Pirkanmaa suurvallan etuvartiona
Linnoittaminen
Saksaa vastaan 1914-1917
© Yrjö Punkari, 2017-2022
|
Eurooppa 1914
Kohtalokas kipinä lensi 28. kesäkuuta 1914
Balkanin ruutitynnyriin. Serbinationalisti
Gavrilo Princip murhasi silloin Itävallan
kruununprinssi Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa
Sofian Itävaltaan yhdistetyn
Bosnian Sarajevossa.
19-vuotias opiskelija Princip kuului Nuori Bosnia -nimiseen
terroristiryhmään, joka olisi halunnut luoda lähialueiden
slaaveille oman valtion, Jugoslavian. Tapahtumasta
seurasi tietenkin sota Itävallan ja Serbian
välille, ja siitä suuttui myös Venäjä, Serbian liittolainen.
Kahina olisi voinut jäädä paikalliseksi, mutta tarvetta purkautumiseen
vaikutti löytyvän myös muista valtioista.
Jo taistelu siirtomaista oli luonut jännitteitä 1800-luvulla
Eurooppaan. Nationalismin herätessä havahduttiin myös
siihen, että valtioiden rajat esimerkiksi Balkanilla eivät olleetkaan
samoja kuin kielelliset ja kulttuuriset rajat.
Teollista nousua tapahtui kaikkialla, mutta se oli
epätasaista. Ranska, nopeasti nouseva Saksa
ja etenkin finanssimahti Britannia kuuluivat talouden
kärkimaihin. Nämä kolme omistivat vuonna 1913
puolet Aasian ja Afrikan koko pääomasta ja
yli ¾ niiden tuotannollisesta pääomasta. Venäjän talous
oli päässyt nousuun Ranskasta eli liittolaiselta saatujen lainojen
tuella 1800-luvun lopulta alkaen.(1)
Rautakansleri ja hyvinvointivaltion keksijä Otto
von Bismarck oli jo 1880-luvulla luonut Preussin
johtamalle Pohjois-Saksan liitolle mahtiarmeijan ja
otti Ranskan pelossa mukaan myös voimakkaan Itävalta-Unkarin.
Kun sitten Keisari Vilhelm II
vuonna 1890 erotti Bismarckin ja otti kaiken vallan itselleen,
Saksa muuttui aggressiiviseksi ja hyvin laajentumishaluiseksi.
Se oli pahasti Euroopan muiden suurten valtojen puristuksessa
ja teki taloudellista kiusaa naapureilleen.
Koko muu Eurooppa alkoi pelätä Saksaa, sillä saksalaisten
tehokkuus oli yleisesti tunnettua. Sen vuoksi ympärysvaltiot
liittoutuivat keskenään. Asevarustelu kiihtyi.
Syitä suursotaan alkoi olla riittävästi, ja elokuuhun
1914 mennessä Preussin perillinen Suur-Saksa
oli sodassa kaikkien kanssa.
Kun sotapsykoosi oli päässyt syntymään, sodan syttyminen
koettiin jopa helpotukseksi ja monet maat kuvittelivat
sodan tuovan hyötyjä. Sodan arveltiin kestävän vain
pienen hetken, mutta lopulta ensimmäisestä maailmansodasta
tuli ensimmäinen todellinen konesota, joka tappoi julmalla
tavalla lähes parikymmentä miljoonaa ihmistä ja invalidisoi
ainakin saman verran. Aineelliset vahingot olivat tietenkin
mittaamattomia.
|
Suomi 1914
Suomi kuului sotaa käyvän Venäjän valtakuntaan,
millä seikalla oli suuri merkitys, vaikka jännitteiden
pääpaino olikin etelämpänä. Venäjän näkökulmasta Suomen
1100 kilometrin mittainen Itämeren meriraja muuttui vaaralliseksi.
Asia ei ollut uusi, sillä elintärkeän kauppaväylän Itämeren
herruudesta oli taisteltu jo ainakin 1000 vuotta, ja
nyt vuonna 1914 sen hallinnasta kiistelivät Saksa
ja Venäjä. Aiemmin kiivas Ruotsi pysyi
hiljaa muistellessaan saamiaan haavoja.
Merivallat
Ranska ja Britannia
olivat hieman liian kaukana, mutta silti ne hyökkäsivät
vuonna 1854 Ahvenanmaan Bomarsundin valtavaa
linnoitusta vastaan. Loputkin Bomarsundin linnoitteista
rikottiin, kun Pariisin rauhansopimukseen tuli vuonna
1856 määräys, että Ahvenanmaata ei saa linnoittaa. Venäjän pääkaupunki Pietari
oli hyvin vaarallisesti Suomen rajan tuntumassa, ja keisari
Nikolai II saattoi katsella karttaa huolestuneesti.
Suomen pitkän rannikkoalueen puolustus oli ollut
Venäjällä koko ajan hyvin ajankohtainen ongelma vuodesta
1809 lähtien.
Suomalaiset eli entiset ruotsalaiset
olivat 1600-luvun Kaarle-kuninkaiden aikana olleet
yltiöpäisiä Venäjän tuhoajia, minkä vuoksi venäläiset pitivät
suomalaisia edelleen hyvin epäluotettavina. Niinpä keisari
Aleksanteri I ei kutsunut Suomen
ruotuväkeä koolle vuoden 1809 jälkeen vuosikymmeniin.
Ruotujakolaitos haluttiin kuitenkin pitää jotenkin
voimassa. Keisari hyväksyi tämän siten, että upseeristo
ja alipäällystö saivat pitää virkatalonsa, mutta
miehistö häädettiin torpistaan. Näin mm. kymmenet
vesilahtelaiset sotilastorpat hävisivät.
Yli
puolet upseereista oli venäläisiä. Tästä syystä suomalaisia ei myöskään viety I maailmansodan
taisteluihin. Suomi oli siis täysin puolustuskyvytön
autonomia. Se oli kuitenkin osa suurvaltaa ja avoin
portti sinne, minkä vuoksi tilanne vaati nopeita toimenpiteitä.
Kun ensimmäisen maailmansota syttyi, Suomi sai Venäjän
perintönä vihollisekseen automaattisesti Saksan. Tämä heijastuu
luonnollisesti myös suomalaisen lehdistön sotauutisissa
vuosina 1914-1917. Tässä tavanomainen esimerkki: "Saksalaiset
tekivät hyökkäyksen meidän asemiamme vastaan Omulewin oikealla
rannalla verrattain laajalla rintamalla, mutta heidät pakotettiin
tulellamme nopeasti peräytymään ja he jättivät asemiemme
luokse kaatuneensa ja haavottuneensa." Uutisen
kertoivat niin Aamulehti, Työmies kuin muutkin lehdet mm.
5.5.1915. Vastaava näkökulma asetelmaan vallitsi koko sodan
ajan. (2)
|
Tietokoneanimaatio Ahvenanmaan Bomarsundin
linnoituksesta ennen Brittien ja ranskalaisten
hyökkäystä ja pommitusta.
CC-BY-SA-3.0
|
Aluksi venäläiset kuvittelivat saksalaisten hyökkäävän
mahdollisimman pian ja suoraan kohti Pietaria.
Sekä saksalaisia että englantilaisia kiinnosti toisaalta
myös Suomen raaka-ainerikkaudet. Saksalaiset alkoivat kuitenkin kahinoida ranskalaisten
ja brittien kanssa, joten Suomenlahti
ehdittiin miinoittaa, minkä vuoksi hyökkäys todennäköisimmin
tapahtuisi Pohjanlahden suunnalta. Sen vuoksi Venäjä
päätti varautua suurhyökkäykseen perustamalla Suomeen saksalaisia
hidastavan puskurialueen. Sitä varten alettiin
viipymättä rakentaa kolmea viivytystaisteluun tarkoitettua
puolustuslinjaa.
Miehitys- ja puolustusjoukkojen
rungoksi rakentui kesään 1915 mennessä kokoonpanoltaan poikkeava
42. armeijakunta, johon kuului kaksi jalkaväkidivisioonaa,
ratsuväkiprikaati, rajavartioprikaati sekä
sapööripataljoona (pioneereja).
Linnoitteita rakennettiin maaliikennepaikkoihin
ja jokien ylityspaikkoihin kaikkiaan 82
kunnan alueelle. Varsinaiset taistelut haluttiin Kymijoelle,
joka oli tarkoitus varustaa hyvin vahvasti. Helsinki
ja Viipuri olivat luonnollisesti Suomen alueen
tärkeimmät puolustettavat kohteet, joten ne linnoitettiin
kattavasti. Helsingin ympäristöstä on tehty laajoja ja perusteellisia
tutkimuksia. Sisämaan tärkein kohde oli Tampereen
seutu.
(3)
Venäläisiä sotilaita ja avustajia
oli Suomessa sodan alkuvaiheissa ehkä 50 000 - 60 000
miestä. Näistä viime vaiheessa n. 30 000 miestä kuului keskeisimpään
eli 42. armeijakuntaan, jonka esikunta oli
Tampereella (JR 422/106D). Saksan hyökkäyksen pelossa
venäläisten sotilaiden lukumäärä Suomessa kasvoi vielä parin
vuoden sisällä n. 100 000 sotilaaseen. Vankityövoimaa venäläisten
käytössä oli 2000-3000 miestä.
Suomeen tuotiin myös arviolta
3000 kiinalaista, tataaria ja kirgiisiä lähinnä Helsingin
seutua linnoittamaan. Nämä tosin eivät oikein sopeutuneet
karuun ilmastoon, mikä aiheutti tietenkin kapinointia. Kesällä
1916 Näsijärvelle ja Pyhäjärvelle perustettiin
Satakunnan laivue, joka sai kalustonsa
takavarikoimalla mm. matkustajalaivoja.(4)
|
Uljas Rauanheimon kartta Suomeen
rakennetuista linnoitteista (väritys lisätty). Suomeen
tehtyjä linnoitteita ovat tutkineet mm. Pauli Öljymäki,
Uljas Rauanheimo, Vadim Adel, John Lagerstedt sekä Mikroliitti
Oy:n arkeologit. Tutkimusten toimeksiantajina
ovat olleet puolustusvoimat, Museovirasto sekä linnoitusalueiden
kunnat.
Linnoitteita venäläiset olivat rakentaneet ns.
Vanhan Suomen alueelle jo 1790-luvulla Kotkan
ja Savonlinnan välille. Linnoitteiden
tarkoituksena oli estää ruotsalaisten
aiemmin yleiset sotaretket Venäjän suuntaan.
Keisarinna Katariina II Suuren
määräyksestä generalissimus Aleksandr
Suvorov (1730-1800) rakennutti
mittasuhteiltaan valtavan linnoiteketjun.
(4)
|
Järjestelyt olivat suuria, koska tilanne tajuttiin valtioiden
hallinnoissa selkeästi maailmansodaksi. Kysymyksessä
olivat suunnattoman suuret inhimilliset ja taloudelliset
arvot, mikä sitten osoittautuikin todeksi sodan jälkeen.
Vaikka suomalaiset toistaiseksi säästyivät rintamilta, ainakin
Riianlahden meritaistelun vaimea mutta pelottava
jyminä muistutti sodan valtavasta voimasta. Se
kuultiin mm. Vesilahden Toivolassa Ärölän
perunapellolla syyskesällä 1915.(5)
Linnoitustöiden suunnittelijana oli Pietarin insinöörihallinto,
ja töiden johtajina toimivat Venäjän paikalliskomiteoiden
sotilasinsinöörit ja upseerit, arviolta
4000 miestä. Nämä valvoivat töitä tiukasti kaikilla linnoitustyömailla.
Linnoitteet tehtiin hyvin suunnitelmallisesti.(6)
Kuin todistukseksi venäläisten kokemasta epäluottamuksesta
suomalaisia kohtaan, joukko nuoria miehiä oli ryhtynyt jo
syksyllä 1914 etsiytymään hyvin salaisesti
saksalaiseen sotilaalliseen koulutukseen. Välittömänä aiheena
oli vastikään koettu ja paheneva venäläinen
sortotoiminta. Toisaalta muutamat alkoivat jo elättää
hentoja toiveita itsenäisestä Suomesta,
jonka ensimmäinen käytännön edellytys oli tietenkin
oma sotaväki.
Saksassa asuva varatuomari Fredrik Wetterhoff
jopa suositteli Saksalle maihinnousua Pohjanlahdelta.
Ehkä suosittelija ei tiennyt linnoitustöiden laajuutta.
Jo seuraavana vuonna Saksan Lockstedtissä 1900
miestä harjoitteli sotataitoja ja vuonna 1916 ryhmä taisteli
hetken Venäjää vastaan Latviassa. Sodan
alkuvaiheisiin jääkärit eivät siis ehtineet, mutta myöhemmin
heidän sotataidoilleen tuli kysyntää.(7)
|
Satakunnan laivue vuonna 1917 Tampereen
Mustanlahden satamassa, joka suljettiin muulta liikenteeltä.
Venäläiset ottivat laivueeseen (vasemmalta) Näsijärven,
Pohjolan, Tarjanteen sekä Kurun. Lisäksi otettiin hinaaja
Murole. Tampereen eteläpuolelta käyttöön otettiin Längelmäki
ja Tavastehus II. Päällikkönä oli venäläinen, mutta miehistö
oli suomalaista. Laivoissa oli 75 mm laivatykkejä, joiden
tosin pelättiin rikkovan laivat jo koeammunnassa.
|
Vuonna 1915 saksalaiset olivat jo Latvian
Liepajan kaupungissa. Venäläiset alkoivat odottaa
maihinnousua Uudenkaupungin ja Merikarvian
väliltä. Juuri tämä seikka tuli vaikuttamaan Pirkanmaahan.
Rannikolla oli toki tiedustelijoita, vahva
rannikkotykistö sekä linnoitteita ainakin
Rauman Karhulinnassa. Venäjä oli tässä vaiheessa
varsin huono merisodan kävijä, sillä se oli menettänyt lähes
koko laivastonsa Tsushiman taistelussa Japanin
sodassa 1904-5.(8)
Miten matka jatkuisi rannikolta eteenpäin? Lähtökohdaksi
on otettava paras reitti Pietariin, sillä se oli saksalaisten
pääkohde. Pirkanmaalta alkava ja Hämeenlinnan
kautta jatkuva Ylinen Viipurintie olisi todennäköisin
väylä kohti Pietaria, joten tiet Hämeenlinnaan
ja Pälkäneelle oli katkaistava.(9)
Hyökkääjä olisi tullut ensin Huittisiin ja
Vammalaan. Harjavallasta ja Tyrväältä
on jokin merkintä linnoitteista, ehkä rakennelmia tiedustelua
varten.
Hyökkääjä ei ehdi rakentamaan maanteitä, vaan etsii parhaat
olemassa olevat väylät. Venäläiset arvelivat hyökkäyksen
Tampereen linjalle asti kestävän 4-8 viikkoa. Sillä
aikaa saataisiin apuvoimia Venäjältä. Leveän Kokemäenjoen
saattoi ylittää Vammaskoskella, ja Punkalaitumenjoen
Lauttakylässä. Hyökkäys voisi jatkua
Narvantietä eli ikivanhaa sotilastietä
pitkin kohti Vesilahtea, Akaata ja Hämeenlinnaa. Punkalaitumen
kautta Urjalaan ja Forssaan olisi tarjolla
useitakin teitä. Myös Lavian kautta olisi voinut
päästä Tampereelle. Sisämaan kenttälinnoitusasemat olivat
venäläisille hyvin tärkeitä ja joukot saivat luvan vetäytyä
niistä vain ylivoimatilanteessa ja saatuaan käskyn
perääntyä kohti Kymijokea. Pirkanmaan merkittävimmät
linnoitealueet sijaitsevat Tampereella, Vesilahdessa
ja Urjalassa.(10)
|
Satakunta 1900-luvun alussa. Saksalaisten odotettu tunkeutumissuunta
ei tiennyt hyvää Pirkanmaan alueelle, sillä pääreitit kulkivat
juuri sen kautta. Maantiet olivat 1900-luvun alussa vielä
pääosin hevosajoneuvoille rakennettuja kapeita kärryteitä,
mutta osa oli parannettu Kustaa III:n aikana 1700-luvun
lopulla. Ensimmäisessä maailmansodassa oli käytössä jo huomattavan
paljon moottoroituja ajoneuvoja.
|
|
Tampere - Pispala ja Kalkku
Pirkanmaan puolustuksen pääkohde Tampere
ei ehkä olisi ollut saksalaisille paras mahdollinen reitti,
sillä kapea Pispalanharju oli helposti suojattavissa
ja katkaistavissa eikä Tammerkosken ylitys tuon
ajan kalustolla voinut olla kovin helppoa. Pispalan
harjun seutu joka tapauksessa linnoitettiin vahvasti. Huomattavia
varustuksia rakennettiin myös Tampereen länsipuolelle
Kalkun Mustavuoreen, Pitkäniemeen, Villilään
ja Sastamalan Hangaslahteen lähelle Häijäätä.
Kalkun korkeassa Mustavuoren laskettelumäessä yhdys- ja
taisteluhautoja on arviolta 2,5 km. Alueella on myös mukulakivetty
tykkitie.
Pispalanharjun laelle rakennettiin
betonista koko seudun johtokeskus. Betoniset
konekivääriasemat eli kansan kielellä bunkkerit
ovat olleet sisältä parin metrin korkuisia ja niissä on
ollut ampuma-aukkoja. Myös muualle Pispalaan, mm. Mäkikadulle
ja ympäristöön, tehtiin linnoituslaitteita sekä hirsisiä
että ratakiskoilla vahvistetusta betonista.
Näitä on myöhemmin löytynyt rakennustöiden yhteydessä.
Linnoitusasemien välissä on ollut yhdyshautoja, joista osa
on ollut umpeen katettuja (tunneleita). Rakenteita on ehkä
ollut enemmän kuin nyt tiedetään. Venäläisten viestintäjärjestelmistä
ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ainakaan rannikolla käytössä
olleista radiolennättimistä ja puhelimista
ei ole tietoja.
(11)
Rakentajien työmoraalista on opettaja S.Lilja
Pirkkalasta kirjoittanut, että ”Työhön otettiin
ilman valintaa kaikenlaista ainesta, jonka työteho oli tavattoman
alhainen. Laiskotteleminen työmaalla tuli vallan kuuluisaksi,
jopa naurettavaksi. Pari miestä ja hevonen saattoivat olla
ruokavälin siirtämässä jotain pientä kiven mukuraa. Lyötiinpä
vetojakin kuinka pitkän ajan voitiin seisoa rautakangen
nojassa tekemättä yhtään mitään.”
(12) Syyllisiä toki olivat myös venäläiset työnjohtajat;
mm. Villilän ja Pitkänimen linnoitteet
jäivät pahasti kesken. Liljan mukaan linnoitustöissä Tampereella
oli kesäkuussa 1917 n. 2000 miestä ja naista. Työmoraalia
heikensi luonnollisesti myös se, että paikallisesti oli
hyvin vaikea nähdä ja mieltää Euroopan laajuisten strategioiden
merkitystä.
Linnoitustöistä on yleensä hyvin
niukasti kuvauksia ja valokuvia. Suuri yleisö tuskin
on edes tiennyt linnoitteiden olemassaolosta, mihin alkujaan
vaikutti vuoden 1914 sotasensuuriasetus, jota viranomaiset
ja ehkä myös linnoittajaupseerit valvoivat tiukasti.
Sensuuri näkyi mm. tyhjinä aukkoina sanomalehdissä.
Linnoitetöistä tai kuten kansa sanoi patteritöistä
on mahdoton löytää mitään tietoja sanomalehdistä aikaväliltä
1914-1917. Pelko kertoa mistään sotilaallisesta jäi oletettavasti
muistiin pitkiksi ajoiksi.
(13)
|
Linnoitustöistä, työmiehistä sekä etenkin venäläisistä
upseereista on melko vähän valokuvia - Vesilahdesta tunnetaan
toistaiseksi vain muutamia kuvia. Ehkä kuvia ei edes uskallettu
ottaa, koska sotilaskohteiden kuvaaminen on aina ollut kiellettyä.
Poikkeuksen muodostaa Helsinki ja Karjala, jossa kuvien
ottaminen lienee ollut sallitumpaa tai sitten kuvaajia on
ollut enemmän. Yllä harvinainen kuva Pispalasta. Kertomuksia
linnoitetöistä sen sijaan on kulkenut kansan suussa näihin
päiviin asti. (Kuva: Lagerstedt 2008, s. 89; Otavan kuva-arkisto).
|
|
Urjala
Tampereen seudun eteläisimmät puolustusvarusteet
rakennettiin Urjalaan vuosina 1915-17 ainakin neljälle alueelle
eli Urjalankylään, Huhtiin, Honkolaan
ja Kolkan Myllyn alueelle. Ehkä sijaintinsa
vuoksi Urjala kuuluu sisämaan vahvimmin varustettuihin
alueisiin. Alueen linnoitteet on hyvin kuvattu ja luetteloitu
useissa tutkimuksissa vuodesta 1939 alkaen.
Venäläiset ilmeisesti pitivät ikivanhaa tietä
Porin, Huittisten ja Punkalaitumen
suunnalta kohti Urjalaa hyvin todennäköisenä hyökkäysreittinä.
Urjalankylään eli kylään, jossa on enää
vanha kivisakasti muistona kirkosta, rakennettiin
peräti kymmenen erillistä puolustusasemaa. Nämä sijoittuvat
Rutajärvestä Kortejärveen laskevan 1,5
km mittaisen Urjalanjoen itäpuolelle ja maantien
molemmille puolille. Pullonkaulaan joutuville hyökkääjille
joen seutu olisi ollut vaikea ylitettävä.
Tuliasemia alueella on kaikkiaan 23 kpl. Sarvikankaronmäen
ja Roopetinmäen (kohteet 1 ja 5) betoniset
tuliasemat tarkoitettiin joko pienille tykeille
tai konekivääreille. Tähystysasemissa ja suojatiloissa
on todennäköisesti ollut myös betonikate, joka
on myöhemmin räjäytetty irti, jotta saataisiin tukina olleet
rautakiskot romuraudoiksi. Päämateriaalina oli
kuitenkin hirsi. Suuremmissa asemissa on lisäksi
ollut korsuja ja kasarmeja. Korsut ja
tuliasemat on yhdistetty tavanomaisin yhdyshaudoin.
Eeva Leppäkorpi muistaa nähneensä Urjalankylässä
vain venäläisiä kaivajia.
(14)
Urjalankylän linnoittaminen oli luonnollista,
mutta keskellä metsäaluetta sijaitsevan Honkolan
kartanon linnoittaminen vaikuttaisi perusteettomalta. Näin
ei ollut, sillä venäläiset upseerit majoittuivat juuri
Honkolan kartanon rakennuksiin. Keisarin hallinnossa
kartanon Furuhjelmit tunnettiin hyvin. Mm. kuuluisa
tutkimusmatkailija Johan Hampus Furuhjelm
(1821–1909) oli ollut Venäjän keisarikunnan laivaston
vara-amiraali. Kartano oli siis suojattava.
Urjalan linnoitustyömaalla oli kaikkiaan
tuhatkunta ihmistä. Juho Kantalan johtaman
majoituslautakunnan tehtävänä oli saada jokaiselle majoitustila.
Honkolan lisäksi upseereita majoitettiin Astalan
taloon ja työnjohtoa ja sotilaita Nikkilään. Itse
työväki majoitettiin lähiseudun maatilojen lisäksi Honkolan
työväentalon, nuorisoseura Pyrinnön ja
Honkolan VPK:n rakennuksiin. Elokuussa 1916 käyttöön
saatiin Urjalan reservikomppanian kasarmi. Hevosille ja
kalustolle varattiin talleja ja liitereitä. SPR huolehti
sairassijoista. Kaikki tilojen vuokraajat, materiaalien
toimittajat ja palvelujen tarjoajat laskuttivat Urjalan
kuntaa. Vuonna 1917 sotilaat ottivat omavaltaisesti Honkolan
työväentalon kokonaan käyttöönsä tanssisaliksi ja harjoitusmaneesiksi.
Runsas väkimäärä synnytti epäjärjestystä ja vallattomuutta.
Honkolan luoteispuolella Kankaanpään
mäkeen eli Vallimäkeen rakennettiin taisteluhautoja
(kuva yllä), ampumapesäkkeitä sekä tykkitietä. Museovirasto
kunnosti mäestä linnakkeen Väinö Linnan reittikohteeksi
vuonna 2002. Linnoitteita on myös Honkolan itäpuolella.(15)
Pohjoisempi tie Honkolaan oli myös
mahdollisen hyökkäysreitti. Vammalasta kaakkoon on ollut
hyvin kauan kulkukelpoisia teitä Houhajärven ja
Rautaniemen kautta Halkivahaan, josta
taas on johtanut vanha, kuiva ja kestävä tie sorjaharjulla
Honkolaan.
Urjalan asemanseudun eli Huhdin linnoitteiden
rintamasuunta on vuodelta 1918 säilyneen vahinkoarviokartan
mukaan kohti etelää, joten vihollisen
odotettiin joko käyttävän junaa tai tulevan muutoin
rautatien linjaa pitkin. Lopelta tuleva tie tulee
väärästä suunnasta. Urjalan asemalta matka olisi voinut
jatkua Hämeenlinnaan joko Akaan kautta
tai pienempiä teitä pitkin. Tietoja Huhdin linnoitteista
oli julkaissut jo Pauli Öljymäki vuonna 1939 (Sotakorkeakoulun
diplomityö 289).
Laukeelasta Menosiin ja
Matkuun johtaneen tien varrella oli vielä yksi
pienehkö linnoite Kolkan myllyalueella
eli nykyisellä Kolkan teollisuusalueella. Inventoijat ovat
löytäneet miehistösuojan, konekivääripesäkkeen, taisteluhautoja
sekä piikkilankaesteen jäännöksiä. Tämän alueen linnoitteet
ovat suurimmaksi osaksi jo kadonneet ja peittyneet.
|
Urjalankylän linnoitteet: 1 Sarvikankaronmäki, 2 (Museon
pohj.puoli), 3 Museomäki, 4 Riihimäki, 5 Roopetinmäki, 6
Koulun mäki, 7 (Koulun eteläpuoli), 8 Vanhan Astalan mäki,
9 Pappilanmäki, 10 (Kantalan pohj.puoli). Kartta: Adel 2002.
Yllä Urjalan Huhdin eli asemankylän linnoitekartta. Tuli-
ja tähystysasemien rintamasuunta on kohti etelää. Uloimpina
ovat näkyvissä puolustusasemien piikkilankaesteet. (Kartta
löytyi vasta 1999, Hanna-Leena Salminen 2008)
Urjalan linnoitteita ei käytetty alkuperäiseen
tarkoitukseensa eli vastustamaan saksalaisten
hyökkäystä. Urjalassa ei myöskään koskaan taisteltu,
vaan punaisia siirtyi taisteluihin Tampereelle,
Längelmäelle ja etelämmäksi.
Arviolta 22.-23.4. Tampereelta ja
Humppilasta alkoi tulla punaisia joukkoja Urjalaan.
Tarkoitus oli asettua vahvoihin
linnoitteisiin, joihin oli tuotu jo mm. tykkejä ja
ammuksia. Jo 24.4. linnoitteet kuitenkin jätettiin, ja punaiset
pakenivat idän ja kaakon suuntaan. Vain vartio-osastoja jäi
Urjalan ja Vesilahden välille. Seuraavana päivänä paikalla oli
jo Porin rykmentin joukkoja (kapteeni von Hertzen)
(16)
|
Vesilahden - Urjalan - Huittisten ja Sastamalan
alue 1900-luvun taitteessa.
|
Vesilahti - Ylämäki
Vesilahdessa Ylämäellä linnoitteita rakennettiin
välille Koskenkylän Harjula - Kahnala. Venäläisten laatima topografikartta
n. vuodelta 1910.
Venäläiset kartoittivat Suomen tärkeimmät alueet hyvin huolellisesti
vuosien 1900-1910 välillä ja syynä oli todennäköisesti aavistus
rauhattomuuksista. Vesilahti kuului tärkeimpiin linnoituskohteisiin.
Vesilahden takimmaisessa linjassa Ylämäen alueella
työt aloitettiin hyvin pian sodan syttymisen jälkeen eli jo
syksyllä 1914. Koskenkylä on ollut koko historian ajan
ainoa kunnollinen kauttakulkupaikka Vammalan ja
Vesilahden suunnasta kohti Hämeenlinnaa. Välittömästi
pohjoisempana Koskenjoki levenee vuonoksi ja moniksi
järviksi, ja etelämpänä ovat osittain kuivatetun Kortejärven
suoalueet sekä Koskenjoen yläjuoksu, Onkemäenjärvi, Hirvijärvi
ja vaikeakulkuiset metsäalueet.
Linnoitusten rakentamisesta olivat aivan aluksi
vastanneet vain venäläiset työkomennuskunnat sekä
sotavangit, mutta sodan aiheuttaman laman vuoksi töihin
otettiin huomattava määrä suomalaisia. Rahan puute ja työttömyys
oli vaivannut kansalaisia jo pitkään; mm. keväällä 1914 valtiopäivät
anoivat Keisarilliselta Majesteetilta miljoonaa
markkaa tilattoman väestön lainarahastoon.
Palkka "patteritöistä"
oli varsin hyvä ottaen huomioon, että työ oli suhteellisen helppoa
ja jokainen pääsi töihin. S.Liljan mukaan Nokian-Tampereen
seudulla miehille maksettiin 8 mk ja naisille 6 mk päivältä.
Ammattimiehet saivat enemmän. Matilda Sarkonen
muisti, että Narvassa maksettiin työstä riippuen 3,5-4 mk päivältä.
Mikko Ärölän mukaan hevosen kanssa sai 4 mk
ja keväällä 1916 18 mk. Palkat olivat siis työmaakohtaisia.
John Lagerstedtin mukaan Suomen linnoitetöissä
oli kaikkiaan ainakin 100 000 miestä, joten kyseessä oli
Pohjoismaiden ehdottomasti suurin työmaa.(17)
Ensimmäinen työkohde oli Harjulanmäki,
jossa pariin kehään kaivettuja taisteluhautoja on yhä nähtävissä
kilometrin verran. Koska etenkin Harjulanmäki on
kalliota, suuri osa taisteluhaudoista ja korsuista oli tehtävä
poraamalla käsipelillä ensin syviä reikiä ja räjäytettävä
sitten dynamiitin avulla. Linnakkeet ja haudat rakennettiin
vihollisen oletettua tulosuuntaa vastaan.
Haudat ovat paikka paikoin edelleen toista
metriä syviä. Harjula on myös Ylämäen suurin linnoitealue.
Venäläiset rakensivat sinne myös tykkitien Halmeenmäestä
eli koululta, ja tietä on kutsuttu sen vuoksi Vallitieksi.
Tärkeimmille mäkipaikoille rakennettiin
paksuilla tukeilla, maalla ja kivillä vahvistettuja korsuja,
kuularuiskupesäkkeitä sekä tykkitien perusteella myös
sivustatukiasemia eli kapioneereja, joilla
voitiin puolustaa linnoitettujen kohteiden välisiä alueita.
Jotta linnoitteita ei havaittaisi, Harjulaa ympäröiville
rinteille jätettiin naamioinniksi soveltuvaa pienpuustoa.
(18)
|
|
Harjulasta yhdyshaudat jatkuivat
lounaaseen. Metsäalueella parinsadan metrin päässä on seuraava
yhä nähtävissä oleva pienempi linnoitealue. Siitä edelleen
lounaaseen on enemmän taisteluhautoja sekä sisämaassa harvinainen
betonikannella varustettu ampumapesäke. Yhdyshaudat
jatkuivat pelloilla Nisun mäelle ja siitä Kahnalaan.
Sijainnista riippuen sekä taistelu- että yhdyshaudat katettiin
ja naamioitiin.
Taistelupesäkkeiden väliset yhdyshaudat
tehtiin alun perin vähintään puolitoistametrisiksi, tasapohjaisiksi
ja seinämiltään useimmiten pystysuoriksi. Sen sijaan
taisteluhaudoissa ainakin ampumapesäkkeet
tehtiin jo alun perin kaltevaseinäisiksi. Kaikkiin hautatyyppeihin
tehtiin sekä taktisista syistä että sirpalevaikutusten
estämiseksi jyrkkiä mutkia. Valitettavasti aikalaisten
ottamia kuvia ei ole Vesilahden linnoitteista
Eteläisin n. 200 metrinen linnoitealue on
Kahnalan vanhan kylätontin eteläpuolella. Alueen
itäpuolella on vielä erillinen potero. Hämeenläänin
Sotasaaliskonttori myi huutokaupalla sekä Ylämäen että Narvan
alueiden linnoitteiden hirret, lankut, piikkilangat sekä
paksut "patterilangat" heti syksyllä 1918. Ehkä
osa ehti hakea näitä jo omatoimisesti. Purkamisen jälkeen
kaikki hautarakennelmat alkoivat laota ja muuttua V:n muotoisiksi.
Ja koska taistelu- ja yhdyshautoja ei vuosikymmeniin vielä
pidetty minkään arvoisina muinaismuistoina, niitä on kaikkialla
täytetty monenlaisella kaatopaikkaroinalla..(19)
|
|
Ylämäen alueen keskeisin maatila oli
Valkkisten Hyvätti, joten oli luonnollista, että linnoitetöiden
johtajina toimineet venäläiset upseerit
majoittuivat juuri Hyvätille ja siellä suurempaan pytinkirakennukseen.
Hyvättiä pitivät 100 vuotta sitten Hilja ja
Nestori Hyvätti. Tapahtumat hyvin muistanut
Hilja Hyvätti kertoi vuonna 1980 äänitteelle linnoitustöistä.
Hilja Hyvätin ja hänen poikansa
Erkin mukaan miehissä oli korkea-arvoisia sotilaita;
everstejä, majureita ja kapteeneja.
Asiakirjojen puuttuessa tätä on vaikea osoittaa todeksi,
mutta koska työkohde oli varhainen, tämä saattaa pitää paikkansa.
Käytännössä töitä johti pioneeri- eli sapöörivänrikki,
jonka 5-henkinen perhe majoittui puolestaan Hyvätin
päärakennukseen.
Varsinaiset rakennusmiehet majoittuivat
Hyvätin salia kiertäville laveteille. Tien toisella
puolella olevalle Orimukselle majoittui venäläisiä
rakentajia. Hyvätillä koko väelle tarjottiin päivällä
soppaa ja illalla puuroa. Leipomiset ja
osa ruuastakin valmistettiin Hilja Hyvätin kotona Kaakilan
Toikalla.
Antton Parpola, joka tosin aluksi
niskuroi upseereille, oli hevosen kanssa valmiina kyyditsemään
vänrikkiä, minne tämä sitten halusikin. Kuria pitämässä
oli kaksi poliisia; Lähteenmäki Narvasta
ja Toivonen Lempäälästä; myös nämä majoittuivat
Hyvätin saliin. Näihin aikoihin nähtiin myös ensimmäiset
autot, sillä venäläisillä upseereilla oli katottomia
henkilöautoja.
(20)
|
(Kuva: Lagerstedt 2008, s. 45, SKS 1918-46:34–40) |
|
Vesilahti - Narva
Vesilahden läntinen linnoitealue rakennettiin
Narvan ja Toivolan väliseen maastoon.
Rauanheimo ei ole kartassaan jakanut Vesilahden linnoitteita
kahteen osaan kuten Urjalan kohdalla, mutta ehkä hän ei
ole vielä tiennyt (1950) Narvan alueen linnoitteista.
Vesilahdessa tietoja linnoitustöistä on
tallennettu toisen maailmansodan jälkeen melko paljon, ja
linnoitustöitä tehneiden tai työntekoa nähneiden kertojien
ja kirjoittajien lukumääräkin useita kymmeniä. Tietoja tallensivat
myös sisällissodan osapuolet. Sen sijaan linnoitustöiden
aikana tietojen tallettaminen ja julkistaminen olisi ollut
todennäköisesti sotarikos.
Narvan alueen venäläisistä työnjohtajista
on kertonut ja kirjoittanut vuonna 1911
syntynyt Toivo Poukka. Hänen mukaansa venäläisjohto,
johon kuului nimeltään tuntematon sapööri- eli
pioneerivänrikki, otti Poukan pytinkirakennuksen
eli Kristillisen Poukan rukoushuoneen
käyttöönsä kasarmiksi. Siinä oli asunut myös vanhaisäntä
Erland parin nuoremman poikansa kanssa,
mutta heidät ajettiin Poukan päärakennukseen. Pytinkiin
tuli myös vänrikin koko 5-henkinen perhe. Vanhin pojista
oli nimeltään Nikolai (16 v.) ja kaksoset
tyttö ja poika olivat alle 10-vuotiaita.
|
Vasemmalla kraatari Nikolai Laakson pirtti. Oikealla on
Poukan 1920-luvun uudisrakennus. Sekä Poukka että Pouru
oli poltettu 1918. Taustalla näkyy Narvan taloja. Edessä
näkyvälle peltoalueelle rakennettiin myös juoksuhautoja,
mutta ne on täytetty jo 1920-luvulla. |
Saksalaisilla oli useita mahdollisia kulkureittejä Narvaan.
Pohjoisin tuli Tottijärven suunnasta, seuraava
Rämsööstä, sitten Kivilahden-Latomaan
suunnasta ja eteläisin Krääkkiöstä. Olipa tulosuunta
mikä tahansa, juuri Narvan kohdalta oli päästävä ylitse,
mutta Narvasta oli tehtävissä ylittämätön pullonkaula. Kyläalueen
pohjoispuolella on Pyhäjärven Alhonselkä ja eteläpuolella
vaikeakulkuinen vuorimaasto. Linnoitteita tarvitsi tehdä
viidelle erilliselle mäkialueelle. Lisäksi tehtiin rakentajia
palvellut ammusvarasto Impeleelle. Oikealla
olevaan vuoden 1910 topografikarttaan on merkitty linnoitealue
sekä pienemmällä neliöllä Impele. Tie Lempäälästä
Narvaan kulki tähän aikaan vielä Poukan ja Pourun kautta.
Vesilahden Ylämäeltä venäläinen työnjohto sekä
mahdollisesti työväkeäkin oli siirtynyt vuonna 1915
ensin Urjalaan ja sitten marraskuussa 1916
Vesilahden Narvaan. Ylämäen tavoin myös Narvassa venäläiset
ottivat maatiloja asuintiloiksi, mm. korkeahkolla mäellä
Narvajoen eteläpuolella sijaitsivat Pourun ja
Poukan maatilat. Pouru ja Poukka olivat tosin yhdistyneet,
kun Erland Poukka avioitui Hanna
Pourun kanssa ja kun Pourun tytär Hildur (myöh.
Raitio) muutti Pourulta Toijalaan. Hieman lännempänä sijainneen
Poukan rakennuksista toinen siirtyi ainakin osittain
Kristillisen työväenyhdistyksen rukoushuoneeksi.
Vänrikin perheeseen kuului myös virolainen kokki
ja tulkki nimeltään Tensikka,
jonka monet oppivat tuntemaan hyvin. Kerran Tensikka
opetti Poukan päärakennuksen pirtissä kylän nuorisolle piirileikkejä
ja tanssi itse ripaskaa. Tämän vänrikki kuitenkin katkaisi
lyömällä tiukasti Tensikkaa ratsupiiskallaan. Tensikka kuten
muutkin venäläiset olivat hartaita ortodokseja ja pitivät
hartaushetkiään Neitsyt Marian kuvan edessä lausuen
Toivo Poukan mukaan Hospoti pomilou (< ven.
Господи, помилуй нас = Herra, armahda meitä).
|
Venäläisten laatima topografikartta n. vuodelta 1910. Suuremman
punaisen suorakaiteen sisällä linnoitteiden pääasiallisin
alue. Pienempi suorakaide on Impeleen ammusvarasto.
|
Toivo Poukan isä Lauri Poukka
joutui kunnan luottamusmiehenä hyväksymään linnoitusväen
palkkalistat. Urho Hakunin mukaan linnoitusryhmä
haki sekä palkkansa että räjähdysaineensa kunnanvirastolta
ja pysähtyi yleensä Tallisen kestikievariin.
Vänrikki oli pitänyt omaa palkkaansa liian pienenä, minkä
vuoksi hän halusi saada petoksella lisää ja vaati Lauri
Poukkaa allekirjoittamaan 20-30 olematonta nimeä. Siihen
Poukka ei suostunut, vaikka vänrikki uhkasi aseellaan. Vänrikki
väitti ainakin Urjalassa pystyneensä suostuttelemaan
kunnallismiehet antamaan pimeää rahaa.
Vesilahdessa linnoitetöiden tekijät olivat pääosin
suomalaisia ja asuivat lähiseudun pirteissä ja taloissa.
Frans Ropon mukaan mukana oli myös inkeriläisiä,
jotka osasivat suomea. Aivan työmaan vieressä sijaitsevassa
Ärölän talossa asui myös suuri rakentajajoukko
ja talon 8-vuotias poika Väinö Ärölä luki
näille päivän sanomalehtiä, joista sensuuri oli toisinaan
poistanut kokonaisia sivuja. Rakentajissa oli mm. temppujen
tekijä Heinonen Huittisista sekä
väkeä Kokemäeltä, Keikyästä, Punkalaitumelta, Helsingistä,
Pispalasta ja Kuopiosta. Toisinaan syntyi myös tappeluita.(22)
Hurskasvuoren laelta ja rinteiltä
hakattiin jonkun verran puita, mutta pääasiassa vain suurempien
puiden alaoksia karsittiin ampumanäkyvyyden vuoksi. Työ
edistyi melko verkkaisesti ja venäläisiä työnjohtajia petkutettiin.
Kortinpeluu loppui hetkeksi kun vahti huusi, että "pilvi
nousee" tarkoittaen tällä sitä, että työnjohtajia
saapuu tarkastukselle. Sen jälkeen oltiin tekevinään ahkerasti.
Räjäytykset tapahtuivat klo 10, 12 ja 15.
Mauno Vikman muisti, että muuan työnjohtaja
oli puolalainen Levantovski. Värikästä
oli myös työntekijäporukka. Väinö Ärölän
mukaan joku värsynikkari sepitti narvalaisista
rakentajista tällaisen riimin: "Tuli Seliini, tuli
Lindelli, tuli hiusten klippari Viikmanni ja tuli vielä
Otto Jokela, toi patteritöiden kokelas." Ruokaa
tietenkin kului paljon; Hurskasvuoren työntekijöiden lähin
ravintola sijaitsi vuoren itälaidalla Yli-Mäkelässä,
toinen oli Narvassa.
Oikealla tyypillinen kuva Narvan Hurskasvuoren
juoksuhaudoista, jotka olivat alun perin suorakaiteen
muotoisia ja niin syviä, että iso mies mahtui juoksemaan
siellä selkä suorana tai lähes suorana. Kun hirsiset tukirakenteet
purettiin, juoksuhaudat madaltuivat.
|
|
Kaikki lähiseudun talot joutuivat tavalla tai toisella
osallisiksi valtavaan projektiin. Taloista otettiin hevosia,
työntekijöitä, tarvikkeita, metsistä puutavaraa, pelloilta
savea ja nurmikoilta turpeita. Työntekijöitä oli helppo
saada, koska palkkaus oli hyvä, ja maatilat menettivät työvoimaa.
Jatkuva puiden ja saven ajo teki maantiet syksyn 1916 aikana
hyvin savisiksi ja huonokuntoisiksi.
Oikealla Kostialan Yli-Mäkelän pihapiiri vuonna 1907.
Talo sijaitsi Vesilahdentien varrella vastapäätä Toivolan
Ärölää. Etualalla Yli-Mäkelän poika Matti Mäkelä
(synt. 1899) pitää kiinni pukkiaan. Linnoitteiden rakennusaikana
Matti oli jo lähes parikymppinen ja sai toimia työmaalla
mm. hyvin palkattuna hevosmiehenä. Koska Yli-Mäkelä sijaitsi
aivan Hurskasvuoren reunamalla, venäläiset ottivat myös
sen käyttöönsä. Vasemmanpuoleiseen rakennukseen perustettiin
linnoitetyömaan toinen ravintola.
Kuvan omistaa Matti J. Mäkelä.
|
|
Oikealla erittäin harvinainen joskin vahingoittunut kuva
sapööreistä Kostialan Yli-Mäkelässä vuonna 1916.
Kuvan vasemmassa reunassa on posetiivinsoittaja, joka marakatteineen
oli 1900-luvun alussa yleinen vieras Narvassa. Keskellä
vahingoittuneessa kohdassa voisi olla joku naishenkilö sekä
ehkä venäläisupseeri. Poltetusta Yli-Mäkelästä on säilynyt
myös rauniokuva vuoden 1918 jälkeen. Yli-Mäkelää ei kuitenkaan
rakennettu tälle kohdalle uudelleen. Koska Kippari oli siirtynyt
jo aiemmin Toivolanjoen toiselle puolelle, Hurskasvuoren
itäpuolelle jäi vain Ala-Mäkelä, sittemmin Hyvätti. Alla
on Mikroliitti Oy:n laatima Hurskasvuoren linnoitekartta.
|
Yli-Mäkelän
ja venäläisten linnoiterakentajien kuva löytyi
Yli-Mäkelän suvun albumista. Vasemmassa reunassa posetiivin
soittaja.
Kuvan omistaa Matti J. Mäkelä. |
Venäläisiä ja suomalaisia linnoitteiden rakentajia Poukan
talon länsipuolella joko 1916 tai 1917. Takana aiemmin
Pourulle kuuluneet Poukan talon
rakennukset. Vanha-Poukka jäi kuvan vasemmalla puolelle.
Rakennusten vasemmalta puolelta alkaa Narvanjoelle johtava "Poukan
koukelo".
Valkotakkinen liiviä käyttävä ja viiksekäs henkilö ehkä
Lauri Poukka. Kaikki rakennukset paloivat 1918. (Kuva:
Erkki Kankaisen kokoelmat)
|
|
Museoviraston kuvista on löytynyt vuoden
1918 taistelujen jälkeinen kuva Narvasta (vas.). Toistaiseksi
muuta linnoitekuvaa Narvasta ei ole löytynyt. Kuva on otettu
ns. Kristillisen Poukan läheltä kohti luodetta eli kohti
silloisen Narvan kylän keskustaa, joka vuonna 1918 poltettiin
muutamia rakennuksia lukuun ottamatta. Annalan meijerin
hirret oli aiemmin siirretty joen rannasta Ristiveräjälle
uudempaan meijeriin, joka kuitenkin poltettiin. Keskellä
takana ehkä Takun säilyneet riihet sekä Karholan sotilasvirkatalon,
Ameen kaupan, Takun ja Ketolan rauniot. Oikealla näkyy kauppias
Annalan (myöh. Lahtinen) asuinrakennuksen rauniot ja niiden
takana säilyneitä aittoja, jotka aikoinaan olivat kuuluneet
Vestolle mutta nyt ehkä Annalalle.
Etualalla näkyy juoksuhautaa, joka jatkui
jyrkimpiä kohtia lukuun ottamatta lähelle Kostialan laivalaituria.
Juoksuhaudan rakenne selviää hyvin kuvasta; pyöreät hirret
on tuettu pystypuilla, jotka taas on tuettu maan alle kaivettuihin
kiviin sidotuilla paksuilla rautalangoilla ("patterilangoilla").
Juoksuhauta on seinämiltään pystysuora ja ehkä metrin levyinen
ja ainakin toista metriä korkea. Tällaisiksi oletettavasti
tehtiin kaikki Narvan alueen juoksuhaudat. Taisteluhaudat
tehtiin kaltevaseinämäisiksi venäläisen mallipiirroksen
mukaan. Kaikista juoksuhaudoista puut on purettu pois, mutta
laonneet kaivannot ovat edelleen monin paikoin selvästi
nähtävissä. (Kuva: Museovirasto)
|
Taisteluhaudan poikkileikkaus venäläisissä ohjeissa
|
Laonnutta juoksuhautaa eteläisessä Hurskasvuoressa
|
Linnoitustöissä sapöörivänrikillä oli apunaan
parinkymmenen venäläisen ryhmä, joka tuli Narvaan
saatuaan työnsä valmiiksi Urjalassa. Vänrikki vaati
tiukasti monenlaisia palveluksia ja piti koko kylässä ankaraa
kuria ratsupiiskallaan ja 8 kertaa laukeavalla
Nagai-pistoolillaan. Urjalasta vänrikki mm. haetutti
parihevosten vetämillä vankkureilla vihreäksi maalatun
käymälänsä Poukalle. Kieliongelmien vuoksi vänrikkiä
ei kuitenkaan aina toteltu. Jos kyläläiset eivät tervehtineet
häntä, he saivat tuntea säälimättä nahoissaan ratsupiiskan
iskun ja kuulivat sanat ”Sine moukka! Etkö sine osaa
tervehtiä minua?” Tämän koki mm. Poukan työntekijä
Hugo Mäkinen kraatari Laakson mäessä.(21)
Pöyhölässä oli työväentalo ja siellä käytiin
usein juhlimassa ja toisinaan tappelemassa. Kivimiesten
tappelussa oli kerran jopa kahvipannu, kuten Väinö
Ärölä, Frans Roppo ja August Jakovuori
ovat muistaneet. Halosen käsivarret ja
naama olivat palaneet. Mauno Vikman kertoi,
että venäläisten työnjohtajia sanottiin starsseiksi
(< старшина, staršina = vääpeli), Mikko
Ärölän mukaan komentaja oli Tarista, jonka
rinnassa oli Yrjönristi.(23)
Työnjohtajat eivät osanneet kirosanoja lukuun ottamatta
suomen kieltä, vaan heillä oli omia tulkkeja, mm. Venäjällä
oleskellut ja kielen oppinut Kalle Heikkilä
Mantereesta. Erään tulkin naisseuralainen myi kahvia,
keittoa ja räiskäleitä Ärölän lähellä (Yli-Mäkelä tai jokin
muu), ja illanistujaisissa puhuttiin maailman asioita. Rakentajille
oli perustettu ainakin kaksi ruokailupaikkaa; toinen
Kostialan Yli-Mäkelässä (Ylisellä) ja toinen
Narvan keskustassa, jonne ruokalan rakensivat
Lauri Niemi, Ilmari Pöysäri
ja Kalle Pietilä. Selinin
rouva leipoi ja myi leivonnaisia pienessä mökissään lähellä
Toivolan tienhaaraa. Selinien jälkeen pirtissä asuivat
Maija ja Otto Virtanen.(24)
|
Juhlatilaisuus Pöyhölän työväentalossa ennen vuotta 1918.
Punaisten perääntymisvaiheessa talo poltettiin Narvan alueen
maatilojen ohella. Lehti-ilmoitusten perusteella Työväentalon
käyttö oli hyvin vilkasta, ja puhujia tuli mm. Tampereelta.
Ehkä juuri näissä tilaisuuksissa myös vallankumousajatukset
levisivät Venäjän suunnasta. (Kuva: Toini Rinteen kokoelma)
|
Pohjoisin Narvan neljästä linnoitealueesta tehtiin
Kostialansaarentien ja Narvajoen välissä
olevalle jyrkälle töyräälle. Ensimmäinen nykyään näkyvissä
oleva alue on Poukan talon länsipuolella, ja toinen
Poukan riihen koillispuolella. Osa juoksuhaudoista lienee
tukittu myöhemmin. Tarkoitus oli kai vastata tulella, jos
tunkeutuja yrittää joen ylitystä. Tältä alueelta kaksi katettua
ja naamioitua yhdyshautaa jatkui Poukan peltojen poikki
pääkohteeseen Hurskasvuoreen, jonka laelle rakennettiin
kaksi korsua. Impeleelle rakennettiin täältä yhdyshauta.
Halkivahan suunnasta tulevia sotajoukkoja vastassa olivat
linnoitteet Havukallion mäessä, Ihkamäessä
ja Hakahuhdanvuoressa. Näissä mäissä olevat juoksuhaudat
ovat edelleen hyvin nähtävissä. Etenkin Hakahuhdanvuoren
taistelupesäke on hyvässä paikassa korkean mäen päällä.
Kaikkien pesäkkeiden välillä oli yhdyshautoja. Toivolan
tienhaaran kohdalla oli myös ampumapesäkkeet etelästä ja
lännestä tulevaa vihollista vastaan. Nämä on tukittu jo
1920-luvulla. Maanteitä linnoitteiden rakentajat eivät tietenkään
rikkoneet yhdyshaudoilla eikä muillakaan linnoitteilla.
Maa-aines ja puutavara otettiin
läheisten talojen maista ja metsistä. Maatilat velvoitettiin
luovuttamaan hevosia mm. saven ja puutavaran
kuljetuksiin. Kuormat tosin olivat pieniä, mutta kaikki
tiet muuttuivat silti kurjiksi. Toivolan tiehaaran ja Ärölän
välillä oli vielä 1950-luvulla suuri savenottopaikka täyttämättä.
Katetut lintaasikopit eli korsut ja
muut katetut kohteet naamioitiin kylän nurmikoiden turpeilla,
jotka kiinnitettiin puunauloilla. Turpeet ja muut
kateaineet tuotiin purilailla, ja tämän hieman
kevyemmän työn tekivät naiset (mm. Paavo Koiviston
Rauha-sisko). Mikko Ärölä
on kertonut, että jos naiset laiskottelivat, vänrikki kääri
sinellinsä eli päällystakkinsa kääröksi ja löi
sillä naisia takapuolelle.
|
|
Hurskasvuoreen taisteluhautoja tehtiin moneen
tasoon, ylemmäksi ja alemmaksi, joten taistelu- ja yhdyshautoja
lienee vuoressa toista kilometriä. Tiettyjen välimatkojen
päähän rakennettiin miehistösuojia sekä betonilla vahvistettuja
kuularuiskupesäkkeitä konekivääriä varten. Normaalisti
kiväärin piti olla suojassa, mutta tulitettaessa se nostettiin
pesäkkeen katolle tai muuhun ampumapaikkaan. Ernst
Linderin mukaan varustukset olivat erittäin lujat.
Edessä oli lisäksi leveät ja tiheät piikkilankaesteet.(25)
Melkoinen osa taisteluhaudoista jouduttiin tekemään räjäyttämällä
kalliota. Porarit saivat palkkansa reikien metrimäärästä,
ja niinpä reiät porattiin yleensä ylipitkiksi. Dynamiittia
käytettiin hyvin tuhlailevasti, ja toisinaan kiviä lensi
satojen metrien päähän. Seppä Nurmisen
kohdalla suutaria purkanut mies sai surmansa. Suuri räjäytyskivi
lensi Vikmanin rakentajia täynnä olevaan pirttiin,
mutta kukaan ei loukkaantunut, sillä kivi osui väliseinän
kohdalle ja jäi höyläpenkille.(26)
August Jakovuori oli kaivamassa
Paavo Lehtimäen kanssa yhdyshautaa
Poukan talon luota Impeleen mäelle (ks
kuva alla). Sinne rakennettiin suuri ruuti-
ja dynamiittikellari eli ammusvarasto,
jota vartioitiin yötä päivää. Venäläinen nuorten sotilaiden
vartijajoukko asui Narvan Takulla ja Ketolassa.
Asunnoistaan ryhmät tulivat yhdyshautaa pitkin vartiovuoroihinsa
Impeleelle.
Kun linnoitustyöt olivat jo lähes valmiina, venäläisjohto
joutui lähtemään maailmansodan rintamalle. Vänrikki korotettiin
Hämeenlinnan kertausharjoituksissa luutnantiksi
ja hän joutui taisteluihin Baltiaan ehkä Riianlahden
tuntumaan, jossa hän oletettavasti omien sotilaiden luodeista
menetti henkensä. Tämän oli kertonut Tensikka kirjeessään
Lauri Poukalle. Narvaan tullut uusi varuskunta oli
Toivo Poukan mukaan hyvin raakaotteinen.
|
Aikanaan nuoriso oli hyvin tyytymätöntä siihen, että
vanhan helavalkeapaikan eli Hurskasvuoren korkeimmalla kohdalla
oleva piirileikkipaikka 'kisakallio' rikottiin (kuva yllä).
Kalliolla oli myös suuri keinu. Juoksuhautoja on edelleen
selvästi nähtävissä useita kilometrejä Narvan seudun kaikissa
kohteissa, parhaiten luonnollisesti kallioihin räjäytetyissä
kohteissa. Pelloilta juoksuhaudat on purettu jo 1920-luvulla.
|
|
|
Yllä on kuva Hurskasvuoren laen toisesta korsusta, jonka
katto on joko sortunut tai hajoitettu. Entistetty korsu
on tämän vasemmalla puolella. Kattona ollut paksu suoja-ainekerros
on nyt korsun lattialla, joka alun perin on ollut alempana.
Oululaisen Leino Pentzinin mukaan "Kuularuiskupesät
olivat betonista valetut tai kallioon poratut. Katettuja
käytäviä ja maanalaisia kammioita oli suojaamassa tykkitulelta."
|
Kalle Koskinen kertoi 1950-luvun lopulla,
että kun hänen pirttinsä lähellä louhittiin Ihkamäen
juoksuhautoja ja lintaasimonttuja, räjäytyksissä käytettiin
ämpärikaupalla dynamiittia. Koskisen vieressä olevaan
Ihkamäen korsuun Kalle rakensi perheelleen
savusaunan. Saunan olivat tehneet lintaasimonttuihin
myös Arvid Vuorinen ja Mikko Tyynistö.
|
Linnoitteiden rakentamisvauhti alkoi hidastua ja venäläisten
määrä alkoi vähentyä maaliskuun vallankumouksen jälkeen
1917. Rauanheimo kirjoittaa, että "Huhtikuun lopulla
1917 42. Er.AK:n komentajaksi nimitetty ratsuväenkenraali
Oranovski totesi kesäkuussa kurin täydellisesti luhistuneen."
Linnoitustyöt lopetettiin sekä Vesilahdessa että muualla
9.7.1917. Tämä muutamissa lehdissä ollut maininta on ensimmäinen
julkinen tieto linnoitetöistä Vesilahdessa.
Tsaarin armeija oli muuttunut Kerenskin johtamaksi
vallankumouksellisten armeijaksi, mutta
myös sille oli vähintään yhtä tärkeää
puolustaa Pietaria. Koska Saksan hyökkäystä
pelättiin nyt yhä enemmän, Suomeen tuotiin uusia joukkoja
niin, että 42 AK:n vahvuus oli elokuussa 1917 jo 52 000
miestä ja koko Suomessa n. 125 000 miestä. Vaikka Venäjä
tunnusti Suomen itsenäisyyden 31.12.1917, se ei siirtänytkään
sotaväkeään pois, koska sota Saksan kanssa jatkui yhä. Venäjä
ei näet edelleenkään luottanut maahan, jolla itsellä ei
ollut sotavoimia eikä ehkä enää haluakaan taistella saksalaisia
vastaan.
Tammikuussa 1918 sotilaita oli edelleen Suomessa n. 40
000. Lähtökäskyn venäläiset saivat vasta 3. maaliskuuta
1918 Valkovenäjän Brest-Litovskissa
(nyk. Brest) solmitun rauhan
jälkeen. Sota ei siihen loppunut, sillä Suomessa oli tammikuun
lopussa 1918 käynnistynyt sisällissota, johon otti
osaa myös osa maahan jääneistä venäläisistä
sotilaista.
Myös saksalaiset rantautuivat Suomeen suomalaisten
itsensä kutsumina. Ensin saksalaiset valtasivat Ahvenanmaan
5.3.
ja 3.4.1918 yli 9000 saksalaista nousi R. von
der Goltzin johtamana maihin Hankoon,
siis linnoitettujen alueiden väliin. Sitten alkoi marssi
kohti Helsinkiä, joka vallattiin 11.4. Saksalaisten
ja Suomen punakaartin välisissä taisteluissa punaiset hävisivät.
Seurasi puoli vuotta kestänyt saksalaisvalta.
(27)
|
1980-luvun alussa Vesilahdessa heräsi ajatus entistää
osa linnoitteista. Hurskasvuori tuli luonnollisesti ehdolle,
koska se voisi toimia matkailureitti Klaus Kurjen tien yhtenä
kohteena. Vuorelle oli olemassa myös loiva polku idän suunnasta.
Myös pikkupoikien sotaleikkitanner parani huomattavasti.
Monen vaiheen jälkeen Keuruun pioneeripataljoonan
opetusryhmä otti entistystehtävän vastaan everstiluutnantti
Pertti Huttusen johdolla vuosina 1984-85.
Oheiset kuvat kertovat työvaiheista. Entistyksiä on tehty
myös Urjalassa ja Tervon Vallikankaalla.
|
|
|
Suomen sisämaan linnoitteita ei
käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa eli
taisteluihin saksalaisia vastaan. Voi olla,
että jääkärit toimittivat tietoja varustuksista ja
veivät saksalaisille venäläisten uusia topografikarttoja.
Hyökkäystä ei siksi edes yritetty Suomen sisämaan linnoitteiden
kautta - hyökkäyshän tapahtui Hankoon.
Sen sijaan J.O.Hannulan Vapaussodan
historiassa mainitaan, että vuonna 1918 punaisilla
oli Narvan ja Kosken luona lujina
tukikohtina venäläisten osaksi betoniset varustukset.
Sanomalehti Uuden Auran kirjoituksessa 26.4.1923 silminnäkijä
S.N. mainitsee, että "25 päivää
vastaan [eli 24.4.1918] olivat punaiset jättäneet
juoksuhaudat ja asettuneet usiin asemiin ...".
Saman kertoo myös Ernst Linder. Myös
Aamulehdessä 25.4.1928 kerrotaan venäläisten rakentamista
juoksuhaudoista ja piikkilankaverkoista, joihin kapinallisten
tiedettiin varustautuneen. Kersantti Pentz
kertoo, että juoksuhaudat olivat
asiantuntijoiden mukaan ensiluokkaista
linnoitustyötä.
Narvan koulun opettaja Akseli Nopola
on kirjoittanut vuonna 1926, että Narvan polttopäivänä
maanantaina 22.4.1918 kylään ilmaantui pieni joukko
valkoisia. Alkoi nopea ampuminen, jolloin "Punaiset
piiloutuivat juoksuhautoihinsa ja valkoiset poistuivat
taas". Koska juoksuhautoja oli runsaasti, todennäköisesti
kummatkin käyttivät niitä varustuksinaan.
Punaiset itse eivät tietenkään ehtineet juoksuhautoja
rakentamaan. Nopola asui Narvassa taistelujen aikana.
Myös punaisten ylipäällikön Evert Elorannan
suunnitelmiin kuului Ylämäen ja Narvan linnoitteiden
käyttö, ja linnoitteita todella myös käytettiin.
Tampereen Epilän ja Pyynikin seudun
vahvat linnoitteet olivat vuonna 1918 hetken aikaa puolustuskäytössä.
Punaisten arvellaan silloin vallanneen nämä asemikseen.
Kenraali Linderin mukaan valkoiset
joutuivat tästä syystä hyökkäämään Tampereelle idästä
eli Messukylän suunnasta.(28)
|
Entistämisen kohteina Hurskasvuoressa
olivat korsu (kuva yllä vas.), pätkä juoksuhautaa, ampumapesäke
ja yksi konekiväärituliasema. Tilavaan korsuun mahtunee
n. 20 henkilöä. Korsu on edelleen (2018) kohtalaisessa
kunnossa. Yllä oikealla on entistetty miehistösuoja
(lähimpänä), patruunakotelo, ampumapaikka ja kauimpana
taisteluhautaa. M/09 Maxim -konekiväärituliasemia kansa
on kutsunut plintaasimontuiksi. Kuvassa oikealla puolella
on jyrkkä mäki, joka jo sellaisenaan tarjoaa hyökkääjälle
suuren vastuksen. Tiheää puustoa aiemmin ei tietenkään
ollut. Sitä harvennettiin ja oksastettiin vain sen verran,
kuin taistelut olisivat vaatineet.
Jo syksyllä 1918 juoksuhautojen hirret
ja muu materiaali myytiin huutokaupalla. Sen jälkeen
pelloille rakennetut juoksuhaudat tukittiin
nopeasti. Metsäalueilla on kuitenkin yhä nähtävissä
useita kilometrejä taisteluhautoja ja pienin
välimatkoin sijaitsevia kuularuiskupesäkkeitä.
Kaikki puiset katerakennelmat on siis purettu tai ne
ovat aikaa myöten lahonneet. Monet vesilahtelaiset harmittelivat
vielä 1900-luvun lopulla sitä, että Hurskasvuoren
suosittu piirileikkipaikka rikottiin juoksuhautoja tehtäessä.
Kun Hurskasvuoren linnoitteiden arvo
entistysten jälkeen ymmärrettiin, alue ja rakennelmat
annettiin Vesilahden sotaveteraanien vastuulle. Alue
tosin on aina tunnettu retkikohteena, mutta vuoden 1982
jälkeen vuoresta tehtiin matkailureitti Klaus Kurjen
tien tutustumiskohde. Nykyään aluetta hoitavat
Vesilahden kunta ja reserviupseerit. Myös Museovirasto
on valvonut aluetta ja osallistunut alueen hoitoon.
Uusi polku Hurskasvuoren laelle
johtaa päätien linja-autopysäkin luota. Autonsa
voi jättää läheiselle levähdysalueelle. Jyrkälle rinteelle
on rakennettu mm. rappusia. Vuoren laella on istumapaikkoja
ja romahtaneessa pohjoisemmassa korsussa penkkejä ja
tulentekopaikka. Koska alue on linnoite, vierailijoiden
on syytä noudattaa kivikoissa ja kaivannoissa erityistä
varovaisuutta. Kulku vuorella tapahtuu omalla vastuulla.
|
Yllä entistetty korsu 2000-luvun alussa
|
Ulointa taisteluhautaa Ihkamessä, josta puusto kaadettiin
keväällä 2017.
|
Havukallionmäessä on n. 150 metrin mittainen
juoksuhauta sekä siinä muutamia ampumapaikkoja. Läheisiltä
pelloilta juoksuhaudat on tukittu. Vähän etelämpänä
Ihkamäessä on metsäisellä rinteellä hyvin säilyneitä
juoksuhautoja yhteensä useita satoja metrejä. Maantien
lähellä olevat juoksuhaudat ovat kahdessa rivissä (välissä
traverssi) ja ne yhdistävät useita korsuja. Yllä oleva
kuva on Hakahuhdanvuorelta, jossa kallioon räjäytetyt
juoksuhaudat erottuvat hyvin selvästi. Lahonneet puut
ja pensaat täyttävät kuitenkin vähitellen linnoitteita.
Huom: Ihkamäen ja Hakahuhdanvuoren
jyrkkä, kuoppainen ja kivinen maasto on hyvin vaarallista
liikkua.
|
Ihkamäen eteläpuolella on ensin matalampi
kallio ja sen eteläpuolella korkeampi Hakahuhdanvuori,
jonka laella on linkkitorni (ks. kartta edellä). Ihkamäestä
on johtanut yhdyshauta matalammalle kalliolle ja siitä
Hakahuhdanvuoren korkeammalle kalliolle. Linnoitteita
on koko matkalla. Osittain kahdessa rivissä olevia yhdyshautoja
lienee kaikkiaan useita satoja metrejä. Ulommaisessa
rivissä on kuularuiskupesäkkeitä ja takimmaisessa monta
yllättävän syvää korsua tai kasarmia. Hautojen väliin
jää valli, traverssi, jota on voitu vielä korottaa.
Yllä olevassa kuvassa ampumapaikka on kohti länttä.
Koska tie on melko kaukana ja vuoren varustukset ovat
vankat, Hakahuhdanvuorella on voinut olla jokin strateginen
erityistehtävä.
|
Loinnoitustöiden suhde vuoden 1918 tapahtumiin
Linnoitustyöt olivat tarjonneet tuhansille
työttömille ja muualla huonommin palkatuille mainion työpaikan,
mutta kun työt loppuivat, sitä seurasi työttömyys -
minkäänlaisia työttömyyskorvauksia
ei tunnettu. Kun vielä inflaatio nosti hintoja ja elintarvikkeista
oli muutoinkin pulaa, tyytymättömyys levisi etenkin työväestön
keskuuteen. Kaiken kukkuraksi syntyi myös palkkakriisejä.
Koska Venäjän hallituksella maaliskuun vallankumouksen vuoksi
ei ollut Suomen rahaa, vallityömiesten palkkoja ei voitu
maksaa. Niinpä eri paikkakuntien linnoitetyöntekijät kokoontuivat
vaatimaan palkkaansa, minkä vuoksi Suomen senaatti ilmoitti
maksavansa palkat Suomen valtion varoista. Jos työt jatkuvat,
sotilasviranomaiset ilmoittivat palkan tulevan ruplissa
mutta huomattavasti alennetulla kurssilla.
Ainakin linnoitetyöväki oli tottunut parin vuoden aikana
normaalia parempaan palkkkaan. Ehkä tätä väkeä oli myös
mukana, kun Tampereen ulkotyöväki halusi palkankorotusta.
Siihen ei suostuttu, minkä vuoksi ulkotyöväki vangitsi Tampereen
valtuuston kaupungintaloon tiistaina 4.12.1917 hyvin vaiherikkaan
21 tunnin ajaksi. Kiivaiden neuvottelujen tuloksena tilanne
lopulta rauhoittui. Palkkoja korotettiin ainakin osalle
työntekijöistä myöhemmin, mutta tilanne yleensä jäi kireäksi.
(29)
Vaikka myös talojen torpparit, rengit
ja piiat onnistuivat kesän 1917 maatyöväen lakolla
nostamaan palkkojaan, todelliset reaaliansiot jäivät inflaation
vuoksi aiempaa alemmalle tasolle. Lakon aikana myös Vesilahdessa
tilanne alkoi kiristyä; maanviljelijät yrittivät saada rikkureita
töihinsä, mutta toisaalta maatyöväki alkoi järjestäytyä
työväenyhdistyksiin. Olivatko vallityöt yhtenä pohjana seuraavan kevään katastrofille?
(30)
Yhdeksi syyksi vuosien 1917-1918 kapinointiin on
nimetty juuri vallityöt, koska niiden
vaikutuksen työväestöön katsottiin olleen negatiivinen.
Edellä oli Tampereen yhteydessä jo S. Liljan
näkemys vallitöistä.
Sos.dem. kansanedustaja Väinö Merivirta
kirjoitti vuonna 1918: "Nämä ainekset oppivat
valistuksen ja työnhalun asemasta halveksimaan kaikkea,
mikä kulki isänmaallisuuden, kansallisuuden ja
suomalaisuuden nimellä, he näkivät esivallan pyhyydessä
vain nagaikan ja oikeuden koskemattomuudessa kahleen
vapaudelle. ... ja tämän luokan ’ansioksi’ luen myöskin
suurimmaksi osaksi sen, että Suomen työväki kävi
venäläisen sotilaan kanssa Suomen kansaa vastaan."
Suomalaisen puolueen ja kokoomuksen kansanedustaja
O.W. Louhivuori kirjoitti vuonna 1920: "'Vallityöt'
olivat kuitenkin vielä vaarallisempia tässä suhteessa.
Ensiksikin kenelläkään työläisellä ei ollut sitä tuntoa,
että hän teki hyödyllistä työtä, vaan jokainen
työskenteli tietäen, että työ oli aivan tarkoituksetonta
sekä siitä syystä, että oli naurettavaa pelätä
vihollisen hyökkäystä niiltä suunnilta, joita kohti
varustukset suunnattiin, että myöskin siitä syystä että
työläiset olivat tietävinään työn johdon teettävän näitä
töitä vain siitä syystä, että ne tarjosivat tilaisuutta
varastamiseen kruunulta. Ainoana tarkoituksena siis sekä
työläiselle että työnjohtajalle oli saada päiväpalkka,
työn tulos oli kummallekin yhdentekevä."
(31)
Vallitöiden syyn ja tarkoituksen tiesivät
todennäköisesti vain Pietarissa olevat Venäjän
keisarin hallinto sekä sen sotilasjohto. Näistä
seikoista ei luonnolllisestikaan saanut tihkua mitään
tietoja alemmille portaille. Vallityöt olivat vain muuan
pieni yksityiskohta jättiläismäisistä sotilaallisista
varustautumistoimista. Töiden jälkivaikutuksista tuskin
kannettiin mitään huolta. Kansalaisten keskuudessa
vallitöiden seuraukset saattoivat olla lyhytaikaisesti
edellä mainittujen kuvausten mukaisia, mutta kansan
yleiseen moraaliseen tilanteeseen niillä ei voinut olla
pysyvää vaikutusta. Osittain kyse lienee väärästä
yleistyksestä; levottomin joskin kuuluvin porukka oli
kooltaan varsin pieni. Vuosien 1917-1918 tapahtumille
vallityöt tuskin olivat edes merkittävä syy.
Pirkanmaan osuus suurvallan puolustamisessa
jäi siis lopulta lyhytaikaiseksi ja Tsaarin
Venäjän suurvallan
viime vaiheiden tapahtumasarjaksi. On vaikea sanoa, oliko
puolustusjärjestelmällä haluttu vaikutus ja toimiko se ikään
kuin pelotteena ja vakuutuksena sille, että saksalaiset
eivät hyökänneet Venäjälle Suomen sisämaan kautta, kuten
venäläiset olivat ilmeisesti olettaneet. Olisivatko
saksalaiset ilman linnoitejärjestelmää tuhonneet Satakunnan ja Hämeen aluetta samoin kuin myöhemmin
II maailmansodan jälkeen Lappia? Vuoteen 1917 asti koko Suomi
oli saksalaisten näkökulmasta osa vihollismaata Venäjää.
Myöhemmin tilanteet tietenkin muuttuivat ja kääntyivät
useaankin otteeseen.
|
Hurskasvuoren korsua sisältä.
HUOM: Kaikki ensimmäisen maailmansodan aikaiset
linnoitteet ovat muinaismuistolain suojaamia. Niitä ei siis
saa vahingoittaa, peittää eikä muuttaa. Myös entistyksiin
tarvitaan lupa.
Hurskasvuori on ollut osa Vesilahden matkailureittiä
Klaus
Kurjen tietä. Keuruun pioneeripataljoonan evl
Pertti Huttusen johdolla tekemät entistykset
ovat olleet kiintoisa kohde lähihistoriasta.
|
|
Lähteitä:
Adel Vadim: Urjalankylän 1. maailmansodan
aikaisten puolustusvarustusten kartoitus. Tampereen museot, 2002.
Adel Vadim: Ensimmäisen maailmansodan aikaisten
linnoitusten kartoitus Urjalankylässä. Pirkan maan alta 4, 2003.
Adel Vadim: Tampere. Ylä- ja Ala-Pispalan sekä
Tahmelan arkeologinen inventointi 2008. Pirkanmaan maakuntamuseo,
Kulttuuriympäristöyksikkö, 2008.
Adel Vadim: I maailmansodan aikaisten linnoitusten
inventointi Tampereen Pispalassa. Pirkan maan alta 10. Arkeologisia
tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 106, 2009.
Arajärvi Kirsti: Lempäälän historia. Lempäälä,
1959.
Arajärvi Kirsti: Urjalan historia II. Urjalan historiatoimikunta,
1975.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia. Hämeenlinna:
Arvi A. Karisto Oy, 1985.
Blease W. Lyon: Suvorov. Constable and Company,
1920.
Enqvist Ove: Kellä saaret ja selät on
hallussaan… Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja
itsenäisessä Suomessa Maanpuolustuskorkeakoulun
Sotahistorian laitos, 2007. (https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/74458/864586_taitto_web_2.pdf)
Ferguson Niall: Julma sota. WSOY, 2003.
Ferguson Niall: Rahan nousu. Terra Cognita, 2009.
Hakkila Väinö: Muistelmia vuosisadan vaihteen molemmilta
puolin. Teoksessa: Vesilahti 1346-1946.
Halonen Alex: Suomen työväki ja väkivaltaiset
menettelytavat. Otava, 1923.
Hannula J.O.: Suomen vapaussodan historia. WSOY,
1938.
Harjula Mirko: Itämeri 1914-1921 - Itämeren laivastot
maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, Books on Demand
GmbH, 2010
Harrinkari Leena: Sananvapauden venäläinen ruletti:
sananvapaus Suomessa vuosina 1906-1917. Väitöskirja, Turun Yliopisto,
2016.
Heinonen Elina, Semi Eliisa: Generalissimus
Aleksandr Suvorov. Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä ja
sotakanavat. 2007.
Honka-Hallila Helena (toim.):
Vesilahti 1346-1996. Vesilahti, 1996.
Hoppu Tuomas, Haapala Pertti, Kaarninen Mervi,
Suodenjoki Sami, Tikka Marko (toim.): Tampere 1918.
Museokeskus Vapriikki, 2013.
Huttunen Pertti: Ensimmäisen maailmansodan aikaiset
linnoitteet Vesilahden Hurskasvuorella. Wesiposti, 2/1985.
Jakolev B: Juoksuhautojen ja ampumapesäkkeiden
detaljipiirustuksia. Pietari 1914.
Kaisto Marko: Ensimmäisen Maailmansodan aikainen
linnoitusjärjestelmä Etelä-Karjalassa. Maanpuolustuskorkeakoulu,
2009.
Kankkunen Markus, Luoto Kirsi: Urjala. Kolkan pohjoisen
teollisuusalueen asemakaavahankkeen arkeologinen inventointi. Kulttuuriympäristöpalvelut
Heiskanen & Luoto Oy, Urjala 2013.
Kataisto Kalevi: Vesilahden kunnan Ylämäen kansakoulun
historia, 1961.
Kauppi Ulla-Riitta: Venäläiset linnoittivat Suomea
1900-luvun alussa.
http://www.kulttuuriymparistomme.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Artikkelit/Puolustuksen_paikat/Venalaiset_linnoittivat_Suomea_1900luvun(37568),
2005/2016.
Komu Sakari: Valta, väkivalta ja terrori,
Lähitarkastelussa vuoden 1918 tapahtumat Vesilahden seudulla.
Vesilahden seudun sukututkimusseura ry, 2018.
Kurkinen Pauli: Venäläiset Suomessa 1809-1917.
HArk 83, 1984.
Kärki Frans: Mikko Ärölän (s. 1885) haastattelu
vuonna 1961. SKS 11135.
Köngäs Ulrika: Kärnäkosken linnoitus,
Arkeologinen seuranta 13.–14.9.2010. Museovirasto 2010.
Laaksonen Lasse (toim.): Ensimmäisen maailmansodan
aikaiset linnoitukset Helsingissä. Muoseovirasto, rakennushistorian
osasto, 1980.
Lagerstedt John: Ensimmäisen maailmansodan aikaiset
maalinnoitteet Suomessa. Helsingin yliopisto, 2008.
Lagerstedt John: Espoo, Lintuvaara, Kutsuntapuisto.
I maailmansodan aikaisen linnoitteen tutkimus ja dokumentointi,
Museovirasto/RHO, 2008.
Lagerstedt John: Suomeen rakennetut maalinnoitteet
ensimmäisen maailmansodan aikana. Esitelmä Suomen sotahist.seuran
seminaarissa Kouvolassa 9.9.2015.
Lagerstedt John, Laulumaa Vesa: Helsingin yleiskaava.
Ensimmäisen maailmansodan linnoitusvyöhyke. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston
yleissuunnitteluosaston selvityksiä 32, 2014.
Lappalainen Jussi T.: Sadan vuoden sotatie. Suomen
sotilaat 1617-1721. SKS, 2001.
Lilja S.: Punakapina Pirkkalassa 1918. Tampereen
Kirjapaino-osakeyhtiö, 1920.
Linder Ernst: Muistelmia Suomen vapaussodasta.
Suom. Kalle Väänänen. Otava, 1921.
Louhivuori O.W.: Punakaartin kapinan syyt.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.
Merivirta Väinö: Mikä johti punakapinaan? Työn
valta 1918.
Mikroliitti Oy: Vesilahti Koskenkylän ympäristön
osayleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi 2011.
Mikroliitti Oy: Pirkanmaan maakuntakaavaluonnoksen
2040 muinaisjäännösinventoinnit v. 2015, Pirkanmaan liitto, 2015.
Niiranen Jenna & Sokura Eveliina:
Kaakkois-Suomen linnoitukset. Historia ja myöhempi
käyttötarkoitus Opinnäytetyö Restaurointi, 2018.
Nopola Akseli: Kapina-ajan muistelmia Länsi-Vesilahdella.
Pohjois-Hämeen vartio, 1926.
Nopola Akseli: Narvassa Vesilahden taistelujen
aikana, Lempäälän-Vesilahden Sanomat 4.8.1938.
Pentti Mirjam: Kalkunvuoren viheralueiden hoitosuunnitelma.
Tampereen kaupunki, 2006.
Pentzin Leino: Vapaussodan muistoja. Pohjolan kustannus-osakeyhtiö,
1918.
Piketty Thomas: Pääoma 2000-luvulla. Into, 2013.
Poukka Toivo: Piirileikkimme 1916. Wesiposti-lehti,
1/1984.
Poutiainen Hannu, Rostedt Tapani, Sepänmaa Timo, Jussila
Timo (Mikroliitti Oy): Koskenkylän ympäristön osayleiskaava-alueen
muinaisjäännösinventointi. Vesilahden kunta, 2011.
Poutiainen Hannu, Rostedt Tapani, Sepänmaa Timo, Jussila
Timo (Mikroliitti Oy): Urjalankylä, mt. 230 parannusalueen
ja suunnitellun kevyen liikenteen väylän alueen muinaisjäännöskartoitus,
2011.
Rasila Viljo: Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe.
Kirjayhtymä, 1970.
Rauanheimo, Uljas: Venäläiset joukot Suomessa maailmansodan
1914–1918 aikana; niiden yleisryhmitykset ja toimintasuunnitelmat.
Tiede ja Ase n:o 8. Suomen sotatieteellisen seuran vuosijulkaisu.
Otava. Helsinki 1950
Salminen Hanna-Leena: Urjala. Keskus-taajaman arkeologinen
osa-alueinventointi 2008. Pirkanmaan maakuntamuseo, kulttuuriympäristöyksikkö,
2008.
Salonen Kirsi: Ylinen Viipurintie. Hämeen ja Karjalan
vuosisatainen yhdistäjä. Hämeen liiton julkaisu V:45, 1999.
Suodenjoki Sami ja Peltola Jarmo: Luokka, liike
ja yhteiskunta 1880–1918. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla
I. Tampereen Yliopisto, 2007.
Takkunen Jonna: Honkolalaiset torpparit
1900-luvun alun murroksessa. Tampereen yliopiston pro gradu,
2010.
Uusi-Seppä Niina (toim.): Satakunnan kulttuuriympäristöt
eilen, tänään, huomenna. Satakunnan Museon julkaisuja 19/2012
Valkama, Minna: Vesilahden torppariajan historiaa.
https://www.narvasoft.fi/laukko/torppahistoria.html.
Westerlund Lars (toim.): Suomalaiset ensimmäisessä
maailmansodassa. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja, 6/2004.
Ärölä Väinö: Muistelmia Hurskasvuoren linnoitteiden
teosta. Wesiposti 2/1985.
Lehtiä: Lempäälän-Vesilahden Sanomat 6.7.1956 (Historiikkia)
Uudet kuvat ilman merkintöjä: Yrjö Punkari
Haastattelut:
Hilja Hyvätti ja Erkki Hyvätti 1980. Väinö Ärölä
1980. August Jakovuori (oli vallitöissä) ja Mauno Vikman 1979, Svante
Laine 1985 (oli vallitöissä), Hjalmar Koivula 1979 (oli vallitöissä),
Sylvia Mäkelä ja Frans Roppo 1979, Urho Tanni 1979, Matilda Sarkonen
1980, Hilja Mäkelä 1981, Esteri Leppäkorpi 1981, Paavo Koivisto
1981, Urho Hakuni 1980, Hildur Pouru-Raitio 1982. Tietoja ja kuvia
myös Matti J. Mäkelältä ja Erkki Kankaiselta. Myös ne haastateltavat,
jotka eivät olleet linnoitetöissä, muistivat linnoitetyöt hyvin.
Äänitteet ovat myös SKS:n arkistossa.
Huomautukset ja korjausehdotukset:
ymp@sci.fi
Viitteet:
|
1. Ferguson
2003, 78-202. Ranskan, Britannian ja Saksan omistukset: Piketty
2013, 72.
2.
Ferguson 2003, 189-219. Jälkeenpäin tarkasteltuna sodan lopputulos
oli selvä; keskusvaltojen miesvahvuus oli 3,5 miljoonaa ja ympärysvaltojen
lähes 6 miljoonaa. Toisaalta keskusvaltojen tehokkuus todistettiin
sodassa: keskusvallat tappoivat vähintään 35 % enemmän miehiä
kuin menettivät itse. (s. 139, 497) Verdunissa 1916 suhde oli
162000 / 100 000 (=saksal.), Sommessa 618000 / 434000.
Häviäjä Saksa sai yksin syyn sotaan (Versailles, 1919).
Bismarckin hyvinvointivaltiosta: Ferguson 2009, 178. Britanniaan
David Lloyd George loi vastaavat palvelut vuonna 1908-1911.
Suomen rannikkoalueiden puolustus eri aikoina: Enqvist 2007.
3.
Laaksonen 1980. Lagerstedt 2008, 2014 ja 2015. Komu 2018,
418-421. Lagerstedt & Laulumaa
2014. Ulla-Riitta Kauppi on koonnut laajan sivuston etenkin
Suomenlahden rannikon linnoitteista.
4.
Rauanheimo 1950, 157-160; Lagerstedt 2008. Aleksandr
Suvorovin linnoitteet 1790-luvulla: Köngäs 2010;
Heinonen-Semi 2007; Blease 1920, 127-128;
https://yle.fi/uutiset/3-11620372. Hyvä kuvaus
Kaakkois-Suomen linnoitteista: Niiranen & Sokura 2018.
5.
Ärölä Väinö 1985; Harjula Mirko 2010.
7.
Kuninkaallinen Preussin 27. Jääkäripataljoona. Hannula 1938,
11-49; Westerlund (toim.) 2004. Satakunnan laivueesta: Hoppu
yms. 2013.
8.
Kauppi 2005/2016. Harjula Mirko 2010.
9.
Salonen 1999. Oikeastaan on kyse reitistöstä, sillä vaihtoehtoisia
teitä kohti Viipuria on useita.
10 Rauanheimo 1950. Lagerstedt 2008.
11. Adel 2008 ja Adel 2009; Rauanheimo 1950.
12. Lilja S. 1920 / Vallityöt.
13. Harrinkari 2014, 238. Rauanheimo 1950, 164.
14. Adel 2002. Adel 2003. Salminen 2008. Poutiainen et.al. 2011.
16. Harvinaisen kartan Urjalan asemankylän linnoitteista löysi
Valo Saikku Hämeenlinnan maakunta-arkistosta vasta vuonna 1999.
Kartta oli kuulunut virkatalojen tarkastaja Alfred Grönvallille
ja liittyi vahinkojen korvaamiseen maanomistajille. Vaikka venäläiset
olivat luvanneet korvauksia maanomistajille, vastuu siirtyi
kuitenkin itsenäistyneen Suomen valtiolle. Tiedossa ei ole,
miten paljon korvauksia todellisuudessa maksettiin. Ainakin
Vesilahdessa maatilat saivat uudisrakentamiseen lainoja. Piirros
Hanna-Leena Salmisen laatimasta inventointiraportista vuodelta
2008. - Punaiset Urjalassa: Linder 1921, 210-213; Arajärvi
1975, 309-313; Takkunen Jonna 2010.
17. Lagerstedt 2008, 2014 ja 2015. S.Lilja 1920. Mikko Ärölä:
SKS 11135.
18. Lagerstedt & Laulumaa, 2014; Ylämäen linnoitustöiden
yksityiskohtaisimmat tiedot perustuvat lähinnä Hilja Hyvätin
ja Erkki Hyvätin haastatteluun. Vallitie: Kataisto 1961.
19. Nimitystä juoksuhauta on käytetty kuvaamaan sekä
taistelu- että yhdyshautoja. Hautatyypeillä on kuitenkin selkeä
eronsa. Taisteluhaudoissa oli konekivääripesäkkeitä, muita ampumapaikkoa,
miehistösuojia ja korsuja. Yhdyshautojen tehtävänä oli pääasiassa
taata sotilaiden turvallinen liikkuminen kohteiden välillä.
Linnoitteiden varusteiden huutokaupasta oli ilmoitus Aamulehdessä
19.9.1918.
20. Sylvia Mäkelä (Roppo&Mäkelä) muisti, että hevonen otettiin
Parpolalta väkisin, ja Parpola löi vänrikkiä, joka kuitenkin
taltutti Parpolan ratsupiiskallaan. Parpola jälleen rinnuksiin
kiinni. Lopulta asia sovittiin.
21. Poukka Toivo. Urho Hakunin haastattelu.
22. Melko paljon tiedetään, minkä nimisiä rakentajat ovat olleet.
Muistajia ovat olleet Väinö Ärölä, Mauno Vikman, Sylviä Mäkelä,
Svane Laine jne.
23. Pyhän Yrjön Risti oli korkea-arvoinen Venäjän aliupseeriston
ja miehistön kunniamerkki, joka koostui valkoisesta ortodoksisesta
tasavarsirististä sekä sen keskellä punaisella pohjalla legendan
Pyhä Yrjö taistelemassa lohikäärmettä vastaan. Itse aihe on
hyvin yleinen ja yleiseurooppalainen (Genova, Georgia, Englanti).
Käytössä 1807-1917, jälleen alkaen 2000. Mikko Ärölä: SKS 11135.
24. Väinö Ärölän haastattelu. Matilda Sarkosen ja Frans Ropon,
Sylvia Mäkelän ja Frans Ropon sekä Svante Laineen haastattelut.
Mauno Vikmanin ja August Jakovuoren haastattelu. Mikko Ärölän
kertomus Frans Kärjen haastattelussa SKS 11135.
25. Konekivääriasemat oli tarkoitettu mallille Maxim M/09. Linder
1921, 211.
26. Onnettomuus Narvassa: Frans Roppo ja Sylvia Mäkelä (nr 133).
Frans Roppo muisti, että Narvassa oli rakentajia yli 200. Vikmanin
kivi: Mauno Vikmanin ja August Jakovuoren haastattelu sekä Mäkelä &
Roppo haastattelu.
27. Rauanheimo 1950. Etelä-Suomen Sanomat 10.7.1917. Hentilä
Marja-Liisa, Hentilä Seppo: Saksalainen Suomi 1918. Siltala,
2016.
28. Huttunen 1985. Hannula 1938. Linder 1921, 211. Komu 2018
429, Nopola 1926.
Lehdet: Uusi Aura 12.4.1923 ja jatko-osa: Uusi Aura 26.4.1923.
Aamulehti 25.4.1928. Linnoitteiden varusteiden huutokaupasta
oli ilmoitus Aamulehdessä 19.9.1918. Linnoitteet suojeltiin
1960-luvulla muinaismuistolailla (295/63)
29. Palkkauksesta: Kansan Lehti 27.07.1917; Suodenjoki-Peltola
2007, 227; Konflikti kaupungintalolla: Aamulehti 5.12.1917 ja
6.12.1917.
30. Suodenjoki-Peltola 2007, 201; Kansan Lehti 21.07.1917, s
7.
31. Merivirta 1918, 12-13; Louhivuori 1920, 40. Viljo
Rasilan (1970, 283-4) mukaan "Linnoitus- ja vallityöt
palvelivat täten tavallaan hätäaputöinä. Koska ne jo ennalta
tiedettiin tilapäisluontoisiksi, ei pidempiaikaisessa
palvelusuhteessa oleva ammattitaitoinen työväki siirtynyt
niihin, vaan ne saivat työvoimansa lähinnä irtaimesta
työväestöstä ja niistä, jotka olivat muualta joutuneet
työttömiksi."
|
|