Ladulle vaan taas! Pitäähän se nähdä Kotkanpesäkin. Latu lähtee Pohjankodalta ja pujahtaa sokkeloiseen kuusikkoon. Pientä mutkaa ja mäkeä riittää. Viitta lupaa tavoitteeseen 6 kilometrin päästä!
Metsääkin näkyy joku hakanneen, tai oikeastaan useampikin isäntä. Metsät näyttävät nykyään tämmöisiltä; risukosta nousee muutama siemenpuu ja koivunvarpu. Metsäkone on jättänyt jälkensä, mutta talvella se ei niin paljon harmita. Tosin muutamassa vuodessa aluskasvillisuus on entisensä. Traktorinurissa kasvaa alkukeväästä korvasieniä. Kaipa näihin kivisiin mäkiin nuo puutkin joskus palaavat, kunhan ehtivät istuttamaan.
Kylä tulee vastaan! Tai mikä kylä tämä on, täällähän on hienoja
huviloita pitkin mäkiä! Kahdella näyttää olleen lähes samat piirrustukset.
Mainiota! Miksi oikeastaan huvilan pitäisikään olla märän ja kylmän järven
rannalla, jossa tonttihintakin on paljon kovempi? Mitä iloa siitä järvestä
on, kun kesällä aina sataa tai tuulee! Ja jos sitten loman loputtua tulee
hyvä sää, niin moottoriveneet pärisevät kaiken aikaa. Jospa ei huvitakaan
uida eikä tykkää kalastaa. Mitä silloin ollenkaan mennä järville. Täällä
metsien ja peltotilkkujen keskellä kaikki säät ovat siedettäviä. Marja- ja
sienipaikatkin ovat lähempänä. On rauhallista.
Latu jatkuu metsään. Maaliskuun aurinko alkaa paljastaa mäkien kivikkoja ja risukkoja. Laduntekijät ovat tehneet useita siltoja ojien yli. Taidamme olla jo pois kulttuurialueilta.
Ja mitä vielä, yllätys! Latu kulkee aivan korvessa, mutta silti ylitetään tie, jossa on hiljan kulkenut useita autoja! Mistä tie tulee ja mihin menee? Tiehän on metsäautotie, yksi Vesilahden kymmenistä. Jos ennen sanottiin, että kaikkia järviä kiertää polku, niin nykyään on sanottava, että kaikissa metsissä on tie. Niitä taitaa olla pitäjässä satoja kilometrejä. Metsureille ja tukkirekoille tiet ainakin ovat elinehto.
Niin vähäistä on kuitenkin vielä Suomen kevätaurinko voimaltaan, että
havupuiden tumma vihreä näkyy kuvissa punertavana tai mustana.
Kameranvalmistajat testaavan kai tuotteensa etelämmillä leveysasteilla.
Pieni metsäjärvi tulee vastaan, Vähä-Mälityksi ovat sen metsästäjät
joskus ikiaikoja sitten ristineet. Ei kerro kirja mitä nimi 'Mälitty'
tarkoittaa. Yhtä arvoituksellinen on lähistöllä Mäsänvuori. Mälityssä on
kuulemma myös kaloja, joita kuikka onkii poikasilleen. Kesällä lammen
rannalla pelästyy usein harvinaisten lintujen äkkilähtöön. Ehkä nämä
pienet järvet kasvavat joskus umpeen, mutta tuskin kovin pian. Rantaviiva
on yleensä keskemmällä järveä kuin todellinen ranta. Rannalla seisoja
onkin oikeastaan veden päällä mutta ruoholauttalla.
Jyrkkiä kallionseinämiä oli ladun varrella jo aiemmin. Vähä- Mälitynvuoren pohjoisosassa kuten muissakin vastaavissa paikoissa on pelottavia luolia. On myös tasaista pystysuoraa seinää. Olisikohan noissa tasaisemmissa kohdissa kalliomaalauksia? Ties vaikka hyvinkin olisi joku kivikauden ukko riipustanut siihen suojeluseläimensä hirven kuvan tai jotakin muuta ajankohtaista. Ei ole kukaan tutkinut eikä löytänyt. Samanlaisia kiviseiniä pitäjältä löytyy muualtakin. Pitäisi katsoa lähemmin, kesällä.
Pitkäköhän sinne Kotkanpesälle on vielä?
Kaukaa vilahtaa puhelinmasto, niitä on joka paikassa. Jotakin mustaa vilahti jo kalliolta, mutta latu onneton kiertelee ja kaartelee ylöspäin kuin Norjan tunturilla. Huh, johtaakohan tämä latu minnekään. Täältäkin on metsät näköjään hakattu melkein silmänkantamattomiin. Kartan mukaan etelämpänä on Näätäkorpi ja Näätäkorvenvuori. Nimi kertoo, mitä täällä on joskus metsästetty. Hirviä kai seudulla on nytkin. Uudisistutusten nuoret männyntaimet ovat hirvien herkkua! Puunpentu kumoon etujalkojen väliin ja latva rouskitaan poskeen.
Jahas, kohta taidetaan olla perillä. Aika kivistä maastoa. Ovat
näköjään laittaneet kotien yhteyteen oikeat ulkovessatkin, ettei tarvitse
kyykkiä pusikossa.
Voitto! Kotkanpesällä ollaan. Samat piirustukset, mutta hieman eri tyylillä. Ovenkahvana on asiaan kuuluvasti väärä oksa. Katto on rakennettu laudoista ja niiden päällä on tervapahvi, Pohjankodan kattohan oli peltiä. Mäelle on joku kerännyt polttopuitakin, sisällä on saha ja kirves. Kovin on kuumalla paikalla tämä kota, lumi varmaan kaikkoaa aikaisin.
Lumi on joka puolelta sotkettua; suosittu etappi arvatenkin.
Kurkistetaan sisään ja juodaan haaleaksi käynyt mehu.
Silmät eivät tahdo tottua pimeään, kameralla on onneksi oma valonsa.
Vierasvihkoon on kuitattava aina käyntinsä. Keitähän muita täällä on
käynyt? On muuten hyvin harvinaista, että tavallinen hiihtelijä ehtii
aloittaa päivän vierasvihkoon. Aina on joku, joka on käynyt jo "aamulla".
Pitäisiköhän tänne lähteä viideltä? Joka päivälle on useita nimiä. Ja
sitten sunnuntaina oikein pitkä lista!
Pappi ja kanttori ovat kirjanneet nimensä sivun alkuun. Erämaakirkko näkyy kerääntyneen tänne sunnuntaina 8.3.1998. Kirkkokansaa viitisenkymmentä nimeä! Eivät taatusti ole mahtuneet samalla kertaa sisälle. Mitähän pappi on pitänyt alttarina ja mitähän kanttori on soittanut? Ehkä ovat vain laulaneet, virsinuottikin näkyy jääneen penkille.
Joskus paikkakuntalaisilla on tapana tulla tänne keskellä pimeää yötä,
tai oikeastaan pelkän kuun valossa. Matka tuntuu pidemmältä kuin päivällä.
Silloin nuotion loimua osaa arvostaa. Pimeässä hiihtäminen on oma
kokemuksensa. Mutta jos pelkää susia ja karhuja, on tietenkin paikallaan
pysyä kotona. Yön hiljaisuus, varjot ja mustat kivet tuovat jännitystä.
Latukin hukkuu helposti silmistä.
Mutta nyt sukset saavat kääntyä kotiin päin, kaksi kotaa on nähty. Pitovoidetta on kuitenkin ensin lisättävä suksiin. Risut, savi ja jää ovat kuluttaneet pidon. Viitat osoittelevat eri suuntiin ja kertoilevat lohduttomia kilometrilukujaan, viis niistä.
Hyviä hiihtokelejä!