Ison Härän virsi


Rekonstruointi ja selitykset:
Martti Linna


Mithralainen korkokuva Aquileiasta 100-luvun puolivälistä.
Wienin Taidehistoriallinen Museo.
Kuva: Andreas Praefcke, Public Domain.

Ison Härän virsi

Sonni Suomessa sikisi,
härkä kasvoi Kainuhussa.
Hämehessä häntä heilui
pää keikkui Kemijoella,
sarvet torkkui Torniossa.

Ei ole härkä suuren suuri:
Päivän lensi pääskylintu
häkähältä hännän päähän,
viikon lensi viirilintu
härjän sarvien väliä.

Etsittihin iskijätä.
Tuotiin Ukko iskemähän,
Raunikki repäisemähän,
Viirakannus viilemähän,
Palvanen pitelemähän.

Ukko kirvestä heristi
Härkä päätänsä päristi
sonni sorkkansa soristi
silmiänsä muljauttu,
rävähytti korviansa.

Ukko kuusehen kavahti,
Rauni pihlajan nenähän,
Viirakannus vitsikköhön,
Palvanen pajuhun pääsi,
muut jumalat muihin puihin.

Mies musta merestä nousi,
uros aalloista yleni,
kolmen sormen korkuinen,
miehen peukalon pituinen,
kirves kultainen olalla,
vaskivarsi kirvehessä.

Koska oli eränsä nähnyt,
iski härkää häkähän.
Härkä kaatui polvillensa,
siitä siirtyi seljällensä.

Siitä on saatu saalihiksi
sata saavia lihoa,
kuuta kuusi tynnyriä,
verta seitsemän venettä.


Vasemmalla tutkitaan auringon pimennystä vuonna 1571 (maal. Antoine Caron; PD). Oikealla linnunrata (CC BY 2.0)
Selitys:

Runon alku kertoo miesjoukon talvisesta hiihtomatkasta Varsinais-Suomesta Lappiin mahdollisesti aina Tornionjärvelle asti. Joukko lähtee hiihtämään Varsinais-Suomesta uuden kuun syntyessä, Hämeeseen tultaessa kuu on vahventunut ohueksi sirpiksi ja kasvaa edelleen Pohjanmaalla eli Kainuussa. Kemijoella kuu on jo täysi, mutta Tornion järvellä enää härän vahvoja sarvia muistuttava neljännes. Pääskysen ja viirilinnun lentoajat kertovat taas kuinka nopeasti kyseiset linnut selviytyvät matkasta, johon hiihtäjäjoukolta puolestaan menee runossa kuvattu aika.

Sitten seuraa vanhoja suomalaisten jumalia pilkkaava jakso ja on siirrytty kesäaikaan. Ukko eli ukkonen, Raunikki eli sade, Viirakannus eli pyörretuuli (trombi) ja Palvanen eli salama yrittävät saada härkää eli kuuta hengiltä eli pois näkyvistä. Eihän siitä mitään tule. Ukkosen, sateen, tuulen ja salamoinnin jälkeen taivas selkenee ilman väreillessä sateen jäljiltä (härän pään päristely ja sorkkien soristaminen, silmien muljauttelu ja korvien rävähyttäminen). Metsä on märkä myrskyn jäljiltä ja jumalat ovat kuvaannollisesti siten kuka missäkin puussa.

Sitten tulee kuvaus kuunpimennyksestä. Maan varjo nousee vähitellen kuun ylle avaruuden mustasta merestä. Varjon kasvaessa härkä eli kuu menee siten kuvaannollisesti ensin polvillensa ja sitten selällensä ja muuttuu lopuksi rasvaksi (kuuksi) ja vereksi (kuu muuttuu punertavaksi maan kokovarjossa).

Haavio on tutkinut runoa teoksessa "Karjalan jumalat" ja havainnut yhteyksiä Mithrakulttiin. Epäilemättä Haavio on oikeassa sillä kuvaus vastaa mainiosti Mithran temppelin sisustuksessa esitettyä härän tappoa. Suomalaisessa runoissa tosin aseena on kirves eikä tikari, kuten etelämpänä Euroopassa.

Mithrakultti eli vahvimmillaan Rooman Reinin rajaseudun legioonissa 200-300 luvuilla JKr. Kultin välittäjinä olisivat voineet toimia germaanipalkkasoturit tai paremminkin kauppiaat, joita täällä ainakin varmuudella vieraili. Kultti lienee kuitenkin esiintynyt Länsi-Suomessa toisin kuin Haavio olettaa, sillä Karjalasta ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt tuolta ajalta sellaista maanviljelyskulttuuria, johon kuvausta voitaisiin soveltaa.

Ison Sian virsi kertoo vastaavasti auringonpimennyksestä, Ison Tammen virsi taas on mytologinen Linnunradan synnyn selitys samalta pohjalta. (Skandinaaveilla Isoa Tammea vastaa Yggdrasill-puu.)

 
Kuunpimennys. Kuva: R. Jay GaBany, CC BY-SA 3.0


 Auringonpimennys Ranskassa 1999. Kuva Luc Viatour. CC BY-SA 3.0  

Kirjallisuutta:

Haavio, Martti:
Karjalan jumalat, uskontotieteellinen tutkimus. Porvoo, Helsinki, WSOY 1959.
Haavio, Martti: Kirjokansi. Suomen kansan kertomarunoutta. Porvoo,Helsinki, WSOY, 1952.
Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo, Helsinki, WSOY, 1967.
Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo, Helsinki, WSOY, 1948.
Takaisin