Pirkkalaispäällikkö ja Laukon ensimmäinen omistaja.
Vieläkö muistat Maamme -kirjasta Matti Kurjen ja Pohdon taistelun?

1. Matti Kurki Maammekirjassa

Matti Kurki on Suomen ensimmäinen sankari. Lähes sadan vuoden ajan luettiin suomalaisissa kouluissa tarinaa Matti Kurjesta Sakari Topeliuksen Maamme -kirjasta (1857...). Pirkkalaispäällikkö Matti Kurki oli rohkea ja laajalti tunnettu sankari. Hän joutui taisteluun venäläisten suuriruhtinaan väkevän sankarin Pohdon kanssa. Suuriruhtinas lähetti Pohdon taistelemaan Ruotsin kuninkaan parhaimman uroon kanssa. Kun kukaan ei uskaltanut ottaa tehtävää vastaan, sana vietiin Matti Kurjelle Vesilahteen. Matti oli heti valmis. Hän kuitenkin sai kuulla, että Pohto oli tehty loitsuilla haavoittumattomaksi. Niinpä Matti Kurki pyysi päivän lisäaikaa ja pyrki saamaan voimakseen vieläkin tehokkaampia loitsuja.

Seuraavana aamuna valittiin eräs saari taistelutantereeksi. Uroot soutivat sinne kumpikin veneissään. Kun Matti Kurki työnsi Pohdon veneen vesille, Pohto kyseli hämmästyneenä syytä Kurjen temppuun. "Ken tällä saarella leposijan saa, ei tarvitse venettä", vastasi Kurki. Silloin Pohto tempaisi julmistuneena miekallaan Matti Kurjen oikean käden poikki. Matti Kurki vaipui polvilleen ja hyppi tuskissaan. Sinähän hyppäät kuin Kurki, ilkkui Pohto. "Vielä minä osaan lentääkin", sanoi Kurki ja sivalsi Pohdon pään poikki. Urotyöstä Kurki sai palkkiokseen Ruotsin kuninkaalta Laukon kartanon ja siitä ajasta lähtien hänen nimensä on ollut Kurki. (Topelius 1944)

2. Suomalaisia sankareita ja muita kirjoja

Maammekirjan kuvaus Kurjen ja Pohdon taistelusta ei ole ainoa. Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan kuuluisa historiallinen kertomuskirja 'Suomalaisia sankareita' vuodelta 1915 alkaa tarinalla Matti Kurjesta. Tämä tarina on pidempi ja sille ovat Ivalo ja Wilkuna antaneet oman lisävärinsä. Matin kotitilana oli Laukko, jo ainakin kolmannessa polvessa. Matin isoisä oli hallinnut kuninkaana koko Satakuntaa. Matin veljet asuivat Liuksialassa ja Teljässä. Siihen aikaan vallitsi vielä pakanuus, Pyhä Nikolaus oli pirkkalaismiesten suojeluspyhimyksensä.

Eräänä juominki-iltana miehet suunnittelivat lappalaisten verotusretkeä, mutta joku tiesi huhusta, että novgorodilaiset olisivat tulossa. Matti Kurki muisteli idässä käydessään joutuneensa vastakkain jonkun novgorodilaisen sotapäällikön kanssa jo kauan aiemmin. Silloin tuo sotapäällikkö oli joutunut alakynteen ja menehtynyt, mutta oli vannonut poikansa tulevan vielä kostoretkelle. Tämä kostoretki näytti nyt mahdolliselta, mutta sitä ei tullut. Pirkkalaiset lähtivät lapinretkelleen.

Lapin retken aikana novgorodilaiset kuitenkin tulivat ryöstelemään ja hävittämään maata. Heidän päällikkönään oli jättiläiskokoinen Pohto. Pohdon joukot pääsivät Hämeeseen asti. Touonteon aikaan tuli Pohto Laukon porteille ja leiriytyi siihen. Pohto tiedotti haluavansa nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa veroinen ja uskaltaako hän kaksintaisteluun. Yllättäen tuli Matti kotiin ja lupasi kaksintaisteluun.

Kaksintaistelua edeltävänä yönä Matti rukoili kirkossa Pyhää Nikolausta. Aamulla hän lähti soutamaan sovitulle saarelle. Pohdon hartiat olivat niin suuret, että ne ulottuivat veneen laidasta toiseen. Tanner notkui Pohdon jalkojen alla. Kurki potkaisi Pohdon veneen vesille ja sanoi, että "Arvelin vain, että se, joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää venettä." Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja tempaisi miekallaan Kurjen oikean käden poikki. "Hohhoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" pilkkasi Pohto. Kurki otti miekan vasempaan käteensä ja sanoi: "Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne maatamme tallaamaan." Kurki heilautti miekkaansa ja Pohto kaatui hengetönnä maahan. Pohdon miehet heittivät aseensa ja rukoilivat armoa. Joukot ryntäsivät vaihtelevalla menestyksellä kotimatkalle. Kurjen käden tyngästä ei vuotanut verta, sitä pidettiin Pyhän Nikolauksen ihmetyönä. Kurki matkusti vielä Turkuun saamaan kuninkaalta aateliskirjan. Kurjet saivat sen jälkeen tilalleen ikuisen verovapauden.

 Ensimmäisenä tarina Matti Kurjen ja Pohdon taistelusta esiintyy ruotsiksi Helsingfors Morgonbladin numerossa 17 vuodelta 1844. Pohtoa kutsuttiin Potkoksi. Tässä kuvauksessa Kurki käyttää lappalaisten taikoja avukseen. Maamme kirjan kuvaus Kurjesta ja Potkosta lienee toinen muistiinmerkintä (1857). Seuraavan kerran tarina esiintyy ainakin Historiallisen arkiston ensimmäisessä numerossa vuonna 1866. K.A.Bomanssonin artikkeli käsittelee varsinaisesti piispa Arvid Kurkea sekä Elinan surmarunoa. 1892 Ignatius toistaa tarinan hieman erilaisena kirjassa Arvid Kurki. Tarinalla on ilmeisesti ikää paljonkin.

3. Frans Kärjen kokoelmat

Tarinoita Kurjen ja Pohdon taisteluista on taltioinut myös vesilahtelaissyntyinen rovasti Frans Kärki. Pääjuoni on tarinoissa edellisten kaltainen, mutta yksityiskohdissa on eroja. Rovasti Kärjen isä, Aukusti Kärki (s. 1850) kertoi Matti Kurjen ja Pohdon taisteluun muutamia lisiä. Pohtoa hän kutsui Potkoksi, kuten monet muutkin kansantarinat. Potko osasi suomea, joten häntä epäiltiin suomalaisrotuiseksi. Potko ei tullut Laukkoon vaan Sakoisiin, jossa Kurkien perhe asui.

Kaksintaistelu käytiin pienellä pyöreällä saarella nimeltä Sarvunsaari (kuva oikealla). Nimi lienee lappalaisperäinen, koska koko Laukko oli vielä Matti Kurjen aikoihin lappalaisten heimolinnoituksena - näin kertoo perimätieto Hinsalassa. Myöhemmin saarta on nimitetty Pohdonsaareksi. Kaksintaistelun kuvaus on samanlainen kuin edellä paitsi siinä, että Potko sai Kurjelta vain muutaman sormen poikki. Vanhassa Tottijärven vaakunassa on Matti Kurjen kuva, jossa häneltä puuttuu muutamia sormia.

Kurki otti kaatuneen Pohdon aseet ja hänen suuren kultarahakukkaronsa sekä astui Pohdon punareunaiseen veneeseen ja souti Laukon rantaan. August Kärjen kertoman mukaan Kurki oli sanonut, että "Rehellisessä kaksintaistelussa olen voittanut. Suomi ei alistu Venäjän valtaan. Pohdon me hautaamme tuonne taistotantereelle. Ja sitä saarta ruvettakoon kutsumaan Pohdon saareksi, jotta se ainaisesti muistuttaisi meitä vapaudestamme. Pohdon aseet ja aarteet jäävät minulle. Menkää te vain rauhassa kotiinne ja viekää Lapin ja pirkkalaisten päällikön, Matti Kurjen terveiset, että niin käy jokaiselle, joka Venäjältä päällemme hyökkää. Sen jälkeen Kurki astui lappalaisten eteen ja antoi Pohdon rahalaukun sanoen: Tuohon minä laukkuni lasken, ja tästä alkaen tämä Laukko olkoon Kurki-suvun talo."

Hinsala on merkillisten tarinoiden aitta. Sieltä ovat peräisin tarinat Hunnun Herrasta ja Elinan surmasta. "Toinen on Kärki, toinen on Kurki" sanoo vesilahtelainen sananlasku. Ilmeisesti kärkimäisyydelle on ollut luonteenpiirteensä, samoin kurkimaisuudelle. Kärjet ja Kurjet olivat ystäviä ja vesinaapureita. Kärjet ja Kurjet ilmeisesti varhaisimpina aikoina kävivät yhdessä Pohjoisen erämaillakin, molemmilta tunnetaan suuria eräalueita Näsijärven pohjoispuolelta. Ehkä heillä oli jo pirkkalaisliikkeen aikainen ystävyys, erämaita oli kummallakin. Joka tapauksessa Kärjen suvussa on ollut halki vuosisatojen runsaasti perimätietoja Kurkien edesottamuksista. Joutuivatpa Kurjet joskus lainaamaan rahaakin Kärjiltä. Kurjet olivat Kärkien mukaan kotoisin Sakoisista, heitä sanottiinkin Sako-Kurjiksi, pyhiksi Kurjiksi. Monien tarinoiden mukaan Matti Kurki oli kristitty mies. Kurki voi myös tarkoittaa pahaa lintua (kuris).

Matti-nimi on kristillisperäinen Matts, Matteus. Hinsalan Kärjellä Matteja oli perimätiedon mukaan ollut 18 kpl. Itse nimi Sakoinen ehkä tulee sanasta sacre eli pyhä. Ehkä Sakoinen kuului alueen varhaisimpiin kristillisiin alueisiin Hinsalan ohella. Sekä Kurkia että Kärkiä voidaan historioissa jäljittää ainakin 1400-luvuille asti. Kummallakin suvulla on todennäköisesti esi-isänsä jo paikallisessa rautakaudessa. Kun Sakoisten rautakautinen rikas hauta-alue paljastui 1800-luvun lopulla, hinsalalaiset sanoivat, että sieltä nyt kaivetaan Kurkien hautoja.

Sako-Kurkien veljessarjan kuuluisin oli Matti Kurki. Hän oli Tuonenojan suoalueella heittänyt Kurjen jalat velalla eli pitkällä siimalla sekooksiin. Sen tähden veljet alkoivat nimittämään häntä Matti Kurjeksi. "Kyllä minä sinunkin jalkasi poikki heitän, jos niin tahrot", sanoi Matti veljilleen. Matista tuli kuitenkin jalo ja voimakas mies. Taavetti Priiari Hinsalasta on kertonut Frans Kärjelle tarinan Matti Kurjesta ja Aveesta: "Ave-niminen kalastaja asui Anjan Avesaarella. Hän riitautui Laukon kalastajien kanssa. "Jahka minä sanon veljelleni Matille, kylläpähän sun neuvoo, sanoi Matti Kurjen veli, joka oli Laukossa ollut paimenena ja kalastajana. Sillä Ave oli tullut kalastamaan Laukon rannoille ja teki vääryyttä siellä. Aave oli väkevä mies; kaatoi härän sarvista. Mutta kun Matti Kurki tuli, niin hän voitti Aaveen ja Aaveen piti paeta saareensa Avesaareen. Klihtasaunoissa y.m. ämmät niistä yhteisesti lauloivat. Sakoisten Kurkien, entisten päällikköjen, jälkeläisiä oli Matti Kurki ja hänen nuorempi veljensä ei ole nimeltä muistissa."

Rovasti Frans Kärki oli nuorena pappisopiskelijana vastustanut kiivaasti 1824 syntyneen isoisänsä, Taavetti Priiarin käsitystä siitä, että Matti Kurki olisi taistellut tanskalaisia kristinuskon tuojia vastaan. Frans Kärjen silloisen käsityksen mukaan tanskalaiset eivät 1100-luvun lopulla ahdistelleet suomalaisia. Isoisä oli kuitenkin ollut aivan varma kertomuksen todenperäisyydestä. Kärki kuuli kuitenkin 1900-luvun alussa professori Hainarin luennossa uuden tiedon että tanskalaiset olivat todella tehneet retkiä Suomeen.

Taavetti Priiarin oli kertonut seuraavaa: "Matti Kurki oli lähetetty Turkuun veroa maksamaan mettänahoilla. Tanskalaiset tahtoivat tehdä vääryyttä Turun joella, jossa Tanska ja Ruotsi tappelivat. Tanskalaiset tulivat veroa ottamaan. Ne anastivat Ruotsin veronahat. Siinä tuli kova taistelu. Kurki haettiin kahakkaa selittämään. Hän otti kaljaasin purjeen maston eli kaljun käteensä ja hyppi kuin kurki veneestä veneeseen ja löi ja sanoi: "Riirat ne ratkee tai paatit katkee". Tanskalaiset tulivat maahan lyödyiksi. Verojen kantaja kirjoitti Ruotsin kuninkaalle, että kukaan ei voinut Matti Kurkea vastustaa. Koko joki oli kaatuneita täynnä. Kun tanskalaiset sitten aikoivat Turun joella uudestaan anastaa saaliin, niin Ruotsin lähettiläs etsi Kurkea, joka vesilahtelaisten puolesta teki rauhat. Ruotsin lähettiläs vei tiedon siitä Ruotsin kuninkaalle ja Ruotsin rahan kokooja vielä erikoisesti ilmoitti kuninkaalle, että ottakaa Matti Kurki avuksenne ja niin tuli Kurki tutuksi." Siitä alkoi Kurkien huima nousu kohti valtakunnan ykkösaatelia.

Nokian kivi (Suomi II, 2, s. 132 sekä kuvaliite)

Mihin aikaan tämä Matti Kurjen ja Pohdon taistelun voidaan sanoa tapahtuneen? Ehkä 1200-luvulla, mutta ennen vai jälkeen Birger Jaarlin Hämeen valloitusta, joka tapahtui 1200-luvun puolissa välissä? Yrjö Raevuori epäilee Matti Kurjen eläneen 1200-luvun jälkipuoliskolla. Axel Heikel oli kuullut, että Nokian kartanon puutarhassa on Matti Kurjen hauta suuren kiven, "Nokian kiven" alla. Kiven alta löydettiin ehkä 1800-luvun alkupuolella tiilinen hauta. Tarinoiden mukaan Kurki oli kuollut vuoden 1277 jälkeen. Toisen tarinan mukaan kiven alle oli haudattu Nuijasodassa kaatunut ruotsalainen. (Heikel 1882) Alueella on joka tapauksessa runsaasti myöhäisrautakautisia muinaismuistoalueita sekä jälkiä historialliselta ajalta. Mistä nimi Kurki, koska 1200-luvulla ei vielä käytetty sukunimiä? Eläinten nimillä - karhu, susi, kotka, kurki jne. - on ollut hyvin varhaisina aikoina toteeminen tehtävänsä. Suku jäsensi yhteisönsä eläimen nimellä varustetuksi klaaniksi ja koki saavansa näin yhteisöllistä voimaa. Eristyneissä kulttuureissa totemismi on ollut hallitsevaa näihin päiviin asti, mutta Euroopassa se lienee menettänyt merkityksensä jo myöhemmällä rautakaudella. Ei ole kuitenkaan mahdotonta, että joitakin rippeitä eläinnimien käytöstä olisi jäänyt muuntuneena liikanimiksi ja sitä kautta myöhemmin sukunimiksi. Etenkin ylimyssuvut ottivat totemismin käyttöön jonkinlaisena jalostuneena ja hienostuneena muunnoksena, mikä näkyy mm. sukuvaakunoissa. (Suvanto 1987, 116-118)

4. Ovatko Kurki ja Potko todella taistelleet?

Palataan vielä hetkeksi Matti Kurjen ja Pohdon taisteluun. Se on kiistaton kansantarina. Tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta pyrkiä todentamaan sitä millään tavoin. Suomalaisista asiakirjoista ainakin on turha etsiä todistusta. Tarina on myös hyvin vanha. Sen sijaan Venäläisten puolella voisi löytyä jotakin. Sieltä todella löytyykin, vanhoja annaaleja! Kurki-sukuja Vesilahdessa on elänyt runsaastikin useiden vuosisatojen ajan (Suvanto 1987).

Alkujaan Novgorod oli pieni kauppapaikka Olhavanjoen rannalla, Laatokan eteläpuolella. Tataarien tunkeutuminen Venäjälle sai kuitenkin aikaan ketjureaktion, joka ulottui Suomeen asti. Itämerta ympäröivät valtiot pyrkivät keskinäisiin sopimuksiin, mutta väkivaltaa tarvittiin runsaasti välineenä. Sekä novgorodilaiset että karjalaiset olivat tehneet useita retkiä jäämejä (jem) vastaan jo 1100-luvun lopulla. Novgorodilaisissa kronikoissa on useita kuvauksia, miten he menivät laivoilla karjalaisten kanssa jäämejä vastaan, kävivät sotaa jäämien maassa, hävittivät heidän maataan tulella ja hakkasivat karjan maahan. Varhaisimmat näistä kuvauksista voivat olla retkiä, joista puhuvat tunnetut Kirmukarmu- kuvaukset. Kaikki jäämi -kuvaukset eivät kuitenkaan puhu nimenomaan hämäläisistä, vaan yleensä suomalaisista, karjalaisten naapureista.

Retkiä tapahtui edelleen vuodesta 1226 lähtien Jaroslav Vsevoldinpojan johdolla. Retkiä tehtiin jatkuvasti koko 1200- luvun alun ajan, yleensä kertomukset kertovat voitoista. Johtajana oli yleensä novgorodilainen. Kertomusten Potko oli karjalainen ja hänen nimensä tuskin ainakaan silloin on säilynyt, jos hän on kaatunut. Hieman hiljaisempi aika vallitsi 1270 vuoden jälkeen eli siis juuri sinä aikana, jolloin Matti Kurki todennäköisimmin on elänyt. Tosin vielä 1290-luvulta on mainintoja retkistä Hämeeseen, yhä useammin kuitenkin mainitaan ruotsalaisten retkistä Novgorodiin. Kurjen ja Pohdon todellinen taistelu ei siis ainakaan ole historiallisesti mahdoton. Se on todellisuudessa saattanut olla sota, joka on henkilöitynyt vain kaksintaisteluksi. Hävitysretkille tuli väliaikainen päätös vasta 1323 Pähkinäsaaren rauhassa. (Akiander, 1849)

5. Yrjö Koskisen Pohjanpiltti

Suomen historian merkkimies Yrjö Koskinen teki Matti Kurjesta pienen suositun kansankirjan nimeltä Pohjan piltti. Kirja perustuu osin kansantarinoihin, osin Koskisen omaan sepitykseen. Kirjasen mukaan Matti Kurjella oli tytär nimeltä Lyyli, jonka Pouttu-päällikön poika Witjakka halusi. Matti Kurki ei suostunut, vaan asiasta syntyi taistelu, joka muodostui taisteluksi Pirkkalaisten johtajuudesta. Witjakka ryösti Lyylin ja poltti Laukon. Hän telkesi Matti Kurjen Laukon kellariin. Tästä asiasta on olemassa kansansanontakin: "Kurjen ukko rautakenkä, astuupi kivistä vuorta, kivivuorta vangottaapi" (Suomen kansan arvoituksia). Matka soihdun valossa vaikeuksien ja luurankonäkyjen jälkeen Pirunvuoreen on hyvin jännittävä. Karkun kirkolla Kurki ja Poutun joukot joutuivat riitaan.

Kurki ja Harald päättivät tehdä kostoretken Pohjanmaalle. Kurki päätti tehdä retken yksin. Tultiin muutaman kilometrin päässä olevalle Hiisijärvelle, johon lappalaiset olivat tehneet uhrauksia. Kurki käski tehdä avannon keskelle järveä. Hänen Totki- niminen koiransa upotettiin avantoon, jotta se ei metelöisi sotaretkellä. Totki-koirasta järvi ja koko alue sai nimensä. Totki kummitteli koko matkan Kurjelle. Lopulta Poutun joukot kuitenkin löivät Kurjen ja hänen ruumiinsa tuotiin Laukkoon. Tarinoihin perustuvaa ja vieläkin vapaampaa sepitystä Kurkien alkuhistoriasta löytyy Lauri Haarlan kirjoista Pirkkalaispäällikkö ja Kurkien taru.

Tutkijoita Laukon keskiaikaisessa kivikellarissa.

6. Matti Kurki Lapissa - pirkkalaispäällikkönä

Matti Kurki ei ole mikään paikallinen ilmiö tai paikallisten tarinoiden sankari. Hänestä on kerrottu tarinoita Lappia myöten eikä Matti Kurjen nimi liene koskaan ollut unohduksissakaan. Vanhimmat muistiinmerkinnät Matti Kurjesta löytyvät Johannes Schefferuksen Lapponia-teoksesta vuodelta 1674. Porthanin tiedot Matti Kurjesta ja pirkkalaisista perustuvat mm. hänen teokseensa. Schefferus tosin perustaa omat tietonsa hieman vanhempiin lähteisiin, Niureniuksen, Plantinuksen ja Bureuksen muistiinpanoihin. Porthan kirjoitti väitöskirjansa 'Pirkkalaisista' vuonna 1786-1789. Ähtävänjoessa Alajärven ja Lappajärven välistä Kurejoen osuutta on kutsuttu paikallisen perimätiedon mukaan Kurenjoeksi tai Kurjenjoeksi. Joen Rannassa Anttilan kohdalla on näihin saakka ollut varastoaittojen jäännöksiä, joiden sanotaan kuuluneen Matti Kurjelle. (Läntinen 2001, 85-86)

Olaus Petri Niurenius oli Uumajan kirkkoherrana 1619-45. Hänen vaimonsa oli pirkkalaisia. Niurenius kertoo pirkkalaisten hävitysretkistä Matti Kurjen johdolla Lappiin seuraavasti:

"Siellä he [lappalaiset], ilman murhetta veroista, joilla suomalaisia kotiseudullaan rasitettiin, elelivät kaikessa rauhassa ja hankkivat paljon kauppatavaroita, joita he joka vuosi toivat kotiseudulleen myytäväksi. Sen vuoksi he alkoivat ihmeteltävällä tavalla herättää huomiota loistavalla vaatetuksellaan, maukkailla ruoillaan, varallisuudellaan ja koristeillaan, niin että todella voitiin päätellä heidän menestyneen erittäin hyvin. Hämäläiset, joiden alueelta he olivat lähtöisin, katsoivat tuota harmissaan ja kateellisina. He valitsivat päällikökseen ja johtajakseen erään Matin, joka oli maineikasta sukua. Mukanaan suuri joukko hämäläisiä hän tunkeutui lappalaisten asuinsijoille, ryösti kaiken eikä tauonnut ennenkuin oli karkoittanut heidät asuinpaikoiltaan Kemi- ja Torniojoelle asti. Mutta jonkin aikaa myöhemmin, kun muutaman vuoden kuluttua oli saatu tietää karkoitettujen ja hajalle lyötyjen elelevän mukavasti mainittujen virtojen varsilla, hämäläiset kävivät uudelleen heitä ankarasti ahdistamaan ja kohtelivat heitä tällöin niin epäinhimillisesti, että heidän oli pakko vetäytyä ilman juhtia ja karjaa, pelkät verkot muassaan, niihin erämaihin, joissa he yhä elävät." (Porthan 1982, 250) Niurenius jatkaa Matti Kurjesta:

"Olen puhunut eräästä Matista, joka suomalaisten johtajana voitti lappalaiset ja karkotti heidät Pohjolan kaukaisimpiin erämaihin. Eräät väittävät, että hän oli Kurkien aatelissukua Suomesta ja ettei hän tuon hyökkäyksen ja maahan tunkeutumisen aikana lakannut ahdistamasta lappalaisia ennen kuin he lupasivat hänelle jokavuotiset verot. Kun hän lopulta väsyi vaivalloisiin ja pitkiin matkoihin, hänen kerrotaan tehneen eräiden Hämeen pirkkalaisten kanssa vaihtokaupan ja korvaukseksi lappalaisten verotusoikeudesta saaneen joitkin kyliä Suomesta. ... Eräät vielä elossa olevat vanhukset ovat kertoneet nähneensä Kurkien kirjeitä ja sopimuksia erään Johannes Niilonpojan hallussa Luulajan pitäjässä Ersnäsissä." (Porthan 1982, 251)

Merkittävää on se, että Matti Kurki oli jo suvultaankin kuuluisa. Oliko Kurkia useita, niin kuin muistiinpanossa sanotaan? Olisiko päällikköys ollut Matti Kurjellakin jo perintönä? Samoilta ajoilta, joskin hieman toisella tavalla väritettynä mutta asian taustaa hyvin valaisevasti, kertoo tarinoita Bureus:

"Kuningas Maunu Ladonlukon aikana lappalaiset olivat itsenäinen kansaa. Ja kun hän ei pystynyt saamaan heitä valtikkansa alle, hän lupasi heidät omaisuudeksi niille, jotka uskaltaisivat pakottaa heidät Ruotsin valtaan. Silloin Pirkkalan pitäjässä asuvat pirkkalaiset lähtivät lappalaisten luo ja sopivat heidän kanssaan aselevosta määrättyyn päivään saakka, mutta yllättivät lappalaiset aselevon aikana, löivät monia kuoliaiksi ja saivat heidän valtaansa aina Jäämerta ja Länsimerta myöten. Pirkkalaiset saivat kuninkaalta kirjeen, minkä mukaan lappalaiset, joita vielä silloin asui Pohjanlahden rannalla, kuuluivat heille kaikkine veroineen ja lohenpyytöineen, kuitenkin niin, että heidän tuli kantaa Kruunulle joitakin kiihtelyksiä oravannahkoja korvaukseksi. Tämän vuoksi pirkkalaisista tuli mahtavia ja rikkaita." (Porthan 1982, 249) Plantinus mainitsee myös Matti Kurjen:

"Heidän entiset maanmiehensä, joita yllytti oikeutettu suuttumus siitä, että he olivat aiheetta hylänneet entiset asuinsijansa, tai kannusti katalien sisarusten, ahneuden ja kateuden, nostattama katala raivo, taikka kumpikin seikka, kävivät erään, kuten mainitaan, Matti Kurjen johdolla ahdistamaan heitä verisellä sodalla, tappaen, ryöstäen ja karkottaen heidät lopulta koko tuolta laajalta ja rehevältä seudulta." (Porthan 1982, 252) Porthanin mukaan Pirkkalaisliike ei ole saanut nimeään Pirkkalan pitäjän mukaan, kuten joskus aiemmin ja myöhemminkin on oletettu. Porthanin mukaan Pirkkala on ruotsalaisperäinen kaupunkia tarkoittava sana, mutta ei liity kaupankäyntiin. Tässä hän nykykäsityksen mukaan oli väärässä. Jalmari Jaakkolan mukaan pirkkalaiset olivat etupäässä yläsatakuntalaisia pohjoisenkävijöitä ja verottajia. Mauno Ladonlukko antoi todella pirkkalaisille nautintaoikeuden pohjoiseen 1277, kuten myöhemmät asiakirjat kertovat. Jussi Laurosela kuitenkin kirjoitti 1911, että pirkkalaisissa oli ruotsalaisia enemmän ja että Pirkkala saanut nimensä pirkkalaisista.

Kaikkein korkeimmalle jalustalle pirkkalaisverottajat kuitenkin ylsivät euralaisen Jalmari Jaakkolan kahdessa teoksessa, Pirkkalaisliikkeen synty vuodelta 1923 ja Suomen Varhaishistoria (Suomen historia II) vuodelta 1935 (1956 IIp). Jaakkola tulkitsee pirkkalaisten keskusalueeksi Ylä-Satakunnan, jonka keskuksessa olivat Vesilahti, Lempäälä ja Pirkkala. Perusteena Jaakkolalla ovat mm. paikannimet, sukunimet, elinkeinojen käsitteistö, pohjoismaiset saagat ja varhaishistoriasta välillisesti kertovat asiakirjat ja perimätiedot. Pirkkalaisliike oli Jaakkolalle kuitenkin vain jälkinäytös rautakauden voimallisesta pohjankäynnistä, johon osallistuivat aluksi myös kainulaiset. Muistona tästä ajasta ovat pääosin Vienan-Karjalasta kerätty kalevalainen sankarirunous. Jäipä itse alueellekin jokunen välähdys muinaisesta, mm. kalevalanmittainen Elinan surmaruno ja kuten Jaakkola kirjoittaa: "Yksin paikallisessa perimätiedossakin ovat esim. sentapaisten, muualla maassamme tuntemattomain sankarien kuin Kurjen, Pohdon ym. taruhahmot kantautuneet myöhäisiin historiallisiin aikoihin." (Jaakkola 1956, 401) Alueen historiallisestikin todennettu eränkävijähistoria taas ovat jälkinäytös pirkkalaisliikkeelle. Jaakkolan näkemykset saivat kuitenkin voimakasta kritiikkiä jo heti Väinö Voionmaan taholta. (Jaakkola, 1923, 1956, Voionmaa 1947)

Birger Steckzen kirjoitti vuonna 1964 kohukirjan, joka aiheutti voimakkaan vastareaktion etenkin Suomessa. Hänen mukaansa Niureniuksen, Bureniuksen ja Plontinuksen asiakirjat olivat vehkeilyä, jolla Ruotsin kuningas tuki omia valtapyrkimyksiään. Etsittiin asiakirjoja Tanskaa ja Norjaa vastaan, oli osoitettava pirkkalaisten ylimuistoiset nautintaoikeudet suomalaisina, ei tanskalaisina. Oli taistelu Ruijasta. Ladonlukon kirje on Steckzenin mukaan keksintöä. Pirkkalaisilla ei ollut verotusoikeutta. Kun Birger Jaarli teki retken Hämeeseen 1249 (tai aiemmin?), olisiko hän voinut antaa parikymmentä vuotta myöhemmin pirkkalaisille jo oikeuden lappalaisten verottamiseen?

Seppo Suvanto kirjoittaa Satakunnan historiassa 1973, että perimätieto on oikeata ja että Steckzen on väärässä. Yläsatakunnan ja Tornion nimistössä on niin paljon yhtäläisyyksiä, että asiaa ei voi ilman Pirkkalaisliikettä selittää. Steckzenin virhe on siinä, että kun yksi lähdeosa särkyy, koko asia muka kumoutuu. Armas Luukon mukaan Tornionjokilaakso on asutettu Ylä- Satakunnan pirkkalaisilla. Tornionjokilaakson murre, tavat ja esineistö ovat satakuntalaista (härät vetojuhtina, kaskiaura eli koukku, sahra, talous- tavat). Lappalaiset kätkijät ovat saaneet esineistöä länsisuomalaisten kauppiaiden välityksellä. (Luukko 1966)

Jouko Vahtolakin kumoaa Jaakkolan käsityksiä. Sana 'pirkkalainen' esiintyy harvoin, se on sitä vastoin yleensä muodossa 'birkarlar'. Vahtola uskoi Steckzenin lähdekritiikkiin. Kaarle IX tarvitsi Tanska-Norjaa vastaan taistellessaan Pirkkala-myytin! Jaakkola yliampuu myös Ylä-Satakunnan eräelämän suuruutta muihin nähden. Satakunnan ohella eteläisempi Häme oli myös tärkeä, kuten Voionmaa on korostanut. Pirkkalaisliikettä ja yläsatakuntalaisten osallisuutta siihen ei kukaan ole kuitenkaan onnistunut puhaltaa olemattomiin.

Ylä-Satakunnan rautakautista ja myöhempää rikkautta tuskin voidaan selittää ilman pirkkalaisliikkeen kaltaista järjestäytynyttä verotusinstituutiota. Niurenius, Plantinus ja Bureus tunsivat hyvin Tornion, Luulajan ja Piitimen alueet. Heidän muistiinpanoillaan on merkitystä. Historiankirjoitus kiistelee monista Pirkkalaisliikkeen kysymyksistä, mutta päälinja lienee jo saanut hahmonsa. Pirkkalaisliikkeen muistomerkki sijaitsee alueen nykyisessä ytimessä, Tampereella. Muistomerkkinä on Pirkkapatsas, kivinen Pirkkapuu, pykäläpuu, kuitti, kalikka, säie. Birk tarkoittanee oikeuspiiriä. Birkarlar olivat suljettu verottajaetupiiri, joilla oli selkeät, kuninkaan antamat säännöt. Se lienee ollut vastaava järjestö kuin aiemmin Pohjanmaan kveenit eli kainulaiset. Pirkka -oikeuskäytännöstä ovat saaneet nimensä niin rautakautinen ruotsalainen friisiläiskaupan keskus Birka, Ylä-Satakunnan Pirkkala sekä monet muut vastaavat nimet.

Jos pirkkalaisten päälähtöpaikkana voidaan perustellusti pitää epämääräistä aluetta, johon liittyy nimi Pirkkala, viimeaikainen tutkimus ruotsalaisvalloituksen alkuajoista sekä kristinuskon saapumisesta Ylä- Satakuntaan antaa asialle uudenlaisia piirteitä. Pirkkalan ei ole tarvinnut olla mikään pieni alue, entinen Suur- Pirkkalakaan, vaan se on saattanut olla alue, joka on käsittänyt koko Pyhäjärven ja Näsijärven ympäristön. Asiaa tukisi sekin, että alueen emäkirkko on todennäköisesti sijainnutkin Vesilahdessa, eikä nykyisessä Pirkkalankylässä. Kun on puhuttu Pirkkalasta, sillä on voitu aivan hyvin tarkoittaa myös Vesilahtea, jota on keski- ja uudella ajalla usein nimitettykin emäpitäjäksi.

7. Kurkien merkitys keskiajan Ruotsissa

On luonnollista, että mies tai joukko miehiä, jotka tekivät Ruotsille niin suuren palveluksen, että saattoivat lappalaiset veronalaisiksi kuninkaalle ja vaikeuttivat novgorodilaisten hyökkäilyä, pääsi suureen suosioon kuninkaan silmissä. Hyvää mainetta lienee lisännyt vielä sekin, että Kurkien sanotaan kääntyneen Kristinuskoon jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 1200-luvulla Kristinusko merkitsi samalla kuuliaisuussuhdetta Ruotsiin. Myöhemmin Kurjet olivat koko valtakunnan eturivissä.

 

On vielä muuan merkittävä yhteys, jonka mm. Seppo Suvanto ja Helge Pohjolan-Pirhonen ovat tuoneet Kurkien suhteen esiin. Vahvistaakseen asemiaan Suomessa Birgen jaarli jätti retkiensä jälkeen tänne sukulaisiaan, jotka avioituivat sitten suomalaisten kanssa. Nokian Viikiin tiedetään tulleen mm. Odygd-sukua. Kurkia ja heidän sukulaisiaan Svärdejä avioitui useissa vaiheissa jaarlin sukulaisten kanssa. Näin siis Kurjet ovat Ruotsin kuningashuoneen Folkungasukua. Ritari Niilo Kurki mm. avioitui tunnetun Odygd-sukuisen Filpus Kaarlenpojan tyttären kanssa. Niilolla ei liene ollut jälkeläisiä, mutta hänen sisarillaan oli. Avioliiton myötä Niilo Kurki sai maatiloja Upplandista sekä kihlakunnantuomarin viran Frösĺkerista. Tästä alkavat myös myöhempien Kurkien tuomarinvirat.  Myös myöhemmin Folkungat ja Kurjet avioituivat. Se, että esimerkiksi Niilo Kurki on voinut saada vaimokseen Filpus Kaarlenpojan tyttären, osaltaan vahvistaa käsitystä, että Kurjet todella ovat voineet olla Ruotsin kuninkaiden silmissä kuuluisan Matti Kurjen sukua. (Pohjolan-Pirhonen Helge, 1975:695, Suvanto 1973: 66, 316)

Kauppaneuvos Rafael Haarlan rakennuttama Laukon viljamakasiini. Kartanon päärakennukset taempana.

Yrjö Punkari, 1997-2012

Lisätietoja, linkkejä:

• Laukon kartanomatkailukeskus
• Laukon historiaa
• Vesilahden historiaa
• Rämsöön Rudangonmaan Velhonkanto

Lähteitä:

Akiander Matth.: Utdrag ur ryska annaler. Teoksessa Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen. Helsinki: SKS, 1848.
Bomansson K.A.: Pispa Arvid Kurjen vanhemmista ja "Elinan surma"-nimisestä kansan-runosta. HARK I, ss. 1-37, 1866.
Haarla Lauri: Kurkien taru. Helsinki: Otava, 1938.
Heikel A.O.: Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. SKS, 1882.
Ignatius K.: Elinan surma ja Kurkien suku. Helsinki Edlund, 1892.
Ivalo Santeri ja Wilkuna Kyösti: Suomalaisia sankareita I-II, Porvoo: WSOY, 1956.
Jaakkola Jalmari: Pirkkalaisliikkeen synty. Turku: Turun suomalaisen yliopiston julkaisuja, 1923.
Jaakkola Jalmari: Suomen varhaishistoria II: Heimokausi ja Kalevala. Porvoo: WSOY 1935, 1956.
Kaukovalta, K.V., Jaakkola K., Sorila Aug.: Pirkkalan historia. Pirkkalan historiakomitea, 1934.
Koskinen Yrjö: Pohjanpiltti. (1859) Helsinki: Otava, 1965.
Kärki Frans: Muistiinpanot SKS:n arkistossa.
Linna Martti: Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot. Teoksessa: Helena Honka-Hallila (toim.): Vesilahti 1346-1996, Jyväskylä, Vesilahden kunta ja seurakunta 1996.
Luukko Armas: Pirkkalaiset ja lappalaiset. Kotiseutu 5/1966.
Pohjolan-Pirhonen Helge: Kurck-släkten. Teoksessa: Grill Erik (toim.): Svensk Biografiskt Lexikon. Stockholm 1975-77.
Porthan Henrik Gabriel: Valitut teokset. (1786, 1789) Helsinki: SKS, 1982.
Raevuori Yrjö: Laukon omistajia ja vaiheita. Tampere 1963.
Schefferus Johannes: Lapponia. (Ilm. 1674) Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1963.
Steckzen Birger: Kalevaladikten och birkarleproblem. Stockholm: Almqvist & Wiksell, 1964.
Suvanto Seppo: Knaapista populiin. Helsinki: SKS, 1987.
Suvanto Seppo: Satakunnan historia III, keskiaika, Satakunnan maakuntaliitto, 1973.
Suvanto Seppo: Talonpoikainen Tampere keskiajalta 1600-luvun puoliväliin. Tampereen historia I. Tampere, 1988.
Topelius Sakari: Maamme kirja, Porvoo: WSOY, 1944
Vahtola Jouko: Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty, Studia Historica septentrionalia 3. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1980.
Voionmaa Väinö: Hämäläinen eräkausi. WSOY, 1947.
Voionmaa Väinö: Kurki-suvun syntymäsijoilta. Haik 1934.