle. Hinsalan vanhat ihmiset sanoivat hautojen löydyttyä, että ne ovat Kurkien hautoja. Piirrokset A.Heikelin kirjasta vuodelta 1882

Klaus Kurjen tien teksteissä lisää Sakoisisten vanhasta kylästä.

Lähteitä:

Harva Uno: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo: WSOY 1948. Suomalaisten muinaiskäsitysten vanhempi perusteos.
Haavio Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo: WSOY, 1967. Suomalaisten muinaiskäsitysten uudempi perusteos.
Heikel A.O.: Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Helsinki, SKS 1882. Mielenkiintoinen teos Ylä- satakunnan alueen vanhemmasta arkeologiasta.
Heikkilä Timo: Kullervon suku. Vihreä Sivistysliitto ry, 1995. Inspiroiva, taiteellis-tieteellinen kuvaus Suomen kalevalaisesta suuruudenajasta.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Jyväskylä: Vesilahden kunta ja Vesilahden seurakunta, 1996
Huurre Matti:9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki: Otava, 1979-. Suomalaisen arkeologisen yleistiedon "perusklassikko". Painoksia on uusittu.
Hämäläis-osakunta: Hämeen kansan vanhat runot. Jyväskylä: Hämäläisosakunta, 1916-1917
Krohn Kaarle: Kalevalastudien I-VI. FF Communications No 53, Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia 1924-28. Perusteos, jossa Krohn esitti väitteen kalevalaisten runojen läntisestä taustasta.
Jaakkola Jalmari: Suomen varhaishistoria II: Heimokausi ja Kalevala-kulttuuri. Porvoo: WSOY, 1935, 1956. Jaakkola korjasi tässä teoksessa Krohnin käsitystä siten, että kalevalaisten runojen tapahtumapaikka ei olekaan aivan lounainen Suomi vaan juuri Ylä- Satakunta, siis nykyinen Vammala, Vesilahti, Pirkkala, Lempäälä ja Hämeenkyrö.
Lehtinen Erkki: Suomen varhaishistorian ja ristiretkikauden kuvasta. Jyväskylä: SHS, 1968
Linna Martti (toim.): Muinaisrunot ja todellisuus. Historian aitta XX, 1987. Teoksessa on tunnetuimpien suomalaisten historiantutkijoiden viimeaikaisia näkemyksiä muinaisrunojen ja todellisuuden suhteesta mm. arkeologisten tutkimustulosten valossa.
Linna Martti (toim.): Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Historian aitta XXI, 1989. Varhaisimpien Suomea koskevien asiakirjojen uudet käännökset.
Maajoki Väinö: Luettelo Vesilahden pitäjän kiinteistä muiaisjäännöksistä, 1939-1940
Salmo Helmer: Die Waffen der Merowingerzeit in Finnland. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1938