Yrjö Punkari, 2002:
Vesilahden
mäkitupalaisetVesilahden kotiseutumuseon
mäkituvan avajaisesitelmä1. Väestöluokat maaseudulla
Yrjö Punkari, 2002:
Vesilahden
mäkitupalaisetVesilahden kotiseutumuseon
mäkituvan avajaisesitelmä1. Väestöluokat maaseudulla
Historian kirjoittajat ovat yleensä olleet kiinnostuneita valtiollisesta politiikasta, teollisuudesta, virkamiehistä, taiteilijoista ja jos maaseudulta on jotakin tarvinnut kirjoittaa, se on koskenut suurten maatilojen ja näiden lisäksi korkeintaan torppareiden elämänmenoa. Tilattoman väestön olosuhteita on kirjattu vain hyvin vähän ylös!
Mäkituvista tietoja löytyy kaikkein niukimmin. Tärkein syy lienee se, että mäkitupalaiset eivät muodosta mitään selkeästi määritettävää ryhmää. Itse järjestelmäkään ei ole kovin vanha, vaikka jo vuonna 1762 annettiin kuninkaallinen asetus, joka määritteli sen, mikä on mäkitupa (backstuga) ja mikä on sen asukkaiden laillinen asema. Mäkituvat ja mäkitupalaiset eivät ole näkyneet historian kirjoittajille; asumattoman näköiset töllit eivät näyttäneet ansaitsevan huomiota. Pienen mökin hiljaisuuteen oli kuitenkin syynä se, että sen asukkaat ahkeroivat muualla. Tärkeä osa Suomea on rakennettu nimenomaan mäkitupalaisten hartiavoimin.
Maaseudun entisen elämän unohtaminen on ollut niin kattavaa, että vain harva enää tuntee vanhan yhteiskunnan kuvaamiseen käytettyjä termejä ja käsitteitä. Kaiken lisäksi eri alueilla, jopa eri kylissä ja eri aikoina termeillä tarkoitettiin hieman eri asioita. Yritettäköön kuitenkin selvennystä.
Irtolainen, joutolainen tai loinen oli lainkin tuntema henkilö, jota ei olisi lainkaan saanut olla. Näitä kuitenkin aika ajoin ilmestyi ja heidät pakotettiin lain voimalla työhön. 1723/1739 palkollissääntö edellytti, että jokainen, joka ei ollut maanomistaja tai hänen perheensä jäsen, oli pestauduttava vuosipalkolliseksi, sotilaaksi tai muuhun tuottavaan työhön. Vaivaishoito järjestettiin ruotukierrolla, johon tuli parannusta oikeastaan vasta kunnallishallinnon myötä (1860-luvulla).
Muonamies eli moonamies eli muonarenki oli vähimmillä mahdollisilla omilla varusteilla elävä laillinen henkilö. Muonamies oli talon töissä, asusti jossakin talon pirtinnurkassa ja sai palkkansa elintarvikkeina. Muonamies oli ikään kuin taloon kuuluvaa kalustoa ja oli sidoksissa taloon. Joskus muonamiehille osoitettiin talon pihapiiristä tai ehkä kauempaakin pirtti tai pirtinpaikka. Muona- eli jyvärengin asema oli melko taattu. Etenkin Laukon kartanon muonamiehet saivat arvostusta.
Mäkitupa tai tölli tai töröpirtti oli yleensä vuokramaalla mutta aiemmin myös yhteismaalla ja myöhemmin omalla maalla sijaitseva pieni mökki, jossa aluksi oli vain yksi huone, liisteporstua ja ulkouuni. Savupirttien aika oli ohi jo 1800-luvun alussa. Myöhemmin pienen pirtin jatkeeksi tehtiin keittiö eli pakari eli kyökki. Pirtin lisäksi mäkituvissa ei yleensä ollut muita rakennuksia. Oli melko yleistä, että pieni pirtti oli suuren perheen koti. Vaikka mäkitupalainen oli pääsääntöisesti muualla töissä, itse mäkitupa ei torpan tavoin välttämättä ollut sidoksissa mihinkään taloon. Jos kuitenkin mökki sijaitsi jonkun talon maalla, vuokra maksettiin työllä. Oli myös mahdollista, että mäkitupalainen maksoi vuokransa muutoin kuin töillä taloon. Kun määritys on näin laaja, mäkitupalaisiksi voitaisiin määrittää suurin osa tilattomista työläisistä ja käsityöläisistä; kaikkien tehtävänä oli tehdä ammattitaitoista työtä omin käsin.
Torpparit olivat astetta itsenäisempiä. Heillä oli joko kartanon tai maatilan maalle rakennettu asuinrakennus sekä vaihteleva määrä maata. Myös rakennus oli viime kädessä kantatilan omaisuutta. Torpassa oli yleensä myös useita muita rakennuksia. Pienimpien torppien maa-ala oli vain joitakin hehtaareja ja suurimpien yli 20 hehtaaria. Vuoden 1918 lain mukaan alle 2 hehtaarin asumus on mäkitupa, käytännössä raja oli usein alempi. Kansankielessä toisinaan kaikkia vuokramaalla olleita asumuksia nimitettiin torpiksi, vaikka niillä oli vain mitätön viljelysalue. Laukon lakkojen jälkeen monta torpparia aleni mäkitupalaisiksi. Toisaalta hyvin suuri osa torppareista oli aikoinaan ollut mäkitupalaisia, muonamiehiä tai itsellisiä.
Torppari tai "tolppari" teki tilustensa vuokraa vastaa töitä taloon; maatöitä, käsitöitä, kaivoi ojia, kunnosti teitä, kävi myymässä toreilla jne. Joskus hollikyytikin annettiin torpparin vastuulle. Torpan omat työt tehtiin kun talon töiltä ehdittiin. Ennen vuotta 1900 torpparien lehmät kuljeskelivat jakamattomissa yhteismetsissä. Jotkut torpat olivat niin suuria, että niillä oli mäkitupalaisia töissä. Torpparin ja tilan suhde ei katkennut runtuviikolla. Torppa ei kuitenkaan välttämättä ollut perinnöllinen, joskin käytännössä useimmiten suhde jatkui.
Lampuoti on siinä suhteessa lähellä torpparia, että hän oli maatilallaan vuokramiehenä ja teki taksvärkkitöitä tai maksoi lampuotivuokraa. Lampuodin tila oli manttaaliin pantu itsenäinen maatila, mutta tilan omisti jokin kartano tai suurtila. Laukon kartanolla mm. oli itsenäisiä maatiloja, jotka se oli antanut lampuotien viljeltäviksi. Aluksi lampuodilla ja torpparilla ei liene ollut kovinkaan paljon käytännön eroa. Manttaalilla tarkoitettiin maatilalle määritettyä verolukua, jonka perusteella vero asetettiin.
Itsellinen asui omassa pirtissään tai jossakin maatalon rakennuksessa. Pieni viljelmäkin ehkä oli; pari lehmää ja muita kotieläimiä. Pääansionsa itsellinen kuitenkin sai tekemällä muita kuin maatöitä. Kansan kielessä itsellinen, mäkitupalainen ja palkollinen ovat usein sekoittuneet. Ehkä mäkitupalainen oli enemmän juuri vuokran kautta sidoksissa maatilaansa. Itsellisiksi saatettiin nimittää käsityöläisiä ja pikkuvirkamiehiä. Sekä Toivolasta että Palhosta tunnetaan mm. sotamies Stoltin asunto.
Palstatila on ollut lähellä itsellistä, mutta palstatilallinen on elänyt oman pikkutilansa maatöillä. Vaikka muutaman hehtaarin pikkutila oli itsenäinen, sen manttaali ja verot sisältyivät emätilan manttaaliin ja veroihin. Vuonna 1926 palstatilat muuttuivat lohkotiloiksi. Palstatilallinen oli mahdollisesti sen talon lapsia, josta maa oli lohkaistu.
|
2. Maatalous liikaväestön synnyttäjänä Maata omistamatonta väestöä ei ollut vielä 1700-luvun alussa, koska silloin ei oikeastaan kukaan tavallinen ihminen omistanut maata. Maatilat olivat koko keski- ja uuden ajan joko kuninkaan tai suurten kartanoiden hallinnassa. Tilalla asusti tietenkin maata viljelevä perhe, joka maksoi tuottamisoikeudestaan välillä huimiakin veroja kartanonherroille ja kuninkaalle. Tilaltaan joutui myös hyvin helposti pois. |
 |
Ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 1789, jolloin Yhdistys ja vakuuskirjan mukaisesti talonpojat saivat ostaa kruununmaata nimenomaan sukunsa perintömaaksi ja pitää niin paljon palvelusväkeä kuin halusivat. Torppien perustaminen tavallisille maatiloille oli sallittu jo hieman aikaisemmin. Tästä alkoi maaseudun jättiläismäinen käymistila. Talonpojat nousivat säädyksi, mutta kaikki edellä mainitut väestöryhmät jäivät 1900-luvulle asti säädyttömiksi. Kun väestön määrä alkoi kasvaa, se merkitsi samalla myös työn tuloksena saatavan rikkauden kasvua. Vaurauden nousu lisäsi väestönkasvua ja väestönkasvu taas ahkerien ja kuuliaisten käsien kautta vaurautta.
Maatilojen työvälineet monipuolistuivat ja työtavat tehostuivat. Muinainen alkeellinen maa- ja karjatalous katosi viimeistään 1800-luvun alussa aivan kuten 1960-luvulla katosi omavaraistalouteen perustuva maatalous. Aatelinen läänityslaitos sai uuden, tosin lievemmän heijastuman torpparijärjestelmässä; maatila alkoi muistuttaa kartanoa ja torppari entistä maanviljelijää. Varallisuuden kasvu ei kuitenkaan ollut tasaista. Maatilojen nettovarallisuus seitsenkertaistui vuodesta 1870 vuoteen 1910. Samaan aikaan torppien varallisuus vain kaksinkertaistui. Muun tilattoman väestön varallisuus ei kohonnut juuri lainkaan.
Narvan ja Pöyhölän maatilat perustivat suuren määrän torppia Latomaahan, Kivilahteen ja Krääkkiöön. 1800-luvun loppupuolella kokonainen Järviönsuon alue kuokittiin pelloiksi. Kirkonkylän seudun maatilojen torpat sijaitsivat Koivistalhon kulmalla ja eteläisessä Vesilahdessa, Kuralan torpat taas Suonolan ja Rämsöön suunnassa. Hinsalan torppia oli myös Säijän puolella. Ylämäen laajojen peltoaukeiden reunamille oli helppo perustaa torppia. Ylämäkeläisten torppia syntyi myös Riuttonkulmalle. Onkemäen torpat olivat kylän ympärillä. Monta suurta kylää syntyi vielä 1800-luvulla pelkästään torpparien tekemän uudisraivauksen tuloksena. Koko Suomessa torppien lukumäärä kahdeksankertaistui 50 vuoden aikana vuodesta 1815 lähtien.
Väestönkasvu ja työvoiman tarve olivat pitkään tasapainossa torppajärjestelmän ansiosta. Kun oli selvitty 1860-luvun nälkävuosista, tapahtui kuitenkin nopea muutos. Perheiden lapsimäärät kasvoivat niin suuriksi, että torpan paikkaa ei enää löytynytkään kaikille. 12 lapsen perheet olivat tavanomaisia kaikissa sosiaaliryhmissä. Pikkupirteissä jouduttiin nukkumaan vieri vieressä - tosin kun 10-11-vuotiaana lähdettiin jo palvelukseen, vanhimmat lapset eivät välttämättä edes nähneet nuorimpia sisaruksiaan. Pikkuporvareiden kansoittamilla kaupungeilla ei vielä ollut kovinkaan suurta merkitystä. Tampere poti vielä 1910-luvun alussa muuttotappiota! Johonkin oli siis jo lapsena mentävä työhön ja asumaan.
Luonnollisin työpaikka oli maatila, jonka viljelykset kasvoivat uudisraivausten myötä ja kotieläinten määräkin alkoi lisääntyä. Lehmiäkin alettiin lypsää ympäri vuoden. Myös metsät saivat uuden merkityksen, kun puunjalostustehtaita syntyi 1800-luvun lopulla mm. Nokian Emäkoskeen. Työn teossa tarvittiin uudenlaisia työvälineitä ja työn tekijät tarvitsivat palveluja. Suuri osa tästä kaikesta jäi palkollisten hartioille. Palkollinen sai pirtin paikan jostakin kivikkoiselta mäeltä tai metsän syrjästä, ei koskaan pellolta. Ongelmana oli vain se, että palkollisiksi tarjoutuvia oli liikaa.
1800-luvun lopulla pikkupirttien määrä alkoi nopeasti kasvamaan. Narvan ympäristössä mäkitupia oli Narvajoen rannalla, mm. Virtanen, Kolkkala ja Näsärö. Hieman ylempänä oli Lindfors ja Sandroos. Ylä-Narvantielle eli Toukarin tielle syntyi pitkä rivi mäkitupia, joista osa on säilynyt näihin päiviin asti. Pöyhölään syntyneistä mäkituvista useimmat ovat saaneet väistyä maatalouden tieltä. Kirkonkylän pikkupirtit sijoittuivat tien varteen lähelle kirkkoa. Peruskylien täyttyessä tölliryhmiä syntyi hyvinkin syrjäisiin paikkoihin. Pyrkimyksenä lienee kuitenkin ollut ryhmittäytyä samoille paikoille, ehkä keskinäisen avunannon toivossa. Töllit muodostivat joskus tiiviitä ja palonarkoja rykelmiä.
Edes mäkituvat eivät voineet taata kunnollista elämää kaikille. Suomen rannikoilta muutti Yhdysvaloihin 1900-luvun alussa lähes puoli miljoonaa ihmistä. Sisäsuomalaiset kuitenkin jäivät asuinseuduilleen lisäämään työttömyyttä. Pahin tilanne oli Savon ja Pohjois-Karjalan lääneissä, mutta kerjäläinen oli yleinen näky vielä 1930-luvulla Hämeessäkin. Vuonna 1900 lähes puolet Pirkanmaan väestöstä kuului mäkitupalaisiin, itsellisiin ja palkollisiin. Torpparitkin mukaan lukien 1900-luvun alussa selvästi enin osa Suomen kansasta oli maatyöväestöä.
Pitkällinen uusjakokin toi mäkituville ongelmia. Aiemmin nämä saivat rakentaa pirttinsä kylien yhteismaille eikä heille langennut vuokravelvoitteita. Uusjaon jälkeen lähes kaikki maat jaettiin talojen kesken, ja niin mäkitupalaiset joutuivat vuokranmaksajiksi. Kuralasta mm. Poutalan pirtti jouduttiin purkamaan ja siirtämään huonommalle paikalle Suonolaan. Myös kaskeamisen oli loputtava.
|
3. Mäkitupalaisen elämänkulkua Mäkitupalaiset olivat aluksi pääasiassa palkollisia, vanhoista elokuvista tuttuja piikoja ja renkejä. Heidän elämänkulkunsa tapahtui yhden vuoden jaksoissa. Aluksi Mikonpäivästä ja vuodesta 1816 alkaen Pyhäinmiesten päivästä alkoi runtuviikko, palkollisten ainoa lomaviikko, jonka alussa palkolliset saivat pienen rahapalkkansa, erilaisia ruokatarvikkeita, pellavia kehrättäviksi, rohtimisia vaatteita, esineitä, mahdollisesti paloviinaa jne. Osa palkollisista lepäsi ansaitusti lomaviikkonsa, ehkä vieraili tuttavissa mutta osa vietti parikin viikkoa hulvatonta elämää ja tuhlasi kaiken mitä oli saanut. |
 |
Palkollinen, joka poikkeuksetta oli mäkitupalainen, ei ollut ikuisesti sidoksissa työpaikkaansa maatilaan, vaan saattoi laillisesti vaihtaa paikkaa runtuviikolla. Piikojen ja renkien työhönotto tapahtui runtuviikon alussa Kirkonkylässä kirkon vieressä olevalla pestuukalliolla, jonne palvelukseen haluavat kokoontuivat. Kun paikalle tuli myös isäntiä ja emäntiä, työsopimusten hieronta alkoi. Jos palvelus oli tapahtunut moitteetta, työsuhdetta jatkettiin ehkä paremmalla palkalla. Jos palkollinen oli tyytymätön isäntäänsä tai isäntä palkolliseensa, työpaikka vaihtui. Mäkitupalaisen työpalkka maksettiin yleensä elintarvikkeina ja muina esineinä, toisinaan myös muutamilla lanteilla. Runtuviikkokierto loppui vähitellen 1900-luvun alussa työlainsäädännön kehittyessä.
Mäkituvan pihapiiriin ehkä kylvettiin pieni juurikasvimaa ja perunamaa, mutta muutoin tölli oli oikeastaan vain yösija. Sisustus oli niukka; tarvittava määrä nukkumapaikkoja, jokunen tuoli ja komero sekä muutamia esineitä. Jos kirjoja oli, ne lienevät olleen raamattu ja katkismus. Sisällä ei oleskeltu eikä siellä sen vuoksi tarvittu mitään. Mäkituvissa ei tapahtunut kovinkaan paljon, sen sijaan mäkitupalaiset olivat tapahtumien keskeisiä osanottajia omissa palveluspaikoissaan, mikä usein unohdetaan. Työnteossa ja juhlissa tarvittiin suuri määrä suorittavaa henkilökuntaa - tämä joukko koostui poikkeuksetta mäkitupalaisista.
Koska metsät olivat 1800-luvulla vielä jakamattomia, jotkut mäkitupalaisetkin polttivat kaskia ja kylvivät ohraa ja kaskinauriita. Kakurin ja Kalle Lastusen kerrotaan olleen Vesilahden viimeisiä kaskenpolttajia. Kalastus oli monen tuvan pelastus, kaloja riitti myös myytäväksi taloihin. Narvassa kalakaupalla kulki Silénin Jussi.
Jos mäkitupalaisen suhde taloon oli kiinteä, hänen perheellään oli lupa saunoa heti isäntäväen jälkeen talon saunassa. Jos piti rakentaa uusi pirtti, isäntä toi hirsitalkoisiin hirret. Joskus kuitenkin mäkitupalaisen ja talon välit tulehtuivat. Silloin pienen pirtin hirret ladottiin pinoon ja kuljetettiin toiseen paikkaan. Hyvin moni vesilahtelaistupa on muuttanut alkuperäiseltä paikaltaan useita kertoja. Syynä muuttoon voi olla montakin seikkaa. Kotiseutumuseolle siirretyn Niemisen Iidan mökin kaltaisia ovat Peltomäen vieressä oleva Koskisen Oton suutarinpirtti, joka alunperin oli Mäkitalon pihamaalla Paha-Maijan mökkinä. Rajalan Taavetin mäkitupa löytyy Koivistonalhosta. Koskisen Kallen pirttikin Ihkamäessä on jostakin siirretty, mutta yksi muistaa, että se oli ennen töröpirtti Punkarin mäellä tai Riutton Aleksin siirtämä Poukan perunakellarin katto-osa tai Huhkamon myllyrakennus. Seppä Lind, joka asui aluksi Leiposen vieressä, myöhemmin Toivosen huvilana tunnetussa rakennuksessa, muutti ensin Kuralaan, mutta päättikin siirtää mökkinsä Kirkonkylään siten, että teki siitä lautan, souteli kirkolle ja kokosi taas mökiksi. Mäkituvat ovat siirtyneet hyvin herkästi myös uusille omistajille.
4. Mäkitupalaiset monen asian hoitajina
Selkeän kuvan muodostamista mäkitupalaista vaikeuttaa eniten se, että tuskin mikään väestöryhmä on ollut kaikilta ominaisuuksiltaan heitä vaihtelevampi. Mäkitupalaisissa on ollut edustettuna kaikki mahdolliset inhimillisen toiminnan alueet. Maatilojen piiat ja rengit olivat tietenkin aluksi mäkitupalaisten enemmistönä.
Rahatalouden lisääntyminen 1900-luvun alussa pakotti kuitenkin kaikki muuttamaan toimintatapaansa ja ansaitsemaan rahaa. Vuodesta 1909 lähtien torppienkin vuokra piti maksaa rahana, jos joko maanomistaja tai vuokralainen sitä vaati. Maatalojen vähät rahavarat kuluivat koneellistamisen ensimmäiseen vaiheeseen; hankittiin niittokone, haravakone, pelumylly, lajittelija, höyrykone jne. Piialle ja rengille rahaa ei riittänyt, he saivat edelleen tyytyä maatalouden tuotteisiin. Rahat silkkihuiviin ja polkupyörään oli tehtävä muulla tavoin.
Niinpä yhä kasvavan tilattoman väestön oli keksittävä toimia, joista todella saa rahaa. Odotettavissa olevat palkkiot tosin olivat 1900-luvun alussa tavattoman pieniä. Vanhan maatalouden mäkitupalaiset muuttuivatkin yllättävän joustavasti erilaisten ammattien harjoittajiksi. Näin itse asiassa koko mäkitupalaiskäsite hajosi olemattomaksi. Mäkitupalaisista tuli teollisen yhteiskunnan silmuja. Toivolan Mikkolasta aikoinaan lähtenyt Kalle Mikkola asusti Salospohjassa pienessä Mäkituvassaan, joka on nyt jo hävitetty. Kallen alana oli tehdä asiakirjoja, hän oli asioitsija ja tilintarkastaja. Päärti eli Pertti Asp nuohosi, myi omenia, vaihtoi silmälaseja ja tilkitsi rakennuksia. Päärtin tupana oli Heldanin eli Annalan Laurin sauna, joka sitten oli Hilja Mäkelällä ja nyt Kerttu Niemellä. Uitoille meni keväisin monesta pirtistä isäntä tai lapsia.
Ylä-Narvantien suutareina tunnettiin Vallenius ja Sundgren, Narvassa oli Sandroos ja Rämsöössä Jalonen, Kulmala ja Tuominen. Otto Karlsson sekä August ja Frans Sirén olivat kivimiehiä. Saarinen ja Arvid Vuorinen pitivät Ylä-Narvan tien varrella rihkama- ja karkkikauppaa. Niemiskä eli Ida Nieminen toimi pyykkärinä. Kuralan Huitunlurviin nousi pikkukrouvi. Rautellin Mandi tikkasi täkkejä Narvajoen rantatöyryllä ja Mäenpään Miina ja Kuuselan Emma olivat kankureita. Amee oli Pöyhölässä ja Alander Narvassa räätälinä.
Tuulikalliolla teki rukkeja ja keinutuoleja varvari Juhan Valenius. Narvan alueen seppinä tunnettiin Karl Lind, Jussi Sarkonen ja Kalle Nurminen. Keskustassa oli Vikin leipomo sekä Riihiojan, Ameen ja Rautellin kaupat. Tuulikalliolla asusti mökissään Sierimon Pikku-Kustaa, joka myi nappeja, neuloja, kaljaa ja pastilleja. Hakahuhdan Keisari-Jussi rupesi maitokuskiksi ja Niiros-Jussi länkimestariksi. Trissaska Pöyhölästä kauppasi luudat.
Nällin Eeva taas toimi hierojana kahvipalkalla. Matilda Laakso Poukan alapuolella oli vauvojen hoitaja ja kertoi juorut. Suonolan Keksmanni toimi kesällä paimenena ja talvella teki suutarintöitä. Rämsöön Reiliini oli kraatari. Syrjäsen Karoliina taas opetti pienessä pirtissään lapsia. Piippua polttavalla Ihkamäen Kallella oli niin kiire, että hän ei koskaan ehtinyt lupaamiinsa ruistalkoisiin vaan jäi pirttiinsä kiirettä pitämään.
Aivan vastaavan listan erilaisia käsityöläisammatteja voi luetella Kirkonkylästä. Oli täkkien tikkaajat Elina ja Tilda Högander, Koulu-Kreeta, suutari Salmiranta, asioitsija Vesala, kivimies Lehtonen, kirkonvartija Tallgren, nahkuri Hilden, räätäli Kuula, paakari Alfving, silittäjä-Miina ja seppä Salonen. Myös muihin kyliin kertyi joukko palkollisten ja käsityöläisten mäkitupia, mutta näiden historiaa on talletettu vain niukasti.
Nämä kaikki erilaisten ammattien harjoittajat asustivat olemattomilla tonteilla sijainneissa pienissä pirteissä ja mahtuvat sen vuoksi mäkitupalaiskäsitteen piiriin! Tilanne 1900-luvun alussa ei kuitenkaan ollut kovin vakaa. Koko ajan kasvanut sosiaalinen ja ideologinen kuilu maatilojen ja tilattomien välillä johti ennen pitkää lakkoiluun ja lopulta vuoden 1918 tapahtumiin. Parannusta tuli verkkaisesti Suomen itsenäistyttyä. Työnä tai esineinä suoritettu vuokranmaksu lakkasi viimeistään 1920-luvulla, jolloin vähintään 5 vuotta tontillaan asustaneet torpparit ja mäkitupalaiset saivat lunastaa tonttinsa omakseen. Koulutuksen lisääntyminen tasoitti tietä parempiin ammatteihin. Pidemmälle 1900-luvulle tultaessa tuskin voidaan enää puhua mäkitupalaisista.
Jonkinlaista suuntaa tulevalle antoivat ne monet mäkitupalaiset, jotka kävivät töissä orastavissa teollisuuslaitoksissa. Ylä-Narvan tien varressa asustaneet Ojalan Maija ja Niemisen Eemeli olivat Narvan Sahan ripojen käsittelijöitä. Kustaa Annalan meijerin voimanlähteenä oli Riutton Aleksi, lisäksi meijerissä oli vuosikymmenet vaihteleva määrä naistyövoimaa. Lahtisten nahkurinverstas tarjosi varsin oivan työpaikan lukuisille nahkurin sälleille. Kaupankäynnin vilkastuttua tarvittiin myyjiä.
1930-luvulla ja viimeistään toisen maailmansodan jälkeen maatilojen automatisointi ja kaupunkien kaikinpuolinen kehittyminen johti siihen, että Vesilahdesta kulki muiden Pirkanmaan maalaiskuntien tavoin yksisuuntainen ja lakkaamaton liikenne kohti Tampereen, Nokian ja Valkeakosken tehdasalueita. Edes yritteliäs siirtoväestö Karjalasta ei kyennyt luomaan riittävästi paikallista yrittäjyyttä eikä kääntämään alkaneen muutoksen suuntaa. Teollistuminen ja liike-elämän keskittyminen teki kaikista käsityöläisammateista kerta kaikkiaan tarpeettomia. Vesilahti menetti vuosina 1950-80 eli 30 vuodessa puolet väestöstään (= -3102 henkeä), mikä on ehdoton pohjalukema koko Hämeessä. Vain viljelijäväestö - turpeeseen sidottuna - jäi, minkä vuoksi kunta kuului pitkän aikaa koko maan maatalousvaltaisimpiin kuntiin. Vasta 1990-luvulla alkutuotannon osuus on pudonnut n. 20 prosenttiin.
Mäkitupalaisten ja torpparien jälkeläisistä muodostui teollisen yhteiskunnan työvoimarunko, heistä tuli suomalainen työväenluokka. Askeettisiin oloihin ja pitkiin ja rankkoihin työpäiviin tottuneet torppien ja mäkitupien lapset olivat tervetullutta työvoimaa kompuroiden kehittyville tehtaille. He tulivat uskollisesti aamuvarhaisella tehtaan portille, tekivät tunnollisesti yksitoikkoisen työnsä, tyytyivät niukkaan palkkaansa ja elivät säästäväisesti. Valtaisassa rakentamisaallossa 1950-luvulta alkaen tarvittiin monitaitoisia ja voimakkaita rakennusmiehiä - tähän pystyivät vain ne monitoimimiehet, joille maalta ei enää löytynyt rengin työtä. Naisväki tarvittiin toimistoihin, myymälöihin ja monenlaisiin palveluihin. Palkka riitti hädin tuskin kerrostalokaksion vuokraan. Mäkituvassa he eivät olisi yltäneet tähänkään. Joillakin on vielä mummon mäkitupa kesäasuntona.
Lähteitä:
