Teksti ja kuvat: Yrjö Punkari, 2024
Ylisen Jussi eli Juho Vilhelm Yli-Mäkelä (ent. Linnamaa, 1851 - 1929) asui Pyhäjärven Alhonlahden eteläosan Kostialan kylässä, Vesilahdentien varrella, vastapäätä nykyistä Ärölän maaatilaa. Sukulaisille Jussi oli tietenkin Ylisenvaari. Kostialassa oli silloin vain kolme taloa: Kippari, joka nimensä mukaan on ilmeisesti ollut vesitien varren kestikievari, sekä Ylinen ja Alinen Kostiala.
Kippari siirrettiin 1800-luvun lopulla nykyiselle paikalleen Toivolanjoen itäpuolella sijaitsevaan viihtyisään niemeen. Kun vielä vuonna 1918 Ylinen poltettiin, niin paikalle, Hurskasvuoren itäpuolelle jäi ainoastaan Alinen Kostiala eli nykyinen Hyvätti. Kostialan kylän täytyy olla hyvin vanha. Sen talot Kostiala ja Kippari tunnetaan jo maakirjassa 1540-luvulla, mutta eräällä peltosaarekkeella on tutkimaton rautakautinen hauta-alue. Eteläpuolella oleva Toivolan kylä lienee Kostialan tytärkylä.
Juho Yli-Mäkelän Ylinen Kostiala eli Yli-Mäkelä jäi pelkäksi tontiksi vuoden 1918 jälkeen. Maatila sen sijaan rakennettiin uudelleen pari kilometriä idemmäksi nimellä Vähä-Kostiala. Juuri tämän paikan eteläpuolelle Juhon metsään oli kasvanut valtavan suuri kolmihaarainen kuusi eikä se ollut mikä tahansa kuusi. Se oli Juhon erityisessä suojeluksessa ja sen vuoksi sitä sanottiinkin Yli-Mäkelässä Ylisenvaarin kuuseksi. Me muut käytämme nimeä Ylisen Jussin kuusi.
Kuusi oli suuri ja komea jo Juhon eläessä. Kaikki tunsivat kuusen ja siitä kirjoitettiin lehdissä ja kirjoissa. Tätä kirjoitettaessa eli keväällä 2022 kuusi on yhä olemassa! Vihreyttäkin siitä löytyy. Puun ikä alkaa kuitenkin painaa, joten sen vuodet ovat pian luettuja. Metsän omistaja Tapio Kauppila on luvannut olla toistaiseksi kaatamatta puuvanhusta. Vielä 23.4.2019 kuusen kaikki kolme haaraa olivat lähes täysissä voimissaan (kuva oikealla, otettu lännen suunnasta). Oksat olivat terveitä alas asti. Neulaset tosin löytyivät puun suuren iän vuoksi vasta oksien päistä.
Vesilahden sanomissa nimimerkki Nälkä kirjoittaa 26.3.1932 ensin Töppärän töllistä, jolla tarkoitettiin ilmeisesti Tapio Kauppilan asunnon kohdalla aiemmin ollutta rakennusta. Tämän jälkeen hän jatkaa:
Vähän matkaa Narvaan päin on vanha, suuri kolmihaarainen kuusi, jolle entisaikaan sai kauneudessa hakea vertaa. Kerrotaan, että kun kirkkoherra Pohjola seurakunnassaan ajeli, pysäytti hän usein hevosensa katsellakseen tätä luonnonkaunistusta ja arvattavasti myös muistaen sitä, joka luonnolle tuollaisen kauneuden antaa. Huomautus, että se siihen aikaan oli kauneimmillaan. Nyt ovat vanneoksien viejät sen alaosan muotoa paljon muuttaneet. Kuitenkin voi sen yläosasta vielä nähdä sen lieriömäisen suippenevan sopusuhtaisuuden.
Gustaf Fredrik Pohjala oli Vesilahden kirkkoherrana vuosina 1872-1893. Jos puu oli jo hänen aikanaan komea, ikää puulla täytyy olla lähemmäksi 200 vuotta. Vesilahdessa kuuset ovat usein kasvaneet yli 100-vuotiaiksi ja suunnattoman suuriksi. Muita kuuluisia suuria kuusia ovat olleet Sakakuusi Satalatva kirkon tontilla sekä Matinkuusi Onkemäellä.
Oikealla oleva kuva huhtikuulta 2019 etelän suunnasta eli entiseltä maantieltä tuottaa vielä melko hyvän mielikuvan siitä, millainen lehtiartikkelin lieriömäisen suippeneva puu on ollut vuonna 1932 ja myös 1800-luvun lopulla. Tämä onkin sitten viimeisiä kunnon kuvia kuusesta! Oksia puun alaosassa on ollut poikkeuksellisen paljon ja tiheänä korkealle asti. Ilmeisesti puu oli nuorena hyvin hidaskasvuinen susipuu. Myös kolmihaaraisuus on peräisin niiltä ajoilta. Juuri hitaan pituuskasvun vuoksi puusta on tullut ylöspäin voimakkaasti suppeneva. Jotta oksat olisivat päässeet kasvamaan leveästi, puun on täytynyt kasvaa avoimella paikalla.
Ylisen Jussin kuusen ovat nähneet lukemattomat matkaajat 150 vuoden aikana. Sen näkivät myös kirkkoteiden kulkijat, jotka G.F. Pohjalan tavoin saattoivat suhtautua siihen kuin pyhään puuhun. Tätä vahvistaa Matti J. Mäkelän muistikuva. Hän meni isänsä kanssa katsomaan puuta ja aikoi kiivetä siihen. Isä esti pikkupojan aikeen toteamalla, että Anna olla kiipeemäti, ku se on vaarin pyhittämä kuusi.
Vielä vuonna 2019 kuusen oksista löytyi runsaasti erikoisen muotoista vehreyttä. Ensinnäkin puun vanhat oksat olivat kauttaaltaan poikkeuksellisen pitkiä ja vihreä osuus alkoi vasta kaukana puun rungosta. Puun pitkän historian kuluessa oksat ovat luoneet kärkiinsä aina uusia ja uusia vuosikasvaimia. Oksista ja sen haaroista on tullut pitkiä ja painavia, ja sen vuoksi oksien vihreät haarautumat riippuivat vuonna 2019 tuuheasti alaspäin koko puun mitalla (katso myös ylempää kuvaa). Näky on poikkeuksellinen verrattuna tavallisiin korkeintaan 100-vuotiaisiin kuusiin. Oksissa on jotakin samanlaista kuin kampakuusessa tai kyynelkoivussa.
Varsinaiset paksut perusoksat sen sijaan sojottavat likimain vaakasuorassa (katso ylintä kuvaa), ja tämä ominaisuus on tuottanut puulle sen lieriömäisyyden ja omaleimaisuuden.
Kuusen kokoa on ehkä vaikeaa päätellä vasemmalla olevasta valokuvasta, koska myös puun oksat ovat hyvin paksuja. Alemmat oksat on joku vienyt lehtiartikkelin perusteella saavinvanteiksi. Huomaa, miten oksien vihreä osa on jo kaukana rungosta, oksat ovat siis terveitä. Puiden haaroja nimitetään tässä eteläiseksi (oikealla), itäiseksi (vasemmalla) ja pohjoiseksi haaraksi (keskellä).
Koska tämä kuva on otettu 11.4.2009, puun takana näkyy siihen aikaan vielä käytössä ollut vilkas maantie. Puun ylimmät oksat ulottuivat maantien päälle. Nyt tämä vanha maantie on kokonaan metsitetty, ja uusi tie kulkee muutamia satoja metrejä etelämpänä. Puuta ei sen vuoksi enää löydä kovin helposti muun kasvillisuuden joukosta. Puun eteläpuolella sijaitsevat Viikari Oy:n hallit, haketuskoneiden työalueet sekä yleensä suuri määrä hake- ja puupinoja.
Kolmihaaraisen kuusen ympärysmitta on rinnankorkeudelta n 4,1 metriä. Alempana ympärysmitta pienenee vähän alle 4 metriin. Puu ei ole erityisen korkea, sillä ympärillä on nykyään vieläkin korkeampia puita. Puun korkeutta ei ole mitattu.
Hämeen ammattikorkeakoulun metsäammattilaiset ovat mitanneet Suomen korkeimmat puut. Korkein kuusi on Muuramessa (44,2 m) ja toiseksi korkein Evossa (43,5 m). Suomen korkein puu on Punkaharjulla kasvava Euroopanlehtikuusi (46,3 m).
Suuria ja vanhoja kolmiharaisia kuusia kasvaa myös muualla Suomessa, ja osa niistä on ainakin epävirallisesti suojeltuja. Kaikkialla ne kuitenkin saavat erityistä huomiota.
Oikealla on kuva vanhasta maantiestä Viikarin hallien vanhan tienhaaran kohdalta. Ylisen Jussin kuusi on aivan tien vieressä mutkamerkin takana; sen ja ehkä viereistenkin kuusien ylemmät oksat ulottuvat tien päälle. Maahan taipuneet alaoksat peittävät runkoa. Kuva on huhtikuulta 2009. Pohjoisen haaran latva näkyy tässä kuvassa jo kuivuneena. Todennäköisesti moni aikanaan havaitsi tämän kolmihaaraisen jättiläisen - mutta unohti ehkä saman tien. Nyt tämä tie on metsikköä.
Puun lähistollä syntyi vuonna 1855 Atte Mäkelä, josta aikanaan tuli kuuluisa kirkonmies ja asessori nimellä Gustaf Adolf Heman. Nimimerkillä KAH hän kirjoitti vuonna 1883 pienen novellin nimeltään Kaksi tolppaa. Kirjasen aiheet ovat juuri näiltä Nälkäniemen seuduilta, mutta nimet eivät ole ihan alkuperäisiä. Rautialan rustholli, joka Nälkäniemen maat omisti, on kirjassa Rautalan rustholli. Novelleista tuli Vesilahdessa hyvin suosittuja, ja monet tiesivät kirjan henkilöiden esikuvat. Ehkä myös itse kirjailija aikanaan tunnettiin.
Perimätiedon mukaan juuri kolmihaaraisen kuusen kohdalla oli kaksi punaista tolppaa; toisella puolella virstantolppa ja toisella penikulmantolppa. Osittain näihin tolppiin perustuu Hemanin hauska novelli. Hän myös mainitsee, että tolppien eteläpuolella (kuvassa vasemmalla puolella) viheriöitsi kuusimetsä, mutta pohjoispuolella kasvoi katajikko ja lehvätön lepistö. Tämä vahvistaisi sitä, että kolmihaarainen kuusi sai todella kaikessa rauhassa kasvattaa leveyttä - siis susipuuna. Ympäröivä metsikkö on nyt kooltaan valtavaa mutta kuitenkin nuorempaa.
Eteläisin puunhaara kuivui vuosien 2019 - 2021 välillä, ja sille täytyy olla jokin syynsä. Kuusien pahin tuholainen on nykyään kirjanpainajakuoriaisen toukka. Aluksi näytti, että näiden toukkien käytäviä puussa ei olisi, mutta keväällä 2022 oli jo selvästi nähtävissä, että irronneiden puunkuorien alla on kirjanpainajien jälkiä. Ehkä puun korkean iän ja kuorenaluksen kuivuuden vuoksi toukilla on saattanut olla hieman ongelmia, ja toukkien tavanomaisista säännöllisistä syöntipoluista on tullut normaalia sekavampia.
Kun oksia oli puussa tiheään, lähiseudun pikkupojille puu oli mainio kiipeilypaikka. Näin ainakin kertoi Tapio Kauppila toimittaja Sanna Suonpäälle. Kauppila kertoi myös, että hänen lapsuudessaan kuusen ympäristö oli hevoslaitumena. "Kun hevosia lähdettiin hakemaan laitumelta, ne yleensä löytyivät ison kuusen juurelta. Oksien alla oli hevosille mieluinen suojapaikka." Silloinhan alaoksatkin olivat vielä tuuheita.
Puun itäinen haara oli huhtikuussa 2022 vielä lähes entisessä loistossaan (kuva oikealla). Runko vaikutti terveeltä ja alimmissakin oksissa oli vihreyttä. Huolestuttava rike oli puun latvassa, joka oli vuoden sisällä kuivunut monen metrin matkalta. Se enteilee muiden haarojen kohtaloa. Alla kuva itäisen haaran yhden alaoksan riippuvista oksankärjistä. Vihreys tosin alkaa aina vasta 5-6 metrin päässä rungosta.
Monet ovat kertoneet, että puussa oli aikanaan paljon käpyjä. Niitä oli runsaasti jäljellä vielä 2022 kuivuneen etelähaaran oksissa.
Toukokuussa 2023 kuusen kaikki kolme haaraa olivat rutikuivia. Kirjanpainaja oli painotyönsä suorittanut. Puu oli edelleen kunnioitusta herättävänä pystyssä - metsän keskellä. Ympärillä kuuset olivat vielä vihreitä; niissä ei toukan tuhotöitä näkynyt.
Pohjoinen puunhaara (kuva vasemmalla ja vasemman puoleinen haara) on jatkanut viime vuosina vähittäistä kuivumistaan, ja huhtikuussa 2022 puunhaaran alimmat elävät eli vihreät alaoksat alkoivat vasta 5-6 metrin korkeudesta. Kirjanpainajan toukka on tehnyt tehtävänsä, mikä näkyy kaarnan irtoilemisena. Jokin ravinnereitti ylöspäin on säilynyt, sillä tuuheaa vihreyttä löytyy vielä melko paljon ylhäältä. Latvaosa oli kuitenkin kuivunut jo 2000-luvun vaihteessa.
Tätä kuvattaessa 19. huhtikuuta 2022 puuta ympäröivässä metsässä ei ollut enää lunta. Sen sijaan puun itä- ja eteläpuolella avoimemmilla paikoilla oli vielä 50 - 70 sentin hanget.
Eteläisen haaran kuivuneiden oksien seasta pilkistää vihreää! Se on peräisin itäisen haaran yhdestä oksasta, joka on poikkeuksellisesti tunkeutunut etelän suuntaan. Yleensä kukin haara on kasvattanut oksiaan ainoastaan nimikkosuuntaansa. Vasemmalla oleva kuva todistaa myös tätä.
Elokuussa 2024 metsä Ylisen Jussin kuusen ympäriltä oli kaadettu. Puu seisoi entistäkin ylväämpänä paikallaan - mutta täysin kuivana. Jos kuusi saa yhä jäädä paikalleen, se säilyy kuivana vielä useita vuosia. Jossakin vaiheessa lahottajasienet tarttuvat puuhun ja se vähitellen ränsistyy ja kaatuu. Katsotaan miten käy.
Lähteitä:
Aaltio E.A.: Mårten Segercrantz Sotavallan isäntänä. Hämeenmaa IX, 1957.
Ahonen Aaro: Vesilahtelaisesta torpanpojasta erääksi Suomen kirkon merkkimiehiä. Vesilahti 1346-1946. Vesilahden seurakunta, 1946.
KAH: (Gustaf Adolf Heman): Kaksi tolppaa; Pohjalais-Maija.
Hämeen Sanomien Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1883.
KAH: Kysymysmerkkejä; Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi. WSOY, 1885.
Mäkelä Matti J.: Muistelmia ja sukututkimuksia Vesilahden seudulta.
Suonpää Sanna: Vesilahtelaiset metsien jättiläiset – Kuusivanhus teloituspaikan liepeillä ja metsäpaloa uhmannut Matinkuusi. Lempäälän-Vesilahden Sanomat, 22.12.2019.
Lehtiä:
Vesilahden Sanomat 26.3.1932.
Turun Sanomat 4.6.2007 (suurimmat puut)
Haastatteluita: Eeva Toivonen 1979; Matti Kauppila 2022.
Kolmihaaraisesta kuusesta reilu sata metriä Narvan suuntaan oli jyrkkä mutka, joka hevosajoneuvoille ei ollut ongelma mutta josta autoilijat eivät koskaan pitäneet. Synkän kuusikon keskellä mutka oli talvella lähes aina jäinen ja moni auto luisteli ojaan. Mutkassa sattui myös pahoja kolareita. Kuva on vuodelta 2009, mutta nyt myös tämä mutka kasvaa puita.
Jossakin kohtaa mutkan oikealla puolella, joidenkin mielestä lähempänä kolmihaaraista puuta sijaitsi kuuluisa kaakinpuu, jossa rangaistiin pahantekijöitä. Tuomiosta vuodelta 1743 on sekä asiakirjatietoa että muistitietoa. Mm. Eeva Toivonen kertoi vuonna 1979 kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä tarinoita kaakinpuusta ja hirttotuomiosta. Rangaistuspaikka oli ollut kolmihaaraisen kuusen kohdalla.
Tuomari E.A. Aaltio julkaisi 1957 artikkelin, jossa hän kertoo mestauksesta. Käräjäkirjan mukaan Ilosten sotilasvirkatalon viisinkorpraali Nils Erik Hult oli syyllistynyt kauppiaan tappoon. Hult ympäröitiin kaakinpuun luona ensin kolminkertaisella miesrivillä, sitten pyöveli tuli metsästä ja teki tehtävänsä. Pelotusmielessä teloitetun annettiin roikkua kaakinpuussa viikkokausia ja Eeva Toivosen mukaan tämän piti näkyä Ilosten virkataloon asti. Eteläinen metsänrinne oli tämänkin mukaan paljas. Tapahtuma painui pysyvästi väestön mieleen. Mutkasta vielä jonkun verran Narvan suuntaan on vuoden 1918 punaisten teloitus- ja hautapaikka sekä muistomerkki. Tähän mäkeen liittyy myös kummitustarinoita.
Ei ole mikään ihme, että lähistöllä asunut Matti Kauppila muisteli, miten kaakinpuun ja kolmihaaraisen kuusen synkkä seutu olivat pienille koululaisille pelottavaa aluetta, ja matka pyrittiin tekemään mahdollisimman nopeasti. Pelottavia tarinoita kerrottiin vielä 1950-luvulla yleisesti.