|
Toisen vuosituhannen loppu -
liberaali suunnattomuus
1900-luvun loppu oli pitkälti kaiken entisen hajoamista ja haparoivaa sopeutumista syntyvään mekaanis-liberalistiseen markkinatalouteen. Yhteiskunnallista kuvaa hallitsee tapahtumien ja ilmiöiden paljous. Yksi oksa osoittaa sinne, toinen tänne - ja molemmat loppuvat hetken kuluttua. Onko ilmiön takana mitään ymmärrettävää? |
 |
Etenkin Lempäälästä voisi luetella suuren joukon 1900-luvun loppupuolella menestyneitä yrittäjiä ja teollisuuden edustajia, mutta arviointi on vaikeaa ja johtaa yllättäviin päätelmiin. Yrityksiä on tullut ja mennyt, ja on hyvin vaikeaa selvittää, mikä merkitys näillä yrityksillä on ollut paikalliseen elämänmenoon. Hyvin nopeasti mieleen nousee kysymys, että ovatko nämä aikoinaan komeat yritykset jättäneet sittenkään mitään merkittävää jälkikaikua paikkakunnilleen?
Yksityisiä suunnannäyttäjiksi pyrkiviä oli 1900-luvullakin tietenkin paljon, mutta niin oli erilaisia suuntiakin. Yhteiskunnallisen liikkuvuuden lisääntyminen ja globaalistuminen paikallistasollakin on tehnyt yksilöistä irrallisia. Irrallisuus on myös kääntänyt yksilöiden pyrkimykset sisään päin, vain oman edun suuntaan, mistä on seurannut se, että yhden pyrkimykset ovat kumonneet toisen pyrkimykset.
Sekä Lempäälässä että Vesilahdessa mutta etenkin Vesilahdessa tapahtui maaltamuutto Tampereelle ja muihin kaupunkeihin, joissa syntyi kaksi uutta valtatekijää; suuryritykset ja työväenluokka. Vain Lempäälässä työväestön osuus nousi merkittäväksi 1900-luvun kuluessa. Vesilahti oli pitkään omavaraista alkutuotantoaluetta. Suuriin liikekeskuksiin keskittyneet kaupan ja teollisuuden konsernit alkoivat määrätä tahdin. Työväestön korporaatiot, joiden päämajat ovat aina sijainneet muualla, olivat niiden vastapoolina ja huolehtivat työväestön eduista ja ajattelutavasta. Vesilahti ja Lempäälä pysyivät melko pitkään erossa tästä kaikesta, mutta lopulta raja-aidat poistuivat.
Markkinasysteemi kokonaisuudessaan pääsi tässä tilanteessa ohjaamaan itse itseään. Se otti ohjat käsiinsä ja tunkeutui kaikkialle. Tämä oli uutta ihmiskulttuurille. Ihmisyksilöiden tehtäväksi jäi vain integroitua järjestelmään sekä totella omalla kaventuvalla alueellaan yhä nopeammassa tempossa ilmaantuvia talouden jättiläisen kovia faktoja ja vaatimuksia. Kaikki moralistinen ohjailu nähtiin yhtäkkiä haitalliseksi vanhoillisuudeksi. Ukonilman tavoin raivoavalle globaalistumiselle piti vain kumartaa ja avata kaikki ovet - oli sitten kysymys Vesilahden syrjäkylästä tai Tokiosta. Tämäkään ilmiö ei tullut salaa. Jokainen ihmisyksilö on voinut kauhistella tapahtunutta muutosta, mutta mitään mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun hänelle ei ole jätetty. Yhden ihmiselämän aikana muutoksia on tapahtunut niin paljon kuin aiemmin vuosisatojen aikana. Ja niin nyt kuin aiemminkin on ilmaantunut tuomiopäivän pasuunan soittajia, joille kaikki uusi on ollut merkki tulevasta katastrofista.
Kirkko ja muutkin eettisistä periaatteista sisältönsä saaneet instituutiot menettivät kannatuksena. Etiikka ja eurot ovat toisensa pois sulkevia. Tyhjentyneitä kirkon penkkejä yritettiin epätoivoisesti täyttää kirkollisella sirkushuvilla. Aatteesta tuli kaiken muun ohella kauppatavaraa, jota markkinoitiin henkilökohtaisella mielihyvällä. Menestymisen mittariksi tuli henkilökohtainen varallisuus tai virka-asema. Tosin kummatkin on noteerattu yksilöille vain hetkeksi, minkä jälkeen yksilöt ovat joutaneet hylkiöiksi. Kunnat ja valtio ottivat hädissään ja vallan menetyksen pelossa niin paljon tehtäviä, että ne menettivät lopulta hallintokykynsä ja antautuivat markkinoiden perässä laahustaviksi kadunlakaisijoiksi.
Ehkä tämäkään ei ole uutta. Historiassa on lukuisia vaiheita, joissa elämä on muuttunut sameaksi velliksi, josta ei ole seurannut oikeastaan mitään ihmeellistä - ei ainakaan maailmanloppua. Uutta on sen sijaan nykyisen ilmiön globaalisuus. Nykyinen tila ei ole ominaista vain Vesilahdelle tai Lempäälälle tai Pirkanmaalle, vaan ainakin koko läntinen maailma on kokenut samanlaisen sosiaalisen muutoksen. Vanha yhteisöllisyys on kadonnut ja tilalle on tullut uudenlainen yksilöllisyys tai jopa yksilökeskeisyys. Zygmunt Baumanin mukaan yhteiskunnat ovat sulaneet ja notkistuneet tartuntakelvottomiksi. Suunnan osoittajalla ei ole enää ketään jolle osoittaisi eikä mitään mitä osoittaisi. Ajatuksen löytäjä huutaa tyhjälle salille! Kaikesta vaikuttamisesta ja kritiikistä on tullut hampaatonta - tai ei ole mitä purra. Yksilö joutuu rakentamaan itsensä sisälle oman pienen yhteiskuntansa ja puolustautumaan raivoisasti toisia yksilöitä vastaan. Tässä tilanteessa maailmanparannuksen viehätys haalistuu.
Globaalistuneessa markkinataloudessa merkitseviä tekijöitä ovat vain massat ja massaliikkeet. Pieni on voinut olla joidenkin ihanteita vaalivien mielestä kaunista, mutta elefantit ovat kävelleet pienten ylitse. Nyt jos koskaan huudetaan demokratian perään, mutta sekin merkitsee käytännössä vain yhä suurempien ja suurempien massailmiöiden valtaa toisten massailmiöiden ylitse. Milloin mistäkin asiasta pitäisi äänestää ja ilmoittaa totuus määrällisenä suhteena - "totuus" on siis menettänyt laadun ja rakenteen. Vain miljoonat voivat olla oikeassa.
1900-luvun lopulla on ollut vain yksi suunnan osoittaja: rahallinen tuotto, jolle kaikki muu on alisteista. Tämä ilmiö tuli liberalistisen markkinatalouden mukana; omistaja teetti mitä tahansa, jotta saisi rahaa, ja työntekijä teki mitä tahansa, jotta saisi rahaa. Sekä omistaja että työn tekijä vieraantuivat työn alkuperäisestä tarkoituksesta ja sisällöstä. Työn teosta ja työn tuloksesta tuli vastenmielinen väline välttämättömän rahan ansaintaan. Jos jokin toiminto on tuottanut hiemankin enemmän suhteessa toiseen, suuntaa on muutettu silläkin uhalla, että sadat tai tuhannet ihmisyksilöt ovat joutuneet henkilökohtaiseen katastrofiin. Jos rahallinen tuotto on kasvanut huonontamalla tuotetta, näin on surutta tehty.
Aiemmin rahalla oli merkitystä vain tehtaan omistajalle ja työtänsä myyvälle tehtaan työläiselle. Nyt tämä väkevä suunnan osoittaja majailee saman aikaisesti kaikissa maailman kolkissa; myös Rämsöössä, Riehussa, Narvassa, Kuljussa, Kelhossa, Lempoisissa, Marjamäessä jne. Toisin sanoen jokaisen yksilön ja yhteisön tiedostettu tai tiedostamaton tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon rahallista tuottoa. Puhtaimmillaan saatu raha sijoitetaan sitten tuottamaan lisää rahaa. Aiemmin mittayksikköä vailla olleet palvelutkin on tehty rahayksiköllä mitattaviksi; palvelun tulos on voitava ainakin teoriassa vaihtaa siksi rahasummaksi, jonka suuruiseksi palvelun arvo on ilmoitettu.
Tässä vaiheessa on syytä hetkeksi palata aiempaan ja kysyä, miten paljon rahallinen tuotto merkitsi niille suunnan osoittajille, jotka ansaitsivat maininnan ennen 1900-luvun loppupuolta? On selvää, että toiminnasta saadulla tuotolla on ollut aina merkityksensä, mutta koskaan aikaisemmin tavoitteena ei ole ollut pelkkä ja puhdas raha. Tai jos on ollutkin, operaatio on ollut tuhoon tuomittu, koska julkinen mielipide, jolle kristillisyys on ollut syvimpänä sisältönä, ei ole sellaista voinut hyväksyä. Konkreettinen hyödyke tai palvelus on ollut ilman muuta tavoitteena. Jokainen vanhan maailman vaikuttaja onkin toiminut tai uskonut toimineensa hyveen, moraalin ja yhteisönsä edun nimissä. Tätä velvoitetta ei enää ole.
Silloin tällöin ja jossakin yhtäkkiä kuitenkin ilmaantuu joillekin yksilöille mahdollisuus nousta ja nostaa mukanaan yhteiskuntansa uudelle tasolle. Tämä yksilö osoittaa vallitsevan käytännön järjettömyyden ja vie joukot uuteen suuntaan - näin se on tapahtunut historiassa lukemattomia kertoja. Liberaali markkinatalouskin on vain yhteiskunnallisen toiminnan ilmenemisen muoto, historiallinen vaihe, ehkä nimenomaan vain välivaihe, taitekohta. Jotakin se hakee, johonkin se pyrkii ja jotakin siitä seuraa. Me olemme kuitenkin vielä liian vähän sitä nähneet, jotta tietäisimme vastauksia.
© Yrjö Punkari, 2003-2013
Lähteet:
- Aaltio, E.A.:
Internet: Markkulan suku: http://suvut.genealogia.fi/markkula/public_files/8_sukupolvea/markkula_8_polvea_2010-04-10.html (luettu 19.4.2011)