Varvari-Jannen Sorvala

Varvari-Janne ja hänen rukkinsa tunnettiin 1900-luvun alkupuolella sekä Vesilahdessa että lähikunnissa. Janne asui Vesilahden Narvassa pienessä punaisessa rakennuksessa nimeltään Sorvala, joka sijaitsee edelleen (2018) Vesilahden Narvan koulun ja purettavaksi määrätyn Tuulikallion päiväkodin välissä.

Jannen koti ja verstas oli hetken aikaa vuonna 2017 purku-uhan alla, minkä vuoksi ryhdyttiin suunnittelemaan pienen mökin siirtämistä esimerkiksi museoalueelle Vilkinarolle. Rakennuksen historiallisen arvon vuoksi tuli kuitenkin uusi päätös: rakennusta ei saa purkaa eikä sitä saa siirtää minnekään. Se on entistettävä. Niinpä Varvari-Jannen Sorvala pysyy paikoillaan ja se kunnostetaan museoksi ja näyttelypaikaksi.

Kesällä 2023 näyttelyn aiheena on:
"Kukahan tuossa on asunut ?"
Asutusta Narvanmatkantien varrelta: Suonola-Keihonen
Näyttely on avoinna välillä 3.6.2023 - 27.8.2023
lauantaisin ja sunnuntaisin kello 10.45 - 13.00.
Paikalla myös sukututkija Matti J. Mäkelä
Osoite Kestintie 1, 37370 Vesilahti, Narva. Vapaa pääsy.

Sorvala

Sorvala on rakennettu hirsistä, mutta se on vuorattu punaiseksi maalatulla peiterimavuorauksella. Tiilikattoinen rakennus on tukevasti betonisokkelin päällä, joka tosin on tehty myöhemmin kivijalan vahvistukseksi. Sorvala kuuluu niihin muutamiin rakennuksiin, jotka eivät palaneet vuoden 1918 taisteluissa. Kaikkiaan Vesilahdessa poltettiin lähes 700 rakennusta. Lähinaapureista paloivat mm. Roppo, Jaakkola, Karjainen ja Narvan koulu aivan vierestä. Narvassa ja sen ympäristössä palamatta jäivät mm. Jaakkolan vaarin rakennus koulun rinteessä, Leiposen kestikievari (purettu), Pöyhölän Taura (nyk. Nuorala) sekä Kuralan Antila (purettu). Lisäksi tulelta säästyi mäkitupia, torppia, ulkorakennuksia ja aittoja.

Vesilahden kunta osti Yli-Pastin tilan vuonna 1890 ja antoi maanmittarille tehtäväksi kaavoittaa ja tontittaa alue vastaavalla tavalla kuin Vesilahden kirkonkylässä kaavoitettiin Kässältä vuonna 1888 ostetut maat. Näin kumpikin kylä sai asunnon paikan käsityöläisille, virkamiehille ja talojen palvelijoille. Kirkonkylään syntyi melko yhtenäinen raittikylä, mutta Narvassa asuntoja rakennettiin pienten teiden varrelle hieman hajanaisemmin. Kummassakin kylässä osa näistä pienistä asumuksista on edelleen tallella. (Häihälä 2014)

Sorvalan tontti (0,14 ha; 922-425-11-17 ), jolle 1948 rakennettiin myös terveystalo ja 1975 hammaslääkärin asunto ja työtila, lohkottiin Yli-Pastista vuonna 1909. Näihin aikoihin lohkottiin lisäksi useita muita Tuulikalliontien varteen sijoittuvia pieniä tontteja. Pääosa näiden tonttien rakennuksista on peräisin 1900-luvun alusta ja ne ovat yhä asuttuja. Sorvalan on kuitenkin täytynyt olla olemassa viimeistään jo 1890-luvulla mäkitupana Yli-Pastin maalla. Se ei kuitenkaan ollut silloin vielä Jannen koti vaan Jannen isän koti ja työtila. Vuonna 1982 Sorvalan pohjoispuolelle rakennettiin nyt jo lakkautettu terveysasema. (Heiskanen 2004, VH)

Janne Wallenius ja hänen isänsä olivat ammatiltaan sorvareita eli varvareita (< svarfvare). He olivat erikoispuuseppiä, joiden tärkein työväline oli jalalla poljettava sorvi. Sen avulla he työstivät koristeellisia puutankoja ja puupuolia. Verstaassa toki oli myös höyläpenkki ja tarpeellinen määrä puutyökaluja. Taidon oli tuonut Tyrväältä Jannen isä, jolla oli nelivuotinen oppi Porista. Sorvarin ammatti oli 1800-luvun lopulla yleinen, mutta ammattimiehiä ei tainnut olla aivan tarpeeksi, koska kaupunkien puusepänliikkeet kuuluttivat 1900-luvun vaihteen seudulla usein avoimista sorvarien paikoista. Käsityöläisammatit olivat aikaisempina vuosisatoina hyvin säädeltyjä, ja vasta 1800-luvun aikana toimilupia alettiin myöntää helpommin, kunnes ammatit vapautuivat kokonaan. Tosin jo vuonna 1763 mainitaan Saarikunnassa olleen jo varvari. Vuonna 1870 Vesilahdessa oli 27 virallista käsityöläistä eli yhdeksän seppää, kuusi kraataria, kuusi suutaria, kolme nikkaria, kaksi nahkuria ja yksi sorvari eli varvari. 1900-luvun vaihteen jälkeen käsityöläisten lukumäärää on jo mahdoton laskea. (Roppo 1979, VH 230, Honka-Hallila 1996, 325)

Sorvi on tekninen ja toisaalta myös hieman vaarallinen työstökone. Raakapuu kiristetään ensin keskelle sorvia tiukasti kahden kiinnittimen väliin. Kun sorvia poljetaan ja saadaan se kovaan vauhtiin, puu pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Toivo Poukan muistin mukaan Jannen sorviin kuului myös suuri vauhtipyörä, joka täytti melkein koko katon. Tällainen sorvi on ollut ainakin Kuokkalan Museoraitilla Lempäälässä. Pyörivää puuta on helppo jyrsiä erilaisilla taltoilla toisin paikoin ohuemmaksi ja jättää toisin paikoin taas paksummaksi. Puupuolien kuviot tulevat hyvin siisteiksi ja koristeellisiksi. Työ vaatii kuitenkin ammattitaitoa. Frans Roppo on kertonut, että Janne ei koskaan tehnyt töitään toisten nähden; hän halusi pitää ammattisalaisuutensa. (Roppo 1979; Poukka 1983)

Walleniusten rukit ja keinutuolit

Walleniusten pääartikkeleina olivat rukit, mutta myös keinuja syntyi. Rukilla valmistetaan joko lampaanvilloista tai pellavatukoista lankaa. Lähes joka talossa oli lammaslauma ja pellavaakin viljeltiin monissa paikoissa. Pellava kuitukasvina tunnetaan jo kivikaudelta (Kaukonen 1946). Lampaat kerittiin, mutta pellava edellytti monivaiheista työmaata. Heinän näköisen ja sinikukkaisen pellavan varret oli ensin liotettava ja sitten loukutettava ja lihdattava. Kaikkein vanhimpina aikoina lanka oli aina kehrätty värttinällä, mutta se oli kovin hidasta. Vaikka jokunen rukki tunnetaan Suomesta jo 1700-luvun alusta, tavallinen poljettava rukki yleistyi Hans Henrik Boijen perustaman Messukylän Otavalan kehruukoulun (1756) ansiosta. Koulun opettajat toivat kehruutaidon sekä välineitä Ruotsin Vadstenasta, jonne vaikutteet olivat tulleet Flanderista. Rukki levisi nopeasti kaikkialle viimeistään 1800-luvun alkupuolella. (Laine 1935, 227-250)

Hyvä rukki ja taitava rukin käyttäjä tulivat 1900-luvulle tultaessa välttämättömiksi, jotta olisi saatu kaikkia tarvittavia lankoja. Janne Walleniuksen rukit olivat tekniikaltaan kuuluisia; ne vetivät haivenia juuri sopivalla tavalla ja pyörittivät sen langaksi. Vaimo Tilda testasi aina rukit, ennen kuin ne lähtivät ostajille. (L-VS 1.12.1950) Ainakin yksi Jannen tai hänen isänsä valmistamista rukeista on edelleen Vesilahden kotiseutumuseossa. Villalangat ovat useimmiten samanlaisia, joten niistä kudottiin aina villasukkia tai villapaitoja. Pellavasta taas saatiin sekä karkeampia että hienompia raaka-aineista. Karkeammat kudottiin kangaspuissa päällysvaatteiksi, sänkyvaatteiksi tai säkeiksi. Hienommista langoista kudottiin alusvaatteita, pöytäliinoja, raanuja jne. Koska väestö kasvoi 1900-luvun vaihteessa hyvin nopeasti, tarve kaikenlaisten kankaiden ja kudonnaisten tekemiseen oli valtavan suuri.

Janne teki myös keinutuoleja, eivätkä nekään olleet laadultaan huonoja. Frans Roppo tilasi Jannelta keinutuolin arviolta vuonna 1921. Naapurien tuttavuus oli syntynyt siitä, että Janne kävi kylpemässä nykyisen Rautellin tontilla sijainneen Ropon talon saunassa. Keinuja Janne lienee kuitenkin tehnyt suhteellisen vähän, mutta rukkeja sen sijaan kulkeutui paljon myös Vesilahden ulkopuolelle. Sekä rukeissa että keinutuoleissa kaikki välipuut sorvattiin eri tavoin koristeellisiksi. Useimmiten sorvilla muotoiltiin kynttilänjalkoja, mutta niitä Jannen ei tiedetä valmistaneen.

Varvari-Jannen tai hänen isänsä tekemä rukki Vesilahden kotiseutumuseossa. Esine nro 24.
Rukin on omistanut Hilda Sirén (Lindroos).

Frans Ropon mukaan Varvari-Janne oli kovin puhelias ja tiesi monenlaisia juttuja juuri Tyrvään suunnalta. Sieltä suunnalta taloissa liikkui myös kuuluisa Jeppee, josta aikoinaan kerrottiin juttuja niin Tyrväässä kuin myös Vesilahdessa. Jeppee söi Jannen mukaan vain joka kolmas päivä. Ja kun Jeppee tuli muutamaksi päiväksi taloon, niin hän lupasi ylöspitonsa korvikkeeksi tinata emännän kahvipannun. Ja Jeppee todella tinasi pannun. Kun sitten emäntä tarkasti pannua ja totesi, että tämä tinaushan lähtee pois! Jeppee puolestaan totesi, että niin lähtee tämäkin poika, ja on nyt sillä tiellään. (Roppo 1979)

Jannen tuttaviin kuului myös opettaja Akseli Nopola, joka antoi Jannelle mm. päivän sanomalehden luettavaksi. Tosin Jannelle itselleen tuli Suometar-lehti (ehkä Uusi Suometar). Tämän tietäen ihmisiä poikkesi varvarin luokse lehden lukemisen toivossa. 1800-luvun sanomalehtien vanhoja numeroita tai niiden osia on löytynyt Sorvalan ullakolta ja tapettien alta.

Kävijät tietenkin saivat kuulla myös Jannen kaskuja. Jouluna varvari levitti pirttiinsä joulupahnat, joissa lapset saivat käydä telmimässä ja tutustuivat näin vanhoihin joulutapoihin. Myös limonaadia varvari tarjosi lapsille. Tampereen Sanomissa vuodelta 1910 kerrotaan, että kuntakokous valitsi Varvari-Jannen sekä kauppias Riihiojan valvomaan järjestystä Narvan torilla, joka sijaitsi Ristiveräjillä meijerin vieressä. Torille, jonka pitoaika oli perjantaisin klo 7 - 12, sai tuoda kaikenlaisia maatalous- ja kotiteollisuustuotteita, mutta tehdastuotteet ja rihkamatavarat olivat kiellettyjä. Komeat viiksensä varvari oli ajanut pois vaimonsa toivomuksesta; varvari oli vain todennut, että "Jos se kerran on sun tahtos". Lokakuussa 1894 Tampereen Sanomat kertoi, että sorvari Walleniuksella oli kasvanut peruna, joka painoi n. 1 kg. Sisällissodan aikana Janne lienee ollut Narvassa, koska hänen kerrotaan pitäneen rahojaan lastukopan pohjalla, josta niitä ei koskaan etsitty. (L-VS 1969; TS 1910; TS 5.10.1894; Jokela 2018)

Jannen ja Tiltan perhe Varvari-Janne eli Juho Aaron Vallenius (1.7.1863 - 19.11.1950) avioitui syksyllä 1888 sisarensa palvelijan Matilda Kaarlentyttären ("Tilta", 10.7.1856 - 14.5.1925) kanssa. Tilta oli torpantytär ja kotoisin Tyrvään Isojärveltä, mutta lapsia perheeseen ei syntynyt. Kerrotaan, että Jannen ensimmäinen asunto Narvassa oli 'Leiposen ahteella vastapäätä seurataloa'. Tulkittuna tämä tarkoittaa ilmeisesti pientä Kulmala-nimistä mäkitupaa (RNro 11), jonka oli rakentanut lähes valmiiksi seppä Palmgren. Sen jälkeen asunnossa oli Karjaisella sepäntöitä tehnyt seppä Lundgren. On siis täysin mahdollista, että käsityöläiset auttoivat toisiaan, ja Janne ja Tilta pääsivät asumaan Kulmalaan. Sisällissodan jälkeen Juho Tuominen teki rakennuksen valmiiksi, minkä jälkeen siihen tuli veljensä Lauri Annala sekä vaimo Emma. Vasta Kulmalasta Janne ja Tilta muuttivat isänsä luo Sorvalaan, johon oli myös tehty perusteellisia korjauksia. Kulmalassa on ollut Annaloidenkin jälkeen useita asukkaita. (W-S:n arkisto; Jokela 2018) Jannen Tilta-vaimo kuitenkin kuoli 14.5.1925, mitä asiaa Janne syvästi suri ja tarvitsi lopulta unilääkettä. Sekin oli pahasta, sillä lääketokkuran aiheuttama tapaturma sai aikaan särön lonkkaluuhun. Lääkkeitä tarvittiin lisää, ja Jannen työkyky alkoi heikentyä. Janne tarvitsi myös uuden vaimon, ja sellaisen hän myös sai.  Ylä-Narvantiellä asunut toinen käsityöläinen, suutari Juho Kustaa Wallenius(kuva alempana) toi Jannelle näytille Johanna-nimisen naisen. Varsin pian eli 13.8.1927 Janne avioitui Edla-siskonsa varoituksista huolimatta Hannan eli Johanna Niemisen (os. Kivikoski, s. 2.1.1892) kanssa. Längelmäeltä tullut Hanna oli 28 vuotta 64-vuotiasta Jannea nuorempi. Jannen näkökulmasta avioliitto kuitenkin epäonnistui, sillä juhlista pitävä Hanna tuhlasi Jannen säästöt. Lopulta meni myös Jannen omistama Sorvala, joka oli myytävä Narvan Kristilliselle Työväenyhdistykselle. (Sivén; Jokela 2018)

Janne Wallenius 1930-luvulla Koivusella

Vanhemmalla varvarilla, Johan David Walleniuksella oli loppumaton halu saada selvä tieto ja käsitys niin hengellisistä ja henkisistä kuin myös aineellisista asioista. Hän harrasti sen vuoksi kirjallisuutta sen minkän vain työltään ennätti, joskus yökausiakin. Uusimman tiedon hän hankki lukemalla tilaamaansa Suometar-lehteä, joka oli maaseudulla muutoin vielä harvinainen. Yhteisen hyvän ja jokaisen edun kannattajana varvari oli tunnettu. Nälkävuosien aikana hän oli mukana tekemässä aloitetta Halkivahan maantien raivaamisesta, jotta saataisiin työtä ja toimeentuloa sitä tarvitseville. Tien teko todella käynnistyi. Tiedonhalunsa Johan David tartutti myös poikaansa Janneen, jonka kerrotaan myös lukeneen useita lehtiä. (TS 18.1.1912; Roppo 1979)

Vesilahden uudehko kunnallishallinto oli laatinut 1870-luvulla kalastussäädöksen, jonka mukaan ainoastaan kalavedet omistavilla maatiloilla oli oikeus kalastaa, ja muille ei suotu minkäänlaista kastusoikeutta. Vaikka David Johan Wallenius ei itse kalastanut, hän päätti korjata tällaisen suurta epätasa-arvoa tuottavan päätöksen, joka olisi merkinnyt juuri nälkävuosista selvinneille vähäosaisemmille toimeentulon romahtamista. Luku- ja kirjoitustaitoisena hän hankki useilta talollisilta valtuuden toimia asiassa. Venäjän vallan aikana maaherraa vastasi kuvernööri. Wallenius lähti jalkasin kohti läänin kuvernööriä, joka näihin aikoihin oli kenraali Edvard von Ammond. Hänen virkapaikkansa oli tietenkin Hämeenlinna, mutta on mahdollista, että virkatie on voinut kulkea jonkun lähempänä olleen toimipisteen kautta. Wallenius kuitenkin kertoi usein, miten suuren vaivan yksinkertainen maanukko joutui kokemaan mennessään herrojen luo. Syksyllä 1879 tulikin ruotsinkielinen päätös, että kuka tahansa saattoi kalastella viidellä erilaisella pyydyksellä, joten tämäkin tavoite toteutui. (TS 18.1.1912; Jokela 2018)  

Johan Davidin kerrotaan kuuluneen Vesilahden luottamusmiehenä siihen suureen lähetystöön, joka lähti vuonna 1899 Pietariin keisari Nikolai II:n puheille vaatimaan Helmikuun manifestin peruuttamista. Varvarihan oli opiskellut myös venäjän kieltä. Viisisataa luottamusmiestä ja yli puoli miljoonaa adressin allekirjoitusta eivät kuitenkaan tehneet keisariin vähintäkään vaikutusta. Keisarin sanan tuonut lähetti sanoi vain, että "Menkää kotiinne. En minä ole teille vihainen". Frans Roppo muisti, että Jannen isä oli vanhoilla päivillään melkein sokea; sama todetaan lehtiartikkelissa vuodelta 1912. (Poukka 1983; Roppo 1979)  

Yllä olevassa valokuvassa vuodelta 1909 on koppalakkipäinen parrakas mies, jonka on ilmoitettu olleen suutari Vallenius Ylä-Narvantieltä. Kerrotaan, että suutarin piha oli hyvin siisti.

Käsityöläiset Varvari-Janne ja hieman kumarassa kulkenut laiha suutari tunsivat toisensa. Kuvan muut ihmiset lienevät Yli-Arvelan väkeä; kuva on otettu ehkä Yli-Arvelassa.

Suutari Wallenius

Narvassa on puhuttu myös suutari Valleniuksesta, ja jotta sekaannuksia ei tulisi, selvitettäköön nyt tämäkin Wallenius, joka ei ollut mitään sukua Varvari-Walleniuksille. Mutkien kautta suutari kuitenkin liittyi myös varvarin historiaan. Kun Varvari-Jannen äiti Miina Vallenius kuoli keuhkotautiin vuonna 1902, kirkonkirjoissa ilmoitettiin hänen olleen sorvarin vaimo, mutta hänen omaisekseen mainittiin suutari Juho Kustaa Vallenius. Tiedot eivät oikein täsmää, sillä omaiseksi mainitun Juho Kustaan luulisi tietenkin olleen Miinan mies eli Johan David Abrahamson (s. 1836), joka eli vuoteen 1912 asti. Kirkonkirjassa on siis virhe; nimet Johan David ja Juho Kustaa on sekoitettu keskenään.

Suutari Wallenius asui Ylä-Narvantiellä ja kävi tekemässä kenkiä maataloissa ainakin vielä 1920-luvulla. Vesilahden kirkonkirjoissa ei kuitenkaan ollut kahta Juho Valleniusta. Suutari ei siis ollut kirjoilla Vesilahdessa, vaan todennäköisesti Urjalassa, josta tunnetaan Walleniuksia. Suutari Juho oli omaisena myös vuonna 1885 Hinsalan Kyläkärjen ruotiukolle Juho Kaarlonpoika Jännälle. Miksi näin oli, ei ole selvillä. Vallenius näyttää olleen nimi, jonka etenkin käsityöläiset ovat mielellään ottaneet itselleen; näin teki myös suutari Vallenius Urjalasta.

Aamulehdessä oli 16.1.1890 suutarimestari Juho Walleniuksen ilmoitus, jossa hän haki näyttävästi palvelukseensa suutarin sälliä ja vielä pitemmäksi aikaa. Suutari lupasi myös kustantaa hakijan junamatkan ja kyydin Vesilahteen asti. Muuan huomionarvoinen seikka on, että Juho kirjoitti kotikylänsä nimen muodossa Naarva. Walleniuksen on täytynyt saada virallinen suutarinoppi, sillä ilmoituksessa tuskin olisi voinut muutoin käyttää mestari-titteliä. Kysymyksessä on siis Jannen isä, suutari-Juho.

Jos viikkopalkka oli 5 markkaa, sälli sai n. 22-23 markkaa kuukaudessa. Se vastaa nykyrahassa n. 110 euron kuukausipalkkaa, mutta vertailu on ontuva. Sällillä oli kuitenkin tiedossa asunto ja tietty määrä ylöspitoa.

Suutari Juho Valleniuksen asunto oli Itäsen tontilla. Erään lähistöllä olevan asunnon nimenä on edelleen Vallenius. Suutari oli pieni ja ketterä mies ja kova tanssimaan. Sanottiinkin, että kun kävi kova tuuli, Vallenius joutui aidan rakoon. Myös poika Hanne teki suutarintöitä. Asunnossa oli myös Kalle Wallenius; hänen tyttärensä Helmi oli Hilma Järvisen (os. Sundgren) kaveri. (Järvinen 1979)

Kristillinen Työväenyhdistys

Vallenius-Varvarit olivat Sorvalan tunnetuimmat asukkaat, mutta he eivät olleet ainoat. Asiakirjat ja monet muistelmat tietävät, että Narvan Kristillinen Työväenyhdistys käytti Sorvalaa tapahtumissaan jo ehkä 1920-luvulta alkaen. Kristillisen työväenyhdistyksen toimitalo oli ollut Kristillinen Poukka Narvan kivisillalta hieman Kostialansaareen päin. Kun venäläiset alkoivat vuonna 1916 rakentaa linnoitteita ja vallihautoja, he ottivat Kristillisen Poukan upseeriston tukikohdaksi ja häätivät työväenyhdistyksen pois. Vuonna 1918 rakennus tuhoutui tulipaloissa Narvan muiden talojen ohella. Työväenyhdistys ryhtyi hankkimaan uutta toimitilaa, mutta ainakin vielä 8.7.1919 Sanomalehti Työkansassa ilmoitettiin, että yhdistyksen kokous on Vesalan talossa (läntisessä Salospohjassa) su 31.8.1919 ja puhujina mm. F.A.Karinen ja Syrjälä. Ilmeisesti melko pian tämän jälkeen Sorvalaa tai osaa siitä vuokrattiin tilapäisesti yhdistyksen tapahtumiin Varvari-Jannelta. Syynä lienee ollut se, että Sorvalan vieressä oli kesätapahtumiin soveltuva laaja ruohokenttä. Jannen isä David oli kuollut jo 1912.

Kristillinen työväenyhdistys ei ollut mikään pikkuyhdistys, sillä bäckiläis-evankelisen herätyksen ansiosta jäseniä oli varsin paljon. Yhdistys järjesti Sorvalan vieressä olevalla nurmikolla suuria kesäjuhlia, joihin tuli runsaasti väkeä mm. Alho-laivalla. Sorvalan tilat riittivät ainoastaan kahvinkeittoon, pullien leivontaan ja rusinasopan valmistamiseen juhlavieraille. Paikallisina puhujina olivat mm. Viljaranta, Kaarne, kauppias Riihioja, Vesilahden seurakunnan papit sekä Suomen lähetysseuran matkasaarnaaja Kalle Jussila. Toivo Poukka on kertonut, että puhujana oli joskus ollut myös Alpo Lumme, joka toimi pitkään sosialidemokraattien kansanedustajana ja Mikkelin läänin maaherrana. (Poukka 1983, Jussila 1983)

Eräänä 1930-luvun syysiltana Sorvalassa järjestetyssä hartaustilaisuudessa puhuja Viljaranta kysyi, että kuka haluaa kerätä kolehdin. Muuan takapenkin mies ilmoitti, että ”Hyvä herra, kyllä minä kokuan”. Niin hän myös tunnollisesti kokosi kolehdin hattuunsa, mutta painui rahojen kanssa kiireesti ulos pimeään Kuralan suuntaan ja häipyi sen tien. Väki lähti perään, mutta antoivat miehen kuitenkin mennä; ehkä hän tarvitsi rahat tarpeisiinsa. Antti Nieminen oli vanhoilta ihmisiltä kuullut, että kerääjä oli Narvan Sälli. (Poukka 1983, Nieminen 2019)

     
Sorvalassa on 1900-luvun alkupuolen höyläpenkkejä. Maalausalustoina niistä on tullut "taideteoksia". Myös jykevä lankkulattia on saanut osansa.

Kun kristillinen työväenyhdistys alkoi suunnitella rukoushuonetta, se muutti nimensä Narvan rukoushuoneyhdistykseksi. Työt alkoivat 1955, mutta ne keskeytyivät, koska alueelta löytyi kristillinen hautausmaa, jota oli käytetty välillä 1100-1300, siis ennen roomalaiskatolisen seurakunnan tuloa Vesilahteen. Rukoushuone valmistui vuonna 1960, ja nyt rakennus toimii Narvan Kyläkirkkona. Taidemaalari Otto Toivonen oli maalannut työväenyhdistykselle vuosina 1914-15 kaksi raamatullisiin kertomuksiin perustuvaa taulua, jotka olivat olleet jo Kristillisen Poukan seinällä (kuvat alempana). Sieltä ne pelasti tulen alta Kalle Åker, ja taulut vietiin seuraavaksi Sorvalaan. Sieltä ne siirtyivät Martti Annalan entisöiminä Narvan Kyläkirkon seinälle. (Poukka 1990)

Jannen loppuelämä

Kun Janne oli joutunut myymään Sorvalansa ehkä vuoden 1930 tienoilla, hänen oli etsittävä itselleen ja Hannalle uusi asunto. Sellainen löytyi Pöyhölän vanhan kylän tuntumasta Jutilan maalta, jonne Kalle Jutila oli aikoinaan rakentanut Rauhala-nimisen asunnon. Kalle ei ainakaan pitkään asunut mökissä, jos ollenkaan, mutta hänen jälkeensä mökissä asuivat Aleksi ja Tilda Riutto ja ehkä muutama muu. Vienankarjaisen Privaloffin ja Pallaksen jälkeen tuli Jannen ja Tiltan vuoro asua Rauhalaa. Käsityöverstasta Jannella ei enää ollut Rauhalassa ja on hyvin epävarmaa oliko työvälineitä enää edes Sorvalassa. (Sivén)

Onni Sivénin mukaan Janne ja Hanna riitelivät aika ajoin Rauhalassa, ja ennen pitkää Janne kyllästyi koko tilanteeseen. Eräänä yönä 1930-luvulla hän käveli huopa harteillaan ja virsikirja kädessään metsien poikki sisarensa Edlan luo Salospohjan Koivuselle. Tämä oli käytännössä avioero. Koivusella Janne asui 1930-40-luvuilla. Myös Hanna joutui lähtemään Rauhalasta Tampereelle. Rauhalaan tuli Kusti Nymanin perhe Linnamaan Kooningista. Koivusellakaan Janne ei ollut toimettomana, vaan teki mm. pajupillejä ja leppävärillä koristeltuja kävelykeppejä. Päiväkävely johti aika ajoin maailmaa parantelemaan Friskin pajalle. 1940-luvun lopulla Jannen terveys oli jo niin paljon huonontunut, että hän joutui Vesilahden vanhainkotiin, josa hän kuoli 87 vuoden ikäisenä 19.11.1950. (Sivén; rippikirja; Jokela 2018)

Janne Wallenius vuonna 1919 kuvanveistäjä Aarre Aaltosen piirtämänä. Aarre Aaltonen asui 1900-luvun alussa Narvassa. Ateljee oli Ropon talossa. Piirroksen om. Anneli Niinimäki.

Sorvala vuosina 1945-2018 Sorvalan edessä oli pitkään valtava kaksihaarainen kuusi. Lopulta se alkoi olla turvallisuusriski ja se kaadettiin - korkea kanto vain jätettiin muistoksi. Toisen maailmansodan jälkeen Sorvala toimi vuokra-asuntona, ja pienessä rakennuksessa on asunut useita perheita, mutta kaikkia ei ehkä tiedetä. Ritva Valtonen (os. Hatanpää) muistaa, että kun hänen isänsä kuoli 1945, hän muutti äitinsä Ainon (os. Poutala) kanssa Sorvalaan arviolta vuonna 1946. Viimeistään vuonna 1949 äiti ja tytär joutuivat kuitenkin muuttamaan muualle. Pappi Markku Tiilikainen on ilmoittanut vanhempiensa asuneen Sorvalassa, ja itse hän oli syntynyt elokuussa 1949 Sorvalan saunassa. Muuta tietoa Sorvalan saunasta ei ole; koulun sauna valmistui vasta 1951. Isä Matti oli seurakunnan ensimmäisenä nuoriso-ohjaajana ehkä pari vuotta. Vuosien 1949-50 vaiheilla Voiman kaupan myymälänhoitaja Elorannan perhe asui hetken aikaa Sorvalassa, mutta muuttivat sitten Lempäälään. Nestori Haapmanin perhe on mahdollisesti asunut jossakin vaiheessa Sorvalassa. Hänen oma asuntonsa valmistui 1940-luvun lopulla lähelle Kostialan laivalaituria. Vuonna 1951 Vesilahden kunta osti Sorvalan, mutta rakennuksen käytöstä ei ole tietoja. Ehkä sitä myös korjattiin. Vuonna 1953 Sorvalasta tehtiin poikien puukäsitöiden verstas. Höyläpenkit kiersivät puutyökaluja täynnä olevan pirtin reunoja. Yksi höyläpenkeistä on edelleen nähtävänä. Sorvalan toisessa päässä asui koulun keittäjä, mm. Sanni Salminen. Viimeistään uuden koulurakennuksen valmistuttua 1998 Sorvala jäi varastoksi ja aputilaksi.

Yrjö Punkari, 2016-2020. Viimeiset muutokset 7.6.2020.

Mikäli tiedossasi on tarkennuksia yllä oleviin tietoihin, lähetä ne:  ymp@sci.fi

Lähteitä:

• Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia. Vesilahti, 1985.
• Häihälä Eila (toim.):Vesilahden Kirkonkylän raitti. Vesilahti, 2014.
• Heiskanen Jari: Narvan ja sen ympäristön rakennusinventointi ja maisemahistorian selvitys. Vesilahden kunta, 2004.
• Honka-Hallila Helena: Vesilahti 1346-1996. Vesilahti, 1996.
• Jokela Antero: Johan David Walleniuksen ja Johan Aaron Walleniuksen elämäkertatietoja. 2018.
• Joulupahnoilla Varvarin tuvassa Lempäälän-Vesilahden Sanomat 24.12.1969.
• Juho Vallenius. Muistokirjoitus. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 1.12.1950.
• Jussila Veikko: Vielä vähän Valleniusten kodin puolesta. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 27.1.1983.
• Kaukonen Toini-Inkeri: Pellavan ja Hampun viljely ja muokkaus Suomessa. Kansatieteellinen arkisto VII, 1946.
• Laine Katri: Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulu. Hist tutk XXI. SHS, 1935.
• Poukka Toivo: Narvan Rukoushuoneen historia. Esitelmä Narvan rukoushuoneen 30-vuotisjuhlassa 19.5.1990.
  https://www.narvasoft.fi/narva/rh_hist.html
• Poukka Toivo: Vetoomus Valleniusten kodin puolesta. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 13.1.1983.
• Tohtori Antti Vesikivi. Muistokirjoitus. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 9.3.1944
• Vesikivi Antti. Artikkeli Aikalaiskirjassa 1934: http://runeberg.org/aikalais/1934/0724.html
• Vesilahden kuntakokouksesta t.k. 20 pnä. Tampereen Sanomat, 25.10.1910.
• Vesilahden kirkon historiakirjat ja rippikirjat
• Karttoja eri vuosilta

Lyhenteitä:
AL = Aamulehti; TS = Tampereen Sanomat; L-VS = Lempäälän-Vesilahden Sanomat;
W-S = Wesilahti-Seura; VH = Vesilahden historia (Arajärvi)

Roppo Frans 26.4.1979; Järvinen Hilma 7.12.1979; Sivén Onni 30.10. 2013, 4.8.2016; Markku Tiilikainen 2018; Ritva Valtonen 2019; Antti Nieminen 2.9.2019; Matti J. Mäkelä 2019-2020; Hannele Kuitunen 2019; Olli Vesikivi 2020.