Vesilahden talvinen luonto -
ihmisen luonnollinen ympäristö
Jos katsot Vesilahdessa ympärillesi, et näe kivikolosseumeja, jätekasoja, moottoriteitä, slummeja, varastoalueita etkä muitakaan ihmisen tekemiä kulttuurikulisseja. Kukaan ei töni eikä etuile. Et kuule meteliä etkä haista käryjä.
Vesilahdessa ihminen on aidossa ja alkuperäisessä ympäristössään, luonnossa. Keskellä metsiä, järviä, soita, niittyjä, vuoria ja peltoja. Näihin ihmisen silmä, korva, nenä ja mieli on satojen tuhansien vuosien aikana tottunut. Tätä ympäristöä ihminen tarvitsee. Tervetuloa siis Vesilahteen!
Talvella Vesilahdessa liikkuja voi ottaa alleen auton sijasta myös sukset - suositeltavaa. Sen verran nykyihminen on itseään jo hemmotellut, että ladut pitää olla koneella pohjustettuja. Tällaisia latuja lähtee kaikista kylistä. Hetken kun katselee ympärilleen, niin ladun pää löytyy. Toista päätä ei yleensä ole.
Ladut ovat ammatti-ihmisten tekemiä, tekisi mieli sanoa latutaiteilijoiden tekoa. Reitit on suunniteltu tarkkaan ottaen huomioon maisemat, maaston vaihtelevuus ja ylämäet. Välillä porhalletaan hetki peltoa, sitten metsään, polulle, jäälle, suon laitaan, mäkeen, ojan yli. Ladun varteen on ripoteltu viittoja, jotka kertovat etäisyyksiä kyliin ja etappeihin.
Jokusia aina tulee ladulla vastaankin, yksi lujaa (oletettavasti Myllylän pikkuserkku) ja toinen hiljaa kuten sunnuntaihiihtäjälle sopiikin. Kolmas ilmeisesti matkaa pitkäänkin, koska mukaan on tullut otsalamppu.
Aikakaudetkin ovat hyvin esillä ladun varressa. Mielenkiintoa herättävät vanhat rakennukset, joita on jäänyt tyhjilleen tai lasten lapsien kesämökiksi peltotilkkujen laitoihin. Joskus näissäkin rakennuksissa on ollut elämää. Ehkä maatilan torppari emäntänsä ja ison kakaralauman kanssa. Ehkä aineellista köyhyyttä - mutta inhimillistä rikkautta. Missähän lienevät jälkeläiset nyt...
Latuja kannattaa kiskoa oikein työn kanssa, ne nimittäin johtavat usein joihinkin mielenkiintoisiin paikkoihin. Hiihtäjä saa palkkionsa! Ja kun on päässyt hyvään vauhtiin, kaikki ladut alkavat tuntua alamäiltä. Ihmeellistä, mutta näin se vain on. Mehua, ruisleivänpalan ja makkaran voi ottaa mukaan. Niille voi löytyä käyttöä.
Vesilahdessa ovat näet muutamat luontoystävät rakentaneet metsiin eksoottisia ja hyödyllisiä kotia, levähdyspaikkoja. Ne tulevat yllättäen vastaan ja niiden ovet ovat auki. Erinomaisia tavoitteita hiihtäjille, jotka väsyksiin itsensä taivaltaneina tarvitsevat taukoa. Ladun varrelta on muutoin vaikeaa keksiä paikkaa, johon istahtaisi.
Kodan oven pielessä voi olla lämpömittarikin, kuten vasemmalla olevassa Pohjankodassa. Kodat ovat harvinaisen hyvin varustettuja, osin kunnan liikuntatoimen avustuksella ja osin innokkaiden talkoomiesten voimin. Kodan malli on erinomainen; sinne voi sytyttää tulen, ja sauhu vetää hyvin ulos. Lumi ei sada sisään eikä sisällä ole vetoisaa.
Kotaa kiertää pitkät penkit, ja penkkien alla on polttopuita. Keskellä on tiilinen nuotiopaikka. Siis poppa palamaan ja makkarat esiin ja ritilälle! Kädet ja jalat lämpiävät, juttu luistaa, sukat kuivuvat ja voimat palautuvat. Muista kirjoittaa nimesi kodan vieraskirjaan - tai oikeastaan se on vierasvihko. Kommentoi myös asiantilojen olosuhteet, onpahan seuraavalle sitten luettavaa.
Kotia on ainakin Vesilahden kirkonkylässä (Siirin mökki, jonka on itsensä Siiri "Äitee" Rantanen vihkinyt), Toivolassa (Pohjankota) ja Vähä- Mälittyjärven eteläpuolella (Kotkan pesä). Lisää on kuulemma tulossa, mutta tiedot eivät ole ehtineet tänne asti.
Vieläkö uskallat kotkanpesälle?
Kuvat ja teksti: Yrjö Punkari. Kamera Kodak DC120
Kommentit: ymp@sci.fi
[Last modified Mars 12 1998]