Saxon Sampo

 

Saxo Grammaticus: Tanskan historia, 8. kirja  XIV luku. Latinankielestä suomentaneet:
Martti Linna ja Erkki Palmen

 

 

 

Tanskalainen historiankirjoittaja Saxo Grammaticus (n. 1150 – n. 1220), joka tunnetaan myös nimellä Saxo cognomine Longus, oli todennäköisesti Lundin arkkipiispa Absalonin apulainen tai sihteeri. Hän toimi myös Tanskan kuninkaan Valdemar I:n neuvonantajana.


Saxon Sampo

Snion seuraajaksi tuli Björn. Hänen jälkeensä pääsi Harald vuorostaan ylimpään valtaan. Tämän poika Gorm saavutti vireän toimeliaisuutensa ansiosta varsin huomattavan kunnia-aseman vanhojen tanskalaisjohtajien keskuudessa. Hän osoittikin erikoislaatuista rohkeutta: henkiseksi perinnöksi saamaansa seikkailunhalua hän pyrki tyydyttämään mieluummin luonnonilmiöitä tutkimalla kuin aseellisiin hankkeisiin ryhtymällä. Kuten muut kuninkaat olivat innostuneita sotatoimista, siten hänessä oli syvään juurtuneena halu tutkia kaikenlaisia merkillisyyksiä, joiden olemassaolon hän oli joko omakohtaisesti havainnut tai kuulopuheiden kautta saanut tietoonsa. Hän halusi käydä katsomassa kaukaisia maita ja tutustumassa niiden erikoisuuksiin. Niinpä hän päätti ennen muuta ottaa selvää islantilaisilta kuulemastaan tarinasta, joka koski erään Geruthin asuinpaikkaa. Islantilaiset näet kertoilivat uskomattomia juttuja sinne kertyneistä suurista rikkauksista, mutta matka sinne kuului olevan niin täynnä kaikenlaisia vaaroja, että kuolevaisten oli lähes mahdotonta selviytyä siitä. Jotkut olivat sitä yrittäneet; heidän väitteisiinsä perustui tieto, jonka mukaan ensiksi oli purjehdittava maata kiertävän valtameren yli, selin aurinkoon ja tähtiin, sitten samoiltava tuntemattomassa Khaoksen valtakunnassa ja lopulta päädyttävä alueille, joilla vallitsi jatkuva pimeys ilman valon pilkahdustakaan. Mutta nuorukainen, jota ei kannustanut niinkään saaliin- kuin kunnianhimo, suhtautui ympäröiviin vaaroihin pelottomasti: uskaltautumalla miltei ennen kokemattomaan uhkayritykseen hän toivoi saavuttavansa runsaasti kuuluisuutta. Kolmesataa miestä ilmoittautui halukkaiksi lähtemään kuninkaan mukana. Matkan johtajaksi päätettiin ottaa Thorkil, tarinan kertoja, hän kun tunsi matkareitin hyvin ja tiesi, miten tuolle alueelle päästäisiin. Thorkil suostui tehtävään. Hän määräsi varustamaan tavallista vankkarakenteisempia laivoja, joiden köysissä piti olla erityisen paljon solmuja ja liitoskohdissa lujaan iskettyjä nauloja. Lisäksi laivat oli täytettävä runsain muonavaroin ja katettava päältä härännahoin, jotka suojaisivat niiden sisätiloja hyökyaaltojen pärskeeltä. Niinpä lähdettiin purjehtimaan kolmella nopeakulkuisella laivalla, joista jokaiseen mahtui sata valittua miestä.

Mutta kun oli tultu Haalogalandiin, myötätuuli loppui. Purjehtijat joutuivat oikullisen merenkäynnin armoille ja moniin uhkaavan kiperiin tilanteisiin. Lopulta heidän elintarvikkeensa hupenivat äärimmäisen vähiin: leipääkään heillä ei ollut, ja nälkäänsä he yrittivät tyydyttää nauttimalla vetelää puuroa. Muutaman päivän kuluttua he kuulivat kaukaa rajumyrskyn kohinaa - sellaista mitä syntyy aaltojen paiskautuessa kallioita vasten. Siitä he ymmärsivät, että lähellä oli maata. Erityisen ketterä nuori mies sai käskyn kiivetä maston huippuun tähystämään. Hän ilmoitti, että näkyvissä oli saari, jonka rannat olivat äkkijyrkät. Iloisina ja innostuneina kaikki kääntyivät katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan nähdäkseen luvatun rannan, missä olisi suojavalkama. Lopulta he pääsivät maihin ja ryhtyivät kapuamaan edessä olevien rinteiden yli äkkijyrkkiä vuoristopolkuja myöten yhä korkeammalle.

Tässä vaiheessa Thorkil huomautti, ettei meren rannikolla laumoittain kuljeskelevaa karjaa saanut verottaa enempää kuin kertaalleen nälän lievittämiseksi; jos he menettelisivät toisin, paikan suojelusjumalat riistäisivät heiltä mahdollisuuden päästä sieltä pois. Mutta merenkulkijoilla oli voimakkaampi halu pysyä jatkuvasti kylläisinä kuin noudattaa käskyä. Piittaamatta neuvosta, jonka tarkoituksena oli heidän turvallisuutensa varmistaminen, he antoivat vallan ahneudelleen ja täyttivät laivojen ruumat teurastettujen eläinten ruhoilla. Näiden kiinniottaminen osoittautui perin helpoksi tehtäväksi, sillä outojen ihmisolioiden näkeminen oli saanut ne kauhuissaan ja äimistyneinä sulloutumaan yhteen rykelmään.

Seuraavana yönä rantaa kohti lensi hirviöitä, jotka täyttivät ulvonnallaan metsän ja saivat alukset saarroksiin. Yksi hirviöistä, muita suurempi ja valtavalla nuijalla aseistautunut, asteli pitkin merta. Päästyään lähemmäksi se alkoi ärjyä: he eivät pääsisi purjehtimaan pois ennen kuin olisivat sovitukseksi hajallaan liikkuneen karjan laittomasta surmaamisesta luovuttaneet yhden miehen jokaisesta laivasta ja siten korvanneet pyhälle karjalle aiheuttamansa vahingon. Thorkil otti varteen hirviön uhkaukset ja luovutti kolme arvalla valittua miestä; jättämällä nämä muutamat alttiiksi hengenvaaralle hän toivoi pelastavansa koko retkikunnan.

Tämän tapahduttua he pääsivät suotuisan tuulen turvin jatkamaan matkaansa ja purjehtivat perimmäiseen Bjarmiaan. Alue on ikuisen pakkasen vallassa ja kauttaaltaan äärimmäisen korkeitten lumikinosten peitossa. Ei edes kesällä sinne ulotu helteen vaikutus. Se on täynnä tiettömiä metsiä. Viljasatoa ei sieltä heru, mutta muualla tuntemattomia petoja siellä on runsaasti. Alueen lukuisat joet virtaavat uomissaan olevien riuttojen takia pauhaavina ja vaahtopäisinä koskina. Kun näillä tienoin laivat oli vedetty maihin, Thorkil käski pystyttämään teltat rannalle ja lisäsi, että nyt oli saavuttu sellaiseen paikkaan, mistä matka Geruthin luo olisi lyhyt. Hän myös kielsi miehiä lyöttäytymästä mihinkään puheisiin paikalle mahdollisesti ilmaantuvien ihmisten kanssa; hän vakuutti, etteivät hirviöt saaneet mistään enempää voimaa vahingontekoon kuin tulijoiden epäkohteliaasti lausumista sanoista. Niinpä hänen seuralaisensa olisivat pysymällä hiljaa varmemmassa turvassa; ainoastaan hän itse saattoi turvallisesti lausua julki ajatuksensa, koska hän ennestään tunsi perinpohjaisesti tuon kansan tavat ja tottumukset.

Illan hämärtyessä paikalle saapui epätavallisen kookas mies. Hän tervehti merenkulkijoita puhutellen kutakin nimeltä. Kaikki olivat mykkiä tyrmistyksestä, mutta Thorkil huomautti, että hänet oli toivotettava sydämellisesti tervetulleeksi, ja esitteli hänet Geruthin veljeksi, Guthmundiksi, joka erittäin tunnollisesti suojeli kaikkia tällä alueella maihin nousevia. Vieraan tiedustellessa, miksi muut pysyivät niin visusti vaiti, Thorkil selitti, etteivät he juuri osanneet hänen kieltään; sen outouden takia he arastelivat ryhtyä keskusteluun. Silloin Guthmund kutsui heidät vieraikseen ja sai heidät nousemaan vaunuihinsa. Lähdettyään liikkeelle he näkivät matkan varrella joen, jonka yli johti kultainen silta. He olisivat halunneet ylittää sillan, mutta Guthmund sai heidät luopumaan aikeestaan selittämällä, että luontoäiti oli tällä virran uomalla erottanut inhimillisen maailman jumalallisesta: sen toiselle puolen ei kuolevainen saanut jalallaan astua.

Pian saavuttiin perille oppaan kotiin ja astuttiin sisähuoneisiin. Siellä Thorkil kutsui kumppaninsa syrjään ja ryhtyi antamaan ohjeita. Erilaisten koettelemusten keskellä, joita oikullinen kohtalo toisi mukanaan, heidän tulisi osoittaa vireää toimintatarmoa. Heidän olisi pidättäydyttävä nauttimasta tuntemattomia herkkuja ja huolehdittava toimeentulostaan omin eväin. Hakiessaan itselleen istumapaikkoja heidän pitäisi pysytellä alkuasukkaista erillään, niin etteivät pöytään asettuessaan ulottuisi koskettamaan ketään heistä. Osallistumisesta muukalaisten tarjoaman ruoan nauttimiseen olisi seurauksena täydellisen muistin menetys, minkä jälkeen olisi ikuisesti vietettävä nuhruista yhteiselämää hirvittävien petolaumojen parissa. Myös heidän palvelijoistaan ja juoma-astioistaan hän neuvoi pysymään yhtä visusti erossa.

Guthmundin erittäin lahjakkaat pojat ja kauneudestaan kuuluisat tyttäret, joita kumpaisiakin oli kaksitoista, olivat asettuneet pöytien ympärille. Havaitessaan kuninkaan maistelevan vain omien maamiestensä tuomia ruokia Guthmund moitti häntä vieraanvaraisuutensa torjumisesta ja valitti, että tämä oli aiheettoman kopea kesti- isännälleen. Mutta Thorkililla oli tyydyttävä selitys valmiina. Hän huomautti, että epätavallisen ruoan nauttiminen aiheutti usein vakavia jälkioireita; kuningas ei toki halunnut väheksyä toisen ystävällisyyttä, vaan pikemminkin huolehtia omasta terveydestään - sen vuoksi hän oli valmistautunut nauttimaan illalliseksi totuttuun tapaan kotoisia särpimiä. Ei siis mitenkään ollut tulkittava halveksunnaksi sitä, minkä vaikuttimena oli luonnollinen tarve välttää sairastumista.

Guthmund näki, että kestivieraiden järkevän varovaisuuden johdosta hänen valmistelemansa juoni oli rauennut tyhjiin. Kun hän ei mahtanut mitään heidän pidättyvyydelleen ruoan suhteen, hän päätti asettaa heidän moraalisen vastustuskykynsä koetukselle. Hän pani liikkeelle kaiken kekseliäisyytensä saadakseen heidät menettämään viettiensä hallinnan. Hän tarjosi kuninkaalle vaimoksi omaa tytärtään; muille hän lupasi, että he saisivat ottaa omakseen kenet tahansa hänen palvelijattaristaan. Monet olivat hyväksymäisillään tarjouksen, mutta tälläkin kertaa Thorkil, kuten tavallista, ehätti puhumaan järkeä ja estämään houkutukseen lankeamisen. Erinomaisen sovittelukykynsä ansiosta hänen onnistui osoittaa huomiota tasapuolisesti varovaiselle kesti-isännälleen ja riemastuneille pitovieraille. Tanskalaisista neljä suostui halukkaasti tarjoukseen - heillä oli niin kova tarve viettinsä tyydyttämiseen, että turvallisuus jäi sivuasiaksi. Niin heihin tarttui saastaa, joka vei heidät järjettömyyden ja henkisen avuttomuuden tilaan: he unohtivat menneisyytensä. Jälkiseurauksena tästä tapahtumasta kuuluu olleen pysyvä henkinen vajavuus. Jos he olisivat asianmukaisesti säilyttäneet viettiensä hallinnan, he olisivat maineessa päässeet Herakleen tasalle ja henkisessä kestävyydessä voittaneet jopa jättiläisetkin, ja heistä olisi tullut ikuisesti kunnioitettuja sankareita, joiden toimintaa isänmaan hyväksi olisi ihasteltu.

Pitäen itsepintaisesti kiinni aikeestaan Guthmund viritti vielä kerran ansan. Kehumalla puutarhansa herkullisia tuotteita hän yritti viekotella kuningasta sinne nauttimaan hedelmiä. Tarjoamalla täten sekä silmäruokaa että makuelämyksiä hän halusi saada kuninkaan heittämään sikseen varovaisuutensa ja mielenlujuutensa. Mutta tälläkin kertaa, kuten aiemmin, kuningas sai kavalaa houkutusta vastaan vahvistusta Thorkililta, jonka aloitteesta hän torjui näennäisen ystävällisen tarjouksen. Kieltäytymistään hän perusteli selittämällä, että hänen oli kiirehdittävä jälleen taipaleelle. Nyt Guthmund tajusi joutuneensa älykkyydessä Thorkilin rinnalla täydellisesti tappiolle ja havaitsi, että juonen toteuttaminen oli toivoton yritys. Saatettuaan koko retkikunnan joen vastarannalle hän päästi sen jatkamaan matkaa.

Kuljettuaan eteenpäin he näkivät edessään jonkin matkan päässä synkän, rappeutuneen kaupungin, joka muistutti lähinnä usvaista pilveä. Vallitukselle oli pystytetty tasavälein seipäitä, joiden kärjessä törrötti irti hakattuja miesten päitä. Porttien edessä olevat vahtikoirat, jotka vartioivat sisäänkäyntiä, näyttivät suorastaan uhkuvan raivokkuutta. Thorkil heitti niille nuoltavaksi ihralla sivellyn sarven ja tyynnytti siten vähällä vaivalla niiden ärhäkän raivon. Ylhäällä oleva, porttien kautta johtava sisäänkäynti oli nyt avoinna. He kiipesivät tikkaiden avulla sen tasalle ja saivat jyrkänteen harjalla olevan sisäänpääsytien valtaansa. Sen sisäpuolella tungeksivat mustat, muodottomat aaveet olivat täyttäneet kaupungin, ja on kyseenalaista, oliko kammottavampaa katsella noita haamuja vai kuunnella niiden örinää. Kaikkialla oli likaa, ja mätänevä saasta täytti tulijoiden sieraimet sietämättömällä löyhkällä. Sitten he löysivät kivisen kammion, jossa Geruth oli huhun mukaan tottunut pitämään kuningashoviaan. He päättivät tutkia tuon ahtaan ja kammottavan onkalon. Pelko sai heidät kuitenkin hidastamaan askeliaan ja seisahtumaan juuri kun he olivat astumaisillaan sisään. Silloin Thorkil, joka katsahtaessaan ympärilleen huomasi heidän epäröivän mielessään, lausui miehekkään rohkaisevia sanoja ja saikin heidät voittamaan arkuutensa, jota ajatus sisään astumisesta herätti. Hän suositteli heille kuitenkin malttia: heidän ei pitäisi koskea ainoaankaan esineeseen rakennuksessa, johon nyt oli astuttava sisään, olisipa niiden omistaminen tai katseleminen miten ihanaa tahansa. Heidän olisi pidettävä mielensä loitolla yhtä hyvin kaikesta ahneudesta kuin pelostakin: he eivät saisi havitella esineitä, joita tekisi mieli siepata mukaan, eivätkä liioin pelätä kammottavia näkyjä, vaikka kulkiessaan kohtaisivat ylen runsaasti kumpaisiakin. Seurauksena näet olisi, että heidän saaliinhimoiset kätensä juuttuisivat äkkiä tiukasti kiinni eivätkä pystyisi irrottautumaan koskettamistaan esineistä, vaan olisivat kuin murtumattomalla kahleella niihin sidottuja.

Hän käski heidän astua sisään neljän miehen ryhmiin järjestäytyneinä. Ensimmäisinä uskaltautuivat sisään Broder ja Buchi. Heidän kintereillään seurasi Thorkil kuninkaan kera. Sitten tulivat muut järjestyksessä ryhmittäin. Rakennus oli sisältä täysin rempallaan, ja sieltä lehahti iljettävän voimakas löyhkä. Siellä oli yllin kyllin kaikkea mahdollista, mitä oli yhtä inhottavaa katsella kuin ajatella. Oviin oli tarttunut pinttynyttä nokea, seinät olivat lian ryvettämiä, katto oli kasattu kokoon terävistä keihäistä, lattia oli tupaten täynnä kaikenlaista saastaa ja sen seassa luikertelevia käärmeitä. Epätavallinen näky sai tulijat kauhistumaan. Erityisen tympeältä ja ärsyttävältä tuntui hellittämättömän väkevä lemu. Rautaisille istuimille oli pakkautunut myös verettömiä kuvatuksia; istumapaikat taas olivat erillään lyijyisten säleikköjen takana. Kynnysten edessä seisoi pelottava joukko ovenvartijoita. Näistä toiset örisivät nuijat ojossa, toiset leikkivät irvokkaasti heittelemällä pukinnahkaa toisilleen.

Tässä vaiheessa Thorkil alkoi jälleen toistaa varoituksiaan. Hän muistutti, ettei kiellettyihin esineisiin saanut noin vain käydä ahneesti käsiksi.

Kulkiessaan pitkin kallionhalkeamaa he näkivät aivan lähellä vanhan miehen, jonka ruumis oli lävistetty. Mies istui eräällä esiin kohoavalla korokkeella vastapäätä kallionhalkeaman aluetta. Lisäksi he näkivät kolme naista, joiden iho oli täynnä paiseita ja selkä kuin halvaantunut. Naiset olivat asettuneet vieressä oleville makuusijoille. Tyydyttääkseen kumppaneidensa tiedonhalua Thorkil, joka tunsi hyvin asioiden taustan, selitti, että Thor-jumala oli aikoinaan jättiläisten röyhkeyden ärsyttämänä survaissut palavan teräsharkon Geruthin sisälmysten läpi tämän kamppaillessa häntä vastaan. Samainen harkko oli työnnyttyään vielä pitemmälle iskenyt vuorta vasten ja puhkaissut sen seinämät. Naiset taas - niin vakuutti Thorkil - olivat salamaniskujen uhreina vammautuneet ruumiillisesti ja kärsineet siten rangaistuksen hyökkäyksestä samaista jumalolentoa vastaan.

Miesten poistuessa paikalta heidän edessään oli levällään seitsemän viinitynnyriä, joiden ympärille oli kiinnitetty kultaisia vanteita. Näihin oli pujotettu runsaasti hopearenkaita. Tynnyrien kupeilta löytyi harvinaisen petoeläimen hammas, joka oli kummastakin päästä kullalla silattu. Sen vieressä oli valtava häränsarvi, johon oli varsin suurella työllä kiinnitetty houkuttelevasti kimmeltäviä jalokiviä ja jossa oli myös taidokkaita kaiverruksia. Tämän vieressä taas oli erittäin painava käsivarsirengas.

Eräässä miehessä rengas herätti vastustamattoman omistushalun. Ahneesti hän tarttui käsillään kultaesineeseen tietämättä, että jalometallin kiilto kätki sisäänsä lopullisen tuhon - että hohtavan saaliin pinnan alla piili perikato. Toinenkaan mies ei pystynyt pitämään ahneuttaan aisoissa, vaan ojensi malttamattomasti kätensä sarvea kohti. Kolmas mies ryhtyi edellisten kanssa kilpasille itseluottamuksen osoittamisessa: tuntien sormiensa syyhyävän hillittömästi hän kohotti sumeilematta hampaan harteilleen. Nämä saaliithan olivat kiehtovaa silmäruokaa: niiden ulkonäkö suorastaan vietteli katsojan huomion puoleensa. Mutta myös käytännössä ne osoittautuivat vaikutukseltaan yhtä tehokkaiksi. Käsivarsirengas muuttui käärmeeksi ja kävi terävin myrkkyhampain sitä kantavan miehen kimppuun. Sarvi laajeni lohikäärmeeksi ja riisti kantajansa hengen. Hammas muovautui miekaksi ja tunki kärkensä kantajan sisuksiin. Muut pelästyivät nähdessään kumppaniensa kovan kohtalon: viattominakin he luulivat tuhoutuvansa syyllisten tavoin eivätkä uskaltaneet toivoa, että edes viattomuudesta olisi palkkana vahingoittumattomuus.

Sen jälkeen erään toisen huoneen oviaukko osoitti tien kapeampaan syvennykseen. Näin paljastui eräänlainen runsaampien rikkauksien salainen aarrekammio. Siellä oli levällään aseita, jotka olivat kooltaan niin järeitä, ettei ihminen olisi jaksanut kantaa niitä. Niiden joukossa näkyi kuninkaallinen asetakki, johon kuului tavallista tyylikkäämpi hattu ja hämmästyttävän taidokkaasti valmistettu miekkavyö. Näihin esineisiin Thorkil ihastui siinä määrin, että päästi omistushalunsa valloilleen ja luopui päätöksestään pysyä himojensa herrana. Tuo mies, joka niin monessa tilanteessa oli tottunut neuvomaan muita, ei tällä kertaa jaksanut pitää kurissa omiakaan halujaan. Käymällä käsiksi asetakkiin hän näytti muille esimerkkiä ja innosti heidätkin ryhtymään yltiöpäiseen uhkayritykseen - suoranaiseen ryöstöön.

Tällöin pyhättö vavahti perustuksiaan myöten ja alkoi huojua kuin laiva äkillisessä aallokossa. Samalla naiset rupesivat kirkumaan yhteen ääneen: noita inhottavia ryöväreitä oli siedetty jo liiankin kauan! Aiemmin puolikuolleilta tai täysin elottomilta näyttäneet kuvatukset ponnahtivat äkkiä istuimiltaan eri tahoille, ikään kuin naisten äänet olisivat saaneet ne tottelevaisesti liikkeelle, ja alkoivat kiivaasti ryntäillä tulijoiden kimppuun. Muut oliot mylvähtelivät käheästi. Silloin Broder ja Buchi ryhtyivät mielipuuhaansa: he ahdistelivat päälle karkaavia hirviöitä ampumalla kaikkialta teräviä nuolia. Jousien jänteillä ja linkojen hihnoilla he saivatkin hirviöiden joukon lannistetuksi. Mikään muu voima ei olisi tehokkaimmin torjunut niitä. Silti näiden taitavien jousimiesten väliintulo pelasti vain kaksikymmentä miestä kuninkaan koko retkikunnasta. Muut joutuivat hirviöiden kynsiin, ja heidät revittiin kappaleiksi.

Eloon jääneet palasivat joelle, minkä jälkeen Guthmund kuljetti heidät aluksellaan sen yli ja otti heidät vastaan kotiinsa. Kauan ja hartaasti hän pyysi heitä jäämään sinne, mutta lopulta hän voimatta pidätellä heitä antoi heille lahjoja ja luvan lähteä matkaan. Tässä vaiheessa Buchin henkilökohtainen valppaus pääsi herpautumaan. Rentoutuessaan hän luopui pidättyvyydestään, heitti sikseen siihenastisen sankarillisuutensa ja rakastui yhteen Guthmundin tyttäristä. Siitä tunteesta ei ollut paluuta: hän sulki tytön syliinsä ja pääsi avioliittoon, joka merkitsi hänelle perikatoa. Pian hän saikin äkillisen huimauskohtauksen ja menetti muistinsa. Niin tuo monien hirviöiden uljas voittaja ja monista vaaroista selviytynyt sankari tuhoutui yhteen ainoaan neitoseen kohdistuneen intohimon liekeissä, ja hänen pidättyvyydestä harhautunut mielensä päätyi hekuman ikeen alle. Kuninkaan lähtiessä matkaan hän osoittaakseen kunnioitustaan meni saattamaan tätä, mutta juuri kun oli pääsemäisillään kahlaamon yli, vaunujen pyörät vajosivat syvyyteen, ja voimakkaat pyörteet ahmaisivat hänet saaliikseen.

Vaikka kuningas suri ystävänsä kohtaloa, hän lähti silti viivyttelemättä purjehtimaan. Aluksi matka sujui hyvin, mutta sitten hän kärsi vastoinkäymisiä. Hänen kumppaninsa olivat joutuneet nälkäkuoleman partaalle. Kun vain muutamia oli enää hengissä, hänen mieleensä tuli uskonnollisia ajatuksia, ja hän turvautui jumalille osoitettuihin uhrilupauksiin. Äärimmäisessä hädässä - niin hän ajatteli - oli suojauduttava jumalten avulla. Muiden rukoillessa monenlaisia mahtavia jumalolentoja ja pitäessä välttämättömänä, että eri jumalolentojen majesteettia kunnioitettaisiin uhrein, kuningas itse kääntyi lopulta Utgartha-Lokin puoleen samalla kertaa sekä uhrilupauksin että lepytysuhrein. Siten hän hankki toivotun suotuisan sään.

Kirjallisuutta:

Saxo Grammaticus: The History of the Danes. Volume I. Text. Translated by Peter Fisher. Edited by Hilda Ellis Davidson. Cambridge 1979.

Saxo Grammaticus: The History of the Danes. Books I-IX. Volume II. Commentary. Hilda Ellis Davidson & Peter Fisher. Cambridge 1980.

Siikala Anna-Leena: Myytti ja historia eeppisessä kansanrunoudessa, teoksessa: muinaisrunot ja todellisuus. Suomen kansan vanhojen runojen historiallinen tausta. Historian Aitta XX (Toimittanut Martti Linna, Jyväskylä 1987)

Takaisin