© Yrjö Punkari, 2002-2008
Vesilahtelaisia sukuja ja sukututkimuksiaArtikkelin sijainti:
http://www.narvasoft.fi/vssts |
|
Vesilahti on Pirkanmaan vanhimpia ja väkirikkaimpia alueita. Usein emäpitäjäksikin kutsuttu Vesilahti on kuitenkin historiansa aikana joutunut luovuttamaan alueita naapureilleen. Vanhan Pirkkalan ja Vesilahden yhteinen alkuhistoria on asiakirjojen puutteen vuoksi jäänyt hyvin tulkinnanvaraiseksi. Seurakunnallisessa mielessä Vesilahti vaikuttaa vanhimmalta tai ainakin keskusseudulta, koska sen suojeluspyhimyksinä olivat korkealle arvostetut Pietari ja Paavali. Asiakirjoissa Vesilahden seurakunnasta on useita mainintoja ennen ympärille muodostuneita seurakuntia. (Saarenheimo 1974, 25-27, Linna 1996) Kokonaisuudessaan Vesilahdesta on irrottautunut Lempäälä 1400-luvun alussa ja Tottijärvi asteittain 1867-1906. Anian kylä liitettiin Etelä-Pirkkalaan 1921, laajahko alue itäosasta Viialaan 1932 (nyt Akaata), koko Halkivaha Urjalaan 1953 ja Säijän kylä Lempäälään 1964. Aikoinaan lähes 7000 asukkaan kunnan väkiluku oli alimmillaan alle 3000 asukasta, mutta vuonna 2008 asukkaita on jälleen yli 4200. Pitkän historiansa ansiosta Vesilahti on myös monen suvun kotipaikka. Seuraavassa kuvataan Vesilahteen liittyviä sukuja ja sukututkimuksia. Kiinnostus sukuhistoriaan ei ole kovin uusi asia Vesilahdessa. Laukon kartanossa 1555 syntynyt Akseli Kurki tunnetaan etupäässä siitä, että hän kuului 1596 nuijasodan kukistajiin ollessaan Anolan ja Tottijärven kartanoiden omistaja. Hurskaan ja suoraluontoisen Akseli Kurjen siviiliharrastuksena oli kuitenkin myös henkilöhistoria. Kohteena oli luonnollisesti pari sataa vuotta aiemmin syntynyt aatelisto ja etenkin maineikas Kurkien suku. Akseli Kurjen asiantuntemus aatelissukujen kohdalla katsottiinkin 1500-luvun lopulla maan parhaimmaksi, ja niinpä mm. Turun hovioikeus käytti hänen asiantuntemustaan henkilöhistoriallisissa kysymyksissä. (Raevuori 1963) Sukuhistoriaa aiemmin oli merkinnyt muistiin vain muutamat henkilöt; Johannes Bureus, Rasmus Ludwigsson ja kuninkaan kirjuri Jaakko Teitti. Näiden herrojen tavoitteena ei kuitenkaan ollut tieteellinen tutkimus, vaan etenkin Ludwigsson ja Teitti laativat kyseenalaisin perustein valitusluetteloita aatelisia vastaan. Akseli Kurjen veli Knut Juhonpoika Kurki oli myös sotilas ja osallistui Klaus Flemingin joukoissa nuijasodan kahakoihin mm. Nokian kartanon mailla. Knutin poika Juho, josta tuli Turun hovioikeuden ensimmäinen suomalaissyntyinen presidentti, harrasti sukututkimusta setänsä Akselin kanssa. Käsin kirjoitetut tutkielmat vuosilta 1598 ja 1640 pitäisikin löytyä arkistoista. Juho Knuutinpoika Kurki nuoremmalla (1590-1652) oli peräti 15 lasta, joten Kurkien jo näihin aikoihin mennessä maineikkaaksi noussut suku ei näyttänyt laantumisen merkkejä. Knut Juhonpoika Kurki nuorempi tunnetaan edeltäjiensä tapaan aatelissukujen tutkijana, joskin hänen tutkimuksensa on tarkoituksellisesti hävitetty Ruotsissa. Parhaiten tunnetaan 1630 syntynyt pikkuveli Gabriel Kurki, sotilas, kamariherra ja maaherra, joka kirjoitti kolmasti omat matkamuistelmansa. Gabriel Kurkea on tieteellisesti tutkinut Laukon nykyisen omistajan tytär Liisa Lagerstam. Tutkimuksista huolimatta Kurkien suvun alkuhistoria on hämärän peitossa. Väinö Voionmaa esitti Kurkien alkukodiksi jopa Vanajaa, mutta perusteet eivät olleet kovin vakuuttavia. Perimätiedot ja asiakirjatiedot puoltavat Vesilahtea, tämän myönsi Voionmaakin. Hinsalan ympäristöstä kerättyjen perimätietojen mukaan pirkkalaispäällikkö Matti Kurki on Kurkien aito kantaisä, Vesilahden Sakoisten kylästä, ehkä joskus 1200-luvulta. Vanhimmat muistiinmerkinnät Matti Kurjesta on kirjannut ylös Johannes Schefferus Lapponia-teokseensa vuodelta 1674. Schefferus perustaa omat tietonsa hieman vanhempiin lähteisiin eli Niureniuksen, Plantinuksen ja Bureuksen muistiinpanoihin. Kurkien suvun alkuhistorian merkitystä nostaa vielä muuan seikka. Louhisaaren herra, ritari Niilo Kurki, joka eli 1300-luvun lopulla, avioitui tunnetun Filpus Kaarlenpojan tyttären, Cecilian kanssa. Filpus oli ruotsalaista Odygd-sukua, jonka vanhimmat jäsenet olivat tulleet Suomeen ja Pirkkalaisalueelle Birger Jaarlin (1196?-1266) käskystä. Odygdit olivat Birger Jaarlin aviottoman pojan jälkeläisiä, siis ruotsin kuningashuoneen kuuluisia Folkungia. Folkungat taas olivat 1200-luvun alussa tietty poliittinen sukuryhmittymä, joka taisteli mm. jaarli Birgeriä ja hänen poikansa Valdemaria ja Maunu Ladonlukkoa vastaan. Taistelun voitti jaarli Birger sukuhaara Bjälbo, joka on saanut nimensä Itä-Göötanmaalla sijaitsevan Bjälbon kylän mukaan. Ilmeisesti kuitenkin taistelevilla osapuolilla oli yhteisenä esi-isänään jaarli nimeltä Folke filbyter, josta nimitys Folkungat. 1600-luvulta lähtien jaarli Birgerin jälkeläisiä onkin nimitetty hieman epäjohdonmukaisesti Folkungiksi. Tapio Vähäkangas arvelee, että jo Svärdit, joita tunnetaan vanhimpien Kurkien suvussa, olisivat ruotsalaisia eikä baltialaisia. (Vähäkangas 1999; Pohjolan-Pirhonen Helge 1975, 695; Suvanto 1973, 66, 316-317; Suvanto 1987, 116-117; Lönnroth 1959, 13-29) Voi olla, että Bälbo/Folkunga-suku kietoutuu Kurkien sukuun useallakin tavalla, mutta jo se, että suomalaissyntyinen Niilo Kurki on voinut saada vaimokseen Filpus Kaarlenpojan tyttären, osaltaan vahvistaa käsitystä, että Kurkien maine Ruotsin kuningashuoneessa on ollut suuri. Kurjet ovat olleet suku, jotka saivat mainetta ja kuuluisuutta Pirkkalaisliikkeessä sekä puolustivat Ruotsia Tanskaa ja Novgorodia vastaan. Palautettakoon mieleen vain kansantarina Matti Kurjesta, joka voitti taistelun novgorodilaisen Potkon joukkoja vastaan. Kurjet pääsivät ainoana suomalaisena sukuna Ruotsin kuningashuoneen salaiseen valiokuntaan. Jos Kurki-niminen tuomittiin valtataisteluissa teloitettavaksi, hänet aina armahdettiin. Vanhojen aatelissukujen kiinnostus omaan sukuunsa saattaa olla perua pronssi- ja rautakauden sukuyhteisöistä, jotka rakensivat hiidenkiukaita ja hiisiä. Kurkien ikivanha suku on lähes ainoa Vesilahteen mahtunut suuri aatelissuku. Kurki-lisänimen periytyminen usein vaimon puolelta viittaa vanhempaan matriarkaaliseen yhteiskuntaan ja eläinnimen osalta Suvannon mielestä myös perheen totemismiin (Suvanto 1987, 117). Yllättävää lienee sekin, että Kurkien sukua löytyy melkoisesti edelleen Vesilahden seudulta. Aikanaan Kurkien reviiri ulottui kauas Vesilahden naapuripitäjiin. Kiinnostus omaa sukua kohtaan ja suvun menestyksellisyys näyttävät kulkevan käsi kädessä. Sukuhistoriallisen tutkimuksen tiennäyttäjiä ovat olleet nimenomaan aatelissuvut, joiden aateliskalentereita ilmestyy yhä vieläkin. Ehkä tietoisuus esivanhempien saavutuksista on innostanut nuorempia ylittämään edellisten sukupolvien saavutukset. Vastaavasti tietämättömyys ei ole kannustanut ja velvoittanut mihinkään. Niin Kurkien kuin muidenkin itseään tutkineiden aatelissukujen ominaispiirteisiin on kuulunut tavaton halu opiskeluun ja pyrkimys ylöspäin. Seurauksena tosin on ollut yhteiskuntaluokkien syntyminen ja eriarvoistuminen. Kiinnostus omaan sukuun ja sukuhistoriaan on ei-aatelisilla ja etenkin talonpoikaisilla suvuilla syntynyt vasta paljon myöhemmin. Mutta tässäkin asiassa Vesilahti kuuluu suomalaiseen etujoukkoon. Viljavaa Anian Heikkilää omisti 1400-luvulla itsensä talonpoikaiskuninkaaksi kohottanut ja kapinapäälliköksi ryhtynyt David. Vaikka David itse joutui pakenemaan Viroon, Heikkilä jäi suvulle ja sama suku ilmeisesti jatkui ainakin 1600-luvulle asti. Akseli Kurjen Tottijärven kartanon vouti Matti Matinpoika (s. 1588) osti 1628 Anian Heikkilän Antti Siukonpojalta, joka mitä ilmeisimmin on siis edelleen Davidin sukua. Kaarlo Blomstedt on päätellyt verotusperiaatteiden nojalla, että Matti Matinpoika tuli Heikkilään vävyksi. Matti Matinpoikaa pidetään Sjöstedt-suvun kantaisänä, mutta suku juontunee mahdollisesti kuuluisaan Davidiin asti. Matti Matinpojan suuri varakkuus on ihmetyttänyt Sjöstedt-suvun tutkijoita. Matti tunnetaan myös Kurkien tuttavana, valtiopäivämiehenä ja talonpoikien edun valvojana Ruotsin valtiopäivillä. Todennäköisesti hän on kerännyt varallisuutensa Akseli Kurjen voudin toimissaan. (Oja, Vesikansa 1952) Sjöstedtien suvun tutkimuksellinen historia, jonka Emmi Sjöstedt jo pani alulle, on lähes 100 vuotta vanhaa. Maisteri Atle Wilskman, jonka kirja Släktbok (I-II 1912-20) kuuluu sukuhistorian merkkiteoksiin, tutki myös Sjöstedt -sukua ja sisällytti sen kirjaansa. Sukuyhdistyksenäkin Sjöstedtien 1928 perustettu yhdistys kuuluu maamme vanhimpiin yhdessä Sippolan Mänttärien ja Kuopion Mustosten kanssa. Kuvaavaa sukututkimukselle on, että sukukirjojen ilmestyttyä on Heikkilöillekin löytynyt kokonaisia uusia sukuhaaroja, esimerkiksi Ruoveden Böökit (Vesikansa 1979). Sjöstedt -nimen ovat muutamat suvun jäsenet vaihtaneet Vesikansaksi, mitä nimeä käytettiin 1600-luvun asiakirjoissa Totkijärven kartanon seudusta. Ei-aatelinen sukututkimus käynnistyi yleensäkin melko hitaasti. Pohjalainen papisto sai 1850 Alceniuksen tekemän selvityksen Genealogia Sursilliana. Johan Reinhold Aspelinin Morgonbladetissa vuonna 1874 julkaisema kirjoitus Muistiinpanoja Suomen aatelittomista suvuista sisältää lähinnä aatelittomia säätyläissukuja. Axel Bergholmin Biografinen nimikirja (1879) kuvaa sekin lähinnä vain säätyläisväestöä. Tavalliset suvut ja etenkin vesilahtelaissuvut puuttuvat näistä teoksista. (Cederberg 1938) Oletettavasti käsitys sukulaisuussuhteista oli ei-aatelisen kansan keskuudessa varsin löyhää, korkeintaan instrumentaalista. Talonpoikaissukujen myöhäinen herääminen johtuu luonnollisesti siitä, että talonpojat saivat tilansa todella omiksi perintötiloikseen vasta Kustaa III:n aikana 1789. Tosin Anian Heikkilän Gabriel Mikonpoika oli saanut rustholliinsa perintökirjan kuninkaalta jo 1739. Talonpoikaistilojen todellinen nousu alkoi vasta 1800-luvun puolella. Vanhat viljelymenetelmät hylättiin, ja uutta maanviljelysteknologiaa opittiin jäljittelemällä aatelisia, jotka olivat tuoneet tietonsa ja taitonsa etelämpää. Tässä vaiheessa aatelisto ja säätyläistö saivat uuden merkityksen (Arajärvi 1950, 256-). Laukon Kurjet eivät juurikaan olleet tekemisissä tavallisen kansan kanssa. Merkittävimmiksi tulevatkin nyt Vesilahden pienemmät aateliset, jotka omistivat tiloja pitäjän pääkylissä ja joutuivat olemaan tekemisissä talonpoikaisväestön kanssa. Myös Vesilahden lukuisat sotilasvirkatalot olivat vaikutteiden tuojia. Anian Heikkilän kohdalla merkittäviä lienevät myös avioliitot pappien tyttärien kanssa. Hatanpään kartanon omistaja asessori Gabriel Ahlmanin testamentin ansiosta perustetuilla ja Suomen Talousseuran valvomilla Ahlmanin kouluilla oli tärkeä merkityksensä nimenomaan talonpoikien ja torpparien lapsille. Vesilahdessa toimipiste oli 1817-1837, ja oppilaita oli parhaimpina vuosina yli 50. Vesilahtelaiset lisäksi menestyivät paremmin kuin naapuripitäjien oppilaat. (Lahdes 1958, Arajärvi 1950, 544) Finckenbergin suvun vanhimmat jäsenet tunnetaan 1500-luvulta (nr. 131, 159). Suku johtaa Kurkiin piispa Martti Skytten kautta. Veljekset Clas ja Arvid Jakobsson olivat Akseli Kurjen joukkojen upseereina 1500-luvun lopulta alkaen. Arvid omisti Suomelaa vuodesta 1604 ja muodosti siitä kartanon. Kirkonkylän Hovin hän muodosti 1608. Jakob De la Gardielta hän sai suvulleen Ylämäen Viljulasta säterin 1609. Finckenbergit vaikuttivat Vesilahdessa yli 100 vuoden ajan. Ainakin kaksi Finckenbergiä, Jakob (k. 1654) ja hänen poikansa Arvid nuorempi (k. 1696) on haudattu Vesilahden kirkkoon. (Carpelan 1954, 347) Ylämäen Kurkelassa ja Halmeenmäessä asusti ainakin vuodesta 1654 alkaen pommerilaisen Peter Kuhlmanin suku (nr. 467). Tähän sotilassukuun kuuluu etäisesti myös marsalkka Mannerheim. Vesilahdessa asustivat Peterin poika Magnus Johan (k. 1675) ja hänen Henrik-veljensä pojat, Gerhard Fredrik (Kurkela, k. 1693) ja Didrik (Halmeenmäki, k. 1701). Näiden lapset siirtyivät etelämmäksi (mm. Loimaalle). Magnus Kuhlman oli lapseton. (Carpelan 1958, 668, Borgström 1953) Schleswig-Holsteinissa jo 1100-luvulla esiintynyt Wedel-suvun jälkeläinen ja Suomen Wedeleiden kantaisä Johan Arend von Wedel (nr. 803) sai Kristiinalta 1649 Mantereesta, Pörölästä ja Kahnalasta useita tiloja. Säterinsä Wedel perusti Mantereeseen; sitä piti myös hänen poikansa majuri Kristian Fredrik. Johan Arend nuorempi eli Mantereessa vielä vuonna 1700. (Ramsay 1909, 502) Kuhlmannit ja Wedellit eivät tulleet keskenään oikein toimeen. Magnus Johan Kuhlman oli 1662 haukkunut Kristian Fredrik Wedeliä sanoen: "Minä sanon vielä, että sitä paitsi te olette Vesilahden koirien majuri." Tästä seurasi luonnollisesti pitkällinen taistelu. Keskinäistä ja peräti aseellista vihanpitoa kesti kauan. (Raevuori 1963, 135-141) Varsin vesilahtelaiseksi aatelissuvuksi muodostui Lohjelmin (nr. 1302) suku, joka polveutuu 1600-luvulla eläneestä turkulaisesta porvarista nimeltä Knut Palttu. Kauppias Jakob Palttu tunnetaan jo 1500-luvulta. Hyvin tunnetaan myös Knutin poika Thomas Palthenus (1602-1685). Tämän poika, Ruotsin armeijassa taistellut luutnantti Göran Palthenus aateloitiin 1693 nimelle Lohjelm. (Ramsay 1909, 273) Göranin pojanpoika Erik Lohjelm (1742-1832?) asettui torppariksi vuonna 1797 Vesilahden Krääkkiön Oravanlinnaan, joka kuului Rautialan rustholliin. Erikin poika Otto Erik aloitti laajan vesilahtelaisen sukuhaaran. Nykyiseen Lohjelmin sukuun liittyvät Toikka-suvun kautta myös Kurkien ja Silfversvahnien aatelissuvut. (Wälikangas 1925) Vesilahdessa voimakkaasti mutta vain lyhyen ajan vaikuttaneita aatelissukuja ovat olleet Laukon kartanon Törngrenit ja Standertskjöld-Nordenstamit. Arkkiatri Johan Agapetus Törngren, joka osti Laukon kartanon Kurkien suvulta 1817, oli vain porvoolaisen aliupseerin poika. Arkkiatrin vaimo Eva Agatha sen sijaan kuului merkittävään ruotsalaisperäiseen Idman -sukuun, jonka jäseniä oli pappeina mm. Huittisissa (Nils vanh. ja nuor. ja Daniel) ja Pälkäneellä. Evan äidin veli Karl Johan aateloitiin Idestamiksi. Tämän pojan eli Eevan serkun, Gustaf Idestamin poika Knut Fredrik Idestam (1838-1916) oli suomalaisen puuhioketeollisuuden isä ja Nokia Oy:n perustaja. Knut Fredrikin tytär Sofia Charlotta taas oli Johanin ja Evan pojan Adolf Törngrenin puoliso. Eva Törngrenin himmentämättömänä ansiona on Elias Lönnrotin tukeminen ja kannustaminen Kalevalan ja Kantelettaren runojen keräämiseen. (Kansallisbiografia ja Raevuori 1963) Adolf Törngrenistä tuli varatuomari ja teollisuusmies, joka oli perustamassa tai edistämässä 1800-luvun puolivälissä melkoista osaa suomalaista suurteollisuutta. Näihin kuuluvat mm. Tampereen pellavatehdas, verkatehdas, asfaltti- ja kattohuopatehdas, Pyhäjärven laivaliikenne, Nuutajärven lasitehdas, Helsingin laivatelakka ja Stockman. Valtiopäivämiehenä ja Vesilahden kunnallishallinnon käynnistäjänä Adolf Törngren osoittautui harvinaisen edistykselliseksi ja kaukonäköiseksi. Katovuodet 1860-luvulla ajoivat talouden syvään lamaan, ja niin konkurssi katkaisi Adolfin Törngrenin uran. Adolfin jälkeläisiä on edelleen olemassa Etelä-Suomessa Grönvik-nimisinä. Nämä ovat vierailleet muutamina viime vuosina Vesilahdessa. Törngrenien sukuhauta on Tottijärvellä, "Vesikansan kappelissa". (Bonsdorff, 1956) Axel Gustaf Kurki oli vuonna 1794 muodostanut Laukosta Kurkien suvun fideikomissin eli vähentämättömän sukuperintötilan ikuisiksi ajoiksi. Kenraaliluutnantti Carl August Standertskjöld, joka osti Laukon väliaikaisomistajalta Hallonbladilta 1872, muodosti Laukosta uudelleen fideikomissin Standertskjöldien suvulle ikuisiksi ajoiksi. Näin Laukosta tuli ainutlaatuinen kaksoisfideikomissi. Kumpikin kiinnitys on jo rauennut. Standertskjöldit tulivat kuuluisiksi - paitsi Aulangon puistojen luojina - myös Laukon torpparihäätöjen toimeenpanijoina 1907. Egyptiläisväritteistä tuntua Laukkoon antaa Standertskjöldien yhä vielä Laukon Hautaniemessä sijaitseva mahtava graniittinen sukuhauta, hautapyramidi, jonka kolme vainajaa siirrettiin Hämeenlinnaan 1955. (Lönnqvist, 2007) Laukkoa nelisenkymmentä vuotta omistanut Haarlan suku (1929-1968) loi nykyisen Laukon kartanon ja sen historian kunnioituksen, mutta suvun ei voi sanoa vesilahtelaistuneen. Haarla-nimen Harbergit ottivat Snellmaninpäivänä 1906. Kartanoa hoitivat tilanhoitajat. Rafael Haarlan (1876) nuorempi kirjailijaveli Lauri Haarla (1890) oli myös jonkun verran kiinnostunut Vesilahdesta, julkaisihan hän kirjat Nuori pirkkalaispäällikkö ja Kurkien taru. (Poppius-Raevuori 1936) Vesilahdessa kehittyi myös pappissukuja; pitäjä oli ilmeisen mieluisa paikka papille. 1600-luvulta lähtien pappeina olivat Wesilaxiukset useassa polvessa. Valleniuksia oli osittain samoihin aikoihin ja myös myöhemmin kuin Wesilaxiuksia. Vanhin Joseph Vallenius oli myös valtiopäivämies, Akseli Kurjen hovisaarnaaja ja todisti mm. Sjöstedtin kantaisän Matti Matinpojan lainhuutoa Anian Heikkilään. Joseph Vallenius kolmannen tytär Maria avioitui kornetti Carl Christoffer Silfversvärdin kanssa, ja näistä tuli Suomelan omistajia v. 1764. Marian ja Carlin tytär Catharina avioitui vuonna 1780 maanmittari Petter Bergiuksen kanssa. Bergiusten esi-isä Petrus Jonas oli tullut Suomeen papiksi 1600-luvulla Ruotsin Bergasta. Bergiukset ovat olleet paikkakunnalla ja hieman kauempanakin parin sadan vuoden ajan merkittävissä tehtävissä, mm. pappeina, sotilaina ja virkamiehinä. Ja koska Bergiuksia on edelleen Vesilahdessa, myös Valleniusten suku jatkuu täällä. Vesilahdessa hieman lyhytaikaisemmaksi pappissuvuksi jäi Wegelius. Suku on kotoisin Ilmajoen Upalta ja levittäytynyt hyvin laajalle alueelle. Martin Wegelius tunnetaan musiikin teorian opettajana 1800-luvun lopulta. Peräpohjanmaalta tulleet Hildenit olivat pappeina ja kappalaisina 1800-luvun loppupuolella. Vesilahdessa hyvän maineen pappina sai lääninrovasti Gustaf Fredrik Pohjala (1844-1893), jonka suku on lähtöisin Nakkilasta. Pohjalan Laina-tyttären mies Karl Hjalmar Hildén (1859-1933) oli myös Vesilahdessa pappina. Tyyne-tyttären mies oli Palhon kartanon poika August Fridolf Peltonen, joka toimi pappina ja teologian professorina. Pohjala-sukua on edelleen Vesilahden ympäristössä. (Piirinen 2005) Kun talonpoikaisväestö oli oppinut säätyläisiltä uuden teknologian, oli vielä jäljellä kulttuurinen oppiminen. Vanha tosiasia on, että harrastus filosofioihin herää ja tulee mahdolliseksi vasta sitten, kun aineellinen toimeentulo on turvattu. Talonpoikaisyhteiskunnalla tähän vaiheeseen päästiin vasta 1900-luvun puolivälissä. Kiinnostus omaan sukutaustaan ja omaan historiaan syntyi yllättäen. Aika oli kuitenkin ehtinyt liian pitkälle, ja talonpoikainen yhteiskunta oli jo tuhoutumassa teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan alle. Suomi oli urbanisoitumassa. Juurten etsintäkään ei ole ollut helppoa, ainakaan Vesilahdessa, jonka kirkonkirjat olivat palaneet mm. 1868. Kaupunkeihin muuttaneet lapset ja lastenlapset havaitsivat yhtäkkiä juurettomuutensa, ja niin alkoi vielä tänä päivänäkin kiihtyvä sukuhistorian harrastus. Kiinnostus ei ole lainkaan vähenemään päin. Lukuisia kertoja vesilahtelaiset ovat joutuneet antamaan selvityksiä kaupunkilaisnuorille, jotka etsivät usein tuloksetta tietoja isoisästään tai isoäidistään. Osittain näihin kokemuksiin perustuen Vesilahteen perustettiin vuonna 2001 Vesilahden seudun sukututkimusseura. Monta sukuyhdistystä on perustettu aivan viime vuosina ja monta lienee perusteilla. Kirjoitetun tiedon aikakaudella suku saa identiteettinsä oikeastaan vasta silloin, kun sen historia on kirjoitettu sukututkimukseksi. Suku saa silloin muodon ja alkaa todella olla olemassa. Tätä ennen on kuin sukua ei olisi olemassakaan. Nykykielelle käännettynä sukulaisuus on tietyn ihmisryhmän "brandi". Suku on myös aina valintatilanne; jokaiselle ihmiselle löytyy muutamien vuosikymmenien takana useita ja parin vuosisadan vuoden takana jo useita kymmeniä sukuja. Vain poikkeuksellisesti nämä kaikki valitaan, koska ihmisyksilöt useimmiten tuntevat kuuluvansa vain johonkin sukuun. Aiemmin suvuista löytyi myös muutamia, jotka olivat hyvin selvillä sukutaustastaan. Nykyisin muistajat ja kertojat ovat harvinaisuuksia. Vesilahtea jollakin tavalla kotipaikkanaan pitäviä sukuyhteisöjä on jo kymmeniä. Vesilahden Hinsalan Heikkilästä 1600-luvulta alkanut Hoppu-suku oli Sjöstedtin tutkimusten jälkeen seuraava tutkittu suku. Hoppu-suku on hyvin laaja ja haaroittunut, ja siinä on ehkä jo lähes 10000 jälkeläistä. Heikki Peuramo julkaisi Mattilan sukuhaaran tiedot 1983, jonka jälkeen hän vielä ehti julkaista Hoikkasen ja Sorrin sukuhaarojen kirjat. Sukuyhdistykseksi Hoput järjestäytyivät 1990. Talonpoikaisilta sukuominaisuuksiltaan Hoppu-suku muistuttaa pitkälti Sjöstedtejä. Vuonna 1984 Maria Hälvä julkaisi Vesilahden Jokioisten Heikkilän ja Salospohjan Ylisen sukujen historian. Talonpoikaisia mutta hieman värittömiksi jätettyjä sukutietoja on 1600-luvulta alkaen. Poikkeuksellisia sukuja ovat Toivolan Amee ja Annala, joiden historian Anneli Amee julkaisi vuonna 1994. Tarinoiden mukaan Amee on ollut ranskalainen hugenotti, joka oli joutunut muiden hugenottien kanssa maanpakoon uskontonsa takia. Anneli Amee epäilee, että Laukon Gabriel Kurki olisi voinut avustaa pakenijaa Suomeen. Ameen suvusta löytyy torppareita, käsityöläisiä, kauppiaita, kansanparantajia, raittiusmiehiä, perhetragedioita, kummittelutapauksia, urheilijoita, muusikoita jne. Nykyisin myös torppa voi olla suvun lähtökohtana, mistä on osoituksena Narvan Weston Mattilan torpan sukuhistoria. Jukka Matinlinna julkaisi vuonna 1994 pienen kirjasen, jonka sukutaulut alkavat 1700-luvun lopulla eläneestä vaatimattomasta torpparista Heikki Heikinpojasta. Tämän lähimmät jälkeläiset kunnostautuivat etenkin sepäntöissä. Myöhemmin suku on talonpoikaistunut. Osa suvusta säilyy Vesilahdessa, osa siirtyy Perniöön ja Etelä-Suomeen. Tunnetuin Mattilan jälkeläisistä on laulajatar Karita Mattila. Ritva Puron vuonna 2000 julkaisema Vesilahden Hinsalan kylän Sorrin suvun Ohralahden haara lähtee myös torpasta ja sivuaa suurta Hoppu-sukua. Kirjaan mahtuu useita vesilahtelaissukuja. Vuonna 1996 Puro julkaisi Mikko Kylliäisen kanssa kirkonvartija Tuomas Tallgrenin mielenkiintoisen päiväkirjan ja Tottijärvelle juontavan sukuhistorian. Kirjassa on pieni lisä Sjöstedtien historiaan. Tuomas Tallgrenin poika Heikki otti 1831 vaimokseen Maria Kristiina Palmgrenin (os. Mennander), jonka äiti oli Maria Katariina Mennander ja isoisä Kaarle Sjöstedt. Avioliitto oli lapseton. Mikko Kylliäinen jatkoi vuonna 2006 kirkonvartijoiden päiväkirjojen julkaisusarjaansa Adam Ivendorffin päiväkirjalla. Tässäkin julkaisussa on laaja kuvaus Ivendorffin sukutaustasta. Tunnettuihin Hinsalalaisiin sukuihin kuuluu myös Kärki, joka sekin monin osin sivuaa Hoppu-sukua, mutta on kuitenkin erillinen. Säveltäjä Toivo Kärjen veli Ilmari Kärki sekä serkku Matti Hoppu kokosivat Kärkien tutkimuksen vuonna 2000. Pitkään Hinsalassa pysyneet Kärjet säilyttivät suvussaan ikivanhoja perimätietoja, joita rovasti ja perimätietojen kerääjä Frans Kärki on tallettanut SKS:n arkistoihin. Näiden tietojen mukaan Hinsalassa oli Kärkiä jo ennen Matti Kurjen aikoja. Sakari Komun viimeisin tutkimus Sakoisten Komun, Kostialan Kipparin ja Narvan Veston sukujen yhteisistä vaiheista on vuodelta 2001. Suvut ovat pienehköjä, yhteen kietoutuneita vesilahtelaisia talonpoikaissukuja ja tunnetaan 1600-luvun lopulta alkaen. Komun työssä on runsaasti myös muuta historiatietoutta. Jorma Ärölä on koonnut Toivolan Ärölän ja Narvan Poukan ja Pourun suvun vaiheita. Ärölän suvun tapahtumia julkaistiin kirjassa Esa ja Anna ja sukutaulut erillisessä monisteessa. Poukka ja Pouru ovat edelleen julkaisematta. Ärölät liittyvät myös Hinsalan Kinnari-sukuun, josta on Juhani Similän erillinen tutkimus. Poukka on osa edellä mainittua Hoppu-sukua. Pouru lienee tullut etelämpää ja on ennakkotietojen mukaan varsin laaja kokonaisuus. Jorma Ärölä on ollut myös avustajana Sulo ja Marja-Leena Järvisen varsin laajassa Urjalan Tolva-suvun 7-osaisessa tutkimusjulkaisussa, jossa nimiä on yli 100 000. Tolva-suku on levittäytynyt etupäässä Vesilahden eteläpuolelle, mutta suvun edustajia löytyy runsaasti myös Vesilahden seudulta. Marja-Liisa Lehtovuori kokosi vuonna 2002 sukukirjan Järvenrannasta, Hinsalasta, Sinisaaresta ja Säijästä lähteneistä suvuista. Tähän sukuun kuuluva David Andersson -niminen nuorimies (1822-1892) Säijän Järvin torpasta ryhtyi sepäksi Hinsalan Heikkilään - kierreltyään ensin maailmaa. Käsityöläisenä hän sai talon edellisen sepän mukaan sukunimekseen Lundberg. Tutkittua sukua on laajasti Vesilahden ja Lempäälän alueilla. Liisa Laaksosen 3-osainen sukututkimus Kaakilan Junnilan kylän Marttilan suvusta sisältää runsaasti vesilahtelaisia, lempääläisiä ja ympäristökuntien edustajia. 2001-2004 -julkaistuissa teoksissa ovat Juho Yrjönpojan jälkeläiset, Matti Yrjönpojan jälkeläiset sekä Maria Yrjöntyttären jälkeläiset. Suvun identiteetin rakennusaineena pitäisi olla myös jotakin näkyvää, konkreettista. Ihannetapaus lienee, että suvun kantatila tai ainakin hyvin varhainen tai keskeinen tila on edelleen olemassa ja suvulla. Näin on vain harvassa tapauksessa. Aatelissuvuilla on luonnollisesti käytössä oleva vaakunansa, näin mm. Lohjelmeilla. Muutamat muutkin suvut ovat teettäneet suvulleen sukuviirin tai sukutunnuksen (mm. Hoppu, Ärölä ja Sjöstedt). Kurkien, Törngrenien ja Standertskjöldien Laukko on jyhkeänä olemassa, mutta täysin eri asussa ja eri omistajilla. Kun Haarlojen-Braxien sukulaiset ovat vierailleet Laukossa, heille Lagerstamien omistama kartano on pitkälle entisensä; nykyinen asu on Haarlojen jäljiltä 1930-luvulta. Kaikki pienet aatelissuvut ovat käytännössä pois paikkakunnalta. Finckenbergien ja Valleniusten Suomela on olemassa, joskin erilaisena ja eri omistajasuvulla. Lohjelmin suvun Krääkkiön Oravanlinnan vanhimmat rakennukset ovat sijainneet nykyisen Oravanlinnan eli sukuun kuuluvan Markku Mattilan tilan kohdalla. Vanhimmista rakennuksista on perustuksen jäänteitä hämärästi nähtävissä. Sjöstedtien Heikkilä, joka mm. tulipalojen jäljiltä joiltakin osin on edelleen entisensä, joutui vieraalle suvulle jo 1897 (Vesikansa 1999). Hinsalassa on edelleen Hopun maatila mutta muuttuneena. Uusjaossa koko kylämiljöö muuttui täydellisesti. Siinä yhteydessä Kärjen tila siirrettiin Säijään. Sorrin ja Kinnarin tilat sijaitsevat muutaman sadan metrin päässä entisestä kyläkeskuksesta, jossa kaikki talot aikoinaan olivat. Toivolan Annala ja Amee olivat nykyisen Ärölän tilan kaakkoispuolella; jäljet ovat hävinneet. Sen sijaan Krääkkiössä on edelleen Ameen vanhahko torpparakennus, jonka pihalla 1900-luvun alussa kasvoi kuuluisa jättiläismäinen niinipuu. Ameen torppa on perustettu ehkä n. 1750. Viereinen Ameenjärvi sai suvusta nimensä. Narvan Weston Mattilan torpasta, pajoista tai Huhkamon myllystä ei ole mitään jäljellä. Sakoisten Komu on edelleen sillä paikalla Krääkkiössä, johon se 1795 muutti Sakoisten emäkylästä Kurjen talon itäpuolelta. Kostialan Kippari ja Narvan Vesto ovat niillä paikoilla, joihin ne isojaossa 1800-luvun loppupuolella määrättiin. Veston alkuperäiselle paikalle Narvanjoen rannalle on jäänyt tilan aitta, joka lienee rakennettu jo1700-luvulla. Ärölä ja Poukka ovat alkuperäisillä paikoillaan. Pourun talo yhdistyi aikoinaan Poukkaan. Kärjen talo siirrettiin uusjaossa Hinsalasta Säijään jakamalla talo kahtia; päärakennus jäi Kärjen tilaksi, pytinki eli vierasrati tien toiselle puolelle Kärjen tyttärelle Esteri Hopulle. Vesilahteen liittyy myös useita muualta kotoisin olevia ja tutkittuja sukuja. Suurin näistä lienee 1600-luvulla Saksan Lübeckistä tullut Zitting-suku, jonka sukuhaarat juontavat laajasti Lempäälään ja Vesilahteen. Kantaisä Jochum Zitting lienee tullut Suomeen ja Viipuriin 30-vuotisen sodan aikana, Viipurin henkikirjoissa hänet mainitaan vuosina 1638-1642. 1600-luvun lopulla suntyneiden Joakim ja Johan Fredrik Zittingien Hämeen ja Tottijärven sukuhaarat ulottuvat useisiin vesilahtelaisiin ja lempääläisiin sukuihin. Näitä sukuja ovat mm. Sikkinen, Rekola, Pajunen, Eskola, Knuutila, Ali-Arvela, Arvola, Halme, Hollo, Hutko, Jakovuori, Kauppila, Lehmus, Penttilä, Poukka, Ylinen ja Vuorenvainio. Suvun alkuhistorian on tutkinut ja julkaissut ruotsalainen Gerald Enckell 1996. Suvun laajuuteen nähden kirjan pieni painos (350 kpl!) myytiin aikoinaan heti loppuun. Seppo Tuomola on julkaissut Sääksmäen Simo Jaakonpoika Arvolan ja Kaisa Erkintytär Uotilan jälkeläisistä tutkimuksen. Anna Matintytär Arvolan tytär Maria avioitui 1854 Hinsalan Taavetti Friiarin kanssa, mistä suku jatkuu laajaan Kärkien sukuun, samoin pienempiin Kiehelän ja Schulzin sukuihin. Vesilahden läntisen osan Heinävät, Mattilat, Kyrköt ja Ryönät löytyvät Tyrvään Virrin suvun julkaisemasta sukukirjasta. Aulikki Ylösen julkaisema Kangasalan Palo-sukukin koskettaa muutamia vesilahtelaisia. Spoofeja on ehkä useampiakin haaroja, mutta tri Eero Nallinmaa tutki yhtä sukuhaaraa Erik Ulrik Spoofin nuottikirjasta tekemässään väitöskirjassa. Lähteitä:
|