Wesilahti-Seura

10-vuotishistoria 1988

Julkaistu Kotiseutulehti Wesipostissa 1988

Kotiseutuyhdistystä on perustettu Vesilahteen kaksi kertaa. 30.5.1955 pidettiin Vesilahti-Seuran perustava kokous Vesilahden NS:n talossa, ja läsnä olivat: Martti Marttila, Paavo Yli-Öyrä, Tapio Rinne, B.Lehtimäki, Mikko Leiponen (pj.), Veikko Kesola (siht.), A.Pellinen ja tuomari E.A.Aaltio Lempäälästä. Aaltio oli kutsuttu paikalle esitelmöimään tämän seudun historiasta. Kokouksessa hyväksyttiin seuralle säännöt ja valittiin hallitus (Armo Kärki, Akseli Nopola, Matti Bergius, Frans Kenno, Veikko Kesola, Eino Ali-Löytty, Olavi Solla ja Lauri Nieminen).

Myöhemmin samana vuonna hallitus kokoontui Narvan Seurojentalolla. Paikalla olleista kuudesta jäsenestä kaksi valtuutettiin etsimään paikkaa kotiseutumuseolle. Seuraava kokous päätettiin pitää "jonakin arkipäivänä", mutta sitä arkipäivää ei vielä ole koittanut. Museosta kuitenkin seuraavina vuosina silloin tällöin puhuttiin.

Ajatus Vesilahden kotiseutumuseosta tuli uudelleen esille vajaan kymmenen vuoden kuluttua näistä tapahtumista eli 1964, jolloin Narvan "Tähti"-Ns. päätti järjestää Narvan Markkinat seuraavana vuonna kotiseutumuseon hankkimiseksi kuntaan. Markkinat pidettiin ja kotiseutumuseo syntyi. Laukon suurimpiin kuuluneen torpan, Svartmarkin päärakennus siirrettiin museoksi Tuulikalliolle, nykyisen Narvan Terveysaseman paikalle 1969. 1982 museo siirrettiin uudelle markkinapaikalle, Toukarintien varressa olevalle Vilkinarolle, jonne nyt on suunnitteilla muitakin museorakennuksia. Vastuu esinemuseosta oli näin siirtynyt kotiseutuyhdistykseltä nuorisoseuralle.

Kotiseutuyhdistyksestä ei pitkiin aikoihin puhuttu mitään. Vanhan pitäjän kohtalo ja tulevaisuus ei tuntunut kiinnostavan ketään. Yrittivätpä vesilahtelaiset välillä kaupata "kehnoksi käynyttä" kuntaansa lempääläisillekin - kauppaa ei kuitenkaan syntynyt (paikallislehti tiesi tosin kertoa jo uudet kunnanrajatkin). Vasta 1970-luvun loppupuolella vesilahtelaisten itseluottamus vähitellen palasi. Kunnanhallituksen puheenjohtajana toiminut Heikki Eronen todisteli, että väestökato saadaan pysähtymään ja Vesilahti voi jatkaa itsenäisenä kuntana. Näin on todella käynyt. Muuan kunnallishallinnollinen uudistus oli kulttuurilautakunta. Vesilahden kulttuurilautakunnan ensimmäinen puheenjohtaja oli Alpo Nyystää (1925-85) ja hänen ansiokseen voi laskea sen, että Vesilahti-Seuraa todella ryhdyttiin perustamaan uudelleen. (Muut kulttuurilautakunnan jäsenet olivat Ritva Koski, Sylvi Vilo, Helena Mäkilä ja Yrjö Punkari.)

Osaltaan innostusta kotiseututyöhön lisäsivät Sirkka Hakunin ehdotuksesta syntyneet ja jo alunperin jokavuotisiksi tarkoitetut Vesilahti-päivät (ensimmäiset 20.-23.10.1977). Koska kulttuurilautakunnan voimavarat eivät tulisi riittämään kuin vähäiseen osaan kulttuurityöstä, päätettiin jollakin tavoin myötävaikuttaa siihen, että kotiseututyön ja taidetoiminnan käytännön suorittajiksi paikkakunnalle perustettaisiin omat yhdistyksensä. Näin saataisiin myös enemmän väkeä mukaan kulttuuritoimintaan. Kulttuurilautakunta myönsi kummallekin perustettavalle yhdistykselle 1000 mk käynnistysrahaksi.

Vesilahti-päivien pitäjänkokouksessa 29.10.1978 Alpo Nyystää kertoili hankkeilla olevasta ajatuksesta ja tiedusteli läsnäolijoilta olisiko kotiseutuyhdistys tarpeellinen. Tarpeelliseksi se katsottiin ja niinpä sitten Nyystään pirtissä istuskeltiin ja mietittiin syksyllä 1978 Vesilahti-Seuralle sääntöjä ja toimintamuotoja. Joulukuussa kutsuttiin koolle neuvoa antava kokous. Asiaa kannatettiin edelleen. 14.1.1979 pidettiin Narvan Seurojentalolla yhdistyksen perustava kokous - osallistujia oli 45. Seurasta ei kuitenkaan tullut lautakunnan työn vähentäjä, vaan johtokuntaan joutuivat kulttuurilautakunnasta sekä Alpo Nyystää (varapj.) että Yrjö Punkari (pj.). Muut jäsenet: Markku Bergius, Raili Höyssä, Raija Tanni (siht.), Pentti Hovi, Anja Pelto, Antti Kinnari, Toivo Teeri, Osmo Lepola ja Heikki Eronen. Seuran nimessä oleva Vesilahti päätettiin vuosisatoja vallinneen tradition mukaisesti kirjoittaa kaksois- v:llä: Wesilahti-Seura. Jäsenistön suhteen päätettiin hieman erikoisesti: jokainen vesilahtelainen ilman muuta, "puoluekantaan ja silmien väriin katsomatta" (Nyystää) kuuluu seuraan, ja jäsenmaksua ei peritä.

Koska kotiseutuyhdistys nähtiin tarpeelliseksi, kunnassa oli ilmeisesti olemassa asioita, jotka odottivat toteutumistaan. Jo varhaisissa luonnoksissa oli seuraava ajatus: "Kylä on kautta aikojen ollut yhteistoiminnan perussolu. Näin asian tulisi olla vieläkin. Pelkkä pitäjäseuran johtokunta ei kykene tekemään käytännön kulttuurityötä. Pitäjäseuran johdon tehtävänä on olla ohjaajana ja aloitteentekijänä sekä koota kylittäin järjestetyn toiminnan tulokset yhteen. Luovan toiminnan ahjot ovat eri kylissä." Jos mikä asia on tullut paremmin selväksi vajaan kymmenen vuoden aikana niin juuri tämä. Kylätasolta on myös ollut vaikea irrottautua ajattelemaan koko kunnan laajuisesti. Ensimmäisessä johtokunnassa, joka muuten aluksi kierteli kuukausittain Vesilahden eri kylissä, kyläasiaan innostuivat erityisesti Toivo Teeri Rämsööstä, Osmo Lepola Riehusta ja Pentti Hovi Krääkkiöstä. Näihin kyliin perustettiin melkein välittömästi kyläkerhot. Samoihin aikoihin ryhtyi myös Anneli Tuominen vetämään Onkemäen kyläkerhoa. Nykyään Riehun kyläkerho tunnetaan kellonsiirtäjäisistään ja Kaakilan kyläkerho Linnankallion helavalkeista. Narvassa ja Kirkonkylässä lienee muu yhdistystoiminta ollut niin vilkasta, että kylätoiminnalle ei ole jäänyt kovin paljon aikaa.

Yksi kylistä ja kyläkerhoista on kuitenkin ehtinyt edelle muita. Rämsöön kyläkerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Anja Haliseva. Kylän eri taloissa säännöllisesti kuukausittain kokoontuneen kyläkerhon tehtäväkuva muotoutui monitahoiseksi: perinnettä, retkiä, iltamia, grillikatos, tutkimustyötä, julkaisuja, kesäteatteri jne. Toiminta kylän ja itsensä kehittämiseksi on ollut Rämsöössä niin tuloksellista, että kiitosta ja kunniamainintoja on tullut koko valtakunnankin tasolta.

Kun museotoiminta on ollut "Tähti"-Ns:lla ja kylätoiminta tapahtuu eri kylissä, onko itse Wesilahti-Seuralle jäänyt mitään tehtäviä? On, enemmän kuin on ehditty ja pystytty toteuttamaan. Tärkeimpiin on kuulunut katoamassa olevan talonpoikaisyhteiskunnan henkisen perinteen kerääminen. Näinä aikoina elävät viimeiset niistä ihmisistä, jotka edustavat pronssikaudelta tälle vuosisadalle jatkunutta, vain verkalleen muuttunutta traditiota.

Nyt tälle yhteiskunnalle näyttää lyöneen kuolinkello - väistämättömästi? Uudet sukupolvet ovat toisen maailmansodan jälkeen eläneet aivan toisenlaisessa todellisuudessa eivätkä tiedä eivätkä tulekaan tietämään tästä traditiosta mitään, ellei sitä riittävästi taltioida ja tuoda esiin uuden rakennusaineeksi. Tilanne on kohta vastaava kuin kalevalaisen runouden suhteen 150 vuotta sitten. Tallennetyötä pyrittiin aluksi edistämään mm. tallennekilpailuin ja erilaisin tallentamisohjein. ("Erilaiset tallenteet ovat kautta historian olleet osoituksena siitä, että niiden tekijät ovat olleet kiinnostuneita säilyttämään ja kehittämään omaa kulttuuriaan." L-VS 19.7.1979) Tarkoituksena on ollut luoda perinne- ja kulttuuriarkisto.

Vuodesta 1979 lähtien on äänitetty muutamia satoja tunteja iäkkäiden vesilahtelaisten haastatteluja. Nauhoista on toimitettu kopiot myös SKS:n äänitearkistoon. Muu tallennemateriaali koostuu valokuvista, valokopioista ja mm. paikallislehden vuosikerroista v:sta 1942 lähtien. Perinne- ja kulttuuriarkistoa ei seuralle ole vielä saatu. Osa materiaalista on muutaman vuoden ajan ollut Suomen Puhallinorkesteriliiton tiloissa Narvassa. Kesätyöntekijöiden avulla on myös suoritettu tallennemateriaalin jälki-käsittelyä (sisällysluetteloita ja koodauksia).

Alkuaikojen kokouksissa Anja Pelto ehdotteli postikorttien painattamista. Tämä ajatus toteutui jo ensimmäisenä toimintavuonna 1979. 16000:sta kortista (8 erilaista) melkoinen osa myytiin vuoden 1980 Narvan Markkinoilla, jossa Seuralla oli Riehun kyläkerhon valmistama myyntikoju, sama koju, joka vielä viime kesinä on toiminut myyntipaikkana Narvan torilla. Kovin montaa vuotta postikorttierä ei kestänyt, sillä vuoden 1985 Narvan Markkinoilla oli myytävänä jo uusi 16 erilaisen kortin valikoima. Korttien myyntipaikkoina ovat olleet normaalisti pankit, kaupat, matkailuyritykset jne.

Seuran varainhankintaan postikorteilla on ollut suurehko merkitys. Varainhankintakeinoja yhdistyksillä on yleensäkin viime vuosina ollut yhä niukemmin. Tilaisuuksista maasudulla tulee poikkeuksetta tappiota. Liiketoiminta voi olla vain rajoitettua ja sitäkin hankaloittaa monenlainen byrokratia ja tietenkin alkupääoman puute. Muuan hyvän asian ohella jonkun verran tuottanut hanke oli välittää Yrjö Raevuoren mainiota kirjaa Laukon omistajista ja vaiheista. Muu toiminta on ollut korkeintaan kulunsa kattavaa. Kuntien avustukset puolestaan ovat avustusten anojien määrän noustessa suhteellisesti pienentyneet anojaa kohden. Wesilahti-Seuran osalta kunnan avustukset ovat peräti loppuneet. Maakunnalliset ja valtakunnalliset instituutiot nekin myöntävät varoja enää varsin harvoin muille kuin suurtapahtumille ja -hankkeille.

Vuosien varrella Wesilahti-Seuran kokouksissa on keskusteltu ja käsitelty paljon asioita, jotka sitten myöhemmin ovat toteutuneet joko seuran tai muiden toteuttajien toimesta. Jo vuonna 1979 useissa kokouksissa puhuttiin Vesilahden historiakirjan uusintapainoksesta, joka sitten toteutui 1985. Vuosien 1980-81 aikana puhuttiin paljon matkailusta. "On kuitenkin olemassa eräs ala, jolle uskoisin Vesilahdessa olevan mitä parhaimmat edellytykset, mutta jota ei tähän mennessä ole otettu lainkaan täydestä...Esipuheellani tarkoitan matkailua ja sen kehittämistä." (Alpo Nyystää, Wesiposti 1, 26.5. 1980)

Järjestettiin kokouksia, joissa käsiteltiin vain matkailua, kerättiin luetteloita mainitsemisen arvoisista asioista eri kylissä, pengottiin arkistoja jne. Vuoden 1981 aikana seuran toimesta järjestettiin useita Vesilahden kiertoajeluja, joissa tutustutettiin ensin vesilahtelaisia omaan kuntaansa. Kaiken kukkuraksi 1980 valittu kunnanjohtaja Jukka Alkio ilmoitti olevansa varsin kiinnostunut kehittämään matkailua Vesilahdessa. Matkailun kehittämistä jatkoi kunnan matkailutoimikunta, jonka työn tuloksena avattiin 23.5.1982 nyt jo laajalti Suomessa ja myös ulkomailla tunnettu Klaus Kurjen tie.

Klaus Kurjen tien avajaisissa esitti Wesilahti-Seuran näytelmäryhmä Gustav von Numersin näytelmän Elinan Surma. Samassa yhteydessä julkaistiin myös vihkonen Elinan surma. Vesilahtelaisen kansanballadin tutkiminen ja esilletuominen tuli jo varhain Wesilahti-Seuran toimintasuunnitelmaan. Oma näytelmäryhmä esitti Elinan surmaa neljänä kesänä, jonka jälkeen traditiota on jatkanut Kirkonkylän kyläkerho. Ohjaajina ovat olleet Inkeri Ojanen ja Tuomo Salmela.

Muuan Wesilahti-Seuran toimintamuodoista on ollut Wesiposti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi toukokuussa 1980. Tämän lehden järjestysnumero on 21 [1988]. Neljän numeron vuosivauhtiin ei kuitenkaan ole alkuvuosien jälkeen ylletty. Wesipostiin on sen pienestä koosta huolimatta mahdutettu paljon pitäjän historiaa ja kulttuurintuotteita. On artikkeleita, muistelmia, tutkimuksia, runoja, kiistakirjoituksia, kuvia jne. Päätoimittajana on ollut alusta lähtien allekirjoittanut, mutta nyt parin viimeisen numeron toimittamisesta ja kokoamisesta ovat vastanneet historian- ja äidinkielenopiskelijat, Timo Haavisto ja Katja Kuuppo. Teemanumeroita ovat toimittaneet mm. partiolaiset ja kunnan sosiaalitoimi.

Wesilahti-Seuran johtokunta tällä hetkellä (1988): Osmo Lepola pj., Matti Häihälä (Lauha Kotipelto), Antti Kinnari (Riitta Rasi), Anja Haliseva (Arvo Haavisto), Annikki Eskola (Tuulikki Salo), Yrjö Punkari (Arto Uusitalo), Aimo Komu (Eino Jaakkola), Olli Hilska (Lauri Tanni), Markku Mäkelä (Aarni Haapanen), Tarmo Sirento (Eero Söyrinki) ja Eino Råman (Ritva Koski).

Yrjö Punkari, 1988

Yllä kansi Elinan surma -vihkosesta, joka ensimmäisen kerran julkaistiin Klaus Kurjen tien avajaisiin 1982, uusintapainos 1997.

Jouluksi 1996 Wesilahti-Seura julkaisi Vesilahden kunnan kanssa kirjan Aiwan Kowa Tapaus.