Kun Vesilahdessa on vain suuri Laukon kartano ja pienehkö Palhon kartano, nykyinen Lempäälä sen sijaan tunnetaan useista kartanoistaan. 1600-luvulle asti Lempäälä oli hyvin ehyt talonpoikaisyhteiskunta, jossa eri yhteiskuntaluokat elivät melkoisen tasa-arvoista ja rauhallista elämäänsä. Pienten tiiviiden ryhmäkylien koukkuluvut eivät suuresti eronneet toisistaan. Hieman edullisemmassa asemassa olivat Aimala, Haurala, Kuokkala, Lempoinen ja Viiala. Näille vesistöt ja kosket tarjosivat muita paremmat toimeentulomahdollisuudet. Lisätuloja saatiin verovapautena, jos varustettiin ratsuja kuninkaalle, ja näistä tiloista tunnetuimmat ovat Vesilahden rajalla oleva Hietaniemi ja Valpuri Innamaan ratsutila Kuokkalan ympäristössä. Läänitysten määrä luonnollisesti kasvoi sotatilanteiden (1618-1648 oli 30-v:n sota) mukaan. (Ratsastalo oli ennen ruotujakolaitosta maakirjatalon isäntään sidoksissa oleva velvoite. Rustholli oli 1681 alkaen itse maakirjataloon sidoksissa oleva ratsumiesvelvoite. Rälssitalo oli aateliselle lahjoitettu ratsutila.)

Muutoksen enteet näkyivät kuitenkin jo 1500-luvun lopulla, kun muutamat aateliset saivat läänitystiloja. Kuningasta palvelevat ja lukumäärältään kasvavat rälssimiehet ja aateliset tarvitsivat verotulojensa keruuta varten verotettavia tiloja. Ratsutilaa, lahjoitustilaa tai läänitettyä tilaa ei vielä voinut nimittää kartanoksi, mutta kun siitä tuli aatelismiehen ja hänen sukunsa verotuksesta vapaa asumasäteri, tilaa alettiin nimittämään kartanoksi.

Eino Aaltio katsoi Lempäälän ensimmäisen kartanon muodostuneen siitä, kun Ylä-Satakunnan jalkaväen lippukunnan päällikkö Daniel Hansinpoika muodosti 1620-luvulla Innilän. Suku jatkoi kartanossa satakunta vuotta Floor-nimellä. Marja Kalske näkisi varhaisemmin syntyneen Hietaniemen ja Kelhon tilat myös kartanoiden kärkijoukossa.

Lempäälän talonpoikaisidylli särjettiin lopullisesti 1600-luvun lopulla, kun jo aiemmin mainittu Juho Knuutinpoika Kurki (1590-1652) korotettiin 1651 Lempäälän vapaaherraksi (nro 16), siis aatelisarvoa korkeammaksi herraksi, ja seuraavana vuonna hän sai kuningatar Kristiinalta Kierikan, Littusen ja Penttilän vapaaherrakunnakseen. Kurki ei tosin voinut alueellaan kerätä kirkon kymmenyksiä eikä alueella ollut omaa tuomio-oikeutta. Aimalan Hasso oli ollut Kurjella läänitettynä jo vuodesta 1597 alkaen. Aimalaan Juho Kurjella oli tarkoitus myös rakentaa itselleen säterikartano. Hasson lisäksi saman kylän Maijala ja Mikkola maksoivat veronsa Kurjelle.

Vapaaherra Juho Kurjelle määrättiin aluksi kolmisenkymmentä Lempääläistä taloa eri puolilta pitäjää. Lisäksi Kurki osti kymmeniä muita taloja vapaaherrakuntaansa niin, että lopulta hänellä oli yli 70 tilaa (=45 mant.) ja vain muutama Lempäälän tiloista ei kuulunut Juho Kurjelle. Lempäälä maksoi siis lähes kaiken veronsa laukkolaisille! (Arajärvi 1959, 202-203, Raevuori 1963, 76-77, Aaltio 1957) Juho Kurjen vaikutus vapaaherrakuntaansa oli kuitenkin vähäinen; hänen epäonnenaan oli kuolla heti 1652, minkä jälkeen vapaaherrakunta siirtyi hänen pojilleen, Knutille, Gustafille ja Gabrielille.

Aimalan naapurissa sijaitsevan Kärppälän rakennuksia vuonna 2005. Sotilaille ja virkamiehille kuulunut keskiaikainen tila säilyi Laukkolaisten valtauksilta.

Gabriel Kurki rakensi itselleen asumasäterin Aimalan Kierikan, Penttilän ja Littusen tiloista, vähän myöhemmin säteriin yhdistettiin koko kylä. Veli Knut Juhonpoika perusti vapaaherrakunnan säterin Hauralaan ja otti voudikseen Vesilahden kirkkoherran pojan Jeremias Steenin. Kupariportin kolinan kerrotaan kuuluneen Vesilahdessa asti! Kolmannella veljellä Gustaf Kurjella oli aluksi tiloja Moisiossa, Hahkalassa ja Tiuralassa, myöhemmin useita muita tunnettuja tiloja Lempäälän keskuskylistä. Tilat kuitenkin siirtyivät myöhemmin yksinomaan Gabrielille.

Kurki -veljestenkään onni ei ollut pitkäikäinen. Liitoksissaan jo natisevan suurvallan kuningashuone ja etenkin sen mahtava sotakoneisto tarvitsi ahnaasti verotuloja, ja niin Kurkien verovapaus mitätöitiin useissa reduktioissa vuosien 1672-1687 välillä. Aiemmin kuninkaiden suosiossa olleet Kurjet menettivät kaikki Lempäälän tilansa kuninkaalle ja kärsivät näin takaiskun, josta eivät enää kunnolla toipuneet. Lempäälälle tilanne oli toinen, seisovan veden pinnalle tuli eteneviä renkaita. Kurkien jäljiltä maatilat olivat ehkä laajentuneet, ehostuneet ja saaneet ilmeisen toimivan taloudellisen rakenteensa. Maataloudesta tuli varsinainen pääelinkeino. 1700-luvulla ei Ednerin mukaan enää tiedetty, mitä metsästys on!

Aateliston määrä kasvoi huomattavasti 1600-luvulla. Varhaiset alemman arvoasteikon säätyläiset tunnetaan kuitenkin niin Lempäälässä kuin Vesilahdessakin keskinäisistä arvokiistoista ja riidoista. Pikkusäätyläisten yhteisenä nimittäjänä näyttää olleen se, että heiltä on puuttunut yhteisö- tai sukutaustan antama toisaalta nostava ja toisaalta rajoittava tuki. Ihmisyys näyttää aina edellyttävän toimivaa sosiaalista verkostoa, joko yhteisöllistä tai aiemmin ainakin sukutaustaa. (Arajärvi 1959, 153-, Raevuori 1963, 135-)

Useista varhaisista aatelissuvuista voidaan erottaa kaksi merkittävämpää, Spoofit ja täällä hieman vähäisemmässä määrin Granfeltit. Granfelt tosin on sukuna paljonkin laajempi. Molemmat oleskelivat etupäässä Lempäälässä mutta myös useilla tiloilla Vesilahdessa.

Spoof-suku ilmestyi Lempäälään 1600-luvun lopulla. Alkuperä on jäänyt tuntemattomaksi, mutta on arveltu suvun olleen alunperin paikallinen. Matti Eerikinpoika Spoof oli Turun linnankirjuri ja Ylisen Satakunnan henkikirjuri, jolla oli ainakin kolme poikaa. Joonaksella, Ihamaan ratsutilan omistajalla ja tuomarin kirjurilla, oli vain tuntemattomiksi jääneitä tyttäriä. Erikistä, Kuljun ja Kukkolan ratsutilojen omistajasta, tuli kruununvouti ja suvun jatkaja.

Johan Spoofista tuli Ylä-Satakunnan molempien osien tuomari 1600-luvun lopulla. Hänen ansiotaan on Lempäälän kuuluisimman kartanon Sotavallan perustaminen Sotavallan kylään, kartano koostui Sällin ja Ruupan ratsutiloista sekä Ketilän tilasta. Johan aateloitiin virka-ansioistaan 1691 nimellä Spofvenhielm. Vaikka miehen vaakuna on Lempäälän kirkossa, tien näyttäjäksi patriarkaalisesta Johanista ei ollut. Hänen sukunsakaan ei jatkunut; leski myi Sotavallan 1710 ratsumestari Enbergille, josta tarkemmin myöhemmin.

Merkittäväksi ei noussut myöskään kruununvoutina toiminut veli Erik eikä vielä hänen poikansa Jonaskaan. Tämän poika Jonas nuorempi (k. 1772) tuli Lempäälän Kukkolan ratsutilan haltijaksi. Häntä pidetään nykyisen Spoof-suvun kantaisänä. Jonaksella oli kaksi poikaa ja tytär Margareta. Jonaksia suvussa oli useita. Jonaksen pojista Jonas siirtyi kappalaiseksi Ylistaroon. Matthias (Kukkola 1738-1818) opiskeli Turun akatemiassa 1750-luvun lopulla maanmittariksi ja sai viran Paltamosta, josta kuitenkin palasi 1776 takaisin Lempäälän Kuljun Kukkolaan tilityskomissaariksi.

Matthiaskaan ei vielä kerännyt itselleen yhteiskunnallisia ansioita, mutta hänen 8 lastaan tekivät sen hänen ja edellisten Spoofien puolesta, suvun noste oli jo riittävän voimakas. Vanhin poika, jälleen Jonas (22.5.1766), oli mm. kappalaisen apulaisena Lempäälässä, mutta muutti Lapualle. Matthias Henrik ryhtyi sotilaaksi ja siirtyi Ristijärvelle. Axel Fredrik (1777-1827) oli kauppiaana Turussa. Nuorimmasta lapsesta Sophia Margaretasta tuli Hämeenkyrön ruustinna.

Carl Johan Spoof (1773-1808) sai lyhyestä elinkaarestaan huolimatta nimensä historiaan lähtemättömästi. Sotilaaksi ryhdyttyään hän myi omistamansa Kukkolan ja osallistui 1788-90 Kustaan sotaan ja lopulta Suomen sotaan 1808 kuuluisana sissipäällikkönä ystävänsä Jakob Johan Rothin kanssa. Venäläiset antoivat näille nimet "Kenraali Spuff ja amiraali Ruth". Taistelijoina nämä tulivat hyvin kuuluisiksi Tampereen ja Ruoveden taisteluissa, mistä on muistolaattakin Näsinkalliossa. Ehkä tämän parin ansiota on, että vasta 1700-luvulla Lempäälä ilmestyi nimenä myös kansainvälisille kartoille (Anero 1995, Kalske 1999, 63).

Kolmella Spoofin sisaruksista oli mahdollisesti vieläkin suurempi merkitys Lempäälän ja Vesilahden elämänmenoon. Maria Helena (1768-1828), Erik Ulrik (1775-1846) ja Anders Wilhelm (1781-1836) ovat ystävineen mitä ilmeisimmin osasyyllisiä Vesilahden ja Lempäälän vilkkaaseen musiikkiharrastukseen, joka nosti päänsä jo 1800-luvun alussa. Mahdollisesti he antoivat sysäyksen muillekin taideharrastuksille. Kaikki kolme sisarusta olivat soitto- ja nuotinlukutaitoisia. Kersantti Anders Wilhelm Spoof oli klarinetinsoittaja Porin rykmentin Vesilahden komppaniassa vuodesta 1795 lähtien. Viimeistään silloin paikkakuntien suurehko sotajoukko tiesi, miten klarinetti soi. On huomattava, että Porin rykmentti ei toiminut Porissa, vaan oli hajautettuna eri pitäjiin, joissa 2-4 taloa ylläpiti ruotunsa sotilastorppaa (Vesilahdessa 60 ja Lempäälässä 32 ruotua). Aika ajoin pidettiin harjoituksia ja katselmuksia. Sotilaiden vaikutus paikkakunnallaan oli suuri.

Nürnbergiläisen Jakob Dennerin klarinetti vuodelta 1710 on maailman vanhin klarinetti. Sotilassoittimena klarinetti yleistyi nopeasti. Suomen vanhin maininta klarinetista on vuodelta 1771, jolloin Porin rykmentin komentaja hankki kaksi klarinettia. Todennäköisesti soittimet rakennettiin sen jälkeen itse tai työ annettiin taitaville puusepille. Spoof toimi klarinetistina vain 20 vuotta tämän jälkeen.

Kuuluisimmaksi sisaruksista tuli Erik Ulrik Spoof (1775-1846), joka oli myös Porin rykmentin Vesilahden komppaniassa ja tutustui näin taatusti vesilahtelaisiin ja lempääläisiin. Haavoituttuaan 1808 Lapuan taisteluissa hän erosi armeijasta ja sai vänrikin arvon sekä muutti 1814 pysyvästi Vesilahden Anian kylän Uotilaan, jonka hän oli saanut sotilasvirkatalokseen jo 1805. Toiseksi vanhin lapsista Maria Helena Spoof (1768-1828) avioitui ensin Lempäälän kappalaisen kanssa ja sen jälkeen kruununnimismies Johan Henrik Grönlundin kanssa. Maria oli jonkun aikaa pois paikkakunnalta, mutta palasi Lempäälään 1817.

Spoofien poikkeuksellinen musiikkiharrastus tunnetaan Erik Ulrik Spoofin nuottikirjan ansiosta. Nuottikirjasta teki väitöskirjansa Eero Nallinmaa 1969. Nuottien lisäksi kirjassa on myös ehkä 1822 kirjoitettu vieraskirjasivu, joka antaa tärkeitä lisävihjeitä paikkakunnan muusikoista. Sivulla, joka on tehty hieman vallattomissa tunnelmissa, mainitaan mm. Vesilahden Wegelius-papin kaksoispojat, Vesilahden kirkkoherran poika Erik Niklas Hilden, Carl Gustaf Tavaststjerna sekä Lempäälän kruununnimismiehen poika Erik Abraham Harberg. Harbergit muuttivat nimensä Haarloiksi 1906 ja heidät tunnetaan 1900-luvulla Laukon kartanon omistajina sekä Tampereen paperiteollisuuden rakentajina ja mm. Hämeensillan patsaiden teettäjinä.

Carl Gustaf Tavaststjernan nimi antaa aiheen seurata tässä välissä erästä mielenkiintoista tapahtumaketjua. Carl on oletettavasti kuulunut Erik Spoofin muusikkopiiriin. Hietaniemeä asusti 1500-1600-luvuilla Tavastien suku, joka on eri kuin piispa Maunu II Tavastin suku. Juho Heikinpoika Tavast on kaikkialle Suomeen levittäytyneen Tavaststjerna-suvun kantaisä, ja tähän sukuun kuuluvat myös Sibelius-tutkija Erik Tawaststjerna ja pianistipoika Erik T. Tavaststjerna. Vesilahden Vakkalan Sipilässä asui muusikko-maanviljelijä Carl Gustaf Tavaststjerna (1789-1836), joka loppuelämänsä asusti Vesilahden Suomelassa, lähellä kirkonkylää. Hän oli jonkun asiakirjan mukaan korjannut viulua, joka sittemmin kulkeutui Laukossa oleskelevalle Elias Lönnrotille, joka ottikin asiakseen opetella viulunsoiton. Siltavouti Isak Högander taas asusti Vesilahden Kärkölän ja Sakoisten rajalla. Talon vanha päärakennus 1800-luvun alulta on edelleen pystyssä. Isak Högander vietti viikkokausia Laukossa pitäjänräätälin töitä tehdessään, ja koska Lönnrot oli räätälin poika, nämä kaksi tutustuivat kartanossa. Lönnrot soitteli Tavaststjernalta saamaansa viulua, mistä Isak Högander piti kovasti.

Lönnrot suositteli myös Höganderille viulunsoiton opettelemista, mutta Höganderilla ei ollut varaa viulun ostamiseen. Niinpä Lönnrot lahjoitti siltavoudille viulunsa ja antoi ehkä hieman alkuopetusta, minkä jälkeen siltavouti jatkoi harjoitustaan yksin ja soitteli etupäässä virsiä. Höganderin pojanpoika poliisi Richard Sinisalo lahjoitti lopulta viulun 1937 Hämeen museolle. Viulu ei rakenteeltaan poikkea aikakauden muista viuluista. (L-VS 4.6.1938)

Erikin Ulrik Spoofin nuottikirja, jossa on 128 yksi- ja kaksiäänistä viulusävelmää, on kirjoitettu kokonaisuudessaan ennen vuotta 1825. Osa vanhimmista, Maria Helenan kirjoittamista sävelmistä on kansansävelmiä, mm. polskia. Osa sävelmistä on kulkeutunut Keski-Euroopasta asti. Nämä sävelmät ovat tyypillistä 1700-luvun tanssillista taidemusiikkia, tasoltaan vaikeita nykyisillekin soittajille. Osa sävelmistä on tarkoitettu tanssittaviksi. Kirjoittajia on useita; vanhimman osan lienee kirjoittanut pääosin Maria Helena ja nuoremmat osat Erik Ulrik ystävineen. Nallinmaa arvelee Väinö Voionmaahan nojautuen, että muusikoiden opinahjona oli etupäässä Porin rykmentti. Porin rykmentti myös tuotti ammattiosaamista ulkomailta. Erik Ulrikin nuottikirja on ainoa, joka on säilynyt kustavilaisen ajan Pirkanmaalta.

Kirjassa on myös Vesilahden Ahlmanin koulun ensimmäisen opettajan Johan Gustaf Buskin (1769-1831) sävellys. Tampereelta tullut Busk on Nallinmaan tietojen mukaan Tampereen ensimmäinen säveltäjä. On siis todennäköistä, että myös runsasväkiset Ahlmanin koulut levittivät soittotaitoa. 1800-luvun loppupuolella niin Vesilahdessa kuin Lempäälässäkin oli runsaslukuinen joukko eri soitinten taitajia. (Nallinmaa 1969)

Granfeltien suku on peräisin 1500-luvun Turusta, mutta aatelisarvon sai vasta Porin rykmentin kapteeni Carl Gustaf Granfelt (1683-1767) vuonna 1756. Carl asusti Pirkkalan Valkilassa, ja ilmeisesti sitä kautta Lempäälä tuli tutuksi. Poika Christell Axel (1733-1809) meni vävyksi Kuljuun 1767, vaimo oli nimeltään Anna Christina Austrell. Vasta tämän poika taloustirehtööri Adam Ludvig Granfelt (1781-1862) ja hänen poikansa Adolf Ludvig (1810-1833) sekä Carl August (1807- 1877) ryhtyivät toden teolla Kuljun kartanon kehittämiseen. Viimeksi mainittu omisti myös Viialan ja Konhon. Christell Axelin veli, majuri Carl Adolf vanhempi (1730-1814) taas osti Lastusten kartanon 1772 Fredrik von Pfalerilta ja asusti siellä loppuikänsä. Tänä aikana Lastusista tuli kartanomainen niin rakennuskannaltaan kuin kulttuuriltaankin. Lempäälän komeimpiin rakennuksiin kuuluva päärakennus on vuodelta 1784. Poika, kihlakunnantuomari Carl Henrik omisti muutamia vuosia Vesilahden Mantereen Mattilaa (1817-21).

Nuorin poika Carl Gustaf (1796-1868) jatkoi Lastusen kehittämistä vuodesta 1821 lähtien. Somistajana häntä voidaan sanoa suunnan näyttäjäksi, mm. seinämaalauksia alkoi ilmestyä Vesilahtea myöten (mm. Otto Toivonen Ärölään). Carl Gustaf osti kartanon yhteyteen myös Sotavallan 1832 sekä muutamia muita taloja Vatsoilasta. Granfelt joutui kuitenkin rahavaikeuksiin ja tilat myytiin vuonna 1840. Parin lyhyen omistuksen jälkeen Lastusten kartanon osti 1864 Ernst Kingelin, jonka suku on jatkanut tilalla siitä lähtien.

Carl Adolf Granfelt vanhemman lapsista, joita oli kahdesta avioliitosta 13 kpl, tuli Granfelt-suvun kuuluisia jatkajia. Varsin monet pojista sijoittuivat sotilasalalle, mutta August Fredrikin pojasta Axel Fredrikistä tuli Suomen 1800-luvun ehkä merkittävin teologian professori. Hänen jälkeläisiään taas ovat tunnetut Alkon pääjohtaja Pekka Kuusi, kansanrunoustieteen prof. Matti Kuusi sekä näiden setä kansantaloustieteen professori ja ministeri Eino Kuusi.

Lempäälässä ja Vesilahdessa Granfeltien vaikutus jäi kokonaisuudessaan melko vähäiseksi Lastusten ja Kuljun kartanoja lukuun ottamatta. Granfeltien nimi esiintyy myös melko usein erilaisten kiistojen yhteydessä.

Kurkien vanha suku jatkoi vielä muun vanhan aateliston tapaan laskevaa kaartaan 1800-luvun alulle asti. Suvun välitön vaikutus Vesilahdessa oli yli 500 vuotta. Näihin päiviin asti Vesilahti on tunnettu tekstiileistään, erityisesti ryijyistään. Tämänkin tradition synnytti suurelta osin Laukon kartano, joka teetti vuokranmaksuna torppien naisväellä ja mahdollisesti muillakin ryijyjä jopa Ruotsin kuninkaanlinnaan asti. Oikealla 1700-luvun lopulle tyypillinen ja myös Sireliuksen tuntema ryijymalli. Ryijyn värit ovat olleet alunperin paljon kirkkaampia. (Kuvattu 2004 Vesilahden Kuralan Karjalaisella). Vesilahden muut 1600-1700-luvun aatelissuvut Finckenbergit, Kuhlmanit ja von Wedellit olivat melkoisen riitaista väkeä, ja heidät tunnetaankin oikeastaan vain käräjätuomioiden perusteella! Lohjelmit jättäytyivät tavallisiksi maanviljelijöiksi. Yksi Lempäälän ja samalla Vesilahden 1700-luvun aatelisista oli kuitenkin ylitse muiden.

Mårten Enberg syntyi Läni-Inkerissä 1682, opiskeli hetken teologiaa Tartossa, mutta liittyi armeijaan ja yleni luutnantiksi. Sotilailla oli tapana hankkia myös maatiloja. Koska Sotavallan omistajalla, kihlakunnantuomari Spofvenhielmillä ei ollut perillisiä, hänen leskensä joutui myymään tilan vuonna 1710. Maatilaa itselleen etsinyt Mårten Enberg osti koko Sotavallan. Tiloja hän osti myöhemmin lisää; Innilän, Lastusen ja Vesilahden Ruotsilan. Osallistuttuaan Ison Vihan aikana menestyksellisesti Napuen taisteluun ja Norjan retkeen Kaarle IX aateloi Mårten Enbergin vuonna 1718 nimellä Segercrantz. Lähtiessään armeijasta vuonna 1741 Mårten oli jo everstiluutnantti.

Lempääläisten maatilojen omistajana Segercrantzia voi verrata ainoastaan Gabriel Kurkeen. Yhtäläisyyksiä Kurkiin löytyy enemmänkin. Segercrantz avioitui Isonvihan alkuvaiheessa merkittävän pappissuvun tyttären Katarina Paulin kanssa. Jälleen suku antaa ponnistusvoimaa. Katarinan Anna-Maria sisaren tytär Ulrika Carlstedt oleskeli myös useita vuosia Sotavallassa (1749-52). Hänet kihlasi Urjalan Honkolan omistaja Enoch Naukleer, joka on vanhaa saksalaista aatelissukua. Häät pidettiin Sotavallassa. Mårten Segercrantz myi vuonna 1757 Naukleerille 2 rälssitilaa Urjalasta. Naukleer aateloitiin 1762 nimelle Furuhielm. Näin syntyi jälleen kuuluisa ja vaikuttava suku. Ulrika oli kuuluisa hienoista tavoistaan, jotka hän oli oppinut Mårtenilta Sotavallassa ollessaan. Honkolan kartanon omistus on nykyään vanhin aatelinen tilanomistus Hämeessä.

Segercrantz hankki muutoinkin hyvän ystäväpiiriin, johon kuuluivat mm. Hinnelin veljekset, joista Johannes Jesper Hinnel oli Mårtenin Helena-siskon kanssa aviossa. Nämä saivat neljä merkittäviksi noussutta tytärtä. Mariasta tuli papinrouva Ähtäriin. Anna Magdalena (s. 1699) tuli muulla tavoin kuuluisaksi. Ensimmäisessä avioliitossa Anna oli kauppamies Peter Ehrenfried Bluhtin kanssa. Leskeksi jäätyään hän avioitui Lempäälässä 1732 rakuunakorpraali Nils Erik Hultin kanssa ja pari asettui Vesilahden Korpiniemen Iloisten tilalle. Hult kuitenkin sattui ampumaan vuonna 1743 miehen, joka osteli tarvikkeita venäjän armeijalle. Niinpä Hult vangittiin, ja tuomion käsittelyä varten nimismies Gadd kutsui koolle kaikki Vesilahden Narvan kylän asukkaat. Oikeus tuomitsi Hultin teloitettavaksi. Maarianmäen päällä tapahtunut tuomion täytäntöönpano on muistettu Vesilahdessa näihin päiviin asti. Teloitettu jätettiin kaakinpuuhunsa pelotukseksi pitkäksi aikaa. (Aaltio 1957; Olin-Lamberg 2013) Leskelle Anna Magdalenalle jäi kaksi pientä lasta. Maarianmäestä tuli lisäksi vuonna 1918 kolmen punasotilaan teloitus- ja hautapaikka, mikä sekin lienee vaikuttanut mäkeen liittyvien kummitustarinoiden yleisyyteen 1900-luvulla.

Kolmas Mårtenin Segercrantzin Helena-siskon lapsista, myös nimeltään Helena avioitui kuuluisan pastorin Anders Mennander kanssa. Nuorin tytär Katarina avioitui Lempäälän kirkkoherran Henrik Justanderin (1676-1749) kanssa. Justanderikaan ei ollut aivan mikä tahansa pappi; hän mm. virui pari vuotta Pietarin vankilassa Isonvihan aikana. Henrikin vaari Petter Johan Austrell oli ollut Laukon kartanon kirjurina ja asioiden hoitajana vuodesta 1738 lähtien. Siellä tämä oli saanut niin paljon varallisuutta, että oli ostanut Lempäälästä Ahtialan ratsutilan ja Kuljun. Säterinsä Austrell kuitenkin perusti kuuluisaan Ruoveden Pekkalaan. (Raevuori 1963)

Parin sukupolven päästä eli 1772 Henrik Johan Justander nuorempi (1733-1809) sai sotilaallisista ansioistaan Kustaa III:lta aatelisarvon ja sukunimeksi tuli kuuluisa Standertskjöld. Suku asettui Janakkalaan, mutta muuan haara tunnettiin myöhemmin Vesilahden Laukon omistajina, mm. Laukon lakkojen aikana.

Katarinan tytär Anna Magdalena (1727-1808) taas avioitui vuonna 1727 Lempäälään kirkkoherraksi tulleen Erik Ednerin kanssa. Pari hankki Tolvilan kartanon Mårten Segercranzilta saamallaan tuella. Edneriin joudumme vielä palaamaan.

Yhteinen nimittäjä kaikelle edellä mainitulle menestykselle oli merkittävä suunnan osoittaja Mårten Segercrantz, jolle isonvihan vaikeudetkin olivat voittamista varten. Sotavallan kartanon hieno ja ruotsinkielentaitoinen palvelusväki lisääntyi nopeasti, ja rakennukset nousivat uudelleen komeaksi umpikartanoksi - joskin tulipalot hävittivät niitä. Vuonna 1753 Sotavallan kartanossa oli 47 ikkuna-aukkoa kun Laukossa oli vain 20 ja Innilässä vain 15. Askaisten Louhisaaressa oli sentään 89. Segercrantz osti lisää tiloja Sotavaltaan; lopulta hän oli Lempäälän suurin maanomistaja kautta aikojen.

Sotavalta 2006

Sotavallan maanviljelys, metsänhoito ja karjatalous nousi osin torpparivoimin paikkakunnan kärkeen. Vanhana ratsumestarina Segercranz ilmeisesti hankki hyvät hevoset. Kestikievaria pidettiin Sotavallan omistamalla Antilan tilalla, kestikievarissa oli myös viinanpolttimo. Rakentamista varten isäntä oli perustanut kaksi sahaa myllyjen yhteyteen. Huomattava ruotsalainen geologi Daniel Tilas asusti Sotavallassa ja tutki alueen mahdollisia mineraaliesiintymiä. Tilan metsät mies luokitteli hyviksi. Myös Rudenschöld vieraili Sotavallassa. (Aaltio 1957)

Kuten jo aiemmin mainittiin, 1700-luvulla varallisuuden kerääminen osoitti vielä pikemminkin yhteiskunnallista ajattelutapaa kuin egoismia. Niinpä Segercrantzista tuli myös "Seurakunnan korkeasti kunnioitettu Esimies", koska tarvittiin joku, "joka ymmärryksellä ja tarmolla panisi toimeen sen, mitä tarkastuksissa ja pitäjänkokouksissa on päätetty." (Aaltio 1957, 179) Segercrantz kustansi Lempäälän kirkkoon useita hankintoja, auttoi vähävaraisia ja hädänalaisiksi joutuneita ja osoitti muutoinkin vieraanvaraisuutta ympärillään. Kun Turun maapäivien ritariston ja aateliston edustajista on mainittu neljä huomattavinta edustajaa, yksi heistä on Segercrantz.

Segercrantzilla oli tärkeä osuutensa myös Laukon historiassa. Viimeiset Laukon kartanossa asustaneet Kurjet olivat Axel Gustaf Kurki (1728-1800) ja hänen sisarensa Sofia Juliana (1730-1763). He olivat jääneet aivan pieniksi, kun heidän isänsä oli kuollut. Äiti oli mahdollisesti kuollut jo Sofian synnytykseen. Tässä vaiheessa kaikkien taitavaksi tuntema Mårten Segercrantz tuli lasten holhoajaksi. Lapset joutuivatkin nyt kovaan kouluun ja viettivät melko paljon aikaansa myös Sotavallassa Lempäälässä. Sofia Julianan häätkin vietettiin siellä. Toimenpiteiden kohteeksi joutui myös koko Laukko, jonka varallisuus alkoi nopeasti karttua pätevän holhoajan toimista. Kurjethan olivat menettäneet lähes kaiken omaisuutensa reduktioissa. Maita ostettiin lisää ja kartanon maataloustekniikkakin alkoi uudistua. Miten oppi meni perille?

Kun Axel Gustaf Kurki tuli täysi-ikäiseksi 1749, hän ryhtyi hoitamaan kartanoaan sillä tarmokkuudella, jonka hän oli 1758 kuolleelta everstiluutnantti Segercrantzilta oppinut. Laukon kartanosa alkoi nyt viimeinen Kurkien suuruudenaika, jota kuvannee sekin, että Vesilahden kirkkoherra Johan Hacksin poika Niclas omisti Axel Gustafille väitöskirjansa. Lisämaiden hankinta jatkui ja maatalous uudistui. Eräässä toimituskirjassa sanotaan: "Kun parooni ja hovimestari kaikessa muussakin käy seudun asukkaiden edellä hyvää esimerkkiä osoittaen, on hän suurella vaivalla ja suurin kustannuksin hankkinut hollantilaisia lehmiä ja sonneja sekä parasta lajia olevia espanjalaisia lampaita, joista useat lähiympäristön asukkaat ovat suureksi hyödykseen saaneet vasikoita ja lampaita parasta lajia." (Raevuori 1963, 201)

Merkittävin uudistus Laukossa oli todella mittavan torpparijärjestelmän luominen. Vuonna 1747 kartanossa oli vain Åminnen torppa, mutta 1770-luvulla torppia oli jo 44, ja lisää ruotsinkielisin nimin varustettuja torppia perustettiin vuosittain. Mainittakoon kuitenkin, että Sotavallassa oli ollut kolme torppaa jo 1730-luvulla. Laukon mylly jauhoi kahdella kiviparilla ympäri vuoden, sahan hollantilaiset terät syytivät lautaa koko paikkakunnan tarpeiksi, kartanoon perustettiin kauppapuutarha ja rakennuksia uudistettiin. Kartanosta tuli 1794 Kurki -suvun fideikomissi, sääntöperintötila ikuisiksi ajoiksi. Ikuisuus tosin kesti vain vuoteen 1817. Ilman Segercrantzia Laukon historia olisi ehkä ollut ohi jo 1700-luvun alussa!

Alkuperäinen Segercrantz -suku sammui, mutta nimi siirtyi Ekman-suvulle siten, että Mårten Segercrantz pyysi vähän ennen kuolemaansa 1756 kuningas Adolf Fredrikin antamaan aatelisarvonsa ja aatelisnimensä tuttavansa everstiluutnantti Johan Ekmanin pojille Johan Fredrikille ja Carl Isakille. Näistä on peräisin nykyinen Segercrantzien suku. Eikä tämäkään suku ole jäänyt aivan mitäänsanomattomaksi ainakaan Vesilahden näkökulmasta. Carl Isakin pojan pojan tytär Adelaide Emilia Segercrantz (1842-1931) oli tulla kuuluisan suomalaisuusmiehen J.F.Granlundin puolisoksi. Kirjailijana ja kirjapainomiehenä tunnettu Granlund oli kotoisin Vesilahden Hinsalasta. Pari oli hyvin pitkään kirjeenvaihdossa keskenään, mutta avioliittoa ei syntynyt. Vahinko vain, että Granlundin ja Segergrantzin runsaan kirjeenvaihdon 1931 kuollut Adelaide Segercranz oli määrännyt asetettavaksi hänen arkkuunsa, ja niin Adelaiden vaikutus Granlundiin jäi hämärän peittoon.

1900-luvun alkupuolella eläneet vesilahtelaiset seurasivat mielenkiinnolla paikkakunnan viimeistä todellista säätyläistä, pientä aateliseläkettä nauttivaa ja aatelistapoja tismalleen noudattavaa naimatonta aatelisneitiä Adelaide Segercranzia. Puhekielenä oli luonnollisesti ruotsi. Adelaiden välityksellä säilyi Suomen vanhin nimikoimisliina, jonka muuan Maria Gösche oli valmistanut vuonna 1685 - oletettavasti Pohjanmaalla. Liinaan ovat kirjailleet nimimerkkinsä myös Adelaiden äiti Eva Sofia Wegelius sekä tämän isän äiti Magdalena Falander. Eva Sofia oli Vähäkyrön Uppa-sukuisen rovastin Jacob Wegeliuksen ja Helena Sofia Estlanderin tytär. Kun Helena Sofia jäi 1804 leskeksi, hän tuli Vesilahteen Carl Constantin Hildenin puolisoksi ja toi lapset mukanaan pappilaan. Eva Sofia avioitui 1838 lempääläisen Axel Fredrik Segercranzin kanssa. (Carpelan 1938, FAT 1861, Kärki SKS 11134)

Säätyläisten ja aatelisten kohdalla suvun olemus on selvästi nähtävissä. Suku on ryhmä, jota kunnioitetaan ja johon samaistutaan. Oma suku tai sen puuttuessa jokin samaistumisryhmä on edelleen kuin ikivanha klaani. Sukuun tai ryhmään samaistuminen on alkukantaisen totemismin uudempi muoto. Joskus asia on ollut aivan ilmeinen; jokaisella arvonsa tunteneella aatelissuvulla on ollut toteemiesine eli hyvin tarkkaan säädelty sukuvaakuna. Vaakunan alkuperäinen käyttöpaikka oli olla tuntomerkkinä taistelukentällä. Uudemmilla suvuilla voi vieläkin olla standaari tai muu symboli.

Vaakunaan on liittynyt kuvallisia ja sanallisia oheisominaisuuksia; esimerkiksi sosiaalisia sopimuksia, tietoja, taitoja jne. Tämä käsitteellinen aines on tullut vähä vähältä laajemmaksi ja tärkeämmäksi. Suvun "toteemista" yksilö on voinut ammentaa henkistä ja älyllistä voimaansa. Toteemi on myös moraalinen voima, pakote eteenpäin ja samalla rajoite, joka estää lipsumista sivuun. Vähitellen toteemi on irrottautunut pelkäksi ajatukselliseksi rakennelmaksi, käsitekompleksiksi tarvitsematta minkäänlaista konkreettista esinettä. Mutta kuten jo tähän mennessä on voitu todeta, suvun tai ryhmän kulttuurinen tuki on yksilölle välttämätön.

Seuraavaan osaan

© Yrjö Punkari, 2003-2013