Oma ryhmä kehittää myös aina itsepuolustusmekanismin muita ryhmiä kohtaan. Wilhelm Gabriel Lagus (1786-1859) julisti vielä melko myöhään, että oli hyödytöntä ja vahingollistakin opettaa rahvaalle muuta kuin katekismusta, koska sivistyneinä talonpojat ja rengit saattaisivat ryhtyä vaatimaan yhtä ja toista. Vielä 1600-luvulla kirkko saarnasi äärimmäisen johdonmukaiseksi kiteytettyä oppiaan ja vaati yhteiskunnalta eheyttä, jumalanpelkoa ja autoritaarista kurinalaisuutta. Maallinen elämä oli vain sivuseikka; se oli väliaikainen ja vaivainen olotila matkalla ikuisuuden autuuteen. Vesilahden Martinus Thomae Steniuksen peräti 50 vuoden pappisuran ajalle sattuivat noituudesta tuomitun Olavi Luikon mestaus sekä useat muut noitasyytökset. Stenius itse osti Lempäälän Hietaniemen ja lukuisia muitakin tiloja sekä kävi ahkerasti käräjiä. Steniuksen poika joutui Pirkkalan kirkkoherrana vallan huonoon huutoon.

Uuden ajan pappien julmaksi langettama elämänsisältö lakkasi tyydyttämästä nälkäisiä ja viluisia. Yksilön biologiset tarpeet nostivat kapinan; ihmisen ei ollut hyvä elää kurjuudessa. Elämä voitiin tehdä kylläisemmäksi, hauskemmaksi, lämpöisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi! Arkisen elämisen välineille tuli kysyntää.

Mahdollisuus uuteen oivallettiin jo senkin vuoksi, että 1700-luvun lopulla kuningashuoneen ja aateliston valta alkoi heiketä. Suomessa ja Ruotsissa kustavilaista aikaa nimitetään myös vapaudenajaksi. Yhteiskunta tosin alkoi välittömästi pirstoutua. Myös kirkonmiehen oli pakko kääntää katseensa ylhäältä alaspäin ja auttaa kansaa arkisissa ja maallisissa vaivoissa. Papista täytyi tulla valistusmies.

Aiemmin mainittiin jo, että Mårten Segercrantzin sisaren tytär, Anna Magdaleena Justander avioitui Turusta Lempäälään muuttaneen papin Erik Ednerin (12.7.1718-26.5.1779) kanssa. Edner lienee jättänyt syvimmät teologiset pohdinnat vähemmälle ja ryhtyi kehittämään Hakkarin kartanon maanviljelyä, kunnostamaan myllyjä, hoitamaan Hakkarin kestikievaria, edistämään käsityöläiselinkeinoja ja kehittämään pitäjänsä terveydenhuoltoa. Ednerin yli 30-vuotisen papinuran (kh. 1748-1779) merkitys on ennen kaikkea valtaväestön, etenkin ahdinkoon joutuneiden ihmisten arkipäivän uudistajana, mihin tehtävään hänen edeltäjistään ei näytä olleen. Katkismuksen osaamisessakin taisi pääasia olla lukutaidon oppiminen. Vaikka kirkkokuri oli Ednerille edelleen tärkeää, hän oli ennemminkin valistusajan vielä hieman haparoiva talousmies kuin pappi. Ednerin opinnotkaan eivät alkaneet teologialla, vaan luonnontieteillä ja historialla. Aikalainen Mikael Waldenius (1727-?), joka oli alun perin Liuhander Lempäälän Inkilästä ja Kyrsältä, tuli tunnetuksi luonnontieteellisistä väitöskirjatöistään. (Impola 1960)

Edner lienee paljossa velkaa Mårten Segercranzille, mutta aivan Segercrantzin veroista paikallista vaikuttajaa ja uudistajaa hänestä ei tullut. Ennen kaikkea Edner oli Segercrantzin tavoin ja ehkä juuri hänen vaikutuksestaan esimerkillinen ja uudistusmielinen maanviljelijä. Segercrantzilta saatu lahja, Tolvilan kartano, tarjosi Ednerille hyvän harjoituskentän. Talouspolitiikkaan kirkkoherra osallistuikin pappissäädyn edustajana ja kokeneena maanviljelijänä valtiopäivillä (1771-72). Siellä hän edisti aloitteillaan maanteiden, vesiteiden ja vesivoimalaitosten rakentamista. Tammerkoskessa Edner näki voimanlähteen uudelle vilkkaalle kauppapaikalle. Kosken lähistössä oli vuosisatoja ollut vain muutaman sadan asukkaan pikkukyliä, jotka kuuluivat Pirkkalaan tai 1600-luvulta lähtien Messukylään. Tässä suhteessa Edner olikin loistava näkijä, todellinen suunnan osoittaja, mutta vain suunnan osoittaja - ei konkreettinen kokeilija eikä pioneeri. Ahneudestaan, moraalittomuudestaan ja ilkeydestään tunnettu Hans Henrik Boije sen sijaan lähti käytännön tielle; hän hankki Tammerkosken kartanon vuonna 1758 (perustaja Erns Johan Creutz 1649, myöhempi omistaja Clas Detlofsson Bars 1705-1734) ja myi kartanon maita kovalla hinnalla ja laajensi Hatanpäätään. Kuningas Kustaa III asui vierailullaan Boijen luona! Tampere perustettiin 1.10.1779, jonka jälkeen 400 asukkaan kylä alkoi nopeasti laajentua. (Edner 1753, Arajärvi 1970, Kalske 1999)

Voimakkaan kuninkaanvallan kannattajana ja poliittisena "hattuna" Edner tuli myös toimineeksi vastoin käytännöllisiä haaveitaan. Hän jäi konservatiiviksi. Vesilahdessa hieman myöhemmin kirkkoherraksi tuli Johan Hacks (1740-1767), jonka otteet ja vaikutukset olivat saman suuntaisia kuin Ednerin. Hacksin oppineisuus oli ilmeisen suuri, koska jäämistössäkin oli vielä 130 kirjaa - filosofiaa, fysiikkaa, maantiedettä, kielitiedettä, lääketiedettä ja juridiikkaa. Toisin kuin Edner Hacks valitettavasti ilmoitti tuomiokapitulin kiertokyselyyn, että Vesilahden kirkkoon liittyy kansantarinoita, mutta "ne muistuttavat munkkitarinoita eivätkä ansaitse mitään huomiota". (Arajärvi 1950, 465) Kun Hacks kuoli 1767, hän oli näiden aikojen varakkain suomalainen kirkkoherra!

Vesilahden kirkkoherra Karl Walleniuksen poika Jeremias Wallenius (k. 1787), joka oli ensin ollut pappina Vesilahdessa lähes 30 vuotta, osoitti aivan samanlaista taloudellista ja sivistyksellistä edistysmielisyyttä Pirkkalan kirkkoherrana vuodesta 1766 kuin Edner ja Hacks. Pirkkalaisten lukutaito koheni ankaralla kädellä, hurmoshenkisyyttä vastustettiin, pappilan viljelykset paranivat, maanteitä rakennettiin, kirkkoa korjattiin, rakennettiin kirkko Ylöjärvelle jne.

Ednerin ja Hacksin jälkeen suunta yhteiskunnassa muuttui radikaalisti. Kirkko ja talonpojat lyöttäytyivät yhteen. Kirkon piirissä levisi 1700-luvun lopulla pietismi. Ednerin pitkäaikaisena seuraajaksi tuli jo 14 vuotta Vesilahden kappalaisena ollut Lars Eckman. Vesilahden kirkkoherrana oli David Wegelius, jonka setä Juhana Wegelius nuorempi kirjoitti kuuluisan postillansa. Sekä Eckman että Wegelius olivat lähellä herrnhutilaisuutta, jonka ydinsanoman luonne oli valoisa ja Kristus-keskeinen sekä ennen kaikkea hyvin yksilökeskeinen. Uskonnosta tuli sydämenuskontoa, Zinzendorfin tunnuslauseena olikin "Tule sellaisena kuin olet". Tämä merkitsi sitä, että teoilla ei enää ollutkaan mitään merkitystä, vain henkilökohtaisella uskolla ja armolla. Papin ja kirkon tehtävien reviiriin raja ei enää ulottunutkaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen alueelle. Tämä oli selkeä ja uusi toiminnallinen suunta! Aiemmin kahleeksi muodostunut yhteiskunnallinen sidonnaisuus vaihtui nyt yksilön ja Jumalan väliseksi abstraktiksi suhteeksi. Yksilökeskeiselle taloudelliselle toimeliaisuudelle ja alkavalle kapitalismille syntyi tilaa.

Isojakokin auttoi pirstomaan vanhaa yhteistoiminnallisuuteen ja sarkajakoon perustunutta yhteiskuntaa. Isäntä sai maatilan ympärilleen ja omakseen, siitä tuli pienoisyhteiskunta. Niin oli pohja pieniin sukuyhteisöihin ja sukutiloihin perustuvalle talonpoikaiskulttuurille valmis. Kirkotkin kävivät ahtaiksi! Maatalouden ja seurakunnan tiivis yhteistyö jatkui 1900-luvun puoliväliin asti. Hieman myöhemmin tästäkin ryhmästä alkoi nousta merkittäviä vaikuttajia.

 

Yhteiskunnassa tapahtuu erilaisia asioita lomittain. Samalla kun talonpoikaiskulttuuri vähä vähältä kehittyi ja rikastui, sen ohessa rakentui jo uusia kulttuuritekijöitä. Uudet säikeet itivät nytkin papiston keskuudesta, tällä kertaa merkillisen ruotsalaisperäisen Idmanien suvun joukosta.

Huittisten rovasteina olivat 1700-luvulla sekä isä että poika Niilo Idman. Nuorempi Niilo Idman oli erityisen kiinnostunut suomen historiasta ja kielestä. Hänen lastensa kotiopettajana oli ensimmäisen suomalaisen sanomalehden julkaisija Antti Lizelius. Niilo Idman nuorempi (1716-1790) kirjoitti 1774 jopa Ranskassa tunnetun teoksen suomen ja kreikan kielen sukulaisuussuhteista (Försök at wisa gemenskap emellan finska och grekiska språken, såsom tjenade til uplysning i finska folkets historie). Pieni lainaus kirjasta: "Niin suomalaiset sananlaskut kuin runot (Runor eller Poetiska Sånger) antavat tilaisuuden kielen muinaisen historian päättelemiseen. Edellisissä on tietoja kansan muinaisesta siveysopista ja viisaudesta, jälkimmäisissä eli runoissa kosketellaan heidän pakanallista mytologiaansa, käsityötään, elintapojaan, taikauskoaan ym" (Sarajas 1956, 223).

Idmanien perheyhteisö tunsi kaikki aikakauden tunnetuimmat turkulaiset oppineet, jotka jo olivat saaneet Porthanin jälkeisen kansallisromanttisen herätyksen. Kaiken kukkuraksi isä ja poika Niilo Idman olivat keränneet huomattavan varallisuuden. Niilo Idmanin tytär Eva Margareta Idestam oli aviossa Laitilan rovastin Juhana Helsingbergin kanssa. Näiden tytär Eva Agatha (1783-1849) ilmestyi vuonna 1817 emännäksi Vesilahden Laukon kartanoon puolisonaan lääkäri ja myöhemmin arkkiatri Johan Agapetus Törngren (1772-1859).

Vaikka 1833 aatelisarvoon korotettu Johan Agapetus Törngren oli aikansa kuuluisimpia lääketieteen edustajia, huomio kiinnittyy ensisijaisesti Eva Agathaan. Ei sen vuoksi, että oletettavasti juuri hänen varallisuudellaan Laukko ostettiin Kurki-suvulta, vaan sen vuoksi, että Eva Agathasta tuli Jouko Isometsän käsittein Suomen itsenäisyyshistorian tärkeimpiin kuuluva vaikuttajia. Eva ei voinut vaikuttaa ympäristönsä oloihin suoraan, vaan hänen oli vaikutettava aikakauden tavan mukaan miesten välityksellä. Hän hankkikin ympärilleen suuren joukon merkittäviä ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden näkemykset hän taitavasti käänsi omikseen. Eva Agathasta tulikin lopulta 1800-luvun alkupuolen tärkeimpiin suomalaisen yhteiskunnan taustavaikuttajiin kuuluva henkilö.

Eva Agatha Törngren

Evan tarkoitus oli sama kuin Lempäälän Vaihmalan rusthollin isännällä Johan Matinpoika Isotalolla, joka keräsi adressin suomenkielen puolesta. Ponnistusalusta kumpaisellakin oli vain aivan erilainen. Kun Isotalo vaati suoraa muutosta muutaman isännän tuella, Eva Törngren käytti hyväkseen valtakunnan vahvimpia ja valmisti näin laajaa pohjaa kokonaiselle aikakauden muutokselle. Jouko Isometsän sanoin: "Eva Törngrenin tapa toimia oli ainoa, mitä silloin naisille sallittiin - vaikuttaa miesten kautta ja istuttamalla ideaaleja nuorille."

Eva Törngren ei voinut olla tuntematta isoisänsä ja muun sukunsa hengen tuotteita ja näkemyksiä suomalaisuudesta. Evan eno Gustaf Idman (1752-1807) oli Pälkäneen kirkkoherrana, ja hänkin harrasti kansanperinteen keruuta, etenkin sananlaskuja. (Sarajas 1956, 224) Tarvittiin vain toteuttaja, ja sellaiseksi Eva Törngren saikin parhaan mahdollisen apurin, Elias Lönnrotin. Tämän tapahtumasarjan seurauksena opillinen sivistys ja historian kunnioittaminen Laukon ympäristössä nousi huimasti. Moni torpan poika pääsi "Lönnrotin kouluun". Vasemmalla Elias Lönnrotin muistopatsas, jonka Rafael Haarla teetti 1930-luvulla kuvanveistäjä Emil Wikströmillä. Patsas pystytettiin Elias Lönnrotin istuttaman koivun eteen. Alkuperäinen koivu on jo lahonnut ja kaatunut, mutta nykyinen nuorehko koivu on alkuperäisen koivun verso.

Myös muut aikakauden vaikuttajat ja tiedemiehet vierailivat säännöllisesti Laukossa ja saattoivat viipyä jopa useita viikkoja. Näistä henkilöistä mainittakoon suomen kieliopin tekijä Reinhold von Becker, professori Immanuel Ilmoni ja runoilija Johan Ludvig Runeberg. Viimeksi mainitun vaimo Fredrika ystävystyi Eva Törngren nuoremman kanssa. Lopulta Törngrenien pojantytär meni naimisiin J.L.Runebergin pojan kanssa.

Eva Agatha Törngrenin suomalaisuusajatuksiin sopi myös hänen toinen sydämenasiansa; hän näet vaati ehdotonta kunnioitusta Suomen sodan veteraaneille, joita Lempäälässä ja Vesilahdessa oli riittämiin, mm. von Konoweja (Kouvo), Spoofeja (Anian Uotila), Granfelteja (Kulju, Lastunen, Uotila), Carpelaneja (Karhola) sekä jalka- ja ratsumiesveteraaneja. Monet upseereista ja sotilaista olivat ehkä menettäneet sotilasvirkatalonsakin sotaväen lakkauttamisen yhteydessä 1810. Tavalliset sotilaat hankkivat pirtinpaikkoja läntisen Vesilahden ja Tyrvään Ekojärven erämaa-alueilta. Jouko Isometsän mukaan on mahdollista, että Suomen autonomia olisi ehkä jäänyt haaveeksi ilman suomalaisten sotilaiden urhoollisuutta Suomen sodassa. Muistettakoon venäläisten pelkäämät "Kenraali Spuff ja amiraali Ruth". Eva Törngren tajusi, että suomenkieli tarvittiin haihduttamaan ruotsinkieli ja suomalaisen kulttuurin piti olla riittävän voimakas vastustamaan venäläistämistoimia. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä J.L.Runeberg sai sytykkeensä ryhtyä kirjoittamaan Vänrikki Stoolin tarinoitaan. Laukossa hän kuuli aivan varmasti ensi käden muistitietoa sodasta. 

Törngrenien kolmesta lapsesta vain nuorin eli aikuiseksi. Näiden lisäksi perheessä oli adoptoituna Evan serkun poika Kaarle Wilhelm (1817-1860). Hän oli Elias Lönnrotin kotiopetuksessa, käytti sukunimeä Törnegren ja hänestä tuli oppihistorian professori. Nuorimmalle pojalle Adolf Törngrenille (1824-1895) äidin kasvatus lienee mennyt parhaiten perille. Häntä pidetään 1800-luvun huomattavimpina liikemiehinä. Törngren avioitui kaukaisen sukulaisensa Sofia Charlotta Idestamin kanssa.

Adolf Törngren oli perustamassa ja kehittämässä Tampellaa, Nuutajärven lasitehdasta, Hietalahden laivatelakkaa ja konepajaa, Takoa sekä Tampereen Verkatehdasta. Stockmannin hän tuotti konttoripäällikökseen Saksasta. Finlaysonin Nottbeckin kanssa Törngren vauhditti rautatien rakentamista Tampereelle. Adolf oli lisäksi suuri sijoittaja. Pellavatehtaan vieressä oli Evan serkun vuorimestari Gustaf Idestamin käynnistämä masuuni. Nokia OY:n perustaja taas oli Eva Törngrenin serkunpoika Knut Idestam ja yhtiön perustamisvaiheessa Törngrenit omistivat Nokian kartanon koskioikeuksineen.

Törngren aloitti säännöllisen höyrylaivaliikenteen Pyhäjärvellä rakennuttamalla Laukko- sekä Elias Lönnrot -nimiset siipirataslaivat. Törngrenin haaveena oli myös ulottaa suora rahti- ja matkustajalaivaliikenne Tampereelta Hämeenlinnaan, mistä jo Edner oli haaveillut. Kuokkalan koskea oli jo aiemmin hieman raivattu, mutta Adolfin tarkoituksena oli kunnostaa koko väli. Adolf Törngrenin johdolla höyrylaiva Ilmarinen tekikin pitkään muistetun koematkan, todellisen uhkayrityksen vuonna 1863 Tampereelta Hämeenlinnaan. Koko Tampereen seudun säätyläistö oli katsomassa tapahtumaa. Kuokkalankoski voitettiin monin kommelluksin ja Ilmarinen jatkoi yhtä vaiherikasta pioneerityötään Hämeenlinnaan johtavilla vesillä, "karilleajovauhdilla". Kuokkalankoski oli kuitenkin liian raju, ja niin rakennettiin nälkävuosien aikana Lempoisten kanava. (Kauffman 1999, 92-)

Lempoisten kanava (1866-69) ei kuitenkaan enää ehtinyt lämmittämään Törngrenin taloutta, ei myöskään 1876 valmistunut rautatie. Törngrenin liiketoimintaa vaikeuttivat nälkävuosista seurannut pula-aika ja markan tulon aiheuttama rahatalouden kriisi. Adolf Törngren joutui melko nopeasti luopumaan kaikesta omaisuudestaan. Samalla merkittävä persoona melkein unohdettiin. Yhdeksästä lapsesta Johan Adolf Törngren (1860-1943) oli lääkäri, poliitikko, kirjailija ja itsenäisyystaistelija ja hänet tunnetaan Pariisin rauhanneuvottelujen Suomen valtuuskunnan johtajana.

Ainoastaan 1860-luvun katovuodet katkaisivat 1800-luvun muutoin melko tasaisen maataloudellisen kehityksen. Tilakoot suurenivat, soita kuivattiin ja väestö lisääntyi. Taustalla syntyi hiljaisesti uusi vaikuttajaluokka - torpparit ja mäkitupalaiset. Tilaisuus esikuville ja johtajille oli ilmeinen. Niinpä sekä Vesilahden että Lempäälän maatiloilta nousikin useita tarmokkaita vaikuttajia. Vaikka valinta on jo vaikea, muutama vaikuttajasuku on mainittava.

Sotavallan, joka oli edelleen suurtila Lempäälässä, K.A. Granfelt myi vuonna 1864 vaimonsa sukulaiselle Johan Gustav Richterille (1824-1882) ja hänen puolisolleen Emma Sofia Suomelle. Vuodesta 1864 lähtien tila on ollut tässä suvussa. Richter oli kotoisin Urjalasta, jossa hänen isoisänsä Kalle Kallenpoika Heikkilä oli vaihtanut nimensä Carl Richteriksi avioiduttuaan 1835 hyvin varakkaan Georg Haggrénin tyttären Johannan kanssa. Johanin ja Emman poika Johannes August Richter (1856-1935) sai Sotavallan vuonna 1882 ja muutti sukunimensä tilan mukaan Sotavallaksi vuonna 1906. Lapsia avioparilla oli kaikkiaan 7. Vanhin lapsista Impi Vellamo Sofia tunnetaan suomalaisen ryijytaiteen uranuurtajana. Pojasta Arvo Augustista (1889-1950) tuli tunnettu kielentutkija (pso Evi Marguerita Hjelt). Tytär Viena Ilona (1893-1990) opiskeli sekä piirustusta että pianonsoittoa sekä omisti Sotavallan ensin puoliksi Impi-sisarensa kanssa vuosina 1935-1942 ja sen jälkeen kokonaan. Viena saavutti kuuluisuutta sekä pianistina että muotokuvamaalarina. Vuonna 1922 hän avioitui Keuruulta tulleen varatuomari Eino Abram Andelinin (1889-1974) kanssa. Andelin -nimen Eino oli muuttanut Aaltioksi jo 1906. Tätä nimeä myös poika, agronomi ja kansanedustaja Sampsa on käyttänyt (isäntä vuodesta 1950). Johan Richteristä lähtien Sotavallan isäntien 4 sukupolvea on ansioitunut erityisesti maatalouden sekä kunnallisen ja valtiollisen politiikan alalla. Eino Aaltio tunnetaan historiallisten tutkimusten lisäksi Laukon peurojen maahantuontihankkeesta.

Myös muut merkkihenkilöt lähtivät kartanoympäristöistä. Kuljun kartanoon tuli 1838 Fredrik Vilhelm Palander, jonka pääkielenään ruotsia puhunut poika Knut Viktor Palander (1828-1915) oli aikansa huomattavin kunnallismies Lempäälässä. Sen lisäksi, että Palander oli perustamassa kunnallishallintoa, hän suunnitteli myös säästöpankkia ja eläkelaitosta sekä perusti työväelleen koulun. Knutin poika Nils osallistui edelleen kunnallispolitiikkaan vuoteen 1945 asti.

Hietaniemen kartanon isäntä V.Nieminen, sittemmin Hietaniemi oli 1882 Knut Palanderin kanssa perustamassa Vesilahteen ja Lempäälään Hämeen läänin ensimmäisiä maamiesseuroja. Myös Hietaniemi on useiden sukupolvien ajan kuulunut Lempäälän mallitiloihin, ja isännät olleet luottamusmiehinä ja virkamiehinä.

Lastusten kartanon osti metsänhoitaja Ernst Kingelin vuonna 1864. Tilan mainitaan kohta olleen parhaiten hoidettu koko pitäjässä. Myös Ernst osallistui kunnallispolitiikkaan ja tunnettiin monista aloitteistaan. Sortokauden aikana hän peräti lainasi kunnalle rahaa. Torppareille hän rakennutti kivinavettoja. Poika, agronomi ja maanviljelysneuvos Otto Kingelin jatkoi isänsä tapaan vuodesta 1908 lähtien. Lastunen oli edelleen mallitila. Suvun ja tilan perinteet jatkuivat edelleen Oton pojan, Birger Kingelinin kohdalla.

Lastunen 2006

Vesilahden ja nykyään Pirkkalan Anian kuuluisa Heikkilä, joka synnytti Suomen ensimmäisen talonpoikaisen sukuyhdistyksen, Sjöstedtien sukuyhdistyksen, oli suurtila vielä 1800-luvun lopulla. Suvun kuuluisin 1800-luvun edustaja oli Tammikuun valiokunnassakin aktiivisena vaikuttanut Akseli Sjöstedt (1825-1869), joka siirtyi Vesilahden Ylämäellä sijaitsevan Halmeenmäen isännäksi. Sjöstedt oli hyvin tyypillinen 1800-luvun isäntä; yritteliäs, täsmällinen, hyvin hurskas kristitty ja yhteiskunnallisesti osallistuva. Isännyyden lisäksi hän osallistui kirkonkokouksiin sihteerinä, köyhäinhoidon järjestämiseen, useisiin valtion luottamustoimiin ja koulun perustamiseen. Vastaavia henkilöitä oli tietysti muitakin: Narvan Martti Pouru, Palhon Efraim Jaakola ja Suomelan Ernst Bergius.

Talonpoikaiskulttuurin viimeinen suuri vesilahtelaisedustaja oli oikeusneuvos, senaattori Johannes Victor Peltonen (1868-1941) Palhon kartanosta, viisimiehisen veljessarjan toiseksi vanhin. Kaksi veljeksistä ryhtyi teologiksi ja kolme juristiksi. Teologeista August Fridolf ansioitui yliopiston opettajana. Varatuomari Johannes Peltonen palasi Palhon kartanon isännäksi. Sitä ennen hän oli kuitenkin ollut jo Viipurin hovioikeuden asessorina, senaattorina ja Korkeimman oikeuden oikeusneuvoksena.

Palhoon paluun jälkeen Johannes Peltonen oli vielä kirkkolakitoimikunnassa ja kansanedustajana 6 vuotta (1922-27). Vesilahden kunnanvaltuustossa Peltonen oli vuodesta 1920 vuoteen 1940, viimeiset 10 vuotta valtuuston puheenjohtajana. Vesilahden suurimmaksi mieheksi" kutsuttu Peltonen herätti kaikessa niin suurta arvonantoa, että Urho Hakunin kertomuksen mukaan Alho-laivalla matkustaneet humalaisetkin "kokosivat luunsa" kun Peltonen tuli laivaan. Kartanon rakennukset säästyivät vuoden 1918 taistelujen tuhoilta.

Palhon kartano 2005. Päärakennus 1830-luvulta.

Peltosen aikana ja hänen jälkeensä muiden talonpoikaisvaikuttajien lukumäärä on ollut melko suuri ja heidän toimenkuvansa ovat olleet niin Vesilahdessa, Lempäälässä kuin muuallakin melko yhdenmukaisia. Isännät ovat olleet perustamassa lähinnä paikallisiin tarpeisiin pienehköjä tuotannollisia yrityksiä, vakuutusyhtiöitä ja rahalaitoksia. Kaikki nämä aikoinaan hyödylliset laitokset ovat jo aikoja sitten fuusioitu suurempiin. Talonpoikainen tausta ei ehkä antanut mahdollisuuksia kovin laajoille ja mullistaville ajatuksille - niihin ajatuksiin tarvittiin abstraktin pääoman hallitseva tehtaanherra ja työläinen. Maatilojen emäntien aika kului koko 1900-luvun alkupuolen edelleen keittiön ja navetan välillä.

Poliittista kuuluisuutta on saavuttanut Väinö Pietari Hakkila (1882-1958, aluksi sukunimenä Tippa), joka eli lapsuutensa Vesilahden Ylämäen Hakkilassa. Hänen vanhempansa olivat Juho Hakkila ja Wilhelmiina os. Pukkila. Kansakoulun Hakkila kävi Vesilahden kirkonkylässä, suoritti sitten ylioppilastutkinnon (1903) ja jatkoi opiskelua filosofian ja lakitieteen kandidaatiksi asti. Opintojensa jälkeen hän toimi asianajajana ja vankeinhoitolaitoksen ylitirehtöörinä. Laukon lakkojen ja häätöjen vaikutuksesta Hakkilasta oli tullut 1906-1907 SDP:n kannattaja, ja samoihin aikoihin hän piilotteli jopa Leniniä kotonaan Helsingissä. Kansanedustajana Hakkila toimi varsin pitkään (1919-1945, 1948-1957), ja oli lisäksi oikeusministerinä 1926-27 ja eduskunnan puhemiehenä 1936-1945. Vuonna 1920 Väinö Hakkila valittiin Tampereen kaupungin kunnallispormestariksi, maan ensimmäiseksi "punaiseksi pormestariksi", mitä tointa hän hoiti vuoteen 1952 asti. Eniten Hakkila lienee kuitenkin saanut kuuluisuutta jouduttuaan Lapuan liikkeen harjoittaman terrorin kohteeksi vuonna 1930. Kahdella autolla liikkuneet humalaiset "muiluttajat" sieppasivat Hakkilan Tampereen ja Teiskon väliltä 18.6.1930, pahoinpitelivät hänet sekä uhkasivat viedä Lapualle, jossa hänelle langetettaisiin kuolemantuomio. Näin pitkälle ei sentään menty. Vastaavanlaisen muilutuksen saivat myös K.J.Ståhlberg ja Eino Pekkala. Hakkilan on sanottu toimineen pitkänä puhemiesaikanaan - mm. sotien aikana - maltillisesti ja asiallisesti sekä saaneen arvostusta yli puoluerajojen. Vesilahden seurakunnan 600-vuotisjuhlaan valmistuneeseen historiakirjaan (1946) Väinö Hakkila kirjoitti Vesilahden oloja hyvin valaisevan muistelma-artikkelin vuoden 1900 molemmilta puolilta.

Väinö Hakkila

On vielä muuan ammattiryhmä, joka saattoi luoda aivan uusiakin tuulia 1900-luvun alkupuolella. Kansakouluja perustettiin tuhkatiheään 1860-luvulta lähtien. Suomen itsenäistyttyä koulu tuli lisäksi pakolliseksi (1921). Kansakoulunopettajille tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus nousta kansankynttilöiksi. Sekä Vesilahdessa että Lempäälässä joillekin opettajista opetustehtävä oli vain osa yhteiskunnallisen vaikuttamisen kutsumusta. Vesilahdesta on erityisesti mainittava opettaja Akseli Nopola, joka oli perustamassa ja johtamassa edelleenkin toimivia Lempäälän-Vesilahden sanomia sekä Narvan Soittokuntaa. Nopola vaikutti luottamustehtäviensä kautta moneen muuhunkin elämänalueeseen. Lempäälän Kuljussa 30 vuotta opettajana toiminut Anna Tuisku taas testamenttasi omaisuutensa stipendirahastoksi. Moni lempääläinen opettaja on myötävaikuttanut taideharrastusten leviämiseen paikkakunnallaan.