Saxon
Sampo
Snion seuraajaksi tuli Björn. Hänen jälkeensä pääsi Harald vuorostaan
ylimpään valtaan. Tämän poika Gorm saavutti vireän toimeliaisuutensa
ansiosta varsin huomattavan kunnia-aseman vanhojen tanskalaisjohtajien
keskuudessa. Hän osoittikin erikoislaatuista rohkeutta: henkiseksi
perinnöksi saamaansa seikkailunhalua hän pyrki tyydyttämään mieluummin
luonnonilmiöitä tutkimalla kuin aseellisiin hankkeisiin ryhtymällä.
Kuten muut kuninkaat olivat innostuneita sotatoimista, siten hänessä oli
syvään juurtuneena halu tutkia kaikenlaisia merkillisyyksiä, joiden
olemassaolon hän oli joko omakohtaisesti havainnut tai kuulopuheiden
kautta saanut tietoonsa. Hän halusi käydä katsomassa kaukaisia maita ja
tutustumassa niiden erikoisuuksiin. Niinpä hän päätti ennen muuta ottaa
selvää islantilaisilta kuulemastaan tarinasta, joka koski erään Geruthin
asuinpaikkaa. Islantilaiset näet kertoilivat uskomattomia juttuja sinne
kertyneistä suurista rikkauksista, mutta matka sinne kuului olevan niin
täynnä kaikenlaisia vaaroja, että kuolevaisten oli lähes mahdotonta
selviytyä siitä. Jotkut olivat sitä yrittäneet; heidän väitteisiinsä
perustui tieto, jonka mukaan ensiksi oli purjehdittava maata kiertävän
valtameren yli, selin aurinkoon ja tähtiin, sitten samoiltava
tuntemattomassa Khaoksen valtakunnassa ja lopulta päädyttävä alueille,
joilla vallitsi jatkuva pimeys ilman valon pilkahdustakaan. Mutta
nuorukainen, jota ei kannustanut niinkään saaliin- kuin kunnianhimo,
suhtautui ympäröiviin vaaroihin pelottomasti: uskaltautumalla miltei
ennen kokemattomaan uhkayritykseen hän toivoi saavuttavansa runsaasti
kuuluisuutta. Kolmesataa miestä ilmoittautui halukkaiksi lähtemään
kuninkaan mukana. Matkan johtajaksi päätettiin ottaa Thorkil, tarinan
kertoja, hän kun tunsi matkareitin hyvin ja tiesi, miten tuolle alueelle
päästäisiin. Thorkil suostui tehtävään. Hän määräsi varustamaan
tavallista vankkarakenteisempia laivoja, joiden köysissä piti olla
erityisen paljon solmuja ja liitoskohdissa lujaan iskettyjä nauloja.
Lisäksi laivat oli täytettävä runsain muonavaroin ja katettava päältä
härännahoin, jotka suojaisivat niiden sisätiloja hyökyaaltojen
pärskeeltä. Niinpä lähdettiin purjehtimaan kolmella nopeakulkuisella
laivalla, joista jokaiseen mahtui sata valittua miestä.
Mutta kun oli tultu Haalogalandiin, myötätuuli loppui. Purjehtijat
joutuivat oikullisen merenkäynnin armoille ja moniin uhkaavan kiperiin
tilanteisiin. Lopulta heidän elintarvikkeensa hupenivat äärimmäisen
vähiin: leipääkään heillä ei ollut, ja nälkäänsä he yrittivät tyydyttää
nauttimalla vetelää puuroa. Muutaman päivän kuluttua he kuulivat kaukaa
rajumyrskyn kohinaa - sellaista mitä syntyy aaltojen paiskautuessa
kallioita vasten. Siitä he ymmärsivät, että lähellä oli maata. Erityisen
ketterä nuori mies sai käskyn kiivetä maston huippuun tähystämään. Hän
ilmoitti, että näkyvissä oli saari, jonka rannat olivat äkkijyrkät.
Iloisina ja innostuneina kaikki kääntyivät katsomaan hänen osoittamaansa
suuntaan nähdäkseen luvatun rannan, missä olisi suojavalkama. Lopulta he
pääsivät maihin ja ryhtyivät kapuamaan edessä olevien rinteiden yli
äkkijyrkkiä vuoristopolkuja myöten yhä korkeammalle.
Tässä vaiheessa Thorkil huomautti, ettei meren rannikolla laumoittain
kuljeskelevaa karjaa saanut verottaa enempää kuin kertaalleen nälän
lievittämiseksi; jos he menettelisivät toisin, paikan suojelusjumalat
riistäisivät heiltä mahdollisuuden päästä sieltä pois. Mutta
merenkulkijoilla oli voimakkaampi halu pysyä jatkuvasti kylläisinä kuin
noudattaa käskyä. Piittaamatta neuvosta, jonka tarkoituksena oli heidän
turvallisuutensa varmistaminen, he antoivat vallan ahneudelleen ja
täyttivät laivojen ruumat teurastettujen eläinten ruhoilla. Näiden
kiinniottaminen osoittautui perin helpoksi tehtäväksi, sillä outojen
ihmisolioiden näkeminen oli saanut ne kauhuissaan ja äimistyneinä
sulloutumaan yhteen rykelmään.
Seuraavana yönä rantaa kohti lensi hirviöitä, jotka täyttivät
ulvonnallaan metsän ja saivat alukset saarroksiin. Yksi hirviöistä,
muita suurempi ja valtavalla nuijalla aseistautunut, asteli pitkin
merta. Päästyään lähemmäksi se alkoi ärjyä: he eivät pääsisi
purjehtimaan pois ennen kuin olisivat sovitukseksi hajallaan liikkuneen
karjan laittomasta surmaamisesta luovuttaneet yhden miehen jokaisesta
laivasta ja siten korvanneet pyhälle karjalle aiheuttamansa vahingon.
Thorkil otti varteen hirviön uhkaukset ja luovutti kolme arvalla
valittua miestä; jättämällä nämä muutamat alttiiksi hengenvaaralle hän
toivoi pelastavansa koko retkikunnan.
Tämän tapahduttua he pääsivät suotuisan tuulen turvin jatkamaan
matkaansa ja purjehtivat perimmäiseen Bjarmiaan. Alue on ikuisen
pakkasen vallassa ja kauttaaltaan äärimmäisen korkeitten lumikinosten
peitossa. Ei edes kesällä sinne ulotu helteen vaikutus. Se on täynnä
tiettömiä metsiä. Viljasatoa ei sieltä heru, mutta muualla tuntemattomia
petoja siellä on runsaasti. Alueen lukuisat joet virtaavat uomissaan
olevien riuttojen takia pauhaavina ja vaahtopäisinä koskina. Kun näillä
tienoin laivat oli vedetty maihin, Thorkil käski pystyttämään teltat
rannalle ja lisäsi, että nyt oli saavuttu sellaiseen paikkaan, mistä
matka Geruthin luo olisi lyhyt. Hän myös kielsi miehiä lyöttäytymästä
mihinkään puheisiin paikalle mahdollisesti ilmaantuvien ihmisten kanssa;
hän vakuutti, etteivät hirviöt saaneet mistään enempää voimaa
vahingontekoon kuin tulijoiden epäkohteliaasti lausumista sanoista.
Niinpä hänen seuralaisensa olisivat pysymällä hiljaa varmemmassa
turvassa; ainoastaan hän itse saattoi turvallisesti lausua julki
ajatuksensa, koska hän ennestään tunsi perinpohjaisesti tuon kansan
tavat ja tottumukset.
Illan hämärtyessä paikalle saapui epätavallisen kookas mies. Hän
tervehti merenkulkijoita puhutellen kutakin nimeltä. Kaikki olivat
mykkiä tyrmistyksestä, mutta Thorkil huomautti, että hänet oli
toivotettava sydämellisesti tervetulleeksi, ja esitteli hänet Geruthin
veljeksi, Guthmundiksi, joka erittäin tunnollisesti suojeli kaikkia
tällä alueella maihin nousevia. Vieraan tiedustellessa, miksi muut
pysyivät niin visusti vaiti, Thorkil selitti, etteivät he juuri osanneet
hänen kieltään; sen outouden takia he arastelivat ryhtyä keskusteluun.
Silloin Guthmund kutsui heidät vieraikseen ja sai heidät nousemaan
vaunuihinsa. Lähdettyään liikkeelle he näkivät matkan varrella joen,
jonka yli johti kultainen silta. He olisivat halunneet ylittää sillan,
mutta Guthmund sai heidät luopumaan aikeestaan selittämällä, että
luontoäiti oli tällä virran uomalla erottanut inhimillisen maailman
jumalallisesta: sen toiselle puolen ei kuolevainen saanut jalallaan
astua.
Pian saavuttiin perille oppaan kotiin ja astuttiin sisähuoneisiin.
Siellä Thorkil kutsui kumppaninsa syrjään ja ryhtyi antamaan ohjeita.
Erilaisten koettelemusten keskellä, joita oikullinen kohtalo toisi
mukanaan, heidän tulisi osoittaa vireää toimintatarmoa. Heidän olisi
pidättäydyttävä nauttimasta tuntemattomia herkkuja ja huolehdittava
toimeentulostaan omin eväin. Hakiessaan itselleen istumapaikkoja heidän
pitäisi pysytellä alkuasukkaista erillään, niin etteivät pöytään
asettuessaan ulottuisi koskettamaan ketään heistä. Osallistumisesta
muukalaisten tarjoaman ruoan nauttimiseen olisi seurauksena täydellisen
muistin menetys, minkä jälkeen olisi ikuisesti vietettävä nuhruista
yhteiselämää hirvittävien petolaumojen parissa. Myös heidän
palvelijoistaan ja juoma-astioistaan hän neuvoi pysymään yhtä visusti
erossa.
Guthmundin erittäin lahjakkaat pojat ja kauneudestaan kuuluisat
tyttäret, joita kumpaisiakin oli kaksitoista, olivat asettuneet pöytien
ympärille. Havaitessaan kuninkaan maistelevan vain omien maamiestensä
tuomia ruokia Guthmund moitti häntä vieraanvaraisuutensa torjumisesta ja
valitti, että tämä oli aiheettoman kopea kesti- isännälleen. Mutta
Thorkililla oli tyydyttävä selitys valmiina. Hän huomautti, että
epätavallisen ruoan nauttiminen aiheutti usein vakavia jälkioireita;
kuningas ei toki halunnut väheksyä toisen ystävällisyyttä, vaan
pikemminkin huolehtia omasta terveydestään - sen vuoksi hän oli
valmistautunut nauttimaan illalliseksi totuttuun tapaan kotoisia
särpimiä. Ei siis mitenkään ollut tulkittava halveksunnaksi sitä, minkä
vaikuttimena oli luonnollinen tarve välttää sairastumista.
Guthmund näki, että kestivieraiden järkevän varovaisuuden johdosta
hänen valmistelemansa juoni oli rauennut tyhjiin. Kun hän ei mahtanut
mitään heidän pidättyvyydelleen ruoan suhteen, hän päätti asettaa heidän
moraalisen vastustuskykynsä koetukselle. Hän pani liikkeelle kaiken
kekseliäisyytensä saadakseen heidät menettämään viettiensä hallinnan.
Hän tarjosi kuninkaalle vaimoksi omaa tytärtään; muille hän lupasi, että
he saisivat ottaa omakseen kenet tahansa hänen palvelijattaristaan.
Monet olivat hyväksymäisillään tarjouksen, mutta tälläkin kertaa Thorkil,
kuten tavallista, ehätti puhumaan järkeä ja estämään houkutukseen
lankeamisen. Erinomaisen sovittelukykynsä ansiosta hänen onnistui
osoittaa huomiota tasapuolisesti varovaiselle kesti-isännälleen ja
riemastuneille pitovieraille. Tanskalaisista neljä suostui halukkaasti
tarjoukseen - heillä oli niin kova tarve viettinsä tyydyttämiseen, että
turvallisuus jäi sivuasiaksi. Niin heihin tarttui saastaa, joka vei
heidät järjettömyyden ja henkisen avuttomuuden tilaan: he unohtivat
menneisyytensä. Jälkiseurauksena tästä tapahtumasta kuuluu olleen pysyvä
henkinen vajavuus. Jos he olisivat asianmukaisesti säilyttäneet
viettiensä hallinnan, he olisivat maineessa päässeet Herakleen tasalle
ja henkisessä kestävyydessä voittaneet jopa jättiläisetkin, ja heistä
olisi tullut ikuisesti kunnioitettuja sankareita, joiden toimintaa
isänmaan hyväksi olisi ihasteltu.
Pitäen itsepintaisesti kiinni aikeestaan Guthmund viritti vielä
kerran ansan. Kehumalla puutarhansa herkullisia tuotteita hän yritti
viekotella kuningasta sinne nauttimaan hedelmiä. Tarjoamalla täten sekä
silmäruokaa että makuelämyksiä hän halusi saada kuninkaan heittämään
sikseen varovaisuutensa ja mielenlujuutensa. Mutta tälläkin kertaa,
kuten aiemmin, kuningas sai kavalaa houkutusta vastaan vahvistusta
Thorkililta, jonka aloitteesta hän torjui näennäisen ystävällisen
tarjouksen. Kieltäytymistään hän perusteli selittämällä, että hänen oli
kiirehdittävä jälleen taipaleelle. Nyt Guthmund tajusi joutuneensa
älykkyydessä Thorkilin rinnalla täydellisesti tappiolle ja havaitsi,
että juonen toteuttaminen oli toivoton yritys. Saatettuaan koko
retkikunnan joen vastarannalle hän päästi sen jatkamaan matkaa.
Kuljettuaan eteenpäin he näkivät edessään jonkin matkan päässä
synkän, rappeutuneen kaupungin, joka muistutti lähinnä usvaista pilveä.
Vallitukselle oli pystytetty tasavälein seipäitä, joiden kärjessä
törrötti irti hakattuja miesten päitä. Porttien edessä olevat
vahtikoirat, jotka vartioivat sisäänkäyntiä, näyttivät suorastaan
uhkuvan raivokkuutta. Thorkil heitti niille nuoltavaksi ihralla sivellyn
sarven ja tyynnytti siten vähällä vaivalla niiden ärhäkän raivon.
Ylhäällä oleva, porttien kautta johtava sisäänkäynti oli nyt avoinna. He
kiipesivät tikkaiden avulla sen tasalle ja saivat jyrkänteen harjalla
olevan sisäänpääsytien valtaansa. Sen sisäpuolella tungeksivat mustat,
muodottomat aaveet olivat täyttäneet kaupungin, ja on kyseenalaista,
oliko kammottavampaa katsella noita haamuja vai kuunnella niiden örinää.
Kaikkialla oli likaa, ja mätänevä saasta täytti tulijoiden sieraimet
sietämättömällä löyhkällä. Sitten he löysivät kivisen kammion,
jossa
Geruth oli huhun mukaan tottunut pitämään kuningashoviaan. He päättivät
tutkia tuon ahtaan ja kammottavan onkalon. Pelko sai heidät kuitenkin
hidastamaan askeliaan ja seisahtumaan juuri kun he olivat astumaisillaan
sisään. Silloin Thorkil, joka katsahtaessaan ympärilleen huomasi heidän
epäröivän mielessään, lausui miehekkään rohkaisevia sanoja ja saikin
heidät voittamaan arkuutensa, jota ajatus sisään astumisesta herätti.
Hän suositteli heille kuitenkin malttia: heidän ei pitäisi koskea
ainoaankaan esineeseen rakennuksessa, johon nyt oli astuttava sisään,
olisipa niiden omistaminen tai katseleminen miten ihanaa tahansa. Heidän
olisi pidettävä mielensä loitolla yhtä hyvin kaikesta ahneudesta kuin
pelostakin: he eivät saisi havitella esineitä, joita tekisi mieli
siepata mukaan, eivätkä liioin pelätä kammottavia näkyjä, vaikka
kulkiessaan kohtaisivat ylen runsaasti kumpaisiakin. Seurauksena näet
olisi, että heidän saaliinhimoiset kätensä juuttuisivat äkkiä tiukasti
kiinni eivätkä pystyisi irrottautumaan koskettamistaan esineistä, vaan
olisivat kuin murtumattomalla kahleella niihin sidottuja.
Hän käski heidän astua sisään neljän miehen ryhmiin järjestäytyneinä.
Ensimmäisinä uskaltautuivat sisään Broder ja Buchi. Heidän kintereillään
seurasi Thorkil kuninkaan kera. Sitten tulivat muut järjestyksessä
ryhmittäin. Rakennus oli sisältä täysin rempallaan, ja sieltä lehahti
iljettävän voimakas löyhkä. Siellä oli yllin kyllin kaikkea mahdollista,
mitä oli yhtä inhottavaa katsella kuin ajatella. Oviin oli tarttunut
pinttynyttä nokea, seinät olivat lian ryvettämiä, katto oli kasattu
kokoon terävistä keihäistä, lattia oli tupaten täynnä kaikenlaista
saastaa ja sen seassa luikertelevia käärmeitä. Epätavallinen näky sai
tulijat kauhistumaan. Erityisen tympeältä ja ärsyttävältä tuntui
hellittämättömän väkevä lemu. Rautaisille istuimille oli pakkautunut
myös verettömiä kuvatuksia; istumapaikat taas olivat erillään lyijyisten
säleikköjen takana. Kynnysten edessä seisoi pelottava joukko
ovenvartijoita. Näistä toiset örisivät nuijat ojossa, toiset leikkivät
irvokkaasti heittelemällä pukinnahkaa toisilleen.
Tässä vaiheessa Thorkil alkoi jälleen toistaa varoituksiaan. Hän
muistutti, ettei kiellettyihin esineisiin saanut noin vain käydä
ahneesti käsiksi.
Kulkiessaan pitkin kallionhalkeamaa he näkivät aivan lähellä vanhan
miehen, jonka ruumis oli lävistetty. Mies istui eräällä esiin kohoavalla
korokkeella vastapäätä kallionhalkeaman aluetta. Lisäksi he näkivät
kolme naista, joiden iho oli täynnä paiseita ja selkä kuin halvaantunut.
Naiset olivat asettuneet vieressä oleville makuusijoille. Tyydyttääkseen
kumppaneidensa tiedonhalua Thorkil, joka tunsi hyvin asioiden taustan,
selitti, että Thor-jumala oli aikoinaan jättiläisten röyhkeyden
ärsyttämänä survaissut palavan teräsharkon Geruthin sisälmysten läpi
tämän kamppaillessa häntä vastaan. Samainen harkko oli työnnyttyään
vielä pitemmälle iskenyt vuorta vasten ja puhkaissut sen seinämät.
Naiset taas - niin vakuutti Thorkil - olivat salamaniskujen uhreina
vammautuneet ruumiillisesti ja kärsineet siten rangaistuksen
hyökkäyksestä samaista jumalolentoa vastaan.
Miesten poistuessa paikalta heidän edessään oli levällään seitsemän
viinitynnyriä, joiden ympärille oli kiinnitetty kultaisia vanteita.
Näihin oli pujotettu runsaasti hopearenkaita. Tynnyrien kupeilta löytyi
harvinaisen petoeläimen hammas, joka oli kummastakin päästä kullalla
silattu. Sen vieressä oli valtava häränsarvi, johon oli varsin suurella
työllä kiinnitetty houkuttelevasti kimmeltäviä jalokiviä ja jossa oli
myös taidokkaita kaiverruksia. Tämän vieressä taas oli erittäin painava
käsivarsirengas.
Eräässä miehessä rengas herätti vastustamattoman omistushalun.
Ahneesti hän tarttui käsillään kultaesineeseen tietämättä, että
jalometallin kiilto kätki sisäänsä lopullisen tuhon - että hohtavan
saaliin pinnan alla piili perikato. Toinenkaan mies ei pystynyt pitämään
ahneuttaan aisoissa, vaan ojensi malttamattomasti kätensä sarvea kohti.
Kolmas mies ryhtyi edellisten kanssa kilpasille itseluottamuksen
osoittamisessa: tuntien sormiensa syyhyävän hillittömästi hän kohotti
sumeilematta hampaan harteilleen. Nämä saaliithan olivat kiehtovaa
silmäruokaa: niiden ulkonäkö suorastaan vietteli katsojan huomion
puoleensa. Mutta myös käytännössä ne osoittautuivat vaikutukseltaan yhtä
tehokkaiksi. Käsivarsirengas muuttui käärmeeksi ja kävi terävin
myrkkyhampain sitä kantavan miehen kimppuun. Sarvi laajeni
lohikäärmeeksi ja riisti kantajansa hengen. Hammas muovautui miekaksi ja
tunki kärkensä kantajan sisuksiin. Muut pelästyivät nähdessään
kumppaniensa kovan kohtalon: viattominakin he luulivat tuhoutuvansa
syyllisten tavoin eivätkä uskaltaneet toivoa, että edes viattomuudesta
olisi palkkana vahingoittumattomuus.
Sen jälkeen erään toisen huoneen oviaukko osoitti tien kapeampaan
syvennykseen. Näin paljastui eräänlainen runsaampien rikkauksien
salainen aarrekammio. Siellä oli levällään aseita, jotka olivat kooltaan
niin järeitä, ettei ihminen olisi jaksanut kantaa niitä. Niiden joukossa
näkyi kuninkaallinen asetakki, johon kuului tavallista tyylikkäämpi
hattu ja hämmästyttävän taidokkaasti valmistettu miekkavyö. Näihin
esineisiin Thorkil ihastui siinä määrin, että päästi omistushalunsa
valloilleen ja luopui päätöksestään pysyä himojensa herrana. Tuo mies,
joka niin monessa tilanteessa oli tottunut neuvomaan muita, ei tällä
kertaa jaksanut pitää kurissa omiakaan halujaan. Käymällä käsiksi
asetakkiin hän näytti muille esimerkkiä ja innosti heidätkin ryhtymään
yltiöpäiseen uhkayritykseen - suoranaiseen ryöstöön.
Tällöin pyhättö vavahti perustuksiaan myöten ja alkoi huojua kuin
laiva äkillisessä aallokossa. Samalla naiset rupesivat kirkumaan yhteen
ääneen: noita inhottavia ryöväreitä oli siedetty jo liiankin kauan!
Aiemmin puolikuolleilta tai täysin elottomilta näyttäneet kuvatukset
ponnahtivat äkkiä istuimiltaan eri tahoille, ikään kuin naisten äänet
olisivat saaneet ne tottelevaisesti liikkeelle, ja alkoivat kiivaasti
ryntäillä tulijoiden kimppuun. Muut oliot mylvähtelivät käheästi.
Silloin Broder ja Buchi ryhtyivät mielipuuhaansa: he ahdistelivat päälle
karkaavia hirviöitä ampumalla kaikkialta teräviä nuolia. Jousien
jänteillä ja linkojen hihnoilla he saivatkin hirviöiden joukon
lannistetuksi. Mikään muu voima ei olisi tehokkaimmin torjunut niitä.
Silti näiden taitavien jousimiesten väliintulo pelasti vain
kaksikymmentä miestä kuninkaan koko retkikunnasta. Muut joutuivat
hirviöiden kynsiin, ja heidät revittiin kappaleiksi.
Eloon jääneet palasivat joelle, minkä jälkeen Guthmund kuljetti
heidät aluksellaan sen yli ja otti heidät vastaan kotiinsa. Kauan ja
hartaasti hän pyysi heitä jäämään sinne, mutta lopulta hän voimatta
pidätellä heitä antoi heille lahjoja ja luvan lähteä matkaan. Tässä
vaiheessa Buchin henkilökohtainen valppaus pääsi herpautumaan.
Rentoutuessaan hän luopui pidättyvyydestään, heitti sikseen
siihenastisen sankarillisuutensa ja rakastui yhteen Guthmundin
tyttäristä. Siitä tunteesta ei ollut paluuta: hän sulki tytön syliinsä
ja pääsi avioliittoon, joka merkitsi hänelle perikatoa. Pian hän saikin
äkillisen huimauskohtauksen ja menetti muistinsa. Niin tuo monien
hirviöiden uljas voittaja ja monista vaaroista selviytynyt sankari
tuhoutui yhteen ainoaan neitoseen kohdistuneen intohimon liekeissä, ja
hänen pidättyvyydestä harhautunut mielensä päätyi hekuman ikeen alle.
Kuninkaan lähtiessä matkaan hän osoittaakseen kunnioitustaan meni
saattamaan tätä, mutta juuri kun oli pääsemäisillään kahlaamon yli,
vaunujen pyörät vajosivat syvyyteen, ja voimakkaat pyörteet ahmaisivat
hänet saaliikseen.
Vaikka kuningas suri ystävänsä kohtaloa, hän lähti silti
viivyttelemättä purjehtimaan. Aluksi matka sujui hyvin, mutta sitten hän
kärsi vastoinkäymisiä. Hänen kumppaninsa olivat joutuneet nälkäkuoleman
partaalle. Kun vain muutamia oli enää hengissä, hänen mieleensä tuli
uskonnollisia ajatuksia, ja hän turvautui jumalille osoitettuihin
uhrilupauksiin. Äärimmäisessä hädässä - niin hän ajatteli - oli
suojauduttava jumalten avulla. Muiden rukoillessa monenlaisia mahtavia
jumalolentoja ja pitäessä välttämättömänä, että eri jumalolentojen
majesteettia kunnioitettaisiin uhrein, kuningas itse kääntyi lopulta
Utgartha-Lokin puoleen samalla kertaa sekä uhrilupauksin että
lepytysuhrein. Siten hän hankki toivotun suotuisan sään.
Kirjallisuutta:
Saxo Grammaticus: The History of the Danes. Volume
I. Text. Translated by Peter Fisher. Edited by Hilda Ellis Davidson.
Cambridge 1979.
Saxo Grammaticus: The History of the Danes. Books
I-IX. Volume II. Commentary. Hilda Ellis Davidson & Peter Fisher.
Cambridge 1980.
Siikala Anna-Leena: Myytti ja historia eeppisessä
kansanrunoudessa, teoksessa: muinaisrunot ja todellisuus. Suomen kansan
vanhojen runojen historiallinen tausta. Historian Aitta XX (Toimittanut
Martti Linna, Jyväskylä 1987)
Takaisin