Toukari Narvan kylän luoteisosassa sijaitsee Toukarin nauhakylä. Tietä kutsuttiin ennen Toukarintieksi, karjapoluksi tai Ylikyläntieksi, mutta nykyään tien virallinen nimi on Ylä-Narvantie. Emme käytä tässä virallista nimeä, koska sanaan 'toukari' tuntuu liittyvän paljon enemmän kiinnostusta herättävää kulttuurihistoriaa. Sanan merkitys on tuntematon, mutta olisikohan toukari toukotöiden tekijä tai jokin käsityöläinen. Ulvilassa on myös Toukari-niminen paikka. Toukarin tietä ei vielä näy 1700-luvun lopulla tehdyssä Kuninkaankartastossa. Tai merkintä puuttuu. Sen sijaan Narvan kylän keskustasta lähti tie kohti Penttilää nykyisten etelään viettävien viljelysmaiden halki. Pohja näkyi ilmakuvissa vielä 1960-luvulla. Toukarintie (lisätty vihreä katkoviiva)  syntyi  ylemmäksi 1800-luvun alussa uudisasutuksen myötä.

Pietilän aitta, joka on rakennettu mahdollisesti jo varuskirjurin puustellin aikana.

Toukarinkylän varhaisempaa historiaa tutkittaessa on ensin käytävä Narvan keskustassa. Narvankylän Pietilä tunnetaan jo 1500-luvulta, jolloin tila sijaitsi Narvan alkuperäisessä kylässä Ketolan naapurina nykyisten Karholantien ja Pouruntien risteyksessä. Pietilän omistajana oli 1600-luvun lopulla Skytt-suku, minkä vuoksi taloa sanottiin myös Kyttäläksi. Vuonna 1688 Pietilästä tehtiin katselmuskirjurin virkapuustelli. Kirjureina olivat mm. Anders Svahn, Henrik ja Beniamin Weckman, Henrik Johan Callia, Johan Petter Roseling, Ander Levon, Jakob Lillievall, Daniel Lackman, Johan Allén, Kristoffer Hiertman, Johan Rikström ja Johan Långberg. Lähellä jokea sijainneesta Karholasta oli tehty kersantinpuustelli jo 1685. Jostakin syystä Pietilä siirrettiin 1700-luvun lopulla ja jo ennen isoajakoa nykyiselle paikalleen. Tie on saattanut aluksi erkaantua Penttilään johtavalta tieltä - tie sinne suuntaan on edelleen olemassa. Puustellina Pietilä olikin ilmeisesti 1900-luvulle asti. Taloa piti mm. Kalle Pietilä, jonka Miina-sisko avioitui Toivosen kanssa ja jäi taloon, minkä jälkeen taloa on pitänyt tämä suku.

Pietilän puustelli lienee kerännyt ympärilleen pienempiä mökkejä viimeistään 1800-luvulla. Toukarintien alkupäähän muuttivat ehkä jo isojaon alkuvaiheessa Narvan ydinkeskustasta Jaakkola, Roppo ja Karjainen. Liikehdintää kylän talojen sijaintien suhteen saattoi tapahtua myös Narvan markkinoiden aiheuttamien häiriöiden tai kiistojen vuoksi, mm. Pasti, Kesti ja Leiponen olivat siirtyneet kauemmaksi. Muut keskeiset tekijät Toukarinkylän kehityksen kannalta olivat käsityöläisammattien vapautuminen 1700-luvun lopulla, maatilojen vapautuminen itsenäisiksi tiloiksi ja maaseudun yleinen vaurastuminen. Tilat ja syntyvät yritykset tarvitsivat työntekijöitä ja erilaisia ammattilaisia. Väestön kasvu vauhdittui tuntuvasti 1700-luvun lopulta alkaen; aiemminhan sodat ja katovuodet olivat rasittaneet koko maata.

Toukarintien nimitys 'Karjakatu' juontaa siitä, että Narvan tiloilla oli karjaa Toukarin takametsissä ja niityillä. Karjaa kuljetettiin päivittäin edestakaisin tiellä. Kun maatalous 1900-luvun loppupuolella lakkasi tarvitsemasta työväkeä, Toukarintiellä varttuneet lapset muuttivat Tampereelle ja Nokialle.

 

Toukarintien varrella olivat suutarit Vallenius ja Sundgren. Vallenius oli pieni ja ketterä, kova tanssimaan. Sanottiinkin, että kun kävi kova tuuli, Vallenius joutui aidan rakoon. Sirén oli kivimies, Ojalan Maija ja Niemisen Eemeli olivat Narvan Sahan ripojen käsittelijöitä. Toukarintien varresta koottiin myös talkooväki raskaisiin ja pölyisiin pellavasaunoihin. Löytyi myös rakennusmiehiä, pyykkäreitä, karjakoita, keittäjiä ja aivan tavallisia renkiä ja piikoja. Saarinen ja Vuorinen pitivät rihkama- ja karkkikauppaa. He toivat tavaransa kirkonkylän Lindgreniltä (myöh. Liskamo).

 

Toukarintien vanha idylli on säilynyt hyvin, tai ehkä se on nykyään vieläkin parempi. 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen mökeistä osa on tallella - ja rakennuksia on huolella entistetty. Tiellä kulkijan silmään pistää erityisesti taidolla perustetut kukkaistutukset ja kasvimaat, kuten oikealla ja myös hieman alempana olevassa kuvassa. Runsas lehtipuusto ja vanhat männyt luovat alueelle eksotiikkaa. Aivan pieniä pirttejä lukuun ottamatta toiseen maailmansotaan asti pidettiin myös kotieläimiä; lehmiä, sikoja ja kanoja. Eläinsuojat olivat pieniä hirsirakennuksia, joista jokunen on edelleen tallella. Hämmästystä herättää myös se, että muutamat pirtit ovat kooltaan todella pieniä ja silti niissä kuuluu kasvaneen suuria lapsikatraita. Toukarintien mökit ja tontit ovat viimeisen sadan vuoden aikana vaihtaneet lukuisia kertoja omistajaansa. Valtaosalla on kuitenkin edelleen vakituiset asukkaansa. Vain osa on kesäasuntona.

 

Kun Vesilahden kotiseutumuseo joutui 1982 etsimään uutta paikkaa, luonnollinen valinta oli historiaa jo itsessään sisältävä Toukarintie. Museoalueeksi tuli entinen suojeluskunnan ampumarata-alue Vilkinaro, joka on Narvan jakokunnan omistuksessa. Sokean Ida Niemisen 7-lapsisen perheen pieni mäkitupa avattiin 2002. (kuva oikealla). Kesällä 2001 museolle tuli myös Hannes Lahtisen nahkurin koko työvälineistö. Museoalueella pidetään viiden vuoden välein  Narvan Markkinat (seur. 2005).

 

Vuosi 1918 oli kohtalokas Narvan kylälle. Kaikki talot poltettiin, minkä seurauksena kyläkuva edelleen hajosi. Toukarintien alkupäästä paloivat Jaakkola, Roppo ja Karjainen ja kauempaa Pietilä. Jaakkola siirtyi nykyiselle paikalleen yli kilometrin päähän tien alkupäästä. Ropon tytär jäi asumaan "hätäpirttiin" (Rautell) ja itse Ropon talo siirtyi Latomaahan. Myös Pietilän hätäpirtti on edelleen olemassa tien varrella uuden rakennuksen vieressä, samoin Jaakkolan. Hätäpirtit tosin eivät ole mitään kyhäelmiä, vaan kunnon rakennuksia. Vain Karjainen rakensi uudelleen likimain alkuperäisille sijoilleen ja heti alkuperäiseen muotoonsa. Nykyään pelloiltaan Jaakkolaan liitetyn Niittymaan (Murto) pienen tilan historia ei ole tiedossa.

Toukarin tien (Ylä-Narvantien) varrella on yli 20 asuttua tonttia; kaikkiaan rakennuksia lienee useita kymmeniä. Sorakasat (kuten oikealla olevassa kuvassa) osoittavat asukkaiden kiinnostusta asumisviihtyvyyden ja esteettisyyden lisäämiseksi. Narvan uusi ohitustie katkaisi Toukarintien 300 metrin päässä alkupisteestään, mikä toisaalta paransi kylänosan liikenneyhteyksiä, toisaalta toi vaarallisen tuntuisen risteyksen. Itse tie jatkuu nykyään kauas Vetikon metsä- ja suoalueille asti. Tukkirekat, marjastajat ja sienestäjät ovat tien vakituisia käyttäjiä.

 

Toukarintien viljapeltoja ja metsiä.

Toukarintien uudehkoja rakennuksia.

Lähteitä:

Alanen Timo, Kepsu Saulo (toim.): Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805, SKS,1989.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia, 1950.
Hakuni, Nopola, Kahiluoto, Poukka (toim.): Vesilahti 1346-1946.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996. Uudemman Vesilahti-tietouden perusteos.
Punkari Yrjö: Mäkitupalaiset, 2002. Kotiseutumuseon mäkituvan avajaisesitelmä.
Puro Ritva (toim.): Vesilahden seurakunnan rippikirja vuosilta 1688-1694. Vesilahden seudun sukututk. seuran julk. I, 2006.
Valkama Minna: Vesilahden torppariajan historiaa , 2000. Yleiskatsaus torppariajasta.
Valkama Minna: Torpparitietoja 1861-1879 , 2000. Luettelo Vesilahden yhden ajanjakson torpista.
Wesilahti-Seuran nauhoitearkisto ja asiakirjalähteet.

© Yrjö Punkari 2001-2006