Matti Kurki ei ole mikään paikallinen ilmiö tai paikallisten
tarinoiden sankari. Hänestä on kerrottu tarinoita Lappia myöten eikä
Matti Kurjen nimi liene koskaan ollut unohduksissakaan.
Vanhimmat muistiinmerkinnät Matti Kurjesta löytyvät Johannes Schefferuksen Lapponia-teoksesta vuodelta 1674. Porthanin tiedot
Matti Kurjesta ja pirkkalaisista perustuvat mm. hänen teokseensa.
Schefferus tosin perustaa omat tietonsa hieman vanhempiin lähteisiin,
Niureniuksen, Plantinuksen ja Bureuksen muistiinpanoihin. Porthan
kirjoitti väitöskirjansa 'Pirkkalaisista' vuonna 1786-1789.
Ähtävänjoessa Alajärven ja Lappajärven välistä Kurejoen osuutta on
kutsuttu paikallisen perimätiedon mukaan Kurenjoeksi tai Kurjenjoeksi.
Joen Rannassa Anttilan kohdalla on näihin saakka ollut varastoaittojen
jäännöksiä, joiden sanotaan kuuluneen Matti Kurjelle. (Läntinen 2001,
85-86)
Olaus Petri Niurenius oli Uumajan kirkkoherrana 1619-45. Hänen vaimonsa oli
pirkkalaisia. Niurenius kertoo pirkkalaisten hävitysretkistä Matti Kurjen
johdolla Lappiin seuraavasti:
"Siellä he [lappalaiset], ilman murhetta veroista, joilla suomalaisia
kotiseudullaan rasitettiin, elelivät kaikessa rauhassa ja hankkivat paljon
kauppatavaroita, joita he joka vuosi toivat kotiseudulleen myytäväksi. Sen
vuoksi he alkoivat ihmeteltävällä tavalla herättää huomiota loistavalla
vaatetuksellaan, maukkailla ruoillaan, varallisuudellaan ja koristeillaan,
niin että todella voitiin päätellä heidän menestyneen erittäin hyvin.
Hämäläiset, joiden alueelta he olivat lähtöisin, katsoivat tuota harmissaan
ja kateellisina. He valitsivat päällikökseen ja johtajakseen erään Matin,
joka oli maineikasta sukua. Mukanaan suuri joukko hämäläisiä hän tunkeutui
lappalaisten asuinsijoille, ryösti kaiken eikä tauonnut ennenkuin oli
karkoittanut heidät asuinpaikoiltaan Kemi- ja Torniojoelle asti. Mutta
jonkin aikaa myöhemmin, kun muutaman vuoden kuluttua oli saatu tietää
karkoitettujen ja hajalle lyötyjen elelevän mukavasti mainittujen virtojen
varsilla, hämäläiset kävivät uudelleen heitä ankarasti ahdistamaan ja
kohtelivat heitä tällöin niin epäinhimillisesti, että heidän oli pakko
vetäytyä ilman juhtia ja karjaa, pelkät verkot muassaan, niihin erämaihin,
joissa he yhä elävät." (Porthan 1982, 250)
Niurenius jatkaa Matti Kurjesta:
"Olen puhunut eräästä Matista, joka suomalaisten johtajana voitti
lappalaiset ja karkotti heidät Pohjolan kaukaisimpiin erämaihin. Eräät
väittävät, että hän oli Kurkien aatelissukua Suomesta ja ettei hän tuon
hyökkäyksen ja maahan tunkeutumisen aikana lakannut ahdistamasta
lappalaisia ennen kuin he lupasivat hänelle jokavuotiset verot. Kun hän
lopulta väsyi vaivalloisiin ja pitkiin matkoihin, hänen kerrotaan tehneen
eräiden Hämeen pirkkalaisten kanssa vaihtokaupan ja korvaukseksi
lappalaisten verotusoikeudesta saaneen joitkin kyliä Suomesta. ... Eräät
vielä elossa olevat vanhukset ovat kertoneet nähneensä Kurkien kirjeitä ja
sopimuksia erään Johannes Niilonpojan hallussa Luulajan pitäjässä
Ersnäsissä." (Porthan 1982, 251)
Merkittävää on se, että Matti Kurki oli jo suvultaankin kuuluisa. Oliko
Kurkia useita, niin kuin muistiinpanossa sanotaan? Olisiko päällikköys ollut
Matti Kurjellakin jo perintönä? Samoilta ajoilta, joskin hieman toisella
tavalla väritettynä mutta asian taustaa hyvin valaisevasti, kertoo
tarinoita Bureus:
"Kuningas Maunu Ladonlukon aikana lappalaiset olivat itsenäinen kansaa. Ja
kun hän ei pystynyt saamaan heitä valtikkansa alle, hän lupasi heidät
omaisuudeksi niille, jotka uskaltaisivat pakottaa heidät Ruotsin valtaan.
Silloin Pirkkalan pitäjässä asuvat pirkkalaiset lähtivät lappalaisten luo
ja sopivat heidän kanssaan aselevosta määrättyyn päivään saakka, mutta
yllättivät lappalaiset aselevon aikana, löivät monia kuoliaiksi ja saivat
heidän valtaansa aina Jäämerta ja Länsimerta myöten. Pirkkalaiset saivat
kuninkaalta kirjeen, minkä mukaan lappalaiset, joita vielä silloin asui
Pohjanlahden rannalla, kuuluivat heille kaikkine veroineen ja
lohenpyytöineen, kuitenkin niin, että heidän tuli kantaa Kruunulle joitakin kiihtelyksiä oravannahkoja korvaukseksi. Tämän vuoksi pirkkalaisista tuli
mahtavia ja rikkaita." (Porthan 1982, 249)
Plantinus mainitsee myös Matti Kurjen:
"Heidän entiset maanmiehensä, joita yllytti oikeutettu suuttumus siitä, että
he olivat aiheetta hylänneet entiset asuinsijansa, tai kannusti katalien
sisarusten, ahneuden ja kateuden, nostattama katala raivo, taikka kumpikin
seikka, kävivät erään, kuten mainitaan, Matti Kurjen johdolla ahdistamaan
heitä verisellä sodalla, tappaen, ryöstäen ja karkottaen heidät lopulta
koko tuolta laajalta ja rehevältä seudulta." (Porthan 1982, 252)
Porthanin mukaan Pirkkalaisliike ei ole saanut nimeään Pirkkalan pitäjän
mukaan, kuten joskus aiemmin ja myöhemminkin on oletettu. Porthanin mukaan
Pirkkala on ruotsalaisperäinen kaupunkia tarkoittava sana, mutta ei liity
kaupankäyntiin. Tässä hän nykykäsityksen mukaan oli väärässä.
Jalmari Jaakkolan mukaan pirkkalaiset olivat etupäässä yläsatakuntalaisia
pohjoisenkävijöitä ja verottajia. Mauno Ladonlukko antoi todella
pirkkalaisille nautintaoikeuden pohjoiseen 1277, kuten myöhemmät asiakirjat
kertovat. Jussi Laurosela kuitenkin kirjoitti 1911, että pirkkalaisissa oli
ruotsalaisia enemmän ja että Pirkkala saanut nimensä pirkkalaisista.
Kaikkein korkeimmalle jalustalle pirkkalaisverottajat kuitenkin
ylsivät euralaisen Jalmari Jaakkolan kahdessa teoksessa,
Pirkkalaisliikkeen synty vuodelta 1923 ja Suomen Varhaishistoria (Suomen
historia II) vuodelta 1935 (1956 IIp). Jaakkola tulkitsee pirkkalaisten
keskusalueeksi Ylä-Satakunnan, jonka keskuksessa olivat Vesilahti,
Lempäälä ja Pirkkala. Perusteena Jaakkolalla ovat mm. paikannimet,
sukunimet, elinkeinojen käsitteistö, pohjoismaiset saagat ja
varhaishistoriasta välillisesti kertovat asiakirjat ja perimätiedot.
Pirkkalaisliike oli Jaakkolalle kuitenkin vain jälkinäytös rautakauden
voimallisesta pohjankäynnistä, johon osallistuivat aluksi myös
kainulaiset. Muistona tästä ajasta ovat pääosin Vienan-Karjalasta
kerätty kalevalainen sankarirunous. Jäipä itse alueellekin jokunen
välähdys muinaisesta, mm. kalevalanmittainen Elinan surmaruno ja kuten
Jaakkola kirjoittaa: "Yksin paikallisessa perimätiedossakin ovat esim.
sentapaisten, muualla maassamme tuntemattomain sankarien kuin Kurjen,
Pohdon ym. taruhahmot kantautuneet myöhäisiin historiallisiin aikoihin."
(Jaakkola 1956, 401) Alueen historiallisestikin todennettu
eränkävijähistoria taas ovat jälkinäytös pirkkalaisliikkeelle. Jaakkolan
näkemykset saivat kuitenkin voimakasta kritiikkiä jo heti Väinö
Voionmaan taholta. (Jaakkola, 1923, 1956, Voionmaa 1947)
Birger Steckzen kirjoitti
vuonna 1964 kohukirjan, joka aiheutti voimakkaan vastareaktion etenkin
Suomessa. Hänen mukaansa Niureniuksen,
Bureniuksen ja Plontinuksen asiakirjat olivat vehkeilyä, jolla Ruotsin
kuningas tuki omia valtapyrkimyksiään. Etsittiin asiakirjoja Tanskaa ja
Norjaa vastaan, oli osoitettava pirkkalaisten ylimuistoiset
nautintaoikeudet suomalaisina, ei tanskalaisina. Oli taistelu Ruijasta.
Ladonlukon kirje on Steckzenin mukaan keksintöä. Pirkkalaisilla ei ollut
verotusoikeutta. Kun Birger Jaarli teki retken Hämeeseen 1249 (tai
aiemmin?), olisiko hän voinut antaa parikymmentä vuotta myöhemmin
pirkkalaisille jo oikeuden lappalaisten verottamiseen?
Seppo Suvanto kirjoittaa Satakunnan historiassa 1973, että perimätieto on
oikeata ja että Steckzen on väärässä. Yläsatakunnan ja Tornion nimistössä
on niin paljon yhtäläisyyksiä, että asiaa ei voi ilman Pirkkalaisliikettä
selittää. Steckzenin virhe on siinä, että kun yksi lähdeosa särkyy, koko
asia muka kumoutuu. Armas Luukon mukaan Tornionjokilaakso on asutettu Ylä-
Satakunnan pirkkalaisilla. Tornionjokilaakson murre, tavat ja esineistö ovat
satakuntalaista (härät vetojuhtina, kaskiaura eli koukku, sahra, talous-
tavat). Lappalaiset kätkijät ovat saaneet esineistöä länsisuomalaisten
kauppiaiden välityksellä. (Luukko 1966)
Jouko Vahtolakin kumoaa Jaakkolan käsityksiä. Sana 'pirkkalainen' esiintyy
harvoin, se on sitä vastoin yleensä muodossa 'birkarlar'. Vahtola uskoi Steckzenin lähdekritiikkiin. Kaarle IX tarvitsi Tanska-Norjaa vastaan taistellessaan
Pirkkala-myytin! Jaakkola yliampuu myös Ylä-Satakunnan eräelämän
suuruutta muihin nähden. Satakunnan ohella eteläisempi Häme oli myös
tärkeä, kuten Voionmaa on korostanut. Pirkkalaisliikettä ja
yläsatakuntalaisten osallisuutta siihen ei kukaan ole kuitenkaan
onnistunut puhaltaa olemattomiin.
Ylä-Satakunnan rautakautista ja
myöhempää rikkautta tuskin voidaan selittää ilman pirkkalaisliikkeen
kaltaista järjestäytynyttä verotusinstituutiota. Niurenius, Plantinus ja Bureus tunsivat hyvin Tornion, Luulajan
ja Piitimen alueet. Heidän muistiinpanoillaan on merkitystä. Historiankirjoitus kiistelee monista Pirkkalaisliikkeen kysymyksistä, mutta
päälinja lienee jo saanut hahmonsa. Pirkkalaisliikkeen muistomerkki sijaitsee
alueen nykyisessä ytimessä, Tampereella. Muistomerkkinä on Pirkkapatsas,
kivinen Pirkkapuu, pykäläpuu, kuitti, kalikka, säie. Birk tarkoittanee
oikeuspiiriä. Birkarlar olivat suljettu verottajaetupiiri, joilla oli
selkeät, kuninkaan antamat säännöt. Se lienee ollut vastaava järjestö kuin
aiemmin Pohjanmaan kveenit eli kainulaiset. Pirkka -oikeuskäytännöstä ovat saaneet nimensä niin rautakautinen
ruotsalainen friisiläiskaupan keskus Birka, Ylä-Satakunnan Pirkkala
sekä monet muut vastaavat nimet.
Jos pirkkalaisten päälähtöpaikkana voidaan perustellusti pitää epämääräistä
aluetta, johon liittyy nimi Pirkkala, viimeaikainen tutkimus
ruotsalaisvalloituksen alkuajoista sekä kristinuskon saapumisesta Ylä-
Satakuntaan antaa asialle uudenlaisia piirteitä. Pirkkalan ei ole tarvinnut
olla mikään pieni alue, entinen Suur- Pirkkalakaan, vaan se on saattanut
olla alue, joka on käsittänyt koko Pyhäjärven ja Näsijärven ympäristön.
Asiaa tukisi sekin, että alueen emäkirkko on todennäköisesti sijainnutkin
Vesilahdessa, eikä nykyisessä Pirkkalankylässä. Kun on puhuttu Pirkkalasta,
sillä on voitu aivan hyvin tarkoittaa myös Vesilahtea, jota on keski- ja
uudella ajalla usein nimitettykin emäpitäjäksi.