Arkeologian, historian ja kansanrunouden tutkimusta Suomen kuninkaista

 

1000-luvun puolivälissä Suomessa lyöty hopearaha, jossa on kruunupäinen suomalaista X-tyypin miekkaa kädessään pitävä kuninkaan hahmo. Samanlaisia rahoja on maastamme löydetty useita. Rahat ovat osittain jäljitelmiä bysanttilaisista miliaresion-rahoista. Tämä kappale on Maarian Saramäestä, nykyisestä Turusta.


Suomalaisen kirjallisuuden seuran esimiehen, Kaarle Krohnin puhe 1.6.1918.

Seuran asema ja velvoitukset ajan tapahtumien keskellä. Suomen kansan vanhojen runojen kuninkaat ja ajankohtainen kuninkaanvaalikysymys.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokous on täytynyt lykätä näin myöhään, kun sen toimimiehet, joiden on tehtävä vuositilinsä, eivät kaikki ole olleet paikkakunnalla. Useamman kuukauden on Seuran näkyväinen toiminta ollut keskeytettynä. Jo ennen sitä aikaa ja vielä jälkeenpäin ovat Seuran julkaisutöitä ehkäisseet suunnattomasti kallistuneet ja vaikeutuneet painatusolot.

Seuran oma elämä, kuten niin monen yksityisen henkilön ja yrityksen, on näinä aikoina ollut syrjäseikka, kun se suuri päämäärä, jota varten Seurakin perustamisestaan saakka on työskennellyt, suomalainen Suomi, on toteutunut.

Meistä tuntuu niin kuin muinaisista Kalevalan sankareista, että vihdoin olemme saaneet haltuumme takomamme Sammon, jonka toivomme tuottavan Suomen kansalle kestettyjen taistelujen, kärsimysten ja kauhujen jälkeen pysyväistä onnen aikaa. Kuitenkin on vielä varhainen laulannaksi, aikainen ilonpidoksi; vielä portit Pohjolan näkyvät, Hiiden ukset ulvottavat. Yhä uhkailee Louhi meitä rautaisilla rakeilla, jotka turmelisivat kyntömme ja kylvömme; kamalilla kulkutaudeilla, jotka runtelisivat ruumiimme; sakealla sumulla, joka estäisi eteenpäin pyrkimystämme; laivan sivulta nousevalla Iki-Tursolla, sivullisella äkkihyökkäyksellä, joka kaataisi valtiolaivamme. Ennen kaikkea on Louhi yrittävä, oman laivansa kiinni puututtua, itse lentämään purteemme yhteistuntoa raatelevana kateuden kotkana viekoitellakseen meitä harhaiskuihin, jotka murottaisivat palasiksi saavuttamamme Sammon.

Tietäähän Kalevalakin kertoa suurimman yhteisyrityksen, Sammon takaisin anastuksen ohella verisimmästä keskenäisestä vainosta, Untamon ja Kalervon välisestä veljessodasta, jonka seurauksena oli Kullervon kovaosainen, yksistään kostolle omistettu elämä ja omakätinen kuolema. Meidän suurimpaan onneemme, Suomen itsenäisyyteen, liittyy suurin onnettomuutemme, kamala kansalaissota. Ettei tästä vainosta kasvaisi Kullervoja itselleen ja koko yhteiskunnallemme turmioksi, siihen tulee voimakkaimman ponnistuksemme ja hel1immän huolenpitomme kohdistua.

Yhteistunto kansalaisten kesken on meidän jälleen luotava ja vakaannutettava, jos mielimme säilyttää onnen Sampomme. Mitä yhteisiä perustuksia voimme löytää uudelle, eheälle rakennukselle? Yhden semmoisen tarjoo Seuran vaatimaton työ suomalaisen sivistyksen kohottamiseksi. Se on pysynyt pyhänä, niin kuin Seuran tunnuslause kuuluu, tämänkin kaikki särkeneen ajan. Seuran seinien sisäpuolella suoritettua hiljaista työtä ei ole häiritty.

Koskemattomina tallella ovat kalleimmat kansalliset aarteemme, menneitten sukupolvien koottu henkinen omaisuus. Minkä syvät kansankerrokset ovat vuosisatoja uskollisessa muistissaan säilyttäneet meidän päiviimme saakka, sen ovat meidän päiviemme syvät rivit pinnalle kohonneina tietoisesti säästäneet. Seuran kokoelmien säilymisestä on epäilemättä meidän kaikkien ilo ja kiitollisuus vilpitön.

Koko tämän ajan on voitu käsikirjoituksena valmistella Suomen kansan vanhojen runojen julkaisua, joka on ne lopullisesti varjeleva häviämisen vaaralta. Myöskin runojen tutkimusta on keskeyttämättä jatkettu. Sen valossa on Suomen muinaisen itsenäisyyden aika juuri nykyään entistä selvemmäksi kirkastunut. 

Me voimme todeta, että Suomessakin on pakanuuden lopulla ollut yhtäläinen sankarikausi kuin muissa pohjoismaissa; se on koonnut kansamme voimat yhteisiin yrityksiin yhteisten päällikköjen johdolla, jotka ovat silloisten skandinavilaisten kuninkaitten arvoisia ja nimisiä. Suomalaisten hallitsijan tuntee jo noin 600 luvulla anglosaksilainen Widsid runoelma Caelic nimellä, jota on verrattu Kalevikkoon. Kalevan linnaksi nimittivät venäläiset 1200 luvulla sitä linnamäkeä Viron pohjoisrannikolla, joka tanskalaisen valloituksen johdosta ristittiin Tallinnaksi. Kalevan poikien avulla, joiden joukkoon kuuluivat Väinämöinen ja Ilmarinen, tietää 1600 luvulla kirjaanpantu kansantarina Suomen kuninkaan valloittaneen Venäjän, minkä tarinan on arveltu tarkoittavan suomalaisten osallisuutta Venäjän vallan perustamisessa. (jatkuu  -->)

Lukuisista finnein kuninkaista kertovat islantilaiset tarinat. Näiden historiallista todistuskelpoisuutta suomalaisiin nähden on ennen epäilty, koska kuninkaitten nimet ovat skandinavilaisia, jotapaitsi nimitys finnit usein tarkoittaa lappalaisia. Mutta finnein ohella mainitaan myös kainulaiset kuninkaineen. Nimien skandinavilaisuus voi johtua osittain käännöksestä, kuten v. 874 norjalaisen lapinvoudin liittolaisena karjalaisten maahan hyökänneen kainulaiskuninkaan Faravidin, joka on oletettu Kaukomielestä ruotsinnetuksi. Taikka on pakanallisilla suomalaisilla ollut toisinaan muukalaissukuisiakin kuninkaita, joiden nimissä on voinut säilyä vieras alkuperä vielä sen jälkeen kuin he kielellisesti jo ovat kansaansa sulautuneet. Onhan useita Kalevalankin sankarinimiä selitetty skandinavilaisperäisiksi.

Selvimmät todistukset suomalaisista kuninkaista saamme omista vanhoista runoistamme. Mainitsen ainoastaan Saaren kuuluisan kuninkaan Ahdin, jonka omistamaa rikkautta kuvailee rahojen raksuttaminen ja hopeitten helkyttäminen kaksin, kolmin päivin, ja jonka hallitsemia maita voitiin verrata niin laajaan alaan, kuin hänen kutsumansa Sampsa Pellervoinen saattoi siemenillään kylvää.

Voivatko suomalaiset jälleen yhtyä oman kuninkaan ympärille, samoin kuin jo ovat kokoontuneet oman yhteisesti sovitun lipun juurelle, on läheinen tulevaisuus osoittava. Itsenäisyytemme persoonallinen edustaja ei meille merkitsisi ainoastaan maamme nykyisten rajojen turvallisempaa säilymistä läntisten ja itäisten naapurien anastuspyyteiltä, vaan mahdollisesti myös Suursuomen aatteen toteutumista. Silloin vanhan Karjalan vaakunan rinnalle, jossa karjalaisen verenpunaiselle pohjalle on kuvattuna kaksi vastatusten kohoavaa käsivartta, ruotsalaisen ritarin ja venäläisen pajarin, voitaisiin liittää uuden Karjalan maakunnan vaakuna, jossa oman heimon välisen sovun kultaisella pohjalla olisi käsi lyötynä kätehen. Tämän unelman toteutumista odottamattakin on nyt meidän kaikkien suomalaisten käsi lyötävä kätehen parahia pannaksemme sen nousevan nuorison, kasvavan kansan hyväksi, jolle meidän on jätettävä perinnöksi itsenäinen, kansallinen, sivistynyt Suomi.

Keskust. 1917-18, 1. 6. 1918, § 1 = Suomi IV:19:IV (Hamina 1921). s.67-70.

Kaarle Krohnin puhe on teoksessa:
Nivanka
Eino (toim.): Pysy Suomessa pyhänä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran esimiesten puheita 1834-1946. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 268, SKS 1961

Karolingien sotaväkeä St. Gallenin luostarin ns.
Kultaisesta psalttarista 800-luvulta. Ratsastajalla on viiri, jossa on lohikäärme. Heikki Kirkinen: Euroopan synty, Otavan suuri maailmanhistoria 7, Otava 1984, s. 102.

Childerikin (k Gregorius Toursilaisen mukaan
vuonna  482) haudasta löytynyt häränpää-riipus. Häränpäätä pidettiin merovinkien tunnuksena.

Ylhäällä keskellä "Ikuturson" kuva Euran Pappilanmäen toistaiseksi vanhimman löydetyn loistomiekan huotrasta. Tämä häränpäinen kalanpyrstöinen mielikuvituseläin, jolla näyttäisi olevan katkaravut raajoina, saattaa kuvata myös kansanrunoistamme tuttua "tuonen härkää", jolla "suu tulin palavi, kita kiukain lämpiää" (ks. Kalevanpojat -sivuston aloitussivu). Siitä voi myös hahmottaa "lohikäärmeen" eli lohenpyrstöisen käärmeen. Alunperin sen esikuva kuitenkin lienee ollut mursu, jota erilaiset, etupäässä merelliset,  mytologiset uskomukset ovat muokanneet. Se lienee myös Merovinkien hallitsijasuvun tunnus (Lehtosalo-Hilander 2000, 180-181 sekä Müller-Wille 1980, 146).

Myös Kaarle Krohnin artikkelissa "Kaleva und seine Sippe" (Kaleva ja hänen sukunsa) tulee esiin (s.20) kansanrunoutemme Kalevanpoikien yhteys pitkän ja kauniin lainehtivan tukan omanneisiin merovinkikuninkaisiin (termi yksikössä: "rex crinitus", käännetty yleensä muodossa "pitkätukkainen kuningas", joiksi merovinkihallitsijoita myös kutsuttiin.)



  Yllä olevan kuvan keskellä oleva sotilas pitää kädessään viiriä, jonka yläosassa on kaksijalkainen punainen lohikäärme. Seinävaatteessa on myös valkoinen lohikäärme (piirros alhaalla). Kuva on osa Bayeuxin seinävaatetta, jossa kuvataan Englannin Hastingsin taistelua vuonna 1066. On arveltu, että seinävaatteen teetti piispa Vilhelm Valloittajan velipuoli, piispa Odo Englannissa n. vuonna 1077. Myös Normandiaa on esitetty valmistuspaikaksi. Lähes 70 metriä pitkä seinävaate on sijainnut ja sijaitsee edelleenkin Ranskan Normandian Bayeuxissa.

  

Punainen ja valkoinen lohikäärme tarkempina piirroksissa, jotka on tehty Bayeux'n seinävaatteen perusteella 1800-luvun lopulla.

Nousiaisten kirkossa sijaitsevassa Pyhän Henrikin sarkofagissa kuvataan suomalaisia sotilaita vastaanottamassa ruotsalaisia. Keskellä olevalla suomalaisella sotilaalla on lohikäärmeviiri, joka on alakuvassa suurennettuna. Vasemmassa reunassa olevalla miehellä on yksiteräinen miekka, kalpa.

 

   

Euran Pappilanmäen toistaiseksi vanhimman löydetyn loistomiekan kullattu kahvaosa. Oikealla puolella osasuurennos rengasmiekan kahvan toiselta puolelta, johon on kuvattu kasvot - mahdollisesti Odin eli Ilmarinen.

Miekka kuuluu Salinin germaanisen eläinornamentiikan tyylin II, ja se on yksi Euroopan tuon ajan loistokkaimmista miekoista. Se on ajoitettu 600-luvulle. Helmer Salmo (1952, 459-460) käyttää Euran loistomiekkojen edesmenneistä kantajista nimitystä "talonpoikaiskuninkaat". 

Kuva: HY Arkeologian oppiaine, KM 2881




Kirjallisuutta:

 

Osassa lähteitä on linkki, jolla voit ladata PDF-muotoisen lähteen koneellesi.

 

Blomstedt Kaarlo: Anian David. Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon WSOY, Porvoo - Helsinki 1952.

Blomstedt Kaarlo: Davidin kapina v. 1438. Historiallinen Aikakauskirja, 1937.

Edgren Torsten: Den förhistoriska tiden, Finlands historia I, Schidts 1992.

Fontell A.G.: Om "Svenska och Finska" rätten". Helsingfors 1883.

Hackman Alfred: Suomen rengasmiekat. Suomen Museo, 1928.

Jaakkola Jalmari: Suomen oikeus, jus finnonicum. Historiallinen Aikakauskirja 1940.

Klami Hannu Tapani: Jus finnonicum. Ruotsalaisen maakuntaoikeuden omaksumisesta Suomessa. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja. A-sarja n:o 154. 1981.

Krohn Kaarle: Kaleva und seine Sippe.  Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja XXX, 1918.

Krohn Kaarle: Kalevalan kertomarunojen opas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 192. osa, Helsinki 1932.

Krohn Kaarle: Kalevalan Kysymyksiä: Opas Suomen Kansan Vanhojen Runojen Tilaajille Ja Käyttäjille Ynnä Suomalaisen Kansanrunouden Opiskelijoille Ja Harrastajille, Osat I ja II. Suomalais-ugrilainen Seura, 1918. Uusintapainos: BiblioBazaar, 2009.
Osa I: Esipuhe sekä sivut 192-256.
Osa II: https://archive.org/details/kalevalankysymyk00krohuoft

Kuusi Matti: Saarelaisepiikka, Suomen kirjallisuus I, Kirjoittamaton kirjallisuus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1963, ss.236-250.

Laurila Vihtori: Suomen saari ja muinaisrunon saari. Kalevalaseuran vuosikirja 44. Helsinki 1964.

Lehtosalo-HilanderPirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin. Euran esihistoria. Euran kunta 2000.

Leppäaho Jorma: Suomen esihistoria, Keskinen rautakausi. Teoksessa "Suomen historian käsikirja, Toimittanut Arvi Korhonen, Edellinen osa, Porvoo ja Helsinki 1949.

Linna Martti: Onko kuningastaruilla historiallista pohjaa? Radioesitelmä 27.7.1988. Ylen arkistossa sivulla http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/04/26/tarut-kertovat-suomen-muinaiskuninkaista

Moilanen Mikko: Marks of Fire, Value and Faith. Swords with ferrous inlays in Finland during the late iron age. Turku, 2015.

Müller-Wille Michael: Kungliga och furstliga gravar under merovingertiden i Central- och Västeuropa. Teoksessa: Vendeltid, Redaktör Ann Sandwall, Statens Historiska Museum 1980.

Pirinen Kauko: Koukkuverotuksen alkuperä. Teoksessa: Linna Martti (toim.): Muinaisrunot ja todellisuus, Gummerus, 1987.

Saksa Aleksandr: Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja kehitys. Studia Carelica Humanistica 11. Joensuu 1998.

Salmo Helmer: Satakunnan historia II, rautakausi, 1952.

Talvio Tuukka: Suomen viikinki- ja ristiretkiajan rahalöydöt. Teoksessa: Linna Martti (toim.): Muinaisrunot ja todellisuus, Gummerus, 1987.

Vinycomb John: Fictitious & symbolic creatures in art with special reference to their use in British heraldry. Chapman & Hall, 1906.

Voionmaa Väinö: Maamarkka - talonpoikaismarkka - Tanskan markka. Historiallisia tutkimuksia J.R. Danielson-Kalmarin täyttäessä 60 vuotta, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

Voionmaa Väinö: Kansallinen raha- ja mittajärjestelmä Suomessa varhaisemmalla keskiajalla. Suomen Museo XXI, 1914. 

 

Takaisin

 

Euran Pappilanmäen nuorin toistaiseksi löydetty loistomiekka. Hopeakahvainen miekka on oman aikansa loistokkaimpia koko Euroopassa. Torsten Edgrenin (Edgren 1992, 258.) mukaan se on noin vuodelta 1250 jKr. Näin myös Jorma Leppäaho (1949, 94): "Eritoten tyylillisistä seikoista päätellen tämä Euran Pappilanmäestä löydetty miekka ei voi olla paljoakaan 1200-luvun puoliväliä vanhempi.". Katso myös Aleksandr Saksa (1998, 32-33).

Edgren käyttää Euran Pappilanmäkeen haudatuista miekankantajista nimitystä "Pappilanmäen dynastia". Kullatun ja hopeisen kahvan omaavien miekkojen lisäksi Euran Pappilanmäestä on löydetty muun arvokkaan materiaalin muassa kuusi rautaisin säiläkirjoituksin varustettua miekkaa (Moilanen 2015), siis toistaiseksi yhteensä kahdeksan poikkeuksellisin arvokasta miekkaa, eikä mäkeä ole vielä kokonaan kaivettu.

Kuva teoksesta Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander: Kalastajista kauppanaisiin. Euran Esihistoria. Euran kunta 2000.
 





Suomalaisten tunnuksena Pyhän Henrikin sargofagissa kuvattu kaksijalkainen lohikäärme, englanninkieliseltä nimeltään Wyvern, oli myös varhaiskeskiaikaisen Wessexin kuningaskunnan tunnus (kuva yllä). Kaksijalkaista lohikäärmettä on nimitetty ranskan, saksan, venäjän, espanjan ja italian kielissä heraldiseksi lohikäärmeeksi. Walesinkielinen wyvern, jota käytetään englannissa, tarkoittaa alunperin matoa.

Wessexin kuningaskunta kasvoi myöhemmin käsittämään koko Englannin ja se on siten koko brittiläisen imperiumin alkujuuri.
(Wessex < Westseaxe eli läntiset saksit)


Kuningas Arthurin vaakuna myöhäiskeskiajan ranskalaisessa heraldiikassa. Kilvessä on 13 kruunua, kilvenkannattajina kaksi koiraa, kilven kypärä on kruunattu ja siitä roikkuu kuninkaallinen kärpännahkaviitta. Kypärän yläpuolella lohikäärmeen pää. Sana pendragon eli lohikäärmeen pää tulee Walesissa puhutun kymrin kielen sanoista pen (pää) ja draig (lohikäärme).

Kuvalähde: Lacy Norris J., Ashe Geoffrey, Mancoff Debra N.:
The Arthurian Handbook. Garald Publishing Inc, 1997.
Piirros: Helmut Nickel

Katso myös:

   Ikuturson levikki
  
Kalevanpojat