Laukon omistajia ja haastajia

Vesilahden Laukon kartano ei kuulu ainoastaan Suomen merkittävimpiin kartanoihin, vaan  se on ollut omistajineen vuosisatojen kuluessa tärkeä tekijä myös Ruotsin historiassa - ja jonkun verran myös Venäjän historiassa. Kartanolla on ollut voimakas vaikutus myös paikkakunnalla. Aika ajoin Laukko on kuitenkin jäänyt Etelä- ja Lounais-Suomen määrällisesti runsaiden kartanoiden katveeseen.

Laukko sijaitsee lounaisella Pirkanmaalla eli entisen Ylä-Satakunnan Pyhäjärven eteläosassa. Kartanon suojaisa alue oli aikoinaan suuren saaren länsipäässä. Saaren toisessa päässä on edelleen ikivanha Hinsalan kylä. Maayhteys saaren ja mantereen välille kuroutui joitakin satoja vuosia sitten. Saaren etelärinteillä kasvaa yhä runsaasti pähkinäpuita, todennäköisesti muistoina kivikaudelta, koska pähkinämetsikköjä on lähistöllä muitakin. Monimuotoinen Laukonselkä valittiin 1990-luvun lopulla Pirkanmaan kauneimmaksi maisemaksi. Järvenselän kauneuden havaitsi jo 1840-luvulla Sakari Topeliuksen piirtäjä J.Knutson.

Miksi Laukon kartano on kuuluisa? Ehkä sen vuoksi, että Laukko on ollut ainakin 1000 vuotta hyvin tärkeiden suomalaissukujen koti ja mieltä kuohuttavien - niin hyvässä kuin pahassakin - asioiden tapahtumapaikka. Kartanon merkittävyyttä lisää sekin, että sen historia ei ole vielä kirjoitettu loppuun, kuten niin monen muun suomalaisen kartanon. Vaikka Lagerstamien omistamassa Laukon kartanossa on paljon vanhaa ja arvokasta nähtävää, se on ollut myös kansainvälisesti kuuluisien ravihevosten syntymä- ja valmennuspaikka. Kartanon omistajaperhe on myös osallistunut voimallisesti ikivanhan tilansa historian tieteelliseen tutkimukseen.

Lappalaisten heimolinnoitus

Laukko on ollut asuttavissa kivikaudelta asti eli n. 8000 vuotta, mutta varhaisin vaihe jää persoonattomaksi; metsästäjät eivät asettuneet vielä aloilleen vaan vaeltelivat riistan perässä. Ehkä joku satunnainen joukko jäi lepäämään hetkeksi saaren rannoille. Pronssikaudella eli vähän yli 3000 vuotta sitten alkoi Ylä-Satakunnan alueella alkeellinen maanviljelys. Kartanon pihasta on löydetty pronssinen onsikirves, samoin Laukon rudanottopaikasta Tottijärven Joenpohjasta. Nämä Maaningantyypin kirveet ovat Suomessa harvinaisuuksia. Ehkä metsästysvälineitä tai arvon merkkejä.

Vanhoihin paikkoihin liittyy yleensä perimätietoja; Laukkoon erityisen runsaasti. Perimätietojen todenperäisyys muodostaa mielenkiintoisen haasteen vertailtaessa niiden sanomaa arkeologisiin löytöihin. Kerrotaan, että Laukko oli muinoin lappalaisten heimolinnoitus (SKS/FransKärki, 13953). 'Laug' tarkoittaa muinaisten pohjoisten kielten kahlaamoa, ja tällainen lienee ollutkin Laukkoon tultaessa lounaasta. Myös muita selityksiä on annettu. Balttilainen sana 'laukki' tarkoittaa hevosen otsassa olevaa läikkää. Kansanrunoissa puhutaan liukoista ja laukoista, ja tarkoitetaan tietynlaisia hevosia tai koiria. Laukon ympäristössä on runsaasti lappalaisperäisiä paikannimiä. Niiden taustaa ovat arvioineet Unto Salo ja Aulis J. Alanen tutkimuksissaan. Ilmari Kosonen on arvellut, että sana laukko tulisi liettuan sanasta klaugas, joka tarkoittaa kuikkaa. Selitystä voi etsiä myös kartanon todellisesta elämästä.

Laukon riihimäeltä kaivettiin jo 1800-luvun puolivälissä Adolf Törngrenin toimesta rikas viikinkiaikainen hauta-alue, jonka esineistöön kuului mm. hopeoituja keihäänkärkiä. Viime vuosina alueelta on löydetty merkkejä myös rautakauden aikaisempien jaksojen asutuksesta. Kuuluivatko hautalöydöt lappalaisten heimolinnoituksen väelle? Esineistöstä päätellen Laukossa asustaneen väen on täytynyt rikastua keskeisen ja myöhemmän rautakauden tärkeimmällä elinkeinolla eli turkismetsästyksellä ja turkiskaupalla. Myöhäisemmän rautakauden eurooppalaiset kauppakeskukset sijaitsivat Frankkien alueella ja etenkin Bysantissa, joka 300-400-luvuilta lähtien toimi kristikunnan keskuksena 1400-luvulle asti. 700-luvun lopulta alkaen myös islamilaisen Abbasidivaltion merkitys nousi etenkin valtavan hopearahamäärän ansiosta. Suomalaiset arvoturkikset vaihtuivat loistomiekkoihin, koruihin ja hopearahoihin juuri näissä keskuksissa. Osa näistä esineistä on löytynyt Laukosta.(Heikel 1881, 31-36; Maajoki 1939, 10-13; Honka-Hallila 1985, 60-63)

Laukko vaikuttaisi todella olleen lappalaisten heimolinnoitus, kuten Hinsalasta kerätty perimätieto kertoo. Lappalainen ei tarkoita nykykäsitysten mukaan saamelaista, vaikka lappalaisissa oli myös runsaasti saamelaisia. Lappalainen tarkoittaa vanhojen balttilaisten sanakirjojen mukaan luonnontuotteiden hankkijaa ja kauppiasta tai vain varallisuutta (labbis). Liettuan kielestä löytyy edelleen sanat lapenos ja lapinis, jotka tarkoittavat ketun nahkaa tai turkkia. Johannes Schefferuksen mukaan lappalaiset saattoivat hankkia elinkeinollaan varsin suuria varallisuusmääriä aiheuttaen luonnollisesti kateutta mm. pirkkalaispäälliköiden keskuudessa. Tällaiseksi päälliköksi on mainittu Laukon myöhempää omistajaa Matti Kurkea, joka oli hävittämässä Pohjanmaalla rikastunutta ja Hämeestä lähtenyttä lappalaisryhmää. Kun vielä sana laukko tarkoittaa joissakin karjalaisissa kielissä kauppiasta (vrt. laukkuryssä = venäläinen kauppias), niin perimätieto voi hyvinkin kertoa samasta asiasta, mistä arkeologia on tuonut ja tuo yhä esiin runsaita esinetodisteita. (Schefferus 1963 (1674),  85-105)

Sakoisten Kurjet

Pirkanmaan alueella sitkeästi säilyneet perimätiedot ovat puhuneet hyvin paljon Matti Kurjesta. Kurkien suvun sanotaan olleen kotoisin Vesilahden Sakoisten kylästä, jossa on edelleen Kurjen talo. Sakoinen on Laukonselän toisella puolella. Matti oli Kurkien veljeksistä urhoollisin. Hänestä tuli myös pirkkalaispäällikkö. Tietoja Matista on myös kirjoitettu muistiin pohjoisessa jo 1600-luvun alussa, jolloin Olaus Petri Niurenius oli Uumajan kirkkoherrana (1619-45). Hänen vaimonsa oli pirkkalaisia.

Niurenius kertoo pirkkalaisten hävitysretkistä Matti Kurjen johdolla Lappiin seuraavasti: "Siellä lappalaiset, ilman murhetta veroista, joilla suomalaisia kotiseudullaan rasitettiin, elelivät kaikessa rauhassa ja hankkivat paljon kauppatavaroita, joita he joka vuosi toivat kotiseudulleen myytäväksi. Sen vuoksi he alkoivat ihmeteltävällä tavalla herättää huomiota loistavalla vaatetuksellaan, maukkailla ruoillaan, varallisuudellaan ja koristeillaan, niin että todella voitiin päätellä heidän menestyneen erittäin hyvin. Hämäläiset, joiden alueelta he olivat lähtöisin, katsoivat tuota harmissaan ja kateellisina. He valitsivat päällikökseen ja johtajakseen erään Matin, joka oli maineikasta sukua. Mukanaan suuri joukko hämäläisiä hän tunkeutui lappalaisten asuinsijoille, ryösti kaiken eikä tauonnut ennen kuin oli karkottanut heidät asuinpaikoiltaan Kemi- ja Torniojoelle asti. Mutta jonkin aikaa myöhemmin, kun muutaman vuoden kuluttua oli saatu tietää karkotettujen ja hajalle lyötyjen elelevän mukavasti mainittujen virtojen varsilla, hämäläiset kävivät uudelleen heitä ankarasti ahdistamaan ja kohtelivat heitä tällöin niin epäinhimillisesti, että heidän oli pakko vetäytyä ilman juhtia ja karjaa, pelkät verkot muassaan, niihin erämaihin, joissa he yhä elävät." (Porthan 1982, 250) Samanlaisia kertomuksia on muutamia muitakin.

Vesilahtelaisen ja jo 1700-luvulla muistiin merkityn ja moneen kertaan julkaistun tarinan mukaan pirkkalaispäällikkö Matti Kurki joutui kerran Venäjältä tai Novgorodista lähetetyn Potkon (tai Pohdon) sotajoukon hyökkäyksen kohteeksi. Potko, joka oli väkevä ja suuri jättiläinen, oli kuullut Matti Kurjesta ja päätti haastaa hänet kaksintaisteluun. Potko tuli Sakoisten kylään, jossa  kaksintaistelun paikaksi sovittiin Laukon kartanon edustalla oleva pieni pyöreä saari nimeltään Lapinsarvu (kuva vasemmalla).

Miehet soutivat saarelle. Kurki potkaisi toisen veneen järvelle ja totesi, että "se, joka tälle saarelle leposijansa saa, ei tarvitse venettä". Samassa Potko sivalsi Kurjen oikeasta kädestä muutamia sormia poikki. Kurki hyppeli tuskissaan. Potko ilkkui, että "sinähän hypit kuin kurki!". Kurki, joka oli harjaantunut käyttämään miekkaa molemmilla käsillään, ottikin miekan vasempaan käteensä ja teki Potkosta päättömän. Potko haudattiin saareen.

Kaksintaistelun jälkeen Lapinsarvua on nimitetty vuosisatojen ajan Pohdonsaareksi. Sen jälkeen Matti Kurki astui lappalaisten eteen, antoi Pohdon rahalaukun heille ja sanoi: "Tuohon minä laukkuni lasken, ja tästä alkaen tämä Laukko olkoon Kurki-suvun talo." Tässä olisi muuan selitys 'Laukko' -nimelle. Matti Kurjen Totki-nimisestä koirasta kerrotaan taas Tottijärven (nykyään Nokian eteläisin kylä) saaneen nimensä. Muuan tarina Hinsalasta kertoo myös Matti Kurjen joukkoineen taistelleen tanskalaisia vastaan Turun satamassa. 

Birger Jaarli ja Folkunga-suku

Ensimmäiset kristilliset vaikutteet tulivat Vesilahteen viimeistään viikinkiajalla idän suunnasta (800-1050). Mikäli monien tarinoiden Matti Kurki on todella ollut olemassa, hän on ollut kristitty ainakin nimensä perusteella. Koska Kurki-tarinoissa puhutaan myös taisteluista tanskalaisia vastaan, Matti lienee elänyt 1200-luvun lopulla. Näihin aikoihin Suomeen ja Vesilahteen asti alkoi vaikuttaa myös ruotsalainen hallinto. Ruotsihan syntyi, kun pohjoinen Svea ja eteläinen Göötanmaa yhdistyivät 1200-luvun alkupuolella. Uuden valtion ylläpitämiseksi tarvittiin työvoimaa ja verotuloja. Nämä edellyttivät ainakin alkeellisen oikeusjärjestyksen syntymistä; sen malli saatiin Etelä-Euroopasta. Alkuun vain laamannit tekivät lakia, mutta 1200-luvun lopulla yhteisesti sovitut säädökset opittiin kirjaamaan myös ylös. Näin syntyi Itä-Göötanmaan laki, Uplannin laki ja Västmanlandin laki (1200-1300). Vanhat maakuntalait sisälsivät kirkkokaaren, kuninkaankaaren, naimis- ja perintökaaren, maakaaren, rakennuskaaren, kauppakaaren ja käräjäkaaren.

Ruotsalainen laki ja valta ja ennen kaikkea verotus haluttiin levittää Suomeen asti - kansalaisten näkökulmasta katsottuna roomalaiskatolisen kristinuskon sanomaan verhottuna. Pelkona oli myös se, että 1100-luvulla voimistunut Novgorod tunkeutuisi Suomen alueelle. Ruotsalaista valloitustyötä varten tarvittiin uudelle kuninkaalle uskollisia suomalaismiehiä - ja niitäkin löytyi. Kun Ruotsi viimeisteli Suomen valloituksensa 1240-luvun lopulla, Birger Jaarli (k. 1266) kävi sotajoukkoineen myös mitä ilmeisimmin Vesilahden-Pirkkalan alueella. Näiltä matkoilta paikkakunnalle jäi valtauksen onnistumista varmistamaan Jaarlin sukulaisia.

Mitä ilmeisimmin muuan näistä kuninkaalle mieluisista ja uskollisista suvuista on ollut Kurkien suku. Ja varsinkin siitä syystä, että suku oli kerännyt maineensa verotusinstituution luoneessa Pirkkalaisliikkeessä ja Potkokahinan kaltaisissa taisteluissa ruotsalaisten verivihollisia novgorodilaisia ja tanskalaisia vastaan. Uskollisuus kuninkaalle sinetöitiin vahvimmin avioliitoilla.  Vaikka 1200-luvun ruotsalaisvalloituksesta kertoo vain kourallinen vaikeasti tulkittavia asiakirjoja, niiden perusteella voinee päätellä, että moni suomalaisjohtaja tai jopa suomalaiskuningas menetti näinä aikoina päänsä. Myöhemmin kehiteltiin niin kuningashuoneen kuin kirkonkin piirissä satuja ja legendoja, joilla valloitushistorian alun väitettiin tapahtuneen jo 1100-luvulla.

Joitakin Kurkien yhteyksiä kuningashuoneeseen on asiakirjoinkin todistettavissa. 1300-luvun lopulla ja 1400-luvun alussa elänyt Louhisaaren herra, ritari Niilo Kurki, jonka sukulaisuus Matti Kurkeen tosin on epäselvä, avioitui tunnetun Filpus Kaarlenpojan tyttären, Cecilian kanssa. Filpus oli ruotsalaista Odygd-sukua, jonka vanhimmat jäsenet olivat tulleet Suomeen ja Pirkkalaisalueelle Birger Jaarlin käskystä. Odygdit ovat Birger Jaarlin aviottoman pojan jälkeläisiä. Tätä Ruotsin vanhaa kuninkaallista sukua ryhdyttiin 1500-luvulla nimittämään Folkunga-suvuksi, mutta hieman epäjohdonmukaisesti. Aito Folkunga-ryhmittymä, joka ehkä oli osittain samaa sukuakin kuin Birger, toimi suurmiesryhmittymänä 1200-luvulla ja taisteli aluksi Sverker Karlssonia ja Erik Erikssonia vastaan ja lopulta nimenomaan Birger Jaarlia ja tämän lähisukulaisia vastaan. Birgerin poika Maunu Ladonlukko kukisti alkuperäisten Folkungien ryhmittymän 1200-luvun lopulla. Kurjet ja heidän lähisukulaisensa Svärdit voivat olla kietoutuneita tähän sukuun muillakin tavoilla ja jo aiemmin. (Bolin 1963, 119-142)

Joka tapauksessa Kurjet olivat tavalla tai toisella lähellä kuuluisimpia ruotsalaisia kuningassukuja. Siniverisen avioliittonsa myötä mm. Niilo Kurki sai maatiloja Upplandista sekä kihlakunnantuomarin viran Frösåkerista. Tästä alkavat myös myöhempien Kurkien tuomarinvirat ja yleensä suvun nousu kohti koko valtakunnan huippupaikkoja.

Maunu Ladonlukko antoi eurooppalaisen esimerkin pohjalla 1279-1281 Alsnön säännön, jonka mukaan ne kuninkaan ja hänen veljensä Pentin miehet sekä arkkipiispan ja piispojen asemiehet, jotka sitoutuivat ratsain heitä palvelemaan, saivat vapautuksen kuninkaalle tulevista veroista. Tästä seurasi rälssioikeus ja vähitellen aatelisoikeudet. Tähän kastiin pääsivät harvoina suomalaisina Laukon Kurjet. Ja niin Kurkien suku olikin sitten 500 vuotta Ruotsin kuningashuoneen erityisessä suojeluksessa.

Ensimmäisen kerran Laukko esiintyy historiallisissa asiakirjoissa kuitenkin vasta 1416, jolloin Laukko mainitaan Tottijärven (aik. Totkijärvi) kanssa Turun tuomiokirkon Pyhän Johanneksen alttarin ylläpitäjänä. Lahjoittajana oli arkkidiagoni Juho Anundinpoika, jonka on arveltu olleen vanhimman Kurki-suvun viimeinen miespuolinen edustaja. Lahjoituksesta päätellen Laukon on täytynyt olla jo merkittävä.

Kurkien ikivanha suku on lähes ainoa Vesilahteen mahtunut suuri aatelissuku. Kurki-lisänimen periytyminen usein vaimon puolelta viittaa vanhempaan matriarkaaliseen yhteiskuntaan ja eläinnimen osalta Seppo Suvannon mielestä myös perheen totemismiin (Suvanto 1987, 117). Yllättävää lienee sekin, että Kurkien sukua löytyy melkoisesti edelleen Vesilahden seudulta. Aikanaan Kurkien reviiri ulottui kauas Vesilahden naapuripitäjiin. Laukon kartanon lisäksi Vesilahdessa oli ainoastaan muutama pienempi ja lyhytaikaisempi kartano; Tottijärvi, Suomela, Palho ja Hakkila. 

Elinan surma

Useimmat suomalaiset tuntevat Elinan surma -kansanrunon, jonka Elias Lönnrot Laukossa oleskellessaan kirjoitti muistiin Hinsalasta. Vesilahdessa on aina uskottu runon kertovan tositapahtuman. Paikkakunnalla on ollut runsaasti muistitietoja myös runon ulkopuolelta. Runon todenperäisyyttä ei kuitenkaan ole voitu sitovasti todistaa.

Klaus Jaakonpoika Kurki oli todellinen historiallinen henkilö, mahtimies, joka oli Eerikki Akselinpojan aikana 1400-luvun puolivälin jälkeen voutina Turun linnassa. Ylisen Satakunnan tuomarina hänet mainitaan useasti. Runon kertoo miehen tarinasta tarkemmin. Naituaan Suomelan Elinan, Klaus Kurjen jalkavaimo Kirsti alkoi juonitella parin päälle, minkä seurauksena Klaus Kurki poltti Elina-vaimonsa ja pienen poikansa.

Runossa mainitut paikannimet löytyvät kaikki Laukon lähiympäristöstä, mm. Päiretniemi, Puurosuo, Aumasten lato, Pikkuniittysten suo ja Teinisalo. Hinsalan jyrkkää Tuhnunvuorta runo ei mainitse, mutta juuri sieltä kansa sanoo Kurjen ja Kirstin hukuttautuneen. Vielä 1900-luvun alussa Vesilahden seudulla elävänä muistetun runon todenperäisyyttä on usein myös epäilty. Epäilykset perustuvat siihen, että Väinö Voionmaa erehtyi 1900-luvun alussa uskomaan kuninkaankätyri Jaakko Teitin virheellistä tiedonantoa Klaus Djäknistä. Mitkään asiakirjoissa mainitut seikat eivät kuitenkaan ole ristiriidassa kansanrunon kanssa. Klaus Kurjen historiallisesti tiedetty elinkaari sopii runoon. Vesilahdessa on lisäksi kerrottu vuosisatojen ajan monia tapahtumia runon ulkopuolelta.

Vuosisatojen varrella elämä Laukossa ei ole ollut pelkkää nousua; kartanon historiaan mahtuu monta onnetonta välivaihetta. Ainakin omistajien mielestä sellaisia ovat olleet reduktiot, valtataistelut, Venäjän vallan alle joutuminen, konkurssit, lakot ja kansalaissodan tuhot. Paikkakuntalaiset ovat näissä yhteyksissä usein muistaneet Elinan surmarunon säkeitä: "Itku ei Laukosta laka'a, Valitus Vesilahesta!"

Runossa mainitun pikkupojan lisäksi Klaus Kurjella oli kaksi tai kolme muuta lasta: Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki (k. 1522), myöhemmän Kurki-suvun kantaäiti Elina Kurki ja mahdollisesti Tammelan kirkkoherra Pietari. Arvid Kurki, joka jostakin syystä ei suostunut käyttämään nimeä Arvid Klaunpoika Kurki, rakennutti Laukkoon kivilinnan, jota Lagerstamit ovat nyt yhteistyössä Museoviraston ja Yliopistojen kanssa tutkineet hyvällä menestyksellä. Tutkimuksista on useita julkaisujakin. Rikas myöhäisrautakautinen ja keskiaikainen esineistö on Laukon yksityismuseossa.

Laukon kivilinnasta on jäljellä enää suuri kivikellari eli Pirunkellari (kuva oikealla). Kellari on kuuluisa paikka myös kansankertomuksissa. Yrjö Koskinen kirjoitti viime vuosisadalla kirjan Pohjanpiltti, johon hän oli kerännyt yläsatakuntalaisia kansantarinoita Laukon vanhimmista ajoista. Näiden tarinoiden mukaan kellarista johtaa käytävä Tuhnunvuorelle tai Karkun Pirunvuorelle. Vaikka varmaankin suurin osa näistä tarinoista on syntynyt kansan huvitukseksi, ei ole mahdotonta, että keskiajalla kellarista olisi ollut jokin sotilaalliseen tai puolustukselliseen käyttöön tarkoitettu tunneli - sellaisen jäänteitä ei vain ole vielä löytynyt! Kellari on ollut vuosisatojen ajan hyvin monenlaisessa käytössä; viinikellarina, perunakellarina, varastona jne. Nykyisin kellarin päällä on vaatimaton puinen kattorakennelma.

Nuoremmat Kurki-suvut

Nuorimman Kurki-suvun lähtökohtana ovat Klaus Kurjen tytär Elina ja hänen miehensä Knut Eerikinpoika. Knut lukeutui kirjoitustaidottomanakin valtakunnan mahtimiehiin. Häntä pidettiin Suomen herroista arvokkaimpana ja kuului Kustaa Vaasan hyviin tuttaviin ja luottomiehiin. Muuan todennäköinen selitys miehen maineelle on, että hänen isänsä oli Sten Sturen lähipiiriin kuulunut ja Viikissä asustanut Eerik Ragvaldinpoika, joka tuli Ylä-Satakunnan tuomariksi heti Klaus Kurjen jälkeen. Knut Eerikinpojan nimen yhteydessä ei käytetty nimeä Kurki eikä muutakaan lisänimeä. Vasta hänen lapsensa Axel otti käyttöön nimen Kurck.

Knut Eerikinpojasta ja Elinasta jatkuu Laukon Kurkien suku. Näiden tyttäristä tunnetuin lienee Birgitta, joka eli katolilaisuuden viimeiset vaiheet abbedissana Naantalin luostarissa 1500-luvun loppupuolella. Kurkien lähisukulaisia oli myös jo hieman luterilaisuuteen kallellaan oleva piispa Martti Skytte.

Seuraavista Kurjista kuuluisimpia ovat Akseli Kurki ja hänen veljenpoikansa Juho Knuutinpoika Kurck. Akseli Kurki, joka haudattiin 1630 Ulvilan kirkkoon komean hautapaasin alle, kuului Klaus Flemingin ohella pohjalaisten nuijamiesten kukistajiin. Akseli oli myös ensimmäisiä suomalaisia sukuhistorian harrastajia ja asusti sekä Anolassa että Tottijärven kartanossaan.

Myös Akselin veli Knut Juhonpoika Kurck vanhempi oli nuijasodan päällikköjä Flemingin joukoissa, joskaan ei niin tunnettu. Knutin yllättävä kuolema johtui huhujen mukaan siitä, että Olavi Laurinpoika Kierikka tuhosi Juhon noitakeinoin. Juho Lempäälän Jokipohjasta syytti Olavi Laurinpoikaa 1624 käräjillä noituudesta. Juho sai siitä kuitenkin 40 markan sakon.

Juho Knuutinpoika Kurck nuorempi (1590-1652) kuuluu merkittävimpiin Kurkiin. Aluksi Juhokin oli sotilas, mutta vetäytyi luuvalon vuoksi lakiasioiden pariin. Hänestä tulikin Turun hovioikeuden ensimmäinen suomalaissyntyinen presidentti vuodesta 1631 alkaen. Oikeus oli perustettu 1623. Mainetta lisännee kai sekin, että Juholla oli 15 lasta - tosin kahdesta avioliitosta. Gabriel Kurck, josta Liisa Lagerstam teki väitöskirjaansa, oli Laukon tilusten laajentaja ja kuului myös sukunsa mahtavimpiin. Laukko ulottuikin näihin aikoihin Näsijärven pohjoisosiin asti, maata oli yli 37000 hehtaaria. Gabriel oli muiden Kurck -sukuisten tapaan hyvin oppinut; hän opiskeli mm. Ruotsissa ja Englannissa. Maaherrakautensa loppupuolella Gabriel kirjoitti matkamuistelmansa peräti kolmeen kertaan; tulipalot veivät kaikki paitsi yhden jäljennöksen, joka nykyään on painettuna. Vesilahden ensimmäisen säveltäjänkin arvon Gabriel saanee, koska sävelsi Davidin 140 psalmia. Nämä tosin ovat palaneet. Laukon pitkään jatkunut suuruus sai kuitenkin vakavan iskun Gabriel Kurckin aikana; Kaarle X suoritti ensin vuonna 1655 ns. neljännesperuutuksen ja Kaarle XI vuonna 1680 yleisperuutuksen ja vuonna 1686 täydennysperuutuksen. Suku menetti kaikki läänityksensä, vapaaherrakuntansa ja lahjoitustilansa. Ruotsi tarvitsi veroa maksavia tiloja kiihtyneeseen sodankäyntiin. Tämän kaiken seurauksena Gabriel Kurck joutui ottamaan lainaa, jota hän ei kuitenkaan pystynyt kunnolla maksamaan. Laukko nousi jaloilleen vasta seuraavan isännän aikana.

Viimeinen Laukossa asustanut Kurki, Axel Gustaf Kurck menetti sisarensa Sofia Julianan kanssa vanhempansa hyvin pienenä. Näiden holhoajaksi määrättiin Lempäälän Sotavallan kuuluisa Mårten Segercrantz, jonka ansiosta tuleva isäntä sai valistusajan talousmiehen tehokkaan koulutuksen. Axel Gustaf ryhtyikin parantamaan viljelyksiä ja alkoi perustaa Laukkoon torppia. Kaikille niille hän antoi ruotsinkieliset nimet. Torppien nimistä suuri osa on edelleen käytössä. Axel Gustafin avovaimo oli Eva Sofia Roseling. Axel Gustafin sisaren Sofia Juliana von Knorringin (1730-1763) jälkeläisiä on edelleen runsaasti Vesilahdessa ja lähialueilla (mm. Toikka-suku). Laukon seuraavat omistajat Arvid Fredrik ja Claes Arvid asuivat Ruotsissa ja oleskelivat Laukossa enää vain tilapäisesti. Tilanhoidosta vastasi vänrikki Johan Berg.

Törngrenit

Kun Suomi siirtyi 1808-9 Venäjän alle, ruotsalaistuneet Kurjet eivät enää saaneet omistaa Laukkoa. Ja näin Kurkien pitkä tarina Laukossa päättyi. Alkuperäinen Kurkien suku sammui Ruotsin Ryngessä 1930-luvun lopulla. 1.6.1817 Laukon osti porvoolaisen aliupseerin poika Johan Agapetus Törngren, (s. 17.8.1772 Porvoossa, k. Laukossa 1859). Törngrenistä tuli välskäri, lääkäri, sotilaslääkäri ja vihdoin Suomen ensimmäinen arkkiatri.

Merkittävämmäksi henkilöksi on kuitenkin muodostumassa Johan Adolfin vaimo, Eva Helsingberg. Hän kuului merkittävään ruotsalaisperäiseen Idman -sukuun, jonka jäseniä oli pappeina mm. Huittisissa (Nils vanh. ja nuor. ja Daniel) ja Pälkäneellä. Evan äidin veli Karl Johan aateloitiin Idestamiksi. Tämän pojan eli Eevan serkun, Gustaf Idestamin poika Knut Fredrik Idestam (1838-1916) oli suomalaisen puuhioketeollisuuden isä ja Nokia Oy:n perustaja. Knut Fredrikin tytär Sofia Charlotta taas oli Johanin ja Evan pojan Adolf Törngrenin puoliso. Eva Törngrenin himmentämättömänä ansiona on Elias Lönnrotin tukeminen ja kannustaminen Kalevalan ja Kantelettaren runojen keräämiseen. (Kansallisbiografia ja Raevuori 1963)

Laukon rakennuksia 1840-luvulta. Osasuurennos J.Knutsonin piirroksesta kirjasta 'Finland framstäldt i teckningar' vuodelta 1845-52

Johan Törngren etsi Turussa kasvattipojalleen Kaarle Wilhelmille kotiopettajaa. Nuori ja vähävarainen Elias Lönnrot sai paikan. Kartanossa Elias sai Eva Törngrenistä äidillisen ohjaajan, kannustajan ja henkisen tuen. Kaarle Wilhelm jäikin Elias Lönnrotin ainoaksi oppilaaksi. Poika oli hidas, ujo ja sulkeutunut. Lönnrot mietti miten saisi pojan heräämään. Hän nimitti pojan Sammassaarten ja Kertunsaaren kuninkaaksi. Poikaa asia huvitti, mutta hän halusi kuitenkin vain Lönnrotin tekemän jousipyssyn. Lönnrot ei sitä antanut heti, vaan vaati leikisti puolet Kaarle Wilhelmin "valtakunnasta" eli Kertunsaaren Hinsalansalmen Laukon puolelta. Asiasta tehtiin näihin päiviin asti säilynyt kauppakirja. Muut Laukon ylioppilaat alkoivat nimittää Lönnrotia sen vuoksi Kertunsaaren Herttuaksi. Kaarle alkoi kuitenkin edistyä, ja hänestä tuli oppihistorian professori Törnegren -nimisenä. (Nervander 1893, 10-14)

Eva Törgrenin lupasi Eliakselle aina kahvit, kun tämä onnistui keräämään kansanrunon. Näin saatiin mm. useita Elinan Surma-runon toisintoja sekä Tahvanan laulu. Ruokahalu kasvoi syödessä, ja Elias Lönnrotin myöhemmät vaiheet ovatkin jo kaikkien tiedossa. Laukossa Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan II painoksen 17.4.1849 eli Evan syntymäpäivänä - hänelle Lönnrot myös halusi omistaa teoksensa. Laukon torpparien pojat olivat sekä Lönnrotin opissa että auttamassa häntä. Bergstadin ja Nystadin (=Helenius) pojat kirjoittivat myös Kalevalan puhtaaksi. Bergstadin jälkeläisestä August Vuorelasta tuli paikallinen runoilija. Myös Nystadin jälkeläiset Nyystäät ja Heleniukset tai Hellstenit ovat kunnostautuneet monella alalla. Lönnrot istutti Laukkoon myös koivun, jonka juurivesa on edelleen elossa. Alkuperäinen puu alkoi ränsistyä 1940-luvun lopulla ja kaatui lopullisesti 1960-luvun lopussa.

Evan ja Johanin syntymäpäivät (17.4. ja 18.8.) olivat Laukossa aina suuria juhlia, jonne kokoontui aikakauden korkea-arvoisinta kulttuuriväkeä Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Elias Lönnrotin myöhemmille tehtäville lienee ollut suureksi eduksi tutustua Laukossa mm. suomen kielen professoriin Reinhold von Beckeriin. Varsin hyvin Laukossa viihtyi myös runoilija Johan Ludvig Runeberg, joka oli kirjautunut Turun yliopistoon samana vuonna 1822 kuin Lönnrot ja Snellman. Vesilahti ehkä oli Runebergille tunnettua aluetta jo senkin vuoksi, että hänen isoisänsä Ludvig Anton Runeberg oli ollut täällä maanmittarina. Monen muun solmitun tuttavuuden lisäksi Johan Ludvig Runeberg tapasi Laukossa myös tulevan puolisonsa Frederika Tengströmin, joka toimi Törngrenin Eeva-tyttären kotiopettajana. Laukosta käsin Runebergin on täytynyt myös käydä haastattelemassa lähiseutujen sotilaita Vänrikki Stoolin tarinoita varten. (Nervander 1893, 20-33; Anttila 1931, 85-98)

Elias Lönnrot istutti joskus 1800-luvun puolivälin aikoihin Laukon puistoon koivun. Tässä koivu n. 100 vuotta myöhemmin raudoilla tuettuna.

Koivu ei ole kovin pitkäikäinen puu. Alkuperäinen koivu lahosi lopullisesti 1960-luvulla. Sen oksasta juurrutettiin kuitenkin patsaan taakse uusi koivu. Kuva v. 2001.

Johan Agapetus Törngrenin poika Adolf Törngren ryhtyi teollisuusmieheksi. Hän oli Nuutajärven lasitehtaan omistaja ja johtaja. Edelleen hän perusti tai oli perustamassa Tampereen Verkatehdasta, Tampereen pellavatehdasta, Helsingin laivatelakkaa, Tampereen asfaltti- ja kattohuopatehdasta, Pyhäjärven laivaliikennettä jne. Valtiopäivämiehenä ja Vesilahden kunnallishallinnon käynnistäjänä 1860-luvulla Adolf Törngren osoittautui harvinaisen edistykselliseksi ja kaukonäköiseksi. Katovuodet 1860-luvulla ajoivat talouden syvään lamaan, ja niin konkurssi katkaisi Adolfin uran, mutta senkin jälkeen hän auttoi vaimonsa veljeä eli pikkuserkkuaan Knut Fredrik Idestamia Nokia osakeyhtiön rakentamisessa. Adolfin jälkeläisistä on enää elossa kolme Grönvikiä. Nämä ovat vierailleet muutamina viime vuosina Vesilahdessa. Törngrenien sukuhauta on Tottijärvellä, "Vesikansan kappelissa".

Lähellä päärakennusta on mm. Jussi Mäntysen Kurki -veistos sekä Elias Lönnrotin muistopatsas ja sen vieressä Lönnrotin istuttaman koivun juurivesasta kasvanut koivu. Kartanon aikaisemmat päärakennukset, jotka ovat useaan kertaan palaneet, ovat sijainneet sekä nykyisellä paikalla että vähän lännempänä. Professori Törngrenin aikomuksena oli 1830-luvulla rakennuttaa Laukonhakaan C.L. Engelin piirtämä päärakennus. Hanke ei kuitenkaan toteutunut ja sen vuoksi paikkakuntalaiset alkoivat nimittää Laukonhakaa ’Engelska -haaksi’.

Hallonblad

Adolf Törngrenin konkurssin vuoksi  Herman Johansson Hallonblad (s. 1825 ja  k. 1894 Sortavalassa) osti Laukon ja Tottijärven kartanot 1869. Välitön syy konkurssipesän ostoon lienee se, että Hallonblad oli lainannut aiemmin rahaa varatuomari Adolf Törngrenille. Tilojen hoidon hän antoi entiselle vuokraajalle Gustaf Litzénille. Herman Hallonblad siirtyi pariksi vuodeksi myös asumaan Laukkoon. Ehtipä hän tänä aikana myötävaikuttamaan taloudellisesti mm. Tottijärven kansakoulun perustamiseen vuonna 1870. Vesilahteen ja Laukkoon Hallonblad lienee osittain tutustunut myös äitinsä Katarina Fredrika Wegeliuksen (1798-1863) sukujen myötä. Äidin molempien vanhempien suvuista (Wegelius ja Wallenius) oli ollut useita pappeja Vesilahdessa.

Standertskjöld-Nordenstam ja Laukon lakot

Standertskjöld-suvun hautapyramidin ovi.

Päätettyään siirtyä takaisin Sortavalaan Hallonblad myi Laukon 1872 Carl August Standertskjöldille (1814-1885), joka oli kenraaliluutnantti, vapaaherra, Tulan kivääritehtaan apulaisjohtaja ja Venäjän kaikkien kivääri- ja panostehtaitten tarkastaja. Standertskjöld -suvun varhaisvaiheet ovat Lempäälässä, jonne Henrik Justander (1676-1749) tuli kirkkoherraksi 1712. Tämän poika Simon Justander toimi Lempäälässä apupappina. Pojasta Henrik Johanista (1733-1809) tuli upseeri, jolle Kustaa III antoi sotilaallisista ansioista aatelisarvon 1772, samalla nimi muuttui Standertskjöldiksi. Henrikin äidinisä, Petter Johan Austrell, oli Laukon kirjurina ja asioiden hoitajana vuodesta 1738 lähtien. Hän oli saanut varallisuutta niin, että oli omistanut Lempäälässä Ahtialan ratsutilaa ja Kuljua. Säterinsä Austrell kuitenkin perusti Ruoveden Pekkalaan. Henrik Johan Standertskjöldin poika oli Carl August (1776-1825) ja vasta tämän poika oli yllä mainittu Laukon omistaja Carl August. Henrik Johanin pojan Henrik Gustafin suku jatkui Janakkalan Vanantaan kartanossa. (Carpelan 1965, 1079, Kerkkonen 1976, 113)

Carl August, hänen vaimonsa Fanny Nykopp ja yksi poikansa haudattiin Laukon Hautaniemellä sijaitsevaan suurehkoon pyramidiin, joka suunniteltiin Standertskjöld-Nordenstam -suvun sukuhaudaksi. Arkut siirrettiin kuitenkin veden vaivaamasta haudasta 1954 Hämeenlinnaan vanhempien Standertskjöldien sukuhautaan. Eversti Hugo Standertskjöld oli 1883 perustanut Karlbergin kartanosta Aulangon puiston.

Carlin Augustin vanhin poika Herman Sigfrid Standertskjöld (1854-1934) liitti adoptoituna ollessaan sukunimensä jatkoksi nimen Nordenstam.  Nordenstamien suku oli sammunut jo 1800-luvun lopulla. Herman Sigfrid oli ulkoministeriön virkailija, kuvernementin sihteeri ja hallitsi Laukkoa vuodesta 1885 lähtien. Standertskjöldien aikana Laukon torppien määrä nousi puoleentoistasataan. 1800-luvun loppuvuodet olivat maatalouden kehityksen kannalta kartanossa suotuisia. Vasta tulvavuosi 1899 tuotti kadon ja enteili muutoinkin huonompia aikoja.

Laukon pehtooriksi tulleen vihtiläisen August Wilhelm Vikströmin johtamistyyli oli pikkumainen ja ärhentelevä. Se herätti suhteellisen varakkaissa torppareissa katkeruutta. Nämä vaativat päivätöiden lyhentämistä kesällä 10 tuntiin ja talvella 7 tuntiin.

Muuan paha epäkohta oli Laukon pihalla oleva työntekijöiden yöpymispaikka taksvärkkipirtti, jossa ei ollut pesutupaa ja jonka pahnoissa oli rottia, luteita, torakoita jne. Vapaaherralle esitetty vaatimuslista ei saanut minkäänlaista vastakaikua.

Noin 150 torpparia julisti lakon 20.5.1906. Seurauksena oli, että suomenkieltä taitamaton vapaaherra Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstam vaati lakon lopettamista tai lakkoilijoiden häätämistä. Oikeudenkäynnissä torppareiden perusteluja ei tietenkään hyväksytty. Monet myöntyivät, mutta 41 torpparia häädettiin asunnoistaan taivasalle pakkaseen seuraavan vuoden alussa, ja asiaa käsiteltiin Suomen senaattia myöten. K.V.Kaukovalta on nähnyt ongelmia myös torpparien ajatusmaailmassa: "Vasta häätöjen jälkeen lakkolaiset uskoivat, että virastot ja tuomioistuimet eivät ottaneet tällaisessa riidassa tutkiakseen, mikä siinä oli oikeata ja kohtuullista, vaan mikä oli lain kirjaimen mukaista." (Kaukovalta 1931, 1363)

Lakon ja häätöjen aiheuttaman suuren kohun seurauksena tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä sitten puitiinkin siellä minne nämä asiat kuuluvat eli Senaatissa. Kuitenkin vasta Suomen itsenäistyttyä säädettiin laki, jonka perusteella torpparit saivat lunastaa maansa, ja niin Vesilahdessa ja Tottijärvellä muodostettiin Laukon maista satoja pientiloja. Laukon suurin torppa oli Svartmark ja sen päärakennus on nyt siirretty Vesilahden kotiseutumuseoksi Narvaan.

Standertskjöldin pojat Gustaf ja Rolf omistivat Laukkoa vielä vuosina 1923-29. Gustaf asui Vanajassa ja kuoli siellä 1925, Rolf Kulosaaressa ja Helsingissä ja kuoli siellä 1953. Vuonna 1918 koko keskeinen Vesilahti oli punaisten ja valkoisten taistelutanner. Tässä yhteydessä häädöt muistettiin ja Laukon kaikki rakennukset poltettiin.

Haarlat

Laukkoa nelisenkymmentä vuotta omistanut Haarlan suku (1929-1968) loi nykyisen Laukon kartanon ja sen historian kunnioituksen. Rafael Haarla syntyi Korpilahdella 1876 maakauppiaan poikana, mutta muutti 24-vuotiaana Tampereelle, jossa muutaman vuoden kuluttua perusti kirjekuori- ja paperipussitehtaan. Vuonna 1920 Rafael Haarla perusti ensimmäisen paperitehtaansa, ja tuotemerkistä Rafla tuli kaikkien tuntema.

Rafael Haarlan isoisän isä Abraham Harberg oli Suomen sodan aikoihin Lempäälän nimismiehenä. Isoisä Erik Abraham Harberg lienee tuntenut myös sekä Lempäälän että Vesilahden. Isä Elis Harberg oli jo koko ikänsä Korpilahdella. Haarla-nimen Harbergit ottivat Snellmaninpäivänä 1906. Vaikka Rafael Haarla osti Laukon kartanon 1929 ja aloitti siellä mittavan jälleenrakennustyön, suku ei kuitenkaan vesilahtelaistunut. Kartanoa hoitivat tilanhoitajat. Laukon puistoon Rafael Haarla teetätti vanhempien merkkihenkilöiden, mm. Kurkien ja Lönnrotin patsaat. Kurkien muotokuvista hän maalautti jäljennökset Ryngen kartanon omistajan Sigrid Kurckin luvalla, ja jäljennöstyön suoritti taiteilija E. Rautala. Muotokuvat koristavat edelleen Laukon kartanon aulaa.

Lähes kaikki Laukon rakennukset saivat Haarlan aikana hohtavan valkoisen asunsa. Valtaosa rakennuksista on edelleen olemassa. Maataloutta kehitettiin ja koneellistettiin, ja paperitehtaittensa tarpeita varten Haarla rakennutti sahan. Tampereen Hämeensiltakin sai patsaat Haarlan toimesta. 22.9.1912 Rafael Haarla kokosi aikansa talousvaikuttajat Tampereelle päättämään Suomalaisen Työn Liiton perustamisesta. Rafael Haarlan (1876) nuorempi kirjailijaveli Lauri Haarla (1890) oli myös jonkun verran kiinnostunut Vesilahdesta, julkaisihan hän kirjat Nuori pirkkalaispäällikkö ja Kurkien taru. (Poppius-Raevuori 1936)

Laukon väliaikainen päärakennus tuhoutui v. 1930, minkä jälkeen Haarla rakennutti uuden arkkitehti Veikko Kallion piirustusten mukaan v. 1931. Rafaelin jälkeen Laukkoa omisti hänen perikuntansa. Poika Lauri Haarla oleskeli Laukossa melko paljon, samoin siskon Tuula Braxin perhe. Tilanhoito kuului pitkään Olavi Sollalle ja hetken aikaa Väinö Järventaustalle (1966-68).

Lagerstamit

Laukon nykyinen omistaja Lagerstam suku on ollut Laukossa vuodesta 1968 lähtien. Kartanon maatalouden kehittämisen ohella Lagerstamit ovat tehneet Laukkoa tunnetuksi ennen kaikkea Keski-Euroopassakin hyvin menestyneillä ravihevosilla (mm. Houston Laukko). Laukon hevosjalostus ja hevoskoulutus ovat yli 20 vuoden aikana nousseet suomalaiseen kärkeen. Lagerstamit ovat myös osallistuneet Laukon historian tutkimuksiin. Arvid Kurjen keskiaikaisen kartanolinnan kaivaukset Kari Uotilan johdolla vuodesta 1989 lähtien ovat tuoneet tärkeitä uusia havaintoja ja tietoja 1400- ja 1500-lukujen elämästä. Sensaatiomaisin löytö oli 80 hopearahaa sisältänyt rahakätkö kivilinnan vierestä n. vuodelta 1500. Kivilinnassa olleet pottikaakelit ja majavanhäntäkattotiilet ovat aiemmin Suomessa tuntemattomia. Liisa Lagerstam teki väitöskirjansa myöhäisimmän Kurck-suvun merkittävimpiin kuuluneesta edustajasta Gabriel Kurckista. Vuonna 2016 tulee kuluneeksi 600 vuotta siitä, kun Laukko ja sen sivutila Tottijärvi on mainittu ensimmäisen kerran asiakirjassa. Vuonna 1416 arkkidiagoni Juho Anundinpoika lahjoitti Laukosta saadun tulon Turun tuomiokirkon Pyhän Johanneksen alttarin ylläpitoon. 600-vuotisjuhlan kunniaksi Laukko avaa kartanomatkailukeskuksen. Laukon kartanomatkailukeskuksen nykypäivästä ja tulevaisuudesta tarkemmin: http://www.laukonkartano.fi

Yrjö Punkari 2002-2008

• Aaltio Sampsa: Standertskjöld-suvun lempääläiset juuret. Lempäälän joulu 1988.
• Anttila Aarne: Elias Lönnrot I-II. SKS, 1931.
• Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia. Vesilahden seurakunta ja kunta, 1950 (1985).
• Anthoni Eric: Finlands Medeltida Frälse och 1500-talsadel. Helsingfors. Svenska litteratursällskapet i Finland, 1970.
• Blomstedt Kaarlo: Horn-suvun alkuhistoria. Hark XXVII, 1918.
• Bolin Sture: Folkungarna. Från Tacitus till Tage Erlander. Bokförlaget Aldus, 1963.
• Bomansson K.A.: Pispa Arvid Kurjen vanhemmista ja "Elinan surma"-nimisestä kansan-runosta. HARK I, ss. 1-37, 1866.
• Gillingstam, Hans: Den friherrliga ätten Kurcks ursprung. Genos 1964: 29-36.
• Haarla Lauri: Kurkien taru. Helsinki: Otava, 1938.
• Heikel A.O.: Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. SKS, 1882.
• Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Vesilahden kunta ja Vesilahden seurakunta, 1996
• Honka-Hallila Helena: Pyhäjärven eteläosan rautakautinen asutus ja sen yhteys alueen historialliseen asutukseen. Karhunhammas 8. Turun Yliopisto, 1985.
• Ignatius K.: Elinan surma ja Kurkien suku. Helsinki Edlund, 1892.
• Isometsä Jouko: Itsenäisyyshistorian unohdetuin. Eva Törngrenin perhe on vaipunut historiassa lähes unholaan. Aamulehti, alakerta 15.2.1999.
• Isometsä Jouko: Nokialle on haudattu suku, joka loi pohjan Suomen itsenäisyydelle. Nokian Uutiset 24.2.1999.
• Ivalo Santeri ja Wilkuna Kyösti: Suomalaisia sankareita I-II, Porvoo: WSOY, 1956.
• Jaakkola Jalmari: Pirkkalaisliikkeen synty. Turku: Turun suomalaisen yliopiston julkaisuja, 1923.
• Jaakkola Jalmari: Suomen varhaishistoria II: Heimokausi ja Kalevala. Porvoo: WSOY 1935, 1956.
• Kaarninen Mervi: Tottijärven historia 1689-1998. Nokian kaupunki, 1998.
• Kaukovalta, K.V., Jaakkola K., Sorila Aug.: Pirkkalan historia. Pirkkalan historiakomitea, 1934.
• Kerkkonen Veikko: Janakkana historia. Janakkalan kunta, 1976.
• Koskinen Yrjö: Pohjanpiltti. (1859) Helsinki: Otava, 1965.
• Kärki Frans: Muistiinpanot SKS:n arkistossa.
• Lagerstam Liisa: A Noble Life. The Cultural Biography of Gabriel Kurck (1630–1712) Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 349, 2007.
• Lagerstam Liisa: Gabriel Kurckin peregrinaatio. Kulttuurihistorian Pro Gradu Turun Yliopistossa 1999.
•  Luukko Armas: Pirkkalaiset ja lappalaiset. Kotiseutu 5/1966.
• Lönnqvist Bo: En finsk adelssläks öden, Standertskjöld - Standertskjöld-Nordenstam. Svenska litteratursällskapets i Finland, 2007.
• Maajoki Väinö: Luettelo Vesilahden pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä, 1939-1940.
• Nervander E.: Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa. Otava, 1893.
• Pohjolan-Pirhonen Helge: Kurck-släkten. Teoksessa: Grill Erik (toim.): Svensk Biografiskt Lexikon, Stockholm 1975-77.
• Poppius Liisa, Raevuori Yrjö: Haarlan suku. Tampere 1936.
• Porthan Henrik Gabriel: Valitut teokset. (1786, 1789) Helsinki: SKS, 1982.
• Raevuori Yrjö: Laukon omistajia ja vaiheita. Tampere, Hämeen Kirjapaino Oy, 1963.
(Laukon historian päälähde)
• Ramsay Jully: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden. Helsingfors, 1909.
• Sarkimaa Sakari: Kalevalan unohdettu äiti. ET-lehti 11/1999.
• Schefferus Johannes: Lapponia. (Ilm. 1674) Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1963.
• Suvanto Seppo: Satakunnan historia III, keskiaika, Satakunnan maakuntaliitto, 1973.
• Uotila Kari (toim.): Vesilahden Laukko. Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IV. Turku, Suomen keskiajan arkeologinen seura, 2000.
 (1990-luvulla tehtyjen kaivausten tulokset)
• Voionmaa Väinö: Kurki-suvun syntymäsijoilta. HAik 1934.
• Vähäkangas Tapio: Jeppe Kurjen esivanhemmat ja jälkeläiset. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 44. Helsinki 1999.