Suomi 1914

Suomi kuului sotaa käyvän Venäjän valtakuntaan, millä seikalla oli suuri merkitys, vaikka jännitteiden pääpaino olikin etelämpänä. Venäjän näkökulmasta Suomen 1100 kilometrin mittainen Itämeren meriraja muuttui vaaralliseksi. Asia ei ollut uusi, sillä elintärkeän kauppaväylän Itämeren herruudesta oli taisteltu jo ainakin 1000 vuotta, ja nyt vuonna 1914 sen hallinnasta kiistelivät Saksa ja Venäjä. Aiemmin kiivas Ruotsi pysyi hiljaa muistellessaan saamiaan haavoja.

Merivallat Ranska ja Britannia olivat hieman liian kaukana, mutta silti ne hyökkäsivät vuonna 1854 Ahvenanmaan Bomarsundin valtavaa linnoitusta vastaan. Loputkin Bomarsundin linnoitteista rikottiin, kun Pariisin rauhansopimukseen tuli vuonna 1856 määräys, että Ahvenanmaata ei saa linnoittaa. Venäjän pääkaupunki Pietari oli hyvin vaarallisesti Suomen rajan tuntumassa, ja keisari Nikolai II saattoi katsella karttaa huolestuneesti. Suomen pitkän rannikkoalueen puolustus oli ollut Venäjällä koko ajan hyvin ajankohtainen ongelma vuodesta 1809 lähtien.

Suomalaiset eli entiset ruotsalaiset olivat 1600-luvun Kaarle-kuninkaiden aikana olleet yltiöpäisiä Venäjän tuhoajia, minkä vuoksi venäläiset pitivät suomalaisia edelleen hyvin epäluotettavina. Niinpä keisari Aleksanteri I ei kutsunut Suomen ruotuväkeä koolle vuoden 1809 jälkeen vuosikymmeniin. Ruotujakolaitos haluttiin kuitenkin pitää jotenkin voimassa. Keisari hyväksyi tämän siten, että upseeristo ja alipäällystö saivat pitää virkatalonsa, mutta miehistö häädettiin torpistaan. Näin mm. kymmenet vesilahtelaiset sotilastorpat hävisivät.

Yli puolet upseereista oli venäläisiä. Tästä syystä suomalaisia ei myöskään viety I maailmansodan taisteluihin. Suomi oli siis täysin puolustuskyvytön autonomia. Se oli kuitenkin osa suurvaltaa ja avoin portti sinne, minkä vuoksi tilanne vaati nopeita toimenpiteitä.

Kun ensimmäisen maailmansota syttyi, Suomi sai Venäjän perintönä vihollisekseen automaattisesti Saksan. Tämä heijastuu luonnollisesti myös suomalaisen lehdistön sotauutisissa vuosina 1914-1917. Tässä tavanomainen esimerkki: "Saksalaiset tekivät hyökkäyksen meidän asemiamme vastaan Omulewin oikealla rannalla verrattain laajalla rintamalla, mutta heidät pakotettiin tulellamme nopeasti peräytymään ja he jättivät asemiemme luokse kaatuneensa ja haavottuneensa." Uutisen kertoivat niin Aamulehti, Työmies kuin muutkin lehdet mm. 5.5.1915. Vastaava näkökulma asetelmaan vallitsi koko sodan ajan.  (2)

Aluksi venäläiset kuvittelivat saksalaisten hyökkäävän mahdollisimman pian ja suoraan kohti Pietaria. Sekä saksalaisia että englantilaisia kiinnosti toisaalta myös Suomen raaka-ainerikkaudet. Saksalaiset alkoivat kuitenkin kahinoida ranskalaisten ja brittien kanssa, joten Suomenlahti ehdittiin miinoittaa, minkä vuoksi hyökkäys todennäköisimmin tapahtuisi Pohjanlahden suunnalta. Sen vuoksi Venäjä päätti varautua suurhyökkäykseen perustamalla Suomeen saksalaisia hidastavan puskurialueen. Sitä varten alettiin viipymättä rakentaa kolmea viivytystaisteluun tarkoitettua puolustuslinjaa.

Miehitys- ja puolustusjoukkojen rungoksi rakentui kesään 1915 mennessä kokoonpanoltaan poikkeava 42. armeijakunta, johon kuului kaksi jalkaväkidivisioonaa, ratsuväkiprikaati, rajavartioprikaati sekä sapööripataljoona (pioneereja).

Linnoitteita rakennettiin maaliikennepaikkoihin ja jokien ylityspaikkoihin kaikkiaan 82 kunnan alueelle. Varsinaiset taistelut haluttiin Kymijoelle, joka oli tarkoitus varustaa hyvin vahvasti. Helsinki ja Viipuri olivat luonnollisesti Suomen alueen tärkeimmät puolustettavat kohteet, joten ne linnoitettiin kattavasti. Helsingin ympäristöstä on tehty laajoja ja perusteellisia tutkimuksia. Sisämaan tärkein kohde oli Tampereen seutu. (3)

Venäläisiä sotilaita ja avustajia oli Suomessa sodan alkuvaiheissa ehkä 50 000 - 60 000 miestä. Näistä viime vaiheessa n. 30 000 miestä kuului keskeisimpään eli 42. armeijakuntaan, jonka esikunta oli Tampereella (JR 422/106D). Saksan hyökkäyksen pelossa venäläisten sotilaiden lukumäärä Suomessa kasvoi vielä parin vuoden sisällä n. 100 000 sotilaaseen. Vankityövoimaa venäläisten käytössä oli 2000-3000 miestä.

Suomeen tuotiin myös arviolta 3000 kiinalaista, tataaria ja kirgiisiä lähinnä Helsingin seutua linnoittamaan. Nämä tosin eivät oikein sopeutuneet karuun ilmastoon, mikä aiheutti tietenkin kapinointia. Kesällä 1916 Näsijärvelle ja Pyhäjärvelle perustettiin Satakunnan laivue, joka sai kalustonsa takavarikoimalla mm. matkustajalaivoja.(4)

Järjestelyt olivat suuria, koska tilanne tajuttiin valtioiden hallinnoissa selkeästi maailmansodaksi. Kysymyksessä olivat suunnattoman suuret inhimilliset ja taloudelliset arvot, mikä sitten osoittautuikin todeksi sodan jälkeen. Vaikka suomalaiset toistaiseksi säästyivät rintamilta, ainakin Riianlahden meritaistelun vaimea mutta pelottava jyminä muistutti sodan valtavasta voimasta. Se kuultiin mm. Vesilahden Toivolassa Ärölän perunapellolla syyskesällä 1915.(5)

Linnoitustöiden suunnittelijana oli Pietarin insinöörihallinto, ja töiden johtajina toimivat Venäjän paikalliskomiteoiden sotilasinsinöörit ja upseerit, arviolta 4000 miestä. Nämä valvoivat töitä tiukasti kaikilla linnoitustyömailla. Linnoitteet tehtiin hyvin suunnitelmallisesti.(6)

Kuin todistukseksi venäläisten kokemasta epäluottamuksesta suomalaisia kohtaan, joukko nuoria miehiä oli ryhtynyt jo syksyllä 1914 etsiytymään hyvin salaisesti saksalaiseen sotilaalliseen koulutukseen. Välittömänä aiheena oli vastikään koettu ja paheneva venäläinen sortotoiminta. Toisaalta muutamat alkoivat jo elättää hentoja toiveita itsenäisestä Suomesta, jonka ensimmäinen käytännön edellytys oli tietenkin oma sotaväki.

Saksassa asuva varatuomari Fredrik Wetterhoff jopa suositteli Saksalle maihinnousua Pohjanlahdelta. Ehkä suosittelija ei tiennyt linnoitustöiden laajuutta. Jo seuraavana vuonna Saksan Lockstedtissä 1900 miestä harjoitteli sotataitoja ja vuonna 1916 ryhmä taisteli hetken Venäjää vastaan Latviassa. Sodan alkuvaiheisiin jääkärit eivät siis ehtineet, mutta myöhemmin heidän sotataidoilleen tuli kysyntää.(7)

Satakunnan laivue vuonna 1917 Tampereen Mustanlahden satamassa, joka suljettiin muulta liikenteeltä. Venäläiset ottivat laivueeseen (vasemmalta) Näsijärven, Pohjolan, Tarjanteen sekä Kurun. Lisäksi otettiin hinaaja Murole. Tampereen eteläpuolelta käyttöön otettiin Längelmäki ja Tavastehus II. Päällikkönä oli venäläinen, mutta miehistö oli suomalaista. Laivoissa oli 75 mm laivatykkejä, joiden tosin pelättiin rikkovan laivat jo koeammunnassa.

Vuonna 1915 saksalaiset olivat jo Latvian Liepajan kaupungissa. Venäläiset alkoivat odottaa maihinnousua Uudenkaupungin ja Merikarvian väliltä. Juuri tämä seikka tuli vaikuttamaan Pirkanmaahan. Rannikolla oli toki tiedustelijoita, vahva rannikkotykistö sekä linnoitteita ainakin Rauman Karhulinnassa. Venäjä oli tässä vaiheessa varsin huono merisodan kävijä, sillä se oli menettänyt lähes koko laivastonsa Tsushiman taistelussa Japanin sodassa 1904-5.(8)

Miten matka jatkuisi rannikolta eteenpäin? Lähtökohdaksi on otettava paras reitti Pietariin, sillä se oli saksalaisten pääkohde. Pirkanmaalta alkava ja Hämeenlinnan kautta jatkuva Ylinen Viipurintie olisi todennäköisin väylä kohti Pietaria, joten tiet Hämeenlinnaan ja Pälkäneelle oli katkaistava.(9) Hyökkääjä olisi tullut ensin Huittisiin ja Vammalaan. Harjavallasta ja Tyrväältä on jokin merkintä linnoitteista, ehkä rakennelmia tiedustelua varten.  

Hyökkääjä ei ehdi rakentamaan maanteitä, vaan etsii parhaat olemassa olevat väylät. Venäläiset arvelivat hyökkäyksen Tampereen linjalle asti kestävän 4-8 viikkoa. Sillä aikaa saataisiin apuvoimia Venäjältä. Leveän Kokemäenjoen saattoi ylittää Vammaskoskella, ja Punkalaitumenjoen Lauttakylässä. Hyökkäys voisi jatkua Narvantietä eli ikivanhaa sotilastietä pitkin kohti Vesilahtea, Akaata ja Hämeenlinnaa. Punkalaitumen kautta Urjalaan ja Forssaan olisi tarjolla useitakin teitä. Myös Lavian kautta olisi voinut päästä Tampereelle. Sisämaan kenttälinnoitusasemat olivat venäläisille hyvin tärkeitä ja joukot saivat luvan vetäytyä niistä vain ylivoimatilanteessa ja saatuaan käskyn perääntyä kohti Kymijokea. Pirkanmaan merkittävimmät linnoitealueet sijaitsevat Tampereella, Vesilahdessa ja Urjalassa.(10)

Satakunta 1900-luvun alussa. Saksalaisten odotettu tunkeutumissuunta ei tiennyt hyvää Pirkanmaan alueelle, sillä pääreitit kulkivat juuri sen kautta. Maantiet olivat 1900-luvun alussa vielä pääosin hevosajoneuvoille rakennettuja kapeita kärryteitä, mutta osa oli parannettu Kustaa III:n aikana 1700-luvun lopulla. Ensimmäisessä maailmansodassa oli käytössä jo huomattavan paljon moottoroituja ajoneuvoja.

Tampere - Pispala ja Kalkku

Pirkanmaan puolustuksen pääkohde Tampere ei ehkä olisi ollut saksalaisille paras mahdollinen reitti, sillä kapea Pispalanharju oli helposti suojattavissa ja katkaistavissa eikä Tammerkosken ylitys tuon ajan kalustolla voinut olla kovin helppoa. Pispalan harjun seutu joka tapauksessa linnoitettiin vahvasti. Huomattavia varustuksia rakennettiin myös Tampereen länsipuolelle Kalkun Mustavuoreen, Pitkäniemeen, Villilään ja Sastamalan Hangaslahteen lähelle Häijäätä. Kalkun korkeassa Mustavuoren laskettelumäessä yhdys- ja taisteluhautoja on arviolta 2,5 km. Alueella on myös mukulakivetty tykkitie.

Pispalanharjun laelle rakennettiin betonista koko seudun johtokeskus. Betoniset konekivääriasemat eli kansan kielellä bunkkerit ovat olleet sisältä parin metrin korkuisia ja niissä on ollut ampuma-aukkoja. Myös muualle Pispalaan, mm. Mäkikadulle ja ympäristöön, tehtiin linnoituslaitteita sekä hirsisiä että ratakiskoilla vahvistetusta betonista. Näitä on myöhemmin löytynyt rakennustöiden yhteydessä. Linnoitusasemien välissä on ollut yhdyshautoja, joista osa on ollut umpeen katettuja (tunneleita). Rakenteita on ehkä ollut enemmän kuin nyt tiedetään. Venäläisten viestintäjärjestelmistä ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ainakaan rannikolla käytössä olleista radiolennättimistä ja puhelimista ei ole tietoja. (11)

Rakentajien työmoraalista on opettaja S.Lilja Pirkkalasta kirjoittanut, että ”Työhön otettiin ilman valintaa kaikenlaista ainesta, jonka työteho oli tavattoman alhainen. Laiskotteleminen työmaalla tuli vallan kuuluisaksi, jopa naurettavaksi. Pari miestä ja hevonen saattoivat olla ruokavälin siirtämässä jotain pientä kiven mukuraa. Lyötiinpä vetojakin kuinka pitkän ajan voitiin seisoa rautakangen nojassa tekemättä yhtään mitään.” (12) Syyllisiä toki olivat myös venäläiset työnjohtajat; mm. Villilän ja Pitkänimen linnoitteet jäivät pahasti kesken. Liljan mukaan linnoitustöissä Tampereella oli kesäkuussa 1917 n. 2000 miestä ja naista. Työmoraalia heikensi luonnollisesti myös se, että paikallisesti oli hyvin vaikea nähdä ja mieltää Euroopan laajuisten strategioiden merkitystä.

Linnoitustöistä on yleensä hyvin niukasti kuvauksia ja valokuvia. Suuri yleisö tuskin on edes tiennyt linnoitteiden olemassaolosta, mihin alkujaan vaikutti vuoden 1914 sotasensuuriasetus, jota viranomaiset ja ehkä myös linnoittajaupseerit valvoivat tiukasti. Sensuuri näkyi mm. tyhjinä aukkoina sanomalehdissä. Linnoitetöistä tai kuten kansa sanoi patteritöistä on mahdoton löytää mitään tietoja sanomalehdistä aikaväliltä 1914-1917. Pelko kertoa mistään sotilaallisesta jäi oletettavasti muistiin pitkiksi ajoiksi. (13)

Linnoitustöistä, työmiehistä sekä etenkin venäläisistä upseereista on melko vähän valokuvia - Vesilahdesta tunnetaan toistaiseksi vain muutamia kuvia. Ehkä kuvia ei edes uskallettu ottaa, koska sotilaskohteiden kuvaaminen on aina ollut kiellettyä. Poikkeuksen muodostaa Helsinki ja Karjala, jossa kuvien ottaminen lienee ollut sallitumpaa tai sitten kuvaajia on ollut enemmän. Yllä harvinainen kuva Pispalasta. Kertomuksia linnoitetöistä sen sijaan on kulkenut kansan suussa näihin päiviin asti. (Kuva: Lagerstedt 2008, s. 89; Otavan kuva-arkisto).

Urjala

Tampereen seudun eteläisimmät puolustusvarusteet rakennettiin Urjalaan vuosina 1915-17 ainakin neljälle alueelle eli Urjalankylään, Huhtiin, Honkolaan ja Kolkan Myllyn alueelle. Ehkä sijaintinsa vuoksi Urjala kuuluu sisämaan vahvimmin varustettuihin alueisiin. Alueen linnoitteet on hyvin kuvattu ja luetteloitu useissa tutkimuksissa vuodesta 1939 alkaen.

Venäläiset ilmeisesti pitivät ikivanhaa tietä Porin, Huittisten ja Punkalaitumen suunnalta kohti Urjalaa hyvin todennäköisenä hyökkäysreittinä. Urjalankylään eli kylään, jossa on enää vanha kivisakasti muistona kirkosta, rakennettiin peräti kymmenen erillistä puolustusasemaa. Nämä sijoittuvat Rutajärvestä Kortejärveen laskevan 1,5 km mittaisen Urjalanjoen itäpuolelle ja maantien molemmille puolille. Pullonkaulaan joutuville hyökkääjille joen seutu olisi ollut vaikea ylitettävä.

Tuliasemia alueella on kaikkiaan 23 kpl. Sarvikankaronmäen ja Roopetinmäen (kohteet 1 ja 5) betoniset tuliasemat tarkoitettiin joko pienille tykeille tai konekivääreille. Tähystysasemissa ja suojatiloissa on todennäköisesti ollut myös betonikate, joka on myöhemmin räjäytetty irti, jotta saataisiin tukina olleet rautakiskot romuraudoiksi. Päämateriaalina oli kuitenkin hirsi. Suuremmissa asemissa on lisäksi ollut korsuja ja kasarmeja. Korsut ja tuliasemat on yhdistetty tavanomaisin yhdyshaudoin. Eeva Leppäkorpi muistaa nähneensä Urjalankylässä vain venäläisiä kaivajia. (14)

Urjalankylän linnoittaminen oli luonnollista, mutta keskellä metsäaluetta sijaitsevan Honkolan kartanon linnoittaminen vaikuttaisi perusteettomalta. Näin ei ollut, sillä venäläiset upseerit majoittuivat juuri Honkolan kartanon rakennuksiin. Keisarin hallinnossa kartanon Furuhjelmit tunnettiin hyvin. Mm. kuuluisa tutkimusmatkailija Johan Hampus Furuhjelm (1821–1909) oli ollut Venäjän keisarikunnan laivaston vara-amiraali. Kartano oli siis suojattava.

Urjalan linnoitustyömaalla oli kaikkiaan tuhatkunta ihmistä. Juho Kantalan johtaman majoituslautakunnan tehtävänä oli saada jokaiselle majoitustila. Honkolan lisäksi upseereita majoitettiin Astalan taloon ja työnjohtoa ja sotilaita Nikkilään. Itse työväki majoitettiin lähiseudun maatilojen lisäksi Honkolan työväentalon, nuorisoseura Pyrinnön ja Honkolan VPK:n rakennuksiin. Elokuussa 1916 käyttöön saatiin Urjalan reservikomppanian kasarmi. Hevosille ja kalustolle varattiin talleja ja liitereitä. SPR huolehti sairassijoista. Kaikki tilojen vuokraajat, materiaalien toimittajat ja palvelujen tarjoajat laskuttivat Urjalan kuntaa. Vuonna 1917 sotilaat ottivat omavaltaisesti Honkolan työväentalon kokonaan käyttöönsä tanssisaliksi ja harjoitusmaneesiksi. Runsas väkimäärä synnytti epäjärjestystä ja vallattomuutta.

Honkolan luoteispuolella Kankaanpään mäkeen eli Vallimäkeen rakennettiin taisteluhautoja (kuva yllä), ampumapesäkkeitä sekä tykkitietä. Museovirasto kunnosti mäestä linnakkeen Väinö Linnan reittikohteeksi vuonna 2002. Linnoitteita on myös Honkolan itäpuolella.(15)

Pohjoisempi tie Honkolaan oli myös mahdollisen hyökkäysreitti. Vammalasta kaakkoon on ollut hyvin kauan kulkukelpoisia teitä Houhajärven ja Rautaniemen kautta Halkivahaan, josta taas on johtanut vanha, kuiva ja kestävä tie sorjaharjulla Honkolaan.

Urjalan asemanseudun eli Huhdin linnoitteiden rintamasuunta on vuodelta 1918 säilyneen vahinkoarviokartan mukaan kohti etelää, joten vihollisen odotettiin joko käyttävän junaa tai tulevan muutoin rautatien linjaa pitkin. Lopelta tuleva tie tulee väärästä suunnasta. Urjalan asemalta matka olisi voinut jatkua Hämeenlinnaan joko Akaan kautta tai pienempiä teitä pitkin. Tietoja Huhdin linnoitteista oli julkaissut jo Pauli Öljymäki vuonna 1939 (Sotakorkeakoulun diplomityö 289).

Laukeelasta Menosiin ja Matkuun johtaneen tien varrella oli vielä yksi pienehkö linnoite Kolkan myllyalueella eli nykyisellä Kolkan teollisuusalueella. Inventoijat ovat löytäneet miehistösuojan, konekivääripesäkkeen, taisteluhautoja sekä piikkilankaesteen jäännöksiä. Tämän alueen linnoitteet ovat suurimmaksi osaksi jo kadonneet ja peittyneet.

Urjalankylän linnoitteet: 1 Sarvikankaronmäki, 2 (Museon pohj.puoli), 3 Museomäki, 4 Riihimäki, 5 Roopetinmäki, 6 Koulun mäki, 7 (Koulun eteläpuoli), 8 Vanhan Astalan mäki, 9 Pappilanmäki, 10 (Kantalan pohj.puoli). Kartta: Adel 2002.

Yllä Urjalan Huhdin eli asemankylän linnoitekartta. Tuli- ja tähystysasemien rintamasuunta on kohti etelää. Uloimpina ovat näkyvissä puolustusasemien piikkilankaesteet. (Kartta löytyi vasta 1999, Hanna-Leena Salminen 2008)

Urjalan linnoitteita ei käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa eli vastustamaan saksalaisten hyökkäystä. Urjalassa ei myöskään koskaan taisteltu, vaan punaisia siirtyi taisteluihin Tampereelle, Längelmäelle ja etelämmäksi.

Arviolta 22.-23.4. Tampereelta ja Humppilasta alkoi tulla punaisia joukkoja Urjalaan. Tarkoitus oli asettua vahvoihin linnoitteisiin, joihin oli tuotu jo mm. tykkejä ja ammuksia. Jo 24.4. linnoitteet kuitenkin jätettiin, ja punaiset pakenivat idän ja kaakon suuntaan. Vain vartio-osastoja jäi Urjalan ja Vesilahden välille. Seuraavana päivänä paikalla oli jo Porin rykmentin joukkoja (kapteeni von Hertzen)  (16)  

Ensimmäinen työkohde oli Harjulanmäki, jossa pariin kehään kaivettuja taisteluhautoja on yhä nähtävissä kilometrin verran. Koska etenkin Harjulanmäki on kalliota, suuri osa taisteluhaudoista ja korsuista oli tehtävä poraamalla käsipelillä ensin syviä reikiä ja räjäytettävä sitten dynamiitin avulla. Linnakkeet ja haudat rakennettiin vihollisen oletettua tulosuuntaa vastaan.

Haudat ovat paikka paikoin edelleen toista metriä syviä. Harjula on myös Ylämäen suurin linnoitealue. Venäläiset rakensivat sinne myös tykkitien Halmeenmäestä eli koululta, ja tietä on kutsuttu sen vuoksi Vallitieksi.

Tärkeimmille mäkipaikoille rakennettiin paksuilla tukeilla, maalla ja kivillä vahvistettuja korsuja, kuularuiskupesäkkeitä sekä tykkitien perusteella myös sivustatukiasemia eli kapioneereja, joilla voitiin puolustaa linnoitettujen kohteiden välisiä alueita. Jotta linnoitteita ei havaittaisi, Harjulaa ympäröiville rinteille jätettiin naamioinniksi soveltuvaa pienpuustoa. (18)

Harjulasta yhdyshaudat jatkuivat lounaaseen. Metsäalueella parinsadan metrin päässä on seuraava yhä nähtävissä oleva pienempi linnoitealue. Siitä edelleen lounaaseen on enemmän taisteluhautoja sekä sisämaassa harvinainen betonikannella varustettu ampumapesäke. Yhdyshaudat jatkuivat pelloilla Nisun mäelle ja siitä Kahnalaan. Sijainnista riippuen sekä taistelu- että yhdyshaudat katettiin ja naamioitiin.

Taistelupesäkkeiden väliset yhdyshaudat tehtiin alun perin vähintään puolitoistametrisiksi, tasapohjaisiksi ja seinämiltään useimmiten pystysuoriksi. Sen sijaan taisteluhaudoissa ainakin ampumapesäkkeet tehtiin jo alun perin kaltevaseinäisiksi. Kaikkiin hautatyyppeihin tehtiin sekä taktisista syistä että sirpalevaikutusten estämiseksi jyrkkiä mutkia. Valitettavasti aikalaisten ottamia kuvia ei ole Vesilahden linnoitteista

Eteläisin n. 200 metrinen linnoitealue on Kahnalan vanhan kylätontin eteläpuolella. Alueen itäpuolella on vielä erillinen potero. Hämeenläänin Sotasaaliskonttori myi huutokaupalla sekä Ylämäen että Narvan alueiden linnoitteiden hirret, lankut, piikkilangat sekä paksut "patterilangat" heti syksyllä 1918. Ehkä osa ehti hakea näitä jo omatoimisesti. Purkamisen jälkeen kaikki hautarakennelmat alkoivat laota ja muuttua V:n muotoisiksi. Ja koska taistelu- ja yhdyshautoja ei vuosikymmeniin vielä pidetty minkään arvoisina muinaismuistoina, niitä on kaikkialla täytetty monenlaisella kaatopaikkaroinalla..(19)

Ylämäen alueen keskeisin maatila oli Valkkisten Hyvätti, joten oli luonnollista, että linnoitetöiden johtajina toimineet venäläiset upseerit majoittuivat juuri Hyvätille ja siellä suurempaan pytinkirakennukseen. Hyvättiä pitivät 100 vuotta sitten Hilja ja Nestori Hyvätti. Tapahtumat hyvin muistanut Hilja Hyvätti kertoi vuonna 1980 äänitteelle linnoitustöistä.

Hilja Hyvätin ja hänen poikansa Erkin mukaan miehissä oli korkea-arvoisia sotilaita; everstejä, majureita ja kapteeneja. Asiakirjojen puuttuessa tätä on vaikea osoittaa todeksi, mutta koska työkohde oli varhainen, tämä saattaa pitää paikkansa. Käytännössä töitä johti pioneeri- eli sapöörivänrikki, jonka 5-henkinen perhe majoittui puolestaan Hyvätin päärakennukseen.

Varsinaiset rakennusmiehet majoittuivat Hyvätin salia kiertäville laveteille. Tien toisella puolella olevalle Orimukselle majoittui venäläisiä rakentajia. Hyvätillä koko väelle tarjottiin päivällä soppaa ja illalla puuroa. Leipomiset ja osa ruuastakin valmistettiin Hilja Hyvätin kotona Kaakilan Toikalla.

Antton Parpola, joka tosin aluksi niskuroi upseereille, oli hevosen kanssa valmiina kyyditsemään vänrikkiä, minne tämä sitten halusikin. Kuria pitämässä oli kaksi poliisia; Lähteenmäki Narvasta ja Toivonen Lempäälästä; myös nämä majoittuivat Hyvätin saliin. Näihin aikoihin nähtiin myös ensimmäiset autot, sillä venäläisillä upseereilla oli katottomia henkilöautoja. (20)

Vesilahti - Narva

Vesilahden läntinen linnoitealue rakennettiin Narvan ja Toivolan väliseen maastoon. Rauanheimo ei ole kartassaan jakanut Vesilahden linnoitteita kahteen osaan kuten Urjalan kohdalla, mutta ehkä hän ei ole vielä tiennyt (1950) Narvan alueen linnoitteista.

Vesilahdessa tietoja linnoitustöistä on tallennettu toisen maailmansodan jälkeen melko paljon, ja linnoitustöitä tehneiden tai työntekoa nähneiden kertojien ja kirjoittajien lukumääräkin useita kymmeniä. Tietoja tallensivat myös sisällissodan osapuolet. Sen sijaan linnoitustöiden aikana tietojen tallettaminen ja julkistaminen olisi ollut todennäköisesti sotarikos.

Narvan alueen venäläisistä työnjohtajista on kertonut ja kirjoittanut vuonna 1911 syntynyt Toivo Poukka. Hänen mukaansa venäläisjohto, johon kuului nimeltään tuntematon sapööri- eli pioneerivänrikki, otti Poukan pytinkirakennuksen eli Kristillisen Poukan rukoushuoneen käyttöönsä kasarmiksi. Siinä oli asunut myös vanhaisäntä Erland parin nuoremman poikansa kanssa, mutta heidät ajettiin Poukan päärakennukseen. Pytinkiin tuli myös vänrikin koko 5-henkinen perhe. Vanhin pojista oli nimeltään Nikolai (16 v.) ja kaksoset tyttö ja poika olivat alle 10-vuotiaita.

Saksalaisilla oli useita mahdollisia kulkureittejä Narvaan. Pohjoisin tuli Tottijärven suunnasta, seuraava Rämsööstä, sitten Kivilahden-Latomaan suunnasta ja eteläisin Krääkkiöstä. Olipa tulosuunta mikä tahansa, juuri Narvan kohdalta oli päästävä ylitse, mutta Narvasta oli tehtävissä ylittämätön pullonkaula. Kyläalueen pohjoispuolella on Pyhäjärven Alhonselkä ja eteläpuolella vaikeakulkuinen vuorimaasto. Linnoitteita tarvitsi tehdä viidelle erilliselle mäkialueelle. Lisäksi tehtiin rakentajia palvellut ammusvarasto Impeleelle. Oikealla olevaan vuoden 1910 topografikarttaan on merkitty linnoitealue sekä pienemmällä neliöllä Impele. Tie Lempäälästä Narvaan kulki tähän aikaan vielä Poukan ja Pourun kautta.

Vesilahden Ylämäeltä venäläinen työnjohto sekä mahdollisesti työväkeäkin oli siirtynyt vuonna 1915 ensin Urjalaan ja sitten marraskuussa 1916 Vesilahden Narvaan. Ylämäen tavoin myös Narvassa venäläiset ottivat maatiloja asuintiloiksi, mm. korkeahkolla mäellä Narvajoen eteläpuolella sijaitsivat Pourun ja Poukan maatilat. Pouru ja Poukka olivat tosin yhdistyneet, kun Erland Poukka avioitui Hanna Pourun kanssa ja kun Pourun tytär Hildur (myöh. Raitio) muutti Pourulta Toijalaan. Hieman lännempänä sijainneen Poukan rakennuksista toinen siirtyi ainakin osittain Kristillisen työväenyhdistyksen rukoushuoneeksi. 

Vänrikin perheeseen kuului myös virolainen kokki ja tulkki nimeltään Tensikka, jonka monet oppivat tuntemaan hyvin. Kerran Tensikka opetti Poukan päärakennuksen pirtissä kylän nuorisolle piirileikkejä ja tanssi itse ripaskaa. Tämän vänrikki kuitenkin katkaisi lyömällä tiukasti Tensikkaa ratsupiiskallaan. Tensikka kuten muutkin venäläiset olivat hartaita ortodokseja ja pitivät hartaushetkiään Neitsyt Marian kuvan edessä lausuen Toivo Poukan mukaan Hospoti pomilou (< ven. Господи, помилуй нас = Herra, armahda meitä).

Venäläisten laatima topografikartta n. vuodelta 1910. Suuremman punaisen suorakaiteen sisällä linnoitteiden pääasiallisin alue. Pienempi suorakaide on Impeleen ammusvarasto.

Toivo Poukan isä Lauri Poukka joutui kunnan luottamusmiehenä hyväksymään linnoitusväen palkkalistat. Urho Hakunin mukaan linnoitusryhmä haki sekä palkkansa että räjähdysaineensa kunnanvirastolta ja pysähtyi yleensä Tallisen kestikievariin. Vänrikki oli pitänyt omaa palkkaansa liian pienenä, minkä vuoksi hän halusi saada petoksella lisää ja vaati Lauri Poukkaa allekirjoittamaan 20-30 olematonta nimeä. Siihen Poukka ei suostunut, vaikka vänrikki uhkasi aseellaan. Vänrikki väitti ainakin Urjalassa pystyneensä suostuttelemaan kunnallismiehet antamaan pimeää rahaa.

Vesilahdessa linnoitetöiden tekijät olivat pääosin suomalaisia ja asuivat lähiseudun pirteissä ja taloissa. Frans Ropon mukaan mukana oli myös inkeriläisiä, jotka osasivat suomea. Aivan työmaan vieressä sijaitsevassa Ärölän talossa asui myös suuri rakentajajoukko ja talon 8-vuotias poika Väinö Ärölä luki näille päivän sanomalehtiä, joista sensuuri oli toisinaan poistanut kokonaisia sivuja. Rakentajissa oli mm. temppujen tekijä Heinonen Huittisista sekä väkeä Kokemäeltä, Keikyästä, Punkalaitumelta, Helsingistä, Pispalasta ja Kuopiosta. Toisinaan syntyi myös tappeluita.(22)

Hurskasvuoren laelta ja rinteiltä hakattiin jonkun verran puita, mutta pääasiassa vain suurempien puiden alaoksia karsittiin ampumanäkyvyyden vuoksi. Työ edistyi melko verkkaisesti ja venäläisiä työnjohtajia petkutettiin. Kortinpeluu loppui hetkeksi kun vahti huusi, että "pilvi nousee" tarkoittaen tällä sitä, että työnjohtajia saapuu tarkastukselle. Sen jälkeen oltiin tekevinään ahkerasti. Räjäytykset tapahtuivat klo 10, 12 ja 15.

Mauno Vikman muisti, että muuan työnjohtaja oli puolalainen Levantovski. Värikästä oli myös työntekijäporukka. Väinö Ärölän mukaan joku värsynikkari sepitti narvalaisista rakentajista tällaisen riimin: "Tuli Seliini, tuli Lindelli, tuli hiusten klippari Viikmanni ja tuli vielä Otto Jokela, toi patteritöiden kokelas." Ruokaa tietenkin kului paljon; Hurskasvuoren työntekijöiden lähin ravintola sijaitsi vuoren itälaidalla Yli-Mäkelässä, toinen oli Narvassa.

Oikealla tyypillinen kuva Narvan Hurskasvuoren juoksuhaudoista, jotka olivat alun perin suorakaiteen muotoisia ja niin syviä, että iso mies mahtui juoksemaan siellä selkä suorana tai lähes suorana. Kun hirsiset tukirakenteet purettiin, juoksuhaudat madaltuivat.

Kaikki lähiseudun talot joutuivat tavalla tai toisella osallisiksi valtavaan projektiin. Taloista otettiin hevosia, työntekijöitä, tarvikkeita, metsistä puutavaraa, pelloilta savea ja nurmikoilta turpeita. Työntekijöitä oli helppo saada, koska palkkaus oli hyvä, ja maatilat menettivät työvoimaa. Jatkuva puiden ja saven ajo teki maantiet syksyn 1916 aikana hyvin savisiksi ja huonokuntoisiksi.

Oikealla Kostialan Yli-Mäkelän pihapiiri vuonna 1907. Talo sijaitsi Vesilahdentien varrella vastapäätä Toivolan Ärölää. Etualalla Yli-Mäkelän poika Matti Mäkelä (synt. 1899) pitää kiinni pukkiaan. Linnoitteiden rakennusaikana Matti oli jo lähes parikymppinen ja sai toimia työmaalla mm. hyvin palkattuna hevosmiehenä. Koska Yli-Mäkelä sijaitsi aivan Hurskasvuoren reunamalla, venäläiset ottivat myös sen käyttöönsä. Vasemmanpuoleiseen rakennukseen perustettiin linnoitetyömaan toinen ravintola.

Kuvan omistaa Matti J. Mäkelä.

Oikealla erittäin harvinainen joskin vahingoittunut kuva sapööreistä Kostialan Yli-Mäkelässä vuonna 1916. Kuvan vasemmassa reunassa on posetiivinsoittaja, joka marakatteineen oli 1900-luvun alussa yleinen vieras Narvassa. Keskellä vahingoittuneessa kohdassa voisi olla joku naishenkilö sekä ehkä venäläisupseeri. Poltetusta Yli-Mäkelästä on säilynyt myös rauniokuva vuoden 1918 jälkeen. Yli-Mäkelää ei kuitenkaan rakennettu tälle kohdalle uudelleen. Koska Kippari oli siirtynyt jo aiemmin Toivolanjoen toiselle puolelle, Hurskasvuoren itäpuolelle jäi vain Ala-Mäkelä, sittemmin Hyvätti. Alla on Mikroliitti Oy:n laatima Hurskasvuoren linnoitekartta.

Museoviraston kuvista on löytynyt vuoden 1918 taistelujen jälkeinen kuva Narvasta (vas.). Toistaiseksi muuta linnoitekuvaa Narvasta ei ole löytynyt. Kuva on otettu ns. Kristillisen Poukan läheltä kohti luodetta eli kohti silloisen Narvan kylän keskustaa, joka vuonna 1918 poltettiin muutamia rakennuksia lukuun ottamatta. Annalan meijerin hirret oli aiemmin siirretty joen rannasta Ristiveräjälle uudempaan meijeriin, joka kuitenkin poltettiin. Keskellä takana ehkä Takun säilyneet riihet sekä Karholan sotilasvirkatalon, Ameen kaupan, Takun ja Ketolan rauniot. Oikealla näkyy kauppias Annalan (myöh. Lahtinen) asuinrakennuksen rauniot ja niiden takana säilyneitä aittoja, jotka aikoinaan olivat kuuluneet Vestolle mutta nyt ehkä Annalalle.

Etualalla näkyy juoksuhautaa, joka jatkui jyrkimpiä kohtia lukuun ottamatta lähelle Kostialan laivalaituria. Juoksuhaudan rakenne selviää hyvin kuvasta; pyöreät hirret on tuettu pystypuilla, jotka taas on tuettu maan alle kaivettuihin kiviin sidotuilla paksuilla rautalangoilla ("patterilangoilla"). Juoksuhauta on seinämiltään pystysuora ja ehkä metrin levyinen ja ainakin toista metriä korkea. Tällaisiksi oletettavasti tehtiin kaikki Narvan alueen juoksuhaudat. Taisteluhaudat tehtiin kaltevaseinämäisiksi venäläisen mallipiirroksen mukaan. Kaikista juoksuhaudoista puut on purettu pois, mutta laonneet kaivannot ovat edelleen monin paikoin selvästi nähtävissä. (Kuva: Museovirasto)

Linnoitustöissä sapöörivänrikillä oli apunaan parinkymmenen venäläisen ryhmä, joka tuli Narvaan saatuaan työnsä valmiiksi Urjalassa. Vänrikki vaati tiukasti monenlaisia palveluksia ja piti koko kylässä ankaraa kuria ratsupiiskallaan ja 8 kertaa laukeavalla Nagai-pistoolillaan. Urjalasta vänrikki mm. haetutti parihevosten vetämillä vankkureilla vihreäksi maalatun käymälänsä Poukalle. Kieliongelmien vuoksi vänrikkiä ei kuitenkaan aina toteltu. Jos kyläläiset eivät tervehtineet häntä, he saivat tuntea säälimättä nahoissaan ratsupiiskan iskun ja kuulivat sanat ”Sine moukka! Etkö sine osaa tervehtiä minua?” Tämän koki mm. Poukan työntekijä Hugo Mäkinen kraatari Laakson mäessä.(21)

Pöyhölässä oli työväentalo ja siellä käytiin usein juhlimassa ja toisinaan tappelemassa. Kivimiesten tappelussa oli kerran jopa kahvipannu, kuten Väinö Ärölä, Frans Roppo ja August Jakovuori ovat muistaneet. Halosen käsivarret ja naama olivat palaneet. Mauno Vikman kertoi, että venäläisten työnjohtajia sanottiin starsseiksi (< старшина, staršina = vääpeli), Mikko Ärölän mukaan komentaja oli Tarista, jonka rinnassa oli Yrjönristi.(23)

Työnjohtajat eivät osanneet kirosanoja lukuun ottamatta suomen kieltä, vaan heillä oli omia tulkkeja, mm. Venäjällä oleskellut ja kielen oppinut Kalle Heikkilä Mantereesta. Erään tulkin naisseuralainen myi kahvia, keittoa ja räiskäleitä Ärölän lähellä (Yli-Mäkelä tai jokin muu), ja illanistujaisissa puhuttiin maailman asioita. Rakentajille oli perustettu ainakin kaksi ruokailupaikkaa; toinen Kostialan Yli-Mäkelässä (Ylisellä) ja toinen Narvan keskustassa, jonne ruokalan rakensivat Lauri Niemi, Ilmari Pöysäri ja Kalle Pietilä. Selinin rouva leipoi ja myi leivonnaisia pienessä mökissään lähellä Toivolan tienhaaraa. Selinien jälkeen pirtissä asuivat Maija ja Otto Virtanen.(24)

Juhlatilaisuus Pöyhölän työväentalossa ennen vuotta 1918. Punaisten perääntymisvaiheessa talo poltettiin Narvan alueen maatilojen ohella. Lehti-ilmoitusten perusteella Työväentalon käyttö oli hyvin vilkasta, ja puhujia tuli mm. Tampereelta. Ehkä juuri näissä tilaisuuksissa myös vallankumousajatukset levisivät Venäjän suunnasta. (Kuva: Toini Rinteen kokoelma)

Pohjoisin Narvan neljästä linnoitealueesta tehtiin Kostialansaarentien ja Narvajoen välissä olevalle jyrkälle töyräälle. Ensimmäinen nykyään näkyvissä oleva alue on Poukan talon länsipuolella, ja toinen Poukan riihen koillispuolella. Osa juoksuhaudoista lienee tukittu myöhemmin. Tarkoitus oli kai vastata tulella, jos tunkeutuja yrittää joen ylitystä. Tältä alueelta kaksi katettua ja naamioitua yhdyshautaa jatkui Poukan peltojen poikki pääkohteeseen Hurskasvuoreen, jonka laelle rakennettiin kaksi korsua. Impeleelle rakennettiin täältä yhdyshauta.

Halkivahan suunnasta tulevia sotajoukkoja vastassa olivat linnoitteet Havukallion mäessä, Ihkamäessä ja Hakahuhdanvuoressa. Näissä mäissä olevat juoksuhaudat ovat edelleen hyvin nähtävissä. Etenkin Hakahuhdanvuoren taistelupesäke on hyvässä paikassa korkean mäen päällä. Kaikkien pesäkkeiden välillä oli yhdyshautoja. Toivolan tienhaaran kohdalla oli myös ampumapesäkkeet etelästä ja lännestä tulevaa vihollista vastaan. Nämä on tukittu jo 1920-luvulla. Maanteitä linnoitteiden rakentajat eivät tietenkään rikkoneet yhdyshaudoilla eikä muillakaan linnoitteilla.

Maa-aines ja puutavara otettiin läheisten talojen maista ja metsistä. Maatilat velvoitettiin luovuttamaan hevosia mm. saven ja puutavaran kuljetuksiin. Kuormat tosin olivat pieniä, mutta kaikki tiet muuttuivat silti kurjiksi. Toivolan tiehaaran ja Ärölän välillä oli vielä 1950-luvulla suuri savenottopaikka täyttämättä.

Katetut lintaasikopit eli korsut ja muut katetut kohteet naamioitiin kylän nurmikoiden turpeilla, jotka kiinnitettiin puunauloilla. Turpeet ja muut kateaineet tuotiin purilailla, ja tämän hieman kevyemmän työn tekivät naiset (mm. Paavo Koiviston Rauha-sisko). Mikko Ärölä on kertonut, että jos naiset laiskottelivat, vänrikki kääri sinellinsä eli päällystakkinsa kääröksi ja löi sillä naisia takapuolelle.

Hurskasvuoreen taisteluhautoja tehtiin moneen tasoon, ylemmäksi ja alemmaksi, joten taistelu- ja yhdyshautoja lienee vuoressa toista kilometriä. Tiettyjen välimatkojen päähän rakennettiin miehistösuojia sekä betonilla vahvistettuja kuularuiskupesäkkeitä konekivääriä varten. Normaalisti kiväärin piti olla suojassa, mutta tulitettaessa se nostettiin pesäkkeen katolle tai muuhun ampumapaikkaan. Ernst Linderin mukaan varustukset olivat erittäin lujat. Edessä oli lisäksi leveät ja tiheät piikkilankaesteet.(25)

Melkoinen osa taisteluhaudoista jouduttiin tekemään räjäyttämällä kalliota. Porarit saivat palkkansa reikien metrimäärästä, ja niinpä reiät porattiin yleensä ylipitkiksi. Dynamiittia käytettiin hyvin tuhlailevasti, ja toisinaan kiviä lensi satojen metrien päähän. Seppä Nurmisen kohdalla suutaria purkanut mies sai surmansa. Suuri räjäytyskivi lensi Vikmanin rakentajia täynnä olevaan pirttiin, mutta kukaan ei loukkaantunut, sillä kivi osui väliseinän kohdalle ja jäi höyläpenkille.(26)

August Jakovuori oli kaivamassa Paavo Lehtimäen kanssa yhdyshautaa Poukan talon luota Impeleen mäelle (ks kuva alla). Sinne rakennettiin suuri ruuti- ja dynamiittikellari eli ammusvarasto, jota vartioitiin yötä päivää. Venäläinen nuorten sotilaiden vartijajoukko asui Narvan Takulla ja Ketolassa. Asunnoistaan ryhmät tulivat yhdyshautaa pitkin vartiovuoroihinsa Impeleelle.

Kun linnoitustyöt olivat jo lähes valmiina, venäläisjohto joutui lähtemään maailmansodan rintamalle. Vänrikki korotettiin Hämeenlinnan kertausharjoituksissa luutnantiksi ja hän joutui taisteluihin Baltiaan ehkä Riianlahden tuntumaan, jossa hän oletettavasti omien sotilaiden luodeista menetti henkensä. Tämän oli kertonut Tensikka kirjeessään Lauri Poukalle. Narvaan tullut uusi varuskunta oli Toivo Poukan mukaan hyvin raakaotteinen.

Aikanaan nuoriso oli hyvin tyytymätöntä siihen, että vanhan helavalkeapaikan eli Hurskasvuoren korkeimmalla kohdalla oleva piirileikkipaikka 'kisakallio' rikottiin (kuva yllä). Kalliolla oli myös suuri keinu. Juoksuhautoja on edelleen selvästi nähtävissä useita kilometrejä Narvan seudun kaikissa kohteissa, parhaiten luonnollisesti kallioihin räjäytetyissä kohteissa. Pelloilta juoksuhaudat on purettu jo 1920-luvulla.

Yllä on kuva Hurskasvuoren laen toisesta korsusta, jonka katto on joko sortunut tai hajoitettu. Entistetty korsu on tämän vasemmalla puolella. Kattona ollut paksu suoja-ainekerros on nyt korsun lattialla, joka alun perin on ollut alempana. Oululaisen Leino Pentzinin mukaan "Kuularuiskupesät olivat betonista valetut tai kallioon poratut. Katettuja käytäviä ja maanalaisia kammioita oli suojaamassa tykkitulelta."

Kalle Koskinen kertoi 1950-luvun lopulla, että kun hänen pirttinsä lähellä louhittiin Ihkamäen juoksuhautoja ja lintaasimonttuja, räjäytyksissä käytettiin ämpärikaupalla dynamiittia. Koskisen vieressä olevaan Ihkamäen korsuun Kalle rakensi perheelleen savusaunan. Saunan olivat tehneet lintaasimonttuihin myös Arvid Vuorinen ja Mikko Tyynistö.

Linnoitteiden rakentamisvauhti alkoi hidastua ja venäläisten määrä alkoi vähentyä maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Rauanheimo kirjoittaa, että "Huhtikuun lopulla 1917 42. Er.AK:n komentajaksi nimitetty ratsuväenkenraali Oranovski totesi kesäkuussa kurin täydellisesti luhistuneen." Linnoitustyöt lopetettiin sekä Vesilahdessa että muualla 9.7.1917. Tämä muutamissa lehdissä ollut maininta on ensimmäinen julkinen tieto linnoitetöistä Vesilahdessa.

Tsaarin armeija oli muuttunut Kerenskin johtamaksi vallankumouksellisten armeijaksi, mutta myös sille oli vähintään yhtä tärkeää puolustaa Pietaria. Koska Saksan hyökkäystä pelättiin nyt yhä enemmän, Suomeen tuotiin uusia joukkoja niin, että 42 AK:n vahvuus oli elokuussa 1917 jo 52 000 miestä ja koko Suomessa n. 125 000 miestä. Vaikka Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden 31.12.1917, se ei siirtänytkään sotaväkeään pois, koska sota Saksan kanssa jatkui yhä. Venäjä ei näet edelleenkään luottanut maahan, jolla itsellä ei ollut sotavoimia eikä ehkä enää haluakaan taistella saksalaisia vastaan.

Tammikuussa 1918 sotilaita oli edelleen Suomessa n. 40 000. Lähtökäskyn venäläiset saivat vasta 3. maaliskuuta 1918 Valkovenäjän Brest-Litovskissa (nyk. Brest) solmitun rauhan jälkeen. Sota ei siihen loppunut, sillä Suomessa oli tammikuun lopussa 1918 käynnistynyt sisällissota, johon otti osaa myös osa maahan jääneistä venäläisistä sotilaista.

Myös saksalaiset rantautuivat Suomeen suomalaisten itsensä kutsumina. Ensin saksalaiset valtasivat Ahvenanmaan 5.3. ja 3.4.1918 yli 9000 saksalaista nousi R. von der Goltzin johtamana maihin Hankoon, siis linnoitettujen alueiden väliin. Sitten alkoi marssi kohti Helsinkiä, joka vallattiin 11.4. Saksalaisten ja Suomen punakaartin välisissä taisteluissa punaiset hävisivät. Seurasi puoli vuotta kestänyt saksalaisvalta. (27)

1980-luvun alussa Vesilahdessa heräsi ajatus entistää osa linnoitteista. Hurskasvuori tuli luonnollisesti ehdolle, koska se voisi toimia matkailureitti Klaus Kurjen tien yhtenä kohteena. Vuorelle oli olemassa myös loiva polku idän suunnasta. Myös pikkupoikien sotaleikkitanner parani huomattavasti.

Monen vaiheen jälkeen Keuruun pioneeripataljoonan opetusryhmä otti entistystehtävän vastaan everstiluutnantti Pertti Huttusen johdolla vuosina 1984-85. Oheiset kuvat kertovat työvaiheista. Entistyksiä on tehty myös Urjalassa ja Tervon Vallikankaalla.

Loinnoitustöiden suhde vuoden 1918 tapahtumiin

Linnoitustyöt olivat tarjonneet tuhansille työttömille ja muualla huonommin palkatuille mainion työpaikan, mutta kun työt loppuivat, sitä seurasi työttömyys - minkäänlaisia työttömyyskorvauksia ei tunnettu. Kun vielä inflaatio nosti hintoja ja elintarvikkeista oli muutoinkin pulaa, tyytymättömyys levisi etenkin työväestön keskuuteen. Kaiken kukkuraksi syntyi myös palkkakriisejä. Koska Venäjän hallituksella maaliskuun vallankumouksen vuoksi ei ollut Suomen rahaa, vallityömiesten palkkoja ei voitu maksaa. Niinpä eri paikkakuntien linnoitetyöntekijät kokoontuivat vaatimaan palkkaansa, minkä vuoksi Suomen senaatti ilmoitti maksavansa palkat Suomen valtion varoista. Jos työt jatkuvat, sotilasviranomaiset ilmoittivat palkan tulevan ruplissa mutta huomattavasti alennetulla kurssilla.

Ainakin linnoitetyöväki oli tottunut parin vuoden aikana normaalia parempaan palkkkaan. Ehkä tätä väkeä oli myös mukana, kun Tampereen ulkotyöväki halusi palkankorotusta. Siihen ei suostuttu, minkä vuoksi ulkotyöväki vangitsi Tampereen valtuuston kaupungintaloon tiistaina 4.12.1917 hyvin vaiherikkaan 21 tunnin ajaksi. Kiivaiden neuvottelujen tuloksena tilanne lopulta rauhoittui. Palkkoja korotettiin ainakin osalle työntekijöistä myöhemmin, mutta tilanne yleensä jäi kireäksi. (29)

Vaikka myös talojen torpparit, rengit ja piiat onnistuivat kesän 1917 maatyöväen lakolla nostamaan palkkojaan, todelliset reaaliansiot jäivät inflaation vuoksi aiempaa alemmalle tasolle. Lakon aikana myös Vesilahdessa tilanne alkoi kiristyä; maanviljelijät yrittivät saada rikkureita töihinsä, mutta toisaalta maatyöväki alkoi järjestäytyä työväenyhdistyksiin. Olivatko vallityöt yhtenä pohjana seuraavan kevään katastrofille? (30)

Yhdeksi syyksi vuosien 1917-1918 kapinointiin on nimetty juuri vallityöt, koska niiden vaikutuksen työväestöön katsottiin olleen negatiivinen. Edellä oli Tampereen yhteydessä jo S. Liljan näkemys vallitöistä. Sos.dem. kansanedustaja Väinö Merivirta kirjoitti vuonna 1918: "Nämä ainekset oppivat valistuksen ja työnhalun asemasta halveksimaan kaikkea, mikä kulki isänmaallisuuden, kansallisuuden ja suomalaisuuden nimellä, he näkivät esivallan pyhyydessä vain nagaikan ja oikeuden koskemattomuudessa kahleen vapaudelle. ... ja tämän luokan ’ansioksi’ luen myöskin suurimmaksi osaksi sen, että Suomen työväki kävi venäläisen sotilaan kanssa Suomen kansaa vastaan." 

Suomalaisen puolueen ja kokoomuksen kansanedustaja O.W. Louhivuori kirjoitti vuonna 1920: "'Vallityöt' olivat kuitenkin vielä vaarallisempia tässä suhteessa. Ensiksikin kenelläkään työläisellä ei ollut sitä tuntoa, että hän teki hyödyllistä työtä, vaan jokainen työskenteli tietäen, että työ oli aivan tarkoituksetonta sekä siitä syystä, että oli naurettavaa pelätä vihollisen hyökkäystä niiltä suunnilta, joita kohti varustukset suunnattiin, että myöskin siitä syystä että työläiset olivat tietävinään työn johdon teettävän näitä töitä vain siitä syystä, että ne tarjosivat tilaisuutta varastamiseen kruunulta. Ainoana tarkoituksena siis sekä työläiselle että työnjohtajalle oli saada päiväpalkka, työn tulos oli kummallekin yhdentekevä." (31)

Vallitöiden syyn ja tarkoituksen tiesivät todennäköisesti vain Pietarissa olevat Venäjän keisarin hallinto sekä sen sotilasjohto. Näistä seikoista ei luonnolllisestikaan saanut tihkua mitään tietoja alemmille portaille. Vallityöt olivat vain muuan pieni yksityiskohta jättiläismäisistä sotilaallisista varustautumistoimista. Töiden jälkivaikutuksista tuskin kannettiin mitään huolta. Kansalaisten keskuudessa vallitöiden seuraukset saattoivat olla lyhytaikaisesti edellä mainittujen kuvausten mukaisia, mutta kansan yleiseen moraaliseen tilanteeseen niillä ei voinut olla pysyvää vaikutusta. Osittain kyse lienee väärästä yleistyksestä; levottomin joskin kuuluvin porukka oli kooltaan varsin pieni. Vuosien 1917-1918 tapahtumille vallityöt tuskin olivat edes merkittävä syy.

Pirkanmaan osuus suurvallan puolustamisessa jäi siis lopulta lyhytaikaiseksi ja Tsaarin Venäjän suurvallan viime vaiheiden tapahtumasarjaksi. On vaikea sanoa, oliko puolustusjärjestelmällä haluttu vaikutus ja toimiko se ikään kuin pelotteena ja vakuutuksena sille, että saksalaiset eivät hyökänneet Venäjälle Suomen sisämaan kautta, kuten venäläiset olivat ilmeisesti olettaneet. Olisivatko saksalaiset ilman linnoitejärjestelmää tuhonneet Satakunnan ja Hämeen aluetta samoin kuin myöhemmin II maailmansodan jälkeen Lappia? Vuoteen 1917 asti koko Suomi oli saksalaisten näkökulmasta osa vihollismaata Venäjää. Myöhemmin tilanteet tietenkin muuttuivat ja kääntyivät useaankin otteeseen.

HUOM: Kaikki ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitteet ovat muinaismuistolain suojaamia. Niitä ei siis saa vahingoittaa, peittää eikä muuttaa. Myös entistyksiin tarvitaan lupa.

Hurskasvuori on ollut osa Vesilahden matkailureittiä Klaus Kurjen tietä. Keuruun pioneeripataljoonan evl Pertti Huttusen johdolla tekemät entistykset ovat olleet kiintoisa kohde lähihistoriasta.