Osa näkyy selvästi, osa vain häämöttää, osa on muuttunut ja osa on kokonaan hävinnyt!
Tämä artikkeli kertoo kuvin ja sanoin maisemien muutoksista Narvan Impeleen ja Toivolan Pohjankodan välillä eli juuri sillä suositulla välillä, jota vesilahtelaiset kuntoilijat ovat hiihtäneet jo vuosikymmeniä. Matka on tietenkin tullut tutuksi, mutta entä matkanvarren historia?
Pääosa alla olevista kuvista on otettu ladulta tai sen tuntumasta keväällä 2023, mutta mukana on vertailun vuoksi myös joitakin vanhempia kuvia. Tiedot on koottu useista haastatteluista, artikkeleista, kirjoista ja muista lähteistä. Enin osa tiedoista on saatu Sorvalan Senioreiden kokoontumisista vuosina 2018-2023. Tekstin lopussa on lähdeluettelo sekä kartta vuodelta 1909, johon on merkitty alueen asuntojen nimet.
Teksti ja uudet kuvat: Yrjö Punkari, 2023
Tässä kuvassa on vertailun vuoksi Hurskasvuoren länsirinteen kalliolta otettu kuva oletettavasti 1930-luvulta. Poukka näkyy nyt kuvan oikeassa reunassa. Keskellä sen sijaan on 1950-luvun alussa hävitetty rakennus, jossa asui kraatari Laakson perhe. Poukan heinäntekoa katselee kuvassa iäkäs Matilda Laakso (1860-1949) eli Nyppylämäen Tilta, joka aikoinaan tunnettiin hyvin monitaitoisena joskin kielevänä palvelijana. Valokuvan taustalla ei ole muslimien minareetti vaan sähköyhtiön muuntajakoppi, josta sähkölinjat lähtivät Narvan ympäristön asumuksiin. Mäkeä kutsuttiin pitkään Muuntajamäeksi. Nykyinen tie kaartaa Laakson Tiltan pirtin ja Poukan ladon välistä kohti Muuntajamäkeä, johon tehtiin syvä leikkaus.
Jos hiihtoretki alkaa joko Impeleeltä tai levähdyspaikalta, niin lounaan suunnassa näkyy ensin Jalosen sinivihreä asunto. Se on ollut suvulla koko ajan eli 1940-luvun lopulta lähtien. Kauempana siintää taksinkuljettaja Tauno Tannin aikoinaan rakentama talo.
Jalosen kohdalla on kuitenkin ollut jo aiemmin asunto. Se on kuulunut Karlssonille, samoin rinteessä näkyvä ulkorakennus. Kuva lienee 1920-30-luvuilta. Karlssonin asunto ei kuitenkaan ole hävinnyt, vaan se on siirretty Ihkamäkeen Vikmannin itäpuolelle. Rakennusta on siellä jonkun verran muunneltu ja maalattu. Ennen rakennusten siirtäminen oli yleistä. Kuvan karja kuulunee Poukalle.
Kun levähdysalueelta ollaan juuri lähdetty ja katsellaan vasemmalle kohti Hurskasvuorta, näköpiirissä on vain puita ja pensaita. Hyvällä paikalla rinteessä oli kuitenkin 1960-luvulle asti Pourun kuuluisa torppa Rajala. Torpan rakentaja oli suutari ja Pourun muonamies Taavetti Rajala eli David Ketola (1837-1915), jonka vaimo oli Marjaana Ali-Pasti (1838-1922). Taavetti opetti tyttärensä Martta Vikmanin ja Miina Ketolan lukemaan; tyttäristä tuli tunnettuja kraatareita. Seuraavaksi pirtissä asui Poukan palvelusmiehen Hugo Mäkisen perhe. Sen jälkeen Rajalassa asui Aaro Jalosen perhe, sitten Tammisen perhe ja lopulta suutari ja posetiivinsoittaja Viljami Sundgren. Kuvan pikkupoika on Aarne Jalonen. Rakennuksessa oli vain yksi lämmitettävä huone (pirtti), ja rakennuksen itäpäässä eli sisäänkäynnin takana oli vain iso lautarakenteinen eteistila. Rajalakaan ei ole hävinnyt, vaan sen osti Risto Paloviita ja kokosi kesäasunnoksi Koivistalhon kulmalle. Peltoa, jota juuri tässä kuljetaan, on sanottu Uunimoisioksi, sillä pellon reunassa oli joskus ollut ulkouuni.
Kun Toivolan tienhaaran lähestyessä ladulta katsotaan oikealle eli etelään, niin nähdään ensinnäkin kallion kumpare, jonka rinteellä on yhä nähtävissä Havulinnan maatilan päärakennuksen perusta. Havulinnassa asui Johan Arvid Ropon (ent. Jaakola, 1852-1942) perhe vuodesta 1903 lähtien, mutta uusjaossa 1930-luvulla Havulinna siirtyi nykyiselle paikalleen Kovistalhontien varteen. Juho Roppo oli parikin kertaa aviossa; 1. Hilma Aatamintytär Roppo (1860-1893) - viisi lasta ja 2. Hilja Matilda Kukkola (1874-1946) - 6 lasta. Lapsia oli siis yhteensä 11. Laajaksi kasvaneen suvun sukunimi Roppo tuli siis ensimmäisen puolison mukaan.
Kuvan kumpareen oikealla puolella oli Olga Niemisen muistin mukaan Kalle Koskisen pienehkö töröpirtti; siitä Kalle muutti Ihkamäkeen; veikö pirtin mukanaan, siitä ei ole tietoa. Välittömästi kuvan vasemmalla puolella sijaitsi seppä Kaarle Konstantin Lindroosin (ent. Högvall, 1854-1898) asunto; paja oli tien toisella puolella. Kallen vaimo oli Emma Karolina Engbäck (1854-1908). Lindroosit muuttivat jo 1900-luvun alussa Linnamaahan, jossa heillä oli 11 lasta. Myös tästä suvusta on tullut varsin laaja. Kuvan ympäristössä on kuitenkin voinut olla vuosisatojen varrella monta muutakin asuntoa. Joskus 1700-luvulla tontilla oli suuri ja rikas Tannin maatila, jonka porttikin oli kuulemma malmia. Kun perhe oli menossa joulukirkkoon, poika kysyi isältään: "Voiko meistä tulla koskaan köyhiä?" Isä vastasi vain, että "Mikäs juurtuneen pajun hävittää". Paluumatkalla saatiin havaita, että asunto oli palanut. Havulinnan muutettua alueen maat tulivat Poukan omistukseen. Toisen maailmansodan jälkeen jotkut muistivat 1910-luvun suunnitelman, että mäellehän piti tulla kivikirkko - se ei toteutunut. Vuonna 1949 Vilho Punkarin perhe rakensi tontille kuvassa näkyvän rintamasmiestalon; tontin nimeksi tuli nyt Havukallio.
Kun matkaa jatketaan Punkalaitumentielle asti, oikealla näkyy alun perin matkasaarnaaja Adolf Selinin (s. 1846) rakentama pirtti. Selinit vaihtoivat myöhemmin nimensä Soinnuksi. Arvo Sointu oli pitkään Narvan Tuotannon myymälänhoitajana ja myöhemmin myös Säästöpankin hoitaja. Kun Otto ja Maija Wirtanen tulivat Tampereelta takaisin Vesilahteen, he ostivat Selinin pirtin ja alkoivat kunnostaa sitä. Vuorauslaudat saatiin uppotukeista ja Kostialan laiturin puista. Otto Wirtanen (1890-1978) tunnettiin kalastajana ja Maija kutojana. Pirtin vasemmalla puolella oli aikoinaan hyvin vaarallinan mutka ja mäki, jossa tapahtui useita onnettomuuksia. Mutka tunnettiin yleisesti nimellä Sukka-Maijan mutka.
Kun tie on ylitetty, nähdään jo ikänsäkin puolesta suojeltu Ärölän mänty. Se oli ollut kuvan kaltainen jo 1800-luvun lopussa. Näin ovat sanoneet ne, jotka ovat nähneet männyn jo 1800-luvun lopussa. Viime vuosina männystä on myrskyissä katkennut monta isoa oksaa, mutta mänty on kuin entisensä. Männyllä oli joskus ollut myös tärkeä tehtävänsä; se oli ollut portin toinen pylväs. Rungon eteläosaan oli veistetty tasainen lape ja siihen oli hakattu portin kiinnitysrauta. Veistoskohta ja rauta ovat yhä nähtävillä. Mänty ei yleensä pienistä kolhuista piittaa. Männyn kohdalta lähti 1900-luvun alkupuolella kärrytie kohti Puskan suon pohjoispäätä, Toivolan alkuperäiseen kylään. Portti tarvittiin tämän kulkutien päähän. Aidat ja portit ympäröivät karjan laitumia. Kärrytiestä ei ole enää mitään jäljellä.
Männyn jälkeen vasemmalla puolella näkyy päätien ja Hurskasvuoren välissä alun perin Narvan sahan työnjohtajan ja koneenkäyttäjän Jussi Pentin rakennuttama asunto. Se oli pitkään Pentin suvulla, mutta myytiin sen jälkeen Väinö Mäkiselle. Myöhemmin rakennuksessa on ollut useita perheitä. Rakennuksen oikealla puolella sijaitsi 1900-luvun alkupuolella Salosen asunto. Kun Salosen Miina oli kuuntelemassa Kipparissa kylän ensimmäisiin kuulunutta radiota, hän sanoi: "On se ihmeellinen toosa, kun osaa saarnata kuin pappi, eikä kaikki papit niin hyvin osaakaan."
Ärölä kuuluu Toivolan vanhimpiin maatiloihin, joita olivat 1540-luvulla Ärölä, Råttala ja Puska. Råttala (myös Rättälä tai Rottala) jakaantui 1700-luvulla Annalaksi ja Mikkolaksi. Matti Puska mainitaan 1558, mutta myöhemmästä historiasta on jäljellä vain nimi Puskan suo. Hiihtolatu kulkee Ärölän maita yli kilometrin matkan. Vuonna 1900 Anshelm Ärölä (1872-1923) osti Annalan ja 1907 Mikkolan. Anshelm kuitenkin myi Ärölän veljelleen Esa Ärölälle (1876-1959) eli nykyisen suvun esi-isälle. Alun perin Ärölä oli sijainnut Annalan ja Mikkolan tavoin Toivolan keskiaikaisessa kylässä melko lähellä Toivolanjokea, Koivistalhontien varressa. Isossajaossa Ärölä siirtyi nykyiselle paikalleen, Mikkola nykyisen Havulinnan kohdalle ja Annala osin Krääkkiöön. Vuonna 1880 Arölän navetta ja päärakennus paloivat. Kummatkin rakennettiin uudellen, mutta päärakennus vähän kauemmaksi tiestä. Sisällissodan tuhopoltot hävittivät uudelleen Ärölän rakennukset 1918 saunaa lukuun ottamatta.
Puskan suo lienee ollut Puskan talon vetinen suo- ja niittyalue. Nimi on säilynyt 1500-luvulta asti. Suon yli on karttojen mukaan ollut jonkinlainen kulkuväylä jo 1700-luvulla, mutta vielä 1950-luvun kevät- ja tulva-aikoina suo ja tie olivat aina veden peitossa. Silloin Koivistalhoon kuljettiin joko Ihkamäen, Huhkamon tai Kaussinmäen kautta. Tulvia aiheuttivat Pyhäjärven säännöstelyn puutteet. Nestori Pyhälä (Laakso, 1877-1942) teki suoalueelle, joka kuului hänen kunnossapidettäväkseen, puisen sillan lyömällä tueksi tolppia; niitä routa yhä nostaa esiin. Suoalueen viljelyä jatkettiin 1980-luvulle asti, mutta se edellytti hyviä ojia ja veden pumppaamista tien toiselle puolelle Toivolan jokeen. Lopulta suo istutettiin koivulle, ja ainakin kuvan perusteella alue on jonkun ajan kuluttua kuusikkoa. Suoalueen koivikon koillisosaan on jäänyt näkymättömiin Tervasaari, jossa ehkä tervattiin veneitä tai jossa oli tervakukkia.
Koivikon keskeltä ilmaantuu Koivistalhontie, joka vie tietenkin Koivistalhon kulmille ja Etelä-Toivolaan. Kuvan vasemmassa reunassa on ollut Ärölän lato. Laajan maaalueen omistajina olivat alun perin maatilat useista maarekisterikylistä; näitä olivat Toivola, Kostiala, Narva, Suomela, Alholahti, Korpiniemi, Iloinen, Sakoinen ja Rautiala. Kun näiden kylien maatilojen kaikille pojille ei enää riittänyt tilaa omalta tontilta, he saivat torpan paikkoja näiltä seuduilta. Lopulta Koivistalhon kylässä oli niin paljon väkeä, että Pyhälän rakennukseen varattiin huoneita omaa koulua varten. Muuttosuunta kuitenkin kääntyi 1960-luvulla kohti kaupunkeja, ja väki alkoi vähentyä. Kuvassa näkyvän mäen päällä oli aikoinaan heti kaksi torppaa; ensin Vastamäki tien oikealla puolella ja sitten vähän kauempana Toivo tien vasemmalla puolella. Vastamäki on kadonnut, mutta Toivo siirrettiin Koivistalhon Kolkkalaan. Vastamäestä on jäljellä hajonnut kellari.
Latu jatkaa Koivistalhon tien jälkeen vielä pitkän matkaaToivolan lammin ja koivulle istutettujen peltojen eteläpuolella. Kuvan pellot ovat Ärölän ja kauempana Havulinnan. Lammi oli 1960-luvulle asti hyvä kalapaikka, mutta nyt se on kasvamassa umpeen. Siitä on tulossa lintujärvi; kurkien ja joutsenten äänet ovat tuttuja keväällä.
Jos katselee koivikon lävitse vasemmalle, joissakin kohdissa lammin toiselta puolelta puiden oksien raosta häämöttää punainen rakennus. Se on kuulunut alun perin Alho-laivan konemestarille Juho Asikaiselle (1876-1950), joka tunnettiin myös meijerin koneenkäyttäjänä ja taitavana seppänä. Juhon vaimo oli Olga Aleksandra Keskinen (1875-1918). Nykyään asunto ei kuulu enää Asikaisen suvulle. Joko samalla paikalla tai lähistöllä oli ollut vielä 1800-luvulla Toivolan ruodun sotilaan Stoltin asumus. Asikaisen taakse jää August Niemisen suuren perheen asunto.
Koskela on hyvin vanha asunnon paikka, ja rakennuksiakin on eri aikakausilta. Talkoilla tehty navetta on uusin. Vanhimmista asukkaista on muistettu vain Nisulat (1930-l). Sen jälkeen Hugo Mäkisen (1894-1961) perhe sai Koskelan Poukalta palkkioksi pitkästä rengin työstä. Hugon vaimo oli Amanda Sabina Ketola (1895-1930) Nykyään tontti kuuluu Havulinnaan. Nimi Koskela viittaa koskeen, ja kuvan rakennuksen takana virtaakin keväisin kuohuva koski. Puron saa vetensä Koivistalhon laajoilta alueilta sekä Isolta Mälittyjärveltä. Koskelan eteläpuolella (oikealla) puro laskee Huhkamonkolun jyrkkää rinnettä; voimakas solina kuuluu, mutta mitään ei näy. Puro on vuosituhansien kuluessa kalvanut väylänsä jonnekin kolun kivien alle. Kuohuva koski syntyy vasta alhaalla, kun puro tulee esiin kivien alta. Kolun varrella on harvinaisia kasveja. Puron yläosassa, koskensieraimessa on ollut 1900-luvun alkupuolelle asti Ärölän, Annalan ja Mikkolan pieni jalkamylly, Huhkamon mylly. Vesi ei kuitenkaan tahtonut sille riittää, joten mylly oli kovin hidas. Myllyn lienee rakentanut Akseli Mattila, joka toimi myös myllärinä. Lopulta mylly purettiin ja sen rakennus siirrettiin Johanna ja Kalle Koskisen asunnoksi (Havukallion länsilaidalle vai Ihkamäkeen?).
Heti kun päästään aukealta metsän suojaan, kannattaa katsoa oikealle. Siellä häämöttää pari sataa metriä pitkän Patakallion jyrkänteen alkupää. Jyrkänne on syntynyt miljoonia vuosia sitten kallioperän jännitysten repeydyttyä. Vastaavia ja samassa suunnassa olevia repeämiä on Vesilahdessa useita; pystysuora seinämä osoittaa yleensä koilliseen. Lähin jyrkänne on Lehmojankallio kilometrin päässä. Patakallion jyrkänteen kaakkoispuolelle on vuoden 1909 karttaan merkitty asumus, mutta se on toistaiseksi tuntematon. Myöhemmistä kartoista asumus puuttuu. Jossakin siellä suunnallla pitäisi olla myös Ämmänniitty (EA 185).
Peltomäen asuinpaikka lienee myös melkoisen vanha, sillä paikalla kerrotaan asustaneen Matti-nimisen sepän, jota kutsuttiin nimellä Sataparta (VH 140, EA 185). Ehkä omistajalla oli ollut tuuhea parta. Myöhemmin tontin omistajina olivat Hugo Paavali Peltomäki (1893-1960) ja Olga Vilhelmiina Hellsten (1888-1964). Hugo oli aikaansaava hevosmies, joka rahtasi tukkeja sekä kynti ja muokkasi hevosettomien ihmisten peltoja ja perunamaita - toisinaan kahdellakin hevosella. Hugo oli myös innokas kalastaja. Myös pojat Heikki ja Eino tulivat kuuluisiksi vaihdettuaan sotien jälkeen hevoset kuorma-autoon (GMC, Ford-Thames jne). Kuorma-autoilla, joita oli vasta muutamia Vesilahdessa, kuljetettiin halkoja, klapeja, soraa, monenlaisia esineitä ja lavan vanerihytissä ihmisiä (20-30 h).
Vastapäätä Peltomäkeä ladun oikealla puolelle eli etelässä on ahde nimeltään Kaussinmäki. Kaussinvuori jää kuvan vasemmalle puolelle. Vuorialue jatkuu oikeastaan vielä pari kilometriä Onkemäelle asti. Kaussinmääessä on hyvin vanha polku tai hevoskauden kärrytie. Siinä on yleensä myös hiihtolatu, mutta kenenkään tavallisen hiihtoharrastajan ei ole syytä kuuna kulloisena laskea sitä; ahde on paljon jyrkempi, kuin mitä kuva antaa ymmärtää. Nopeus kiihtyy äkkiä vain nuorten hurjapäiden hallittavaksi. Mäki on hevosellekin paha, mutta kerran se on ajettu jopa autolla. Eero ja Reino Jakovuorella oli henkilöauto Mosse, ja veljekset päättivät lähteä sillä Haapasiin kylään Kaussinmäen kautta - pyysivät vielä isänsä August Jakovuoren mukaan. Matka lienee ollut seikkailu! Lopulta Mosse juuttui sillan kohdalle notkoon.
Peltomäestä satakunta metriä Haapaseen päin on pieni punainen pirtti, jolla on erikoinen historiansa. Pirtti sijaitsi alkujaan Mäkitalon navetan takana ja siinä asui kyläläisten hyvin tuntema Paha-Maija eli Maija Kaisa Riihimäki (os. Lähteenmäki, 1851-1929). Maijan mies oli Johan Kustaa Riihimäki (1819-?). Thilda (1881) ja Karl (1884) olivat heidän lapsiaan, ja heistäkin kyläläisillä on jokin muisto. Pojat olivat leikkuupellolla joskus heittäneet Maijaa sirpillä niin, että häneltä oli katkennut nilkasta jänteitä. Sen vuoksi Maija ontui ikänsä. Paha-Maija -nimen syntyyn on kaksikin tarinaa. Sylvia Mäkelä muisteli, että Maija oli laulanut jotakin uutta laulua. Joku oli sanonut, että "Mistä sen toi paha Maijakin jo osaa?" Joidenkin mielestä Maija oli iltamiin mennessä varomattomasti sanonut itsestään, että "Kaikki tänne nyt tullee, kun on toi paha Maijakin tullut!". Viimeistään silloin Maija sai liikanimensä. Nilkkaongelmansa vuoksi Maijalla oli vaikeuksia osallistua normaaliin työhön. Elannokseen Maija teki hyviä luutia ja vispilöitä, karstasi villoja sekä kehräsi. Ehkä nämä eivät riittäneet, sillä Maijalla oli tapana myös kerjätä ja näpistellä pikkuesineitä. Susi oli syönyt joskus Maijan hevosen Haaviston lähellä; sitä paikkaa Maija pelkäsi.
Kun Maija oli kuollut 1929, Mäkitalon Matti siirsi hänen pirttinsä vuonna 1932 nykyiselle paikalleen lähelle Peltomäkeä. Silloin pieneen pirttiin tuli suutari Otto Koskinen (1902-1956) ja toimi siinä 1950-luvulle asti. Otto teki komeita nahkasaappaita, joiden ompelemiseen Otto käytti Singer-ompelukonettaan. Sota-aikana kaikesta oli puutetta, kaikki kenkärajatkin vietiin suutarille korjattaviksi. Kerran Otto laittoi asiakkaan kumiteräsaappaisiin uudet varret. Asiakas kysyi, että "Pitääkö nämä varmasti vettä?" Otto vastasi: "On kai ämpäreitäkin, ettei tarvi saappailla vettä kantaa." Myös Otto ontui, sillä hänellä oli puujalka. Kerrotaan, että Otto olisi saanut ison kiven päälleen Nälkäniemen suoran tietyömaalla. Saunassa Otto kävi Haapasissa, Peltomäessä ja Mäkitalossa. Oton sisko Johanna (s. 1885) oli suutari Nestori Tomman (s. 1889) puoliso. Oton veli oli Kalle Koskinen (1880-1963), joka asui Vikmanin takana Ihkamäessä. Otto Koskisen kuoltua (1956) pirtin osti Matti Mäkelä (Mäkitalo), jolloin pirttiin tuli vielä uusi asukas.
Kun pääsee avoimilta pelloilta hieman ylemmäksi, vastaan tulee rakennus, jonka alun perin teetti tunnettu radio- ja TV-korjaaja Urho Mäkelä. Urho oli lapsena sairastamastaan poliosta huolimatta varsin monitaitoinen ammattilainen ja osallistui useiden yhteisöjen toimintaan. Rakennus, jota on jonkun verran laajennettu, on edelleen suvulla (nyt Korkeakoski -nimellä). Likimain samalla paikalla oli 1920-luvulle asti Akseli Mattilan (1837-1907) perheelleen rakentama asunto - savupirtti. Akselin vaimo oli pitäjänkokki Vilhelmiina Juhontytär (1838-1925) Nälkäniemen Mäkelän torpasta. Tytär Emilia Josefiina (1872-1939) avioitui naapurin Kalle Haapasen (1875-1959) kanssa. Mattilan suku muutti kuitenkin Perniöön. Siellä sukua jatkoivat Akselin poika Oskari Albinus Mattila (1880-1968), tämän poika oli Eino ja tämän poika Erkki. Maailmankuulu sopraano Karita Mattila on Erkin tytär. Kun Mattilan pirtti purettiin, sen hirret otettiin Mäkitalon pirtin seiniin. Mattilan navetta sijaitsi Leipäsaralla hieman Haapaselle päin ja sen kivijalka on edelleen näkyvissä.
Ladun vasemmalla puolella häämöttää Mäkitalon rakennusten kattoja. Talon rakensi vuonna 1924 Kostialan Yli-Mäkelän poika Matti Mäkelä (1899-1976). Hirret saatiin Mattilan talosta (Visamäestä). Nimen talolle hän keksi yksinkertaisesti vain siitä, että talo on etelään viettävän mäen sivussa. Mäkitalon on lohkaistu Veston maasta 1923. Matti oli monitaitoinen rakennusmies ja myös muurari Jussi Sarkosen jälkeen. Mäkitalon emäntä oli Sylvia Mäkelä os. Vesto (1904-1994), joka tuli tunnetuksi mm. Vesilahden kansallispuvun, Vesilahden Kotiseutumuseon ja Narvan Markkinoiden puuhaihmisenä. Myös Matti osallistui talkoisiin mm. sorvaamalla Sylvia Mäkelän idean mukaisia ja markkinoiden tunnukseksi otettuja puupuntareita. Matti Mäkeä tunnettiin myös viulistina, ja pojista Urho soitti haitaria ja rakennusmies Antti (1924-2005) sahaa, mandoliinia tai huuliharppua. Urho Mäkelä (1926-1985) perusti radio- ja TV-korjaamon. Urhon televisio kuului Vesilahden ensimmäisiin, ja sen vuoksi Mäkitalon pirtti täyttyi muutaman vuoden ajaksi uteliaista TV:n katsojista. Sähköä tuottava tuulimoottori mm. akkujen lataukseen rakennettiin Mäkitaloon jo ennen vuotta 1951, jolloin taloon tuli tavanomainen sähkö.
Keskinen häämöttää ladulle varsin heikosti; rakennusta ei ehkä havaitse, ellei varta vasten katsele etuvasemmalle kohti metsää. Keskinen ei ole kovin vanha, sillä Paavo Nieminen (s. 1898) rakensi sen 1947. Paavon ja Tyynen (s. 1908) poika on Martti. Tontti on erotettu Salosesta. Myöhemmin rakennuksessa asui Selma ja Vihtori Niemisen poika Erkki Nieminen (1921-2011). Erkki kuului siihen vesilahtelaisten rakennusmiesten ryhmään, jotka tunnettu kirjailija Kalle Päätalo oli ottanut rakennusporukkaansa. Rakennusmiehet olivat Aaro Jakovuori, Kalle Järvinen, Antti Mäkelä, Erkki Nieminen ja Kalle Takku (satunnaisesti oli myös muita vesilahtelaisia). Päätalo rakensi tämän ryhmän jäsenten kanssa mm. Vesilahden kirkonkylän kansakoulun, Koskenkylän Osuuspankin sekä Koskenkylän Tuotannon. Pääosan ajasta ryhmä ilmeisesti työskenteli Tampereella. Eikä tässä vielä kaikki. Kun Päätalo luonnollisesti ystävystyi ryhmän jäsenten kanssa, hän teki heistä romaaniensa henkilöiden esikuvia, näin mm. romaanissa Ihmisiä telineillä. Vesilahtelaiset eivät tietenkään esiinny omilla nimillään vaan joko hieman tai täysin muutetuilla nimillä. Keskisen omistaa nykyään Teuvo Heinävä.
Viraanojan varrella on ollut kolme Lamminpohjaa; Salosen Lamminpohja, Peltosen Lamminpohja ja Laineen Lamminpohja. Nyt kuvassa on Salosen Lamminpohja, joka on rakennettu 1958, mutta tätä ennen paikalla on ollut vanhempi rakennus. Vain vanha navetta on jäänyt jäljelle. Jossakin vaiheessa salama sytytti Salosen puimaladon, jossa tuhoutui myös uudehko puimakone. Salosella asuivat 1900-luvun alkupuolella Marjaana ja Antti Salonen, joiden ainoa lapsi kuoli pienenä. Salosen tontilla on harvinainen nimi Makkaralho. Varsinainen Makkaralho oli ollut Kostialan Ali-Mäkelän torppa, mutta kun se aikanaan hävisi, peltoaluetta Kankaisen ja Alholan välillä on sanottu Makkaralhoksi. Ehkä tästä johtuen pellon poikki kulkevaa puroa on sanottu Makkaralhon ojaksi.
Ylä-Narvantieltä kotoisin ollut Vihtori Nieminen (1884-1960) oli halkometsässä jossakin lähistöllä ja piti kortteeria talven Salosella. Vanha pari halusi Vihtorin jäämään hoitamaan heitä ja saisi palkkioksi Salosen. Näin tapahtui, ja Niemisen Vihtoria kutsuttiin jatkossa toisinaan Salosen Vihtoriksi. Puoliso oli Selma Kaarlentytär (1892-1968), ja perheessä oli kolme lasta, Maija (1926), Antti (1927) ja Erkki (1929). Vihtorin jälkeen Antti jäi Saloseen. Myös Selman sisko Olga Nieminen asui vanhemmiten Salosella. Olga palveli useissa Narvan taloissa, mm. Ameella ja Havulinnassa. Lisäksi Olga toimi useiden iäkkäiden pakkkakuntalaisten hoitajana ja usein myös saattohoitajana. Salonen on edelleen suvun omistuksessa.
Keskimmäistä Lamminpohjaa on sanottu aikaisemmin Siinan Lamminpohjaksi tai Pohjalammiksi. Tontilla on voinut olla aikoinaan useitakin rakennuksia, mutta nykyisen rakentajana on ollut Eetu Lehtimäki (Kivistön Eetu) ja vaimonsa Eila. Heidän jälkeensä rakennukseen tulivat Hanna ja Emil Peltonen; lapsia olivat Taimi, Uuno ja Väinö. Uuno jäi taloa pitämään. Tätä Lamminpohjaa onkin sanottu nykypäiään asti Peltoseksi, mutta nykyinen omistaja on Sirén. Peltosen tieoikeus kulki aikaisemmin Jakovuoren suuntaan, mutta nyt Haapaseen.
Myös Peltosen Lamminpohja asukkaineen on joutunut kirjailijan henkilöiden esikuvaksi. Reilun kahden kilometrin päässä Nälkäniemessä sijaitsi vilkkaan pikkujojan Atte Mäkelän (1855-1917) koti. Lähiseudun väki tuli luonnollisesti tutuksi. Atesta tuli kuuluisa kirkonmies ja kirjailija nimellä Gustaf Adolf Heman, joka kirjoitti mm. novelleja ja otti aiheensa tietenkin lähipiiristään; hän käytti nimimerkkiä KAH. Lamminpohja muuttui Pohjalammiksi ja siellä Hemanin kirjan mukaan asui (ennen vuotta 1885) rikkiviisas Pohjalammin Matti vaimonsa Kreetan ja tyttärensä Esterin kanssa. Sekä Hemanin koti Mäkelä että Lamminpohja olivat Rautialan torppia. Novellissaan Kysymysmerkkejä Heman - nimellä Kustaa - käy viemässä Pohjalammiin taksvärkkisanaa. Vierailuja tapahtui sekä novellissa että varmasti myös todellisuudesakin kumpaankin suuntaan. 1900-luvun alussa Hemanin kirjoja luettiin ahkerasti, ja paikkakunnalla tiedettiin, ketkä olivat olleet Hemanin kirjojen henkilöiden esikuvia. Novelleissaan Heman kuvaa aitoa vesilahtelaista 1800-luvun kulttuuria.
Laukon kartanon tunnettu ja toimelias taksvärkkäri Kalle Haapanen (1875-1959) ja vaimonsa Emilia Josefina Mattila (1872-1939) perustivat Haapasen torpan Narvan Poukan maille vuonna 1899. He maksoivat Poukalle rahaveron eivätkä tehneet taksvärrkkiä. Itsenäiseksi he saivat tilansa vuonna 1918. Myöhemmin tilaan on yhdistetty lähellä olevia maita. Poika Antti Haapanen perusti lisäksi suuren kanalan vuonna 1929. Kanamunalaatikot vietiin Alho-laivassa Tampereelle. Evert Toivosen kanssa Antti Haapanen haudotutti myös untuvikkoja. Kanoja pidettiin 1950-luvulle asti. [EA 132] Kallen ja Antin aikana poltettiin myös pari tervahautaa, ja tervamestarina oli ollut Kalle Järvinen Lemmetynmaasta. Haapasen lisäksi tiilihautoja on poltettu myös Salosella ja Mäkitalossa, jossa oli tiilisaviesiintymä. Leikkuupuimuri Massey-Harris hankittiin 10 talon voimin 1950-luvun alussa, ja ajureina toimivat serkukset Olli Jutila ja Aarni Haapanen. Ennen autoteitä kuljettiin aina oikopolkuja. Kostialan suunnalta tuli Haapasiin parikin kärrytietä, jotka jatkuivat polkuina nykyisen Viraantien tuntumassa Onkemäelle. Koivistalhon kulmalta tuli samoin useita polkuja Haapasiin, josta polku jatkui Vatajan ja Höytiäisten kautta Nälkäniemeen. Talvella polut toimivat hevosteinä.
Pohjankodan koillispuolella häämöttää puiden lomasta Lamminpohja. Kauemmaksi vain katto näkyy, mutta lähemmäksi mentäessä näkyy enemmän. Suomelan talo rakensi itse Lamminpohjan torpan vuonna 1875. Nykyinen Laineen omistajasuku tuli torppaan Nälkäniemestä vuonna 1897. Isäntä oli kotoisin Vestolta. Kerrotaan, että Lamminpohjan Matias Anselmi (1873-1947 ja Hilman (1872-1946) häitä tanssittiin Vestolla koko viikko, ja ruokakin pääsi loppumaan. Lapsia Laineella on ollut neljä; Paavo kuoli 1918; Svante, joka muutti Keikyään kauppiaaksi; Eeva Toivonen ja Hilja Hirvonen. Svante Laine (s. 1900) soitti haitarillaan monet tanssit. Laineet tekivät viikossa kaksi päivää taksvärkkiä Suomelalle aina vuoteen 1923 asti, jolloin torppa lunastettiin omaksi.
Lamminpohja on Viraantien varrella ja Lamminpohjanvuoren eli Kulovuoren lounaispuolella. Viraantie rakennettiin autotieksi vuonna 1965 kärryteiden ja metsäalueella sijainneiden polkujen tuntumaan. Viraanoja virtaa edelleen vuorialueiden välissä kohti Alhonlahtea. Viraansuun tiehaara oli Veston ja Toivosen välissä. Mäkitalon lähellä olevaa kukkulaa sanottiin ennen jollakin Vira-alkuisella nimellä. Vira ja virkatie liittyvät entisaikojen metsästykseen ja ansojen kokemiseen. Viraantie -niminen metsäpolku johti Lamminpohjasta Onkemäenjärven pohjoispuolelle. Uusi tie rakennettiin kuitenkin tämän polun eteläpuolelle eli Rekulan eli entisen Koiviston kautta Onkemäen koulun kohdalle. Niinpä Reino Veston nimiehdotus Viraantie uuden tien nimeksi oli luonnollista hyväksyä tiekouksessa. Lamminpohjan ohitse kulki myös kuuluisa talvinen tukkitie Arajärven ja Haukkavuoren suunnasta.
Viimein metsänreunassa alkaa häämöttää tavoite eli Pohjankota, joka oli Vesilahden kotaverkoston ensimmäinen. Laturetkeilijöiden tukikohdaksi ja metsätöiden työmaasuojaksi tarkoitetun Pohjankodan rakensi Markku Bergius vuonna 1992 apunaan omat pojat. Alusta alkaen mukana olivat myös Aarni Haapanen ja Jakovuoren Aaro, Eero ja Tuure. Mukaan tuli pian lisää väkeä eri tehtäviin, mm. Matti Vesto, Antti Nieminen, Eero Söyrinki, Pekka Piippo ja Markku Mäkelä. Ajatus luoda kotaverkosto ulkoilijoille syntyi Bergiukselle hänen omilta matkoiltaan Kuusamoon sen jälkeen, kun hänen kotonaan karjanpito loppui. Kotarakenteiden esikuva lienee tullut porolappalaisilta. Jokaisessa kodassa on myös tulisija. Seuraavaksi eli 1996 rakennettiin Vähän Mälityn vuorelle Kotkanpesä ja Anttilanvuoren rinteeseen Siirinkota (kodan vihki itse Siiri Rantanen). Kotkanpesällä on järjestetty myös erilaisia tilaisuuksia mm. seurakunnan toimesta. Vähän myöhemmin syntyivät Sammakkolammin kallion tuntumaan Ketunkolo ja Kiimakalliolle Peurankota. Suomelan ahteen tuntumaan tuli Plakkarin kota vuonna 2000. Kodat on merkitty uusimpiin karttoihin laavuiksi tai kodaksi.
Kotaverkosto on ollut merkittävä tekijä hiihtoharrastuksen lisääntymiselle ja sen kautta aivan varmasti myös paikkakuntalaisten kaikinpuoliselle terveydelle. Lukemattomat hiihtäjät ovat maininneet, että juuri etappeina toimivat kodat ovat olleet tärkeimpiä kannustimia hiihtoharrastukselle. Kodat ovat toimineet myös kunnan laturetkien runkoina. Vielä 2013 laturetkeilijöitä oli satoja, mutta sen jälkeen ilmaston lämpeneminen ja vähälumiset talvet ovat vähentäneet hiihtomahdollisuuksia. Kotien välillä voi toki patikoida myös kesäisin, ja polut ovat selvästi vahvistuneet; pahimmat paikat ylitetään pitkospuilla.
Kotia sekä hiihto- ja patikkareitistöjä ylläpitää Vesilahden Latu ja Luonto ry, joka sai toiminnastaan Vesilahden kunnan ympäristöpalkinnon vuonna 2010. Itse kotaporukka taas sai Kunnon Kuntalainen -tunnustuksen vuonna 2018.
HUOM: Mikäli tällä sivustolla on virheellisiä tietoja tai
tietoja, jotka esimerkiksi tietosuoja-asetuksen vuoksi pitäisi poistaa
tai muuttaa, ilmoita näistä sähköpostilla osoitteeseen:
yrjopunkari@saunalahti.fi
Lyhenteet/lähteet:
EA = Helena Honka-Hallila (toim.) Esa ja Anna. Ärölän suku 1997.
VH = Kirsti Arajärvi: Vesilahden historia, 1950, 1985.
Haastattelut:
Sorvalan Senioreiden äänitetyt muistelut ajalta 2/2018 - 2/2023.
Tietoja ovat kertoneet ainakin seuraavat henkilöt:
Haapanen Aarni, Jakovuori Eero, Jakovuori Eila, Karlsson Erkki, Lähdekorpi Olavi, Mäkelä Matti J., Nieminen Antti, Roppo Reino, Sivén Onni, Tanni Jorma, Vesto Reino, Ärölä Erkki, Ärölä Jorma.
Sukututkimustiedot: Matti. J. Mäkelä
Toivolan paikannimiä ja niiden taustoja: Jorma Ärölä (mm. kirjassa Esa ja Anna).
Erillishaastattelut:
Sylvia Mäkelä, Frans Roppo 5.5.1979
Mauno Vikman 5.12.1979
August Jakovuori ja Mauno Vikman 28.12.1979
Eeva Toivonen 30.12.1979
Väinö Ärölä 11.1. 1980
Hilda Klaara Lehtimäki 12.1.1981
Olga Nieminen 22.1.1981
Svante Laine 26.1.1985
Eila Jakovuori 29.12.2011
Markku Bergius 20.12.2017
Eila Jakovuori, Erkki Kankainen, Eero Jakovuori, Ritva Salonen 12.2.2018
Kirjat:
Amee Anneli: Ameen ja Annalan suvut, 1994.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia, Vesilahden kunta ja Srk,1950, 1985.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Vesilahden kunta ja Srk,1996.
Honka-Hallila Helena (toim.): Esa ja Anna. Ärölän suku 1997.
Kah (=Gustaf Adolf Heman): Kysymysmerkkiä: kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi. Söderström, Porvoo 1885.
Vihreät numerot on lisätty asuntoluetteloa varten. Kaikkia rakennuksia ei ollut olemassa vielä 1909,
minkä vuoksi joidenkin vihreiden numeroiden kohdalla ei ole punaista asunnon merkkiä.
Rakennus 21 on tuntematon, mutta mm. Svante Laine on kertonut Korkeenmäen Johannan pirtistä, joka on hävinnyt jo aikoja sitten. Isäntä oli ollut kirvesmies. Pirtin ja pellon oli ostanut Kalle Haapaniemi Tottijärveltä.
Uudet valokuvat: © Yrjö Punkari 2023. Kamerat: Sony HX90V ja Olympus Stylus XZ-2
Kuvia saa kopioida tämän sivuston kanssa vastaaviin tarkoituksiin.
Rakennusten kuvaamisesta: "Rakennuksen saa valokuvata ja valokuvan saa julkaista." (Rehbinder Maria & Pesola Mari: Käytännön opas valokuvaajan tekijänoikeudesta. Finnfoto ja Suomen Journalistiliitto, 2019)