17.8.2002 avattiin Vesilahden kotiseutumuseon pihamaalla pieni mäkitupa, jonka oli omistanut yli 100-vuotiaaksi elänyt Iida Nieminen. Mäkitupa sijaitsi Ylä-Narvantien varrella Terttu ja Rauno Sundgrenin asunnon vieressä, Lilli ja Rauni Heloa vastapäätä. Kun Sundgrenit ostivat Iidan tontin mökkeineen, he lahjoittivat mökin siirrettäväksi kotiseutumuseolle. Museon mäkituvaksi tuskin mikään paremmin olisi sopinutkaan kuin yritteliään ja sisukkaan Iidan mökki.

Eila Jakovuori, 2002:

IIDA NIEMINEN
JA HÄNEN MÖKKINSÄ

Iida Nieminen syntyi huhtikuussa v. 1871. Kasteelle hänet vietiin Jaakon päivänä 25.7.1874. Hän oli tuolloin 3-vuotias. Pappi laittoi hänelle syntymäpäiväksi virheellisesti kastepäivän eli 25.7.1874. Iida Nieminen eli todellisuudessa yli 100-vuotiaaksi, mutta kun syntymäpäivä oli väärin merkitty kirkonkirjaan, hän ei virallisesti tätä päivää juhlinut vaan kuoli vähän ennen.

Viimeiset kuukautensa Iida Nieminen oli kunnalliskodissa ja kertoi muille asukkaille:

- Ne vartoo, että minä täyttäisin 100 vuotta, saisivat järjestää juhlat, mutta minä en piruuttanikaan elä niin kauvan, minä kuolen sitä ennen.

Niin Iida tekikin. Kuoli vähän ennen kirkonkirjoihin merkittyä päivää (1974). Iidan mies, Aukusti Vihtori Nieminen, katosi kapinan jälkimainingeissa, ja Iida jäi yksin elättämään kuutta lasta. Poikia oli ollut viisi, mutta yksi kuoli 7-vuotiaana, tyttöjä oli kaksi. Iida asui lapsineen tässä pienessä mökissään Pietilän lähellä. Kansalaissodan jälkeen hänelle tarjottiin lesken eläkettä, mutta Iidan mielestä se oli kunnianloukkaus, eikä hän eläkettä huolinut.

Iida Nieminen elätti itse perheensä käymällä taloissa työssä. Hän kävi pesemässä pyykkiä, kävi riihellä, pelloilla, pellavasaunassa, teki kaikkea mitä pyydettiin tekemään. Iida ei koskaan miettinyt mitä työtä oli sopivaa tehdä, vaan tarttui kaikkeen.

Hän kävi työssä Säijän puolella asti, meni soutamalla Salospohjan rannasta Säijään, lapset paatissa. Hän teki työtä usein ruokapalkalla. Riitti kun lapset saivat syödä. Lapset kasvoivat ja lähtivät kukin vuorollaan maailmalle. Iida jäi yksin asumaan mökkiinsä.

Terveydenhoitaja Liisa Niemi kertoi, että kun Jaakolassa perjantaisin leivottiin, oli tapana viedä aina rievä Niemiskälle. Kun Liisa tuli emännäksi Jaakolaan, oli silloin jo 80-vuotias Iida sanonut Tuomisen Hilmalle, että "nyt taisi riävät loppua kun tuli semmonen likka emännäksi, ei se mittään osaa leipoa."

Liisa opetteli rievän teon ja perinne jatkui. Kun Iida sai ensimmäisen Liisan leipoman rievän, hän koetteli sitä ja totesi:

- Kyllä se pehmeeltä tuntuu.

Iida ei elämässään lääkäreitä paljon tarvinnut. Hänellä oli kuitenkin molemmissa silmissä kaihi, ja loppuikänsä hän oli melkein sokea. Kun Liisa tilasi hänelle puhelimitse lääkäriä joskus 70-luvulla, niin siellä sanottiin että syntymäaika on väärin, ei sen ikäinen enää elä!

Iidan pöydällä oli raamattu. Naapurissa asuva Hakalan Kalle luki sitä hänelle. Sanat tulivat vähän harvakseen ja Iida tokaisi:

- Ei tartte ennää lukkee, kun se käy nin hittaasti.

Kun Vikmannin Martta täytti 85 vuotta, ihmetteli joku hänen ikäänsä, että on se Viikmanskakin jo vanha, niin siihen sanoi Niemiskä:

- Mikäs vanha se sitten on, sillon se rippikoulua kävi kun minäkin!

Tytär kuitenkin ajatteli, ettei ole äidin enää hyvä asua yksin, ja raahasi hänet kaupunkiin luokseen asumaan. Siellä Iida ei viihtynyt. Hän avasi joskus oven ja istui käytävän rapulle. Sanoi ohi kulkevalle päivää ja jutteli muutenkin. Kukaan ei vastannut.

- Kummallista väkeä, ihmetteli Iida.

Tyttären oli pakko tuoda hänet takaisin kotiin. Ketään avustajia hän ei huolinut. Itse pilkkoi puunsa loppuun asti. Istui pölkyllä ja hakkasi, eikä lyönyt käteensä vaikka olikin sokea. Pienessä tuvassaan hän istui sängyn reunalla ja työnteli klapuja pesään. Musta, kulunut käsilaukku roikkui naulassa sängyn päässä.

Niemen Liisa kävi Iidaa katsomassa ja Iida pelkäsi, että Liisa toimittaa hänet vaivastalolle. Hän otti etulyönnin ja sanoi:

- Kyllä minä sitten sanon kun sinne mennään.

Sinä vuonna kun hän täytti 100 vuotta, hän pyysi Järvisen Hilman soittamaan Liisalle, että tulisi nyt käymään. Kun Liisa meni, Iida sanoi:

- Perjantaina sitten mennään sinne vaivastalolle. Tulet hakemaan ja minä olen silloin kunnossa.

Kun Liisa perjantaina meni, Iidalla oli villatakki päällä, pitkä hame, liina päässä ja käsilaukku kädessä. Järki pelasi hyvin, niin myös muisti ja kuulo, vain näkö oli huono.

Iida Nieminen tiesi, että oli lähdettävä ja rakas mökki oli jätettävä nyt.

****

Lähteenä käytetty terveydenhoitaja Liisa Niemen muistitietoja .

Lisätietoja Vesilahden mäkitupalaisista

Edessä vasemmalla Iida Nieminen (n. 81 v.), sylissä Lauri-pojan tytär. Takana poika Matti ja oikeammalla hänen vaimonsa Anni. Oikeassa reunassa Lauri-pojan vaimo Rakel. Vasemmalla ylhäällä Laurin ja Rakelin tytär Ritva. Oikealla ylhäällä Kalle-pojan tytär Karin.
Lilli Helo otti kuvan Niemisellä n. v. 1952.

Niemisen Iidan pieni mökki museon mäellä
avajaispäivänä 17.8.2002. Avajaisissa oli myös mukana Idan Kalle-pojan tytär Karin.

Iidan mökin sänky. Iidalla oli myös radio, jota Rauni Helo joutui aika ajoin virittämään kohdalleen, kun asemat olivat hukkuneet.

"Musta, kulunut käsilaukku roikkui naulassa sängyn päässä."

Eila Jakovuori kertomassa Iida Niemisestä mäkituvan avajaistilaisuudessa.

Iida Nieminen ja perheenjäseniä.