Linnamaa
ja Turuntiet

Turku on ollut tärkeä kaupunki vesilahtelaisille 1300-luvulta lähtien. Yhteydenpidosta vastasivat aluksi papit, tuomarit ja Laukon Kurjet. Myöhemmin varsin monilla vesilahtelaisilla oli Turussa omat vakioporvarinsa eli kauppakumppaninsa. Turku oli lähin "oikea" kaupunki - Tamperehan alkoi näyttää kaupungilta vasta 1800-luvulla. Vanhimmat Turuntiet tai oikeastaan polut syntyivät varmasti jo 1300-luvun lopulla. Muistitietojen mukaan Etelään ja länteen Narvan alueelta kuljettiin Lemmetynpolkua, joka lienee alueen poluista kuuluisin. Kesällä käytettiin kuivia kankaita pitkin kulkevaa reittiä, talvella Narvanjokea pitkin Latomaan kautta Punkalaitumen suuntaan kulkenutta talvitietä. 

Hurskasvuoren eteläpäästä lähti ennen vuotta 1800 kaksi tietä etelään päin; pienempi nykyisen Toivolan tiehaaran kohdalta ja suurempi vuoren länsipäästä, levähdysalueen kohdalta (eteläosiltaan jo hävinnyt). Tiet yhtyivät Vikmanin pohjoispuolella, mutta siitä tie ei näytä enää jatkuneen pitkällekään, vain hieman Hakahuhdan suuntaan ja polkuna kohti Pöyhölän Jutilaa. Tie ei siis jatkunut enää ainakaan Krääkkiöön päin.

Toivolan-Linnamaan alue 1780-luvulla. Kartan suhteet eivät ole aivan todenmukaisia. 1860-luvulla tehty nykyinen tie on lisätty punaisilla täplillä alkaen Toivolan tiehaarasta. Kuvan vasemmassa alanurkassa on Havatoja. Kuvan keskeltä oikealle on Ansunkorpi ja Hakahuhta, hiukan alempana oikealla Toivolankulman Ahvenisto ja Koivistalhon tie.

Toivolan tiehaaran ympäristö on ollut asuttua jo keskiajalla. Alue on toiminut rajavyöhykkeenä Narvan, Pöyhölän, Toivolan ja Kostialan kylille. Hurskasvuoren eli Urkasvuoren etelärinteellä olleen pirtin nimenäkin oli Rajala (Rajalan Taavetti). Toivolan tiehaarasta tie lähtee kohti Linnamaata. Ensimmäinen kummajainen on ikivanha mänty, jonka eräs haastateltava vuonna 1979 kertoi olleen samanlainen jo vuonna 1900.

    

Vanha mänty - "Ärölän mänty" - voi olla iältään jopa 200 vuotta vanha tai jopa enemmänkin. Oksatkin ovat hyvin paksuja, joskin osa niistä on kuivunut ja katkennut. Männyn ohitse kaakkoon päin, kohti vanhaa Toivolan kylää on kulkenut kauan sitten tie, jonka uoma kuitenkin peittyi pellon alle 1970-luvulla. Mänty on toiminut ainakin yli 100 vuotta maanmerkkinä kulkijoille. Se toimi aikoinaan myös toisena portinpylväänä, mistä on edelleenkin nähtävissä veistetty alue rungossa sekä veräjän kiinnitysrauta. Viime vuosina mänty on jo osoittanut lieviä vanhenemisen oireita.

Vanhan männyn länsipuolella on muinoin ollut Tanni -niminen talo, jonka asukkailla ei kuitenkaan ole tiettävästi mitään yhteyksiä nykyisiin Tanneihin. Tannin malmiporttisen talon sanotaan olleen varakas. Isäntä ja poika olivat olleet kerran seitsemällä valkoisella hevosella joulukirkossa. Poika kysyi matkalla isältään, että "Isä, tuleeko meitistä koskaan köyhiä?". Isä vastasi vain, että ”Mikäs juurtuneen pajun hävittää”. Kun he tulivat kotiin, oli talo navettoineen palanut! Kukko oli kaatanut navettapiian kynttilän olkien päälle. Niin hävisi Tannin talo mäeltään - ja siirtyi mahdollisesti nykyiselle paikalleen.

Aikoinaan Äröläänkin kuuluneella mäellä on sijainnut useita asuntoja. Narvan Juho Roppo osti mäen ja ympäröivät maat joskus 1900-luvun taitteessa. Juhon poika Arvo Roppo (s. 1889) perheineen piti tilaa Havulinna -nimisenä lähelle 1930-lukua. Silloin Havulinna siirrettiin Toivolankulman Mikkolan kohdalle. Roppo-nimi muuttui 1960-luvulla talon mukaan Havulinnaksi. 

Lähempänä vanhaa mäntyä on 1800-luvun lopulla sijainnut Kalle Lindroosin paja. Paja kuitenkin on siirtynyt Linnamaahan viimeistään 1900-luvun alussa.

Hieman Havulinnan (nyk. Havukallio) länsipuolella on sijainnut 1900-luvun alussa vielä Kalle Koskisen pieni töröpirtti. Myöhemmin Kalle asui perheensä kanssa Ihkamäessä, jossa pirtti on edelleen olemassa. Ihkamäkeen siirrettiin myös Karlssonin rakennus kesäasuntona toimivan Jalosen rakennuksen kohdalta (Havulinnan mäen länsiosasta).

Vesilahteen suunniteltiin 1910-luvuilla kivikirkkoa huonoon kuntoon käyneen puukirkon sijalle (HHH 250). 1920-luvulla ehdolla oli tiilikirkkokin. Narvan opettaja Nopolan kerrotaan maininneen vielä 1940-luvulla Lauri Poukalle, että kivikirkon paikaksi oli suunniteltu juuri Havulinnan mäkeä. Suunnitelmat kuitenkin raukesivat, kun maaltapako alkoi.

Sukka-Maijan mutkan eteläpuolella vanha tie kulki kuvan oikean puolen metsikön paikalla. Tien oikaisu nousi korkealle penkereelle, mutta se aikaa myöten alkoi vajota. Syksyllä 2011 tulivat tiemiehet täyttämään syntyneen montun.

Kukaan ei muista koska vanhan männyn eteläpuolella, aivan maantien vieressä oleva pieni punainen pirtti on rakennettu, mahdollisesti viimeistään 1900-luvun alussa. Alkuaikoina pirtissä joka tapauksessa asui saarnaaja Adolf Selinin perhe (myöhemmin Sointuja), sitten Otto ja Maija Virtanen (mm. sukkia kutoen ja siitä mutkalle nimi ’Sukka-Maijan mutka’). Pirttiä kiertävä mutka oli alkujaan varsin kiperä ja onnettomuusaltis, mutta tienparannuksen yhteydessä se oikeni melkoisesti. Virtasten jälkeen pirtissä on ollut useita asukkaita.

Vikman, takana Ihkamäki. Nyt suuret puut ovat jo poissa.

 

 

Pieni punainen paja, jossa seppä Mauno Vikman takoi rautoja ja kengitti vesilahtelaisten hevosia.

Ihkamäki, joka sijaitsee Vikmanin itäpuolella, tunnetaan ainakin Ihkamäen Kallesta, jolla oli aina niin kiire, ettei ehtinyt minnekään. Kun talolliset kyselivät häntä rukiin leikkuuseen, hän lupasi kaikille - eikä mennyt mihinkään. Nälkävuosina Kalle heitti kiekkoa limpulla!

Ihkamäen peltotilkun pohjoispuolella ovat edelleen Koskisen (kuva oikealla) ja Karlssonin pirtit. Koskisen pirtti oli alunperin Poukan perunakellarin katto ja sitten Riutton Aleksin pirtti. Ihkamäen kautta kulkevaa kärrytietä käytettiin ennen myös oikotienä Toivolankulmalle. Tie oli tarpeen etenkin silloin, kun Puskan suon ylittävä tie oli tulvien vuoksi veden alla. Ihkamäessä on myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia ja varsin hyvin säilyneitä linnoitteita (satoja metrejä juoksuhautaa, kuularuiskupesäkkeitä ja korsun paikkoja). Linnoitteita on myös Havulinnan mäellä ja Hurskasvuoressa. Seutu on siis ollut sotilaallisestikin merkittävää aluetta 1900-luvun alussa.

Toivolan-Linnamaan alue nykyisessä kartassa. 1780-luvun karttaan nähden peltoja on raivattu lisää,
joskin metsien keskellä olleet korvet ovat metsittyneet uudelleen.

Maantien varressa hieman etelämpänä sijaitsee Sirénien huvila, jota aikoinaan kutsuttiin Päivöläksi. Rakennuksessa asui aluksi mm. Lindellin perhe. Maria Tanni (August Tannin leski) osti Päivölän sen jälkeen kun Tannin talo oli vuonna 1918 poltettu. Päivölästä tuli myös Marian pojan, kuuluisan tohtori Lauri Tannin koti.

Sirénin kohdalta alkaa vanha tie kohti Hakahuhtaa. Tie parannettiin 1978-83 reilun parin kilometrin mittaiseksi metsäautotieksi, ja sen jälkeen Hakahuhdasta tulikin marjastajien, sienestäjien ja liikunnanharrastajien suosima alue. Hakahuhdan jyrkän vuorenrinteen alla on edelleen hahmollaan Hakahuhdan torppa, jossa viimeksi asuivat Hietalat. Vuonna 1827 Hakahuhdan torpassa asui Korpiniemen Villin talon torppari Matts Davidsson, mutta sitä ei tiedetä, oliko rakennus nykyisellä paikallaan. Vuoren päällä on nykyaikaan kuuluva puhelinmasto.

Jos kuljetaan vielä hieman etelään päin, saavutaan Ansunkorpeen, joka lienee ollut Anshelm Ärölän raivaama peltotilkku. 1900-luvun alussa pellolle rakennettiin suojeluskunnan ampumarata, jota ei kuitenkaan toisen maailmansodan jälkeen enää käytetty. Heinosenkorvesta, äkkijyrkästä Suomalaistenvuoresta ja kivisestä Ketunkellarista ei ole löytynyt tarkempia tietoja.

Vikmanin ja Sirénin kohdalta tie laskee alaspäin kunnes alkaa pitkä ja jyrkkä Rynkiäisten mäki (Tannin mäki). Mäen päällä sijaitsee Narvan Tannin talo. Tanni oli ainakin vuodesta 1540 lähtien Narvan keskustasta, mutta talo on siirtynyt kauemmaksi jo ennen isojakoa, ehkä joskus 1700-luvun puolivälissä ja oletettavasti silloin juuri Havulinnan mäelle. Suku Tannilla on vaihtunut vuonna 1849, jolloin isäntä tuli taloon Palhon Knaapilta. Tannin torpat sijaitsivat Krääkkiön suunnassa. Alla kuva Tannin nykyisestä päärakennuksesta.

Vielä 1950-luvulla etelään päin menevät kuorma-autot pysähtyivät poikkeuksetta Rynkiäisten mäen alla ja asettivat ykkösvaihteen päälle ja jurnuttivat ahdetta pitkän tovin. 1980-luvun alussa vaarallinen ahde madallettiin samalla kun tasattiin etelämpänä olevat jyrkät mäennyppylät, ja vuonna 1983 tie Halkivahaan sai kestopäällysteen.

Muuan Tannin lounaispuolella olleista suurehkoista kallioista (Korvon aluetta) on louhittu jo lähes kokonaan kivimurskeeksi maanteihin (kuva yllä).

 


Talotkaan eivät kestä ikuisesti, jos ne joutuvat hylätyiksi, kuten vasemmalla oleva rakennus vastapäätä Tannia. Aikoinaan rakennuksessa asuivat Nestori ja Hilma Laakso ja sen jälkeen suutari Laine, joka korjaili kyläläisten kenkiä vielä 1950-luvun lopulla.

Pirtti ei ole ollut tässä koko ikäänsä, vaan sen rakensi joskus 1900-luvun alussa Nestori Laakso Lamminpohjaan, Viraantien varteen Haapasen ja nykyisen Lamminpohjan talon välimaille. Sieltä  rakennus siirrettiin jossakin vaiheessa - ehkä jo ennen II maailmansotaa - nykyiselle paikalleen Tannin mäen yläosaan. Rakennusten siirtely paikoista toisiin oli ennen hyvin yleistä ja yksinkertaista. Hirret numeroitiin, pirtti purettiin, siirrettiin hevosella toiseen paikka ja koottiin uudelleen numeroinnin perusteella.

Halkivahan tien rakentaminen

Kun torppariasutus tihentyi Linnamaassa, Krääkkiössä ja Halkivahassa, kävi selväksi, että tähän suuntaan olisi saatava kunnon tie. Myös maataloustuotteiden myyntimatkat Tampereelle olivat lisääntyneet. Vanha Lemmetynpolku, josta tarkemmin jäljempänä, oli liian vaatimaton tieksi. Latomaantie oli alkuosiltaan hyvää, mutta tie meni väärään suuntaan ja loppui kesken. Piti siis saada suorempi ja kuivempi tie. Väestön yleisestä kasvusta seurasi maattoman väestönosan suureneminen. Työtä vaille jääneillekin piti saada leipää! Vesilahden kunnallishallinnon ensimmäisiä tehtäviä oli hätäaputöiden löytäminen 1860-luvun nälkävuosina. Oivallinen kohde oli tie Toivolan tiehaarasta Halkivahaan.

19.5.1868 Tampereen Sanomissa julkaistiin 7.5. kirjoitettu artikkeli, joka käsitteli Vesilahden Pappilan paloa, höyrylaiva Elias Lönnrotia sekä Halkivahan juuri valmistunutta tietä. "Tosiaankin on tämä apu suuresti kiitettäwä; ensin sentähden että kulkunsa wuoksi kurjuutta kärsineet Halkiwahalaiset, tie walmiiksi saatuna, tulevat ikänä kuin synkästä metsän korwesta pitäjän aukeelle autetuiksi; mutta erittäin tällä ajalla on se paljon suuremmasta arwosta, että niin moni kuoloon nääntywäisillänsä olewa tulee eineellä eloon autetuksi." Edellisenä pyhänä oli haudattu polttotaudin 30 uhria!

Syksyllä 29.9.1868 saman lehden nimimerkki O.K.E. kirjoitti: "Uuden maantienteko lienee kai jo loppunut. Siinä useoita henkilöitä oli työssä, ja siitä awusta elinainetta saiwat, mutta nyt kulkee monikin niistä työntekijöistä warsin laiskana ja tekewät pimeillä öillä monenkaltaista pahaa, warkautta y.m. Apu, joka tänäkin wuonna saatiin waltionwarastosta maantientekoon, tekee 1,500 markkaa rahaa ja 150 mattoa rukiinjauhoja."

Halkivahantietä tehtiin jauhopalkalla, ja palkan maksoi kymmenille tientekijöille kruununvouti Ernst Bergius. Työ tehtiin käsivoimin osittain soiseen maastoon; kivet rikottiin polttamalla ja kastelemalla. Hevonen luonnollisesti oli mukana. Suunnitelmaa tientekoon tuskin oli.

Kerrotaan myös, että Lumppu-Jussi -niminen mies pyysi kovalla kiireellä jauhopalkkaansa sillä perusteella, että kuolisi, ellei pian saisi ruokaa. Lumppu-Jussi ei jauhojansa heti saanut, ja niin hän kuoli Särkijärvien välissä olevaan ahteeseen, jota sittemmin nimitettiin Lumppu-Jussin ahteeksi. Nälän seurauksena levisi myös tappava lavantautiepidemia, minkä vuoksi Krääkkiön Komulla ei ehditty tekemään ruumisarkkuja siihen tahtiin kun tiemiehiä kuoli.

Tärkeä tie oli pitkään huonossa kunnossa. Parannukset alkoivat vähitellen vuonna 1909, jolloin tietä suunniteltiin parannettavaksi Punkalaitumen Talalan kylästä Liittolan kylään. Liittolan kylän väestö halusi tien kuitenkin Vesilahden Halkivahan rajalle asti. Sen vuoksi tienteko ojituksineen ja sorituksineen ositettiin talollisille. Vuonna 1921 tie lienee ollut jo välttävässä kunnossa mutta vaati yhä paljon työtä talollisilta. Niinpä Punkalaitumen ja Vesilahden kunnat oletettavasti isäntien aloitteesta esittivät, että yli 30 kilometrin mittainen tie Vesilahdesta Punkalaitumelle määritettäisiin yleiseksi tieksi ja otettaisiin valtion hoitoon. (Maaseudun Sanomat 17.9.1921)

Tie Halkivahasta Narvaan oli yhä vain kapea, mäkinen ja huonossa kunnossa. Mm. vuonna 1924 Aamulehdessä valitettiin tien kehnosta kunnosta (AL 23.8.1924). Niinpä useissa sanomalehdissä kerrottiin huhtikuussa 1928, että Vesilahden kunnanvaltuusto on päättänyt ryhtyä toimenpiteisiin, jotta saataisiin parempi tie Punkalaitumen ja Vesilahden Narvan välille. Ehdotettiin, että rakennettaisiin uusi 15 kilometrin mittainen leveämpi tie Halkivahasta Narvaan. Se kulkisi Kivilahden ja Latomaan kautta tasaisia maita pitkin. (TS 1.4.1928, AL 3.4.-28, 1.4.US 7.4.-28) Tätä suunnitelmaa vastustettiin jyrkästi, joten esitys ei toteutunut. Sen sijaan valtioneuvosto julisti lokakuussa 1929 Halkivahan tien vihdoin maantieksi ja kehotti nyt TVH:ta kunnostamaan tie määräysten mukaiseksi maantieksi (. AL 12.4.-28, AL ja TS 16.2.1929; KL 26.10.1929).

Ennen Halkivahantietä Toivolan ja Krääkkiön välillä oli vain kivikkoinen Särkijärven polku. Kartta 1851.

Kun Halkivahantie valmistui 1868, se merkittiin 1878 Pirkkalan kihlakunnan karttaan. Kun vertaa vuoden 1851 karttaan, tielinja kulkee melko pitkään vanhan Särkijärven polun päällä. Toivolasta Eskolankulmalle tien linja on kuitenkin sama kuin vanhan Lemmetynpolun. Sieltä jatketaan etelään peltotilkkujen kautta. Linnamaantien kohdalta lähdetään nykyistä linjaa kohti Särkijärviä, mutta näiden jälkeen on joitakin tuntemattomia mutkia. Inhajärvien jälkeen kuljetaan Rekolantietä edeltänyttä polkua Ruokojärven itäpuolta kohti Krääkkiötä. Nykyisen linjauksensa tie sai jo 1900-luvun alussa. Mäkiä madallettiin ja tie asfaltoitiin 1980-luvulla.

Linnamaaksi kutsuttu alue alkaa oikeastaan vasta Ajostenvuoren eteläpuolelta. Vuoren länsipuolella on paikka, jota nimitetään Kooninkiksi. Paikalta on edelleen löydettävissä raunioita. Jutilalle kuulunut torppa tunnetaan jo vuodelta 1818, jolloin sitä piti Elias Johansson Palin. 1892 torppaan tuli vävyksi Juha Leppäkorpi, myöh. Kooninki. (vmo Eriikka Maria). Etelämpää tuleva puro virtaa näillä main keväisin melkoisena koskena, ja muistitiedon mukaan koskessa onkin ollut pieni mylly, Kooninkin mylly. Puro tulee Lemmettyjärvestä (Havatoja), Rahkakorvesta, Särkijärvistä, Ahvenjärvestä, Alttarisuolta ja Suonpäänkulmalta. Puro yhdistyy Pöyhölässä Narvanjokeen.

Suonsivun (Pälvä, aik. Otto Lindroos) ja Hietalan (Linnamaa, Lindroos, Laajaniemi) väliin jää Lehtisalo ja muutamia idyllisiä asumuksia. Toivolan tiehaarasta tulleen Kalle Lindroosin pajakin oli tässä ryhmässä (nyk. Sorva). Tien kaakkoispuolella tai mahdollisesti seppä-Lindroosin kohdalla oli aikoinaan Koivuporras (kartoissa Koivula ja Koivurinne), jota asustivat mm. Nestori ja Kalle Järvinen (aik. Järvensivu). Kallen vaimo oli seppä Lindroosin sisar. Kallen pojat taas tienasivat muutamia pennejä aukomalla veräjiä Halkivahasta tulijoille. Kallesta lisää jäljempänä.

Osa Linnamaan pienemmistä asunnoista on jäänyt vain kesäasuntokäyttöön, osa on kunnostettu ympärivuotiseen asumiseen. Jokunen pirteistä on hävinnyt tai häviämässä. Tässä asunto, jossa Sulo Lamminen aikoinaan asusti.

Linnamaan peltoaukeat näkyvät selvästi jo 1700-luvun lopulla tehdyissä kartoissa. Torppariluetteloidenkin mukaan asutus näyttää levinneen tänne viimeistään 1800-luvun alussa. Torppariasutukselle riittivät polut, kärrytiet ja talvitiet, mutta vasta uusi, 1860-luvulla rakennettu tie avasi leveämmän portin Linnamaan suuntaan. Vaikka asuntojen määrä kasvoi, suurta kylää Linnamaasta ei kuitenkaan tullut. Vasemmalla olevan kuvan rakennus kuului pitkään Mikko Aaltosen perheelle, nykyään sitä asuttavat Suonsivut.

Linnamaahan yhteydessä olevat Eskolankulma (Mäenpäänkulma) ja Suonpäänkulma (Tuulensuon alue), jotka näyttävät olevan melkoisen eristyneitä alueita, herättävät kysymyksiä alueiden asutushistoriasta. Ainoa tie Eskolankulmalle menee Kooningin ja Jutilan välistä. Aiheeseen palataan toisaalla. Alueen maat ovat nykyisin suurempien tilojen viljelyksessä.

Mikä lopultakin on Linnamaa?

Onko koko alue saanut nimensä Linnamaan torpasta vai torppa nimensä alueesta? Kansa on arvellut Linnamaa-nimen syntyneen monien linnan näköisten kallioiden vuoksi. Mitään oikeaa linnavuorta ei kukaan ole löytänyt - ainakaan toistaiseksi. Linnamaassa kulkiessa törmää tuon tuostakin Linnamaan asuntoon. Onko  siis Linnamaa -nimisiä asumuksia alueella ollut useitakin? Kyllä, ja tämä viittaisi siihen, että alueen nimi on ollut Linnamaa ja eri maarekisterikylien talojen torppien nimiksi tuli aina vain Linnamaa.

1. Narvasta tultaessa tien varren ensimmäinen Linnamaa (nyk. Hietala) on Kostialan Kipparin vanha torppa ja tunnetaan jo vuodelta 1813, jolloin siinä asui Josef Michelsson. Torpan mainitaan olleen myös yhteinen Yli-Kostialan kanssa. (VH 217) 1870-luvulla torppaa piti Josef Linnamaa. Paikkaa nimitetään myös Laajaniemeksi edellisen isännän Kalle Laajaniemen mukaan. Kalle oli kuitenkin suomentanut aikaisemman Lindroos -sukunimensä Laajaniemeksi. Tämä suku oli hankkinut torpan vuonna 1903. Joissakin vanhoissa kartoissa tämä paikka on nimetty Lindroosiksi. Nykyisen tilan navetan kattoon on kattotiilillä kirjoitettu rakennusvuosi eli vuosi 1965.
2. Muutamia satoja metrejä etelään päin on Saarela -niminen tontti, jota myös on nimitetty Linnamaaksi. Tontti on lohkottu puoliksi seuraavaksi tulevasta vanhasta Linnamaasta, joten nimitys on luonteva. Saarelan osti Johannes Ojala, ja tämän veli ja sisar (Vihtori ja Alma) tien toiselta puolelta nykyisen Sorvan. Ojala-nimi esiintyy myös kartoissa. Paikasta käytetään myös Mäkelä -nimeä vuoden 1942 jälkeen, jolloin Suonolan kauppiaan Frans Laakson veli Kalle Laakso osti tilan, ja tällä suvulla tontti on edelleenkin. Vanha pitkä päärakennus hajotettiin 1990-luvulla ja tilalle tuli kesäasunto saunoineen.

3. Aivan tien vieressä on Linnamaan alueen vanhimpiin rakennuksiin kuuluva Vanha Linnamaa. Se on Narvan Pourun vanha torppa ainakin vuodesta 1818 lähtien, ja silloin siinä asusti Matts Michelsson. Matts Linnamaa taas tunnetaan torpparina 1870-luvulla. Vuonna 1880 Linnamaan osti Fredrik Matinpoika Urjalan Matkun Kultarannasta. Fredrik oli syntynyt 13.5.1861 ja siirtynyt 17-vuotiaana 1878 Matkun Ketolan torppaan, seuraavana vuonna Menosten Hernevuoreen, sieltä Köllin torppaan ja 1880 Vesilahteen. Torpparina Fredrik otti sukunimekseen Linnamaa ja häntä kutsuttiin yleisesti vain Linnamaan Veetuksi.

Veetu oli erittäin sanavalmis ja huumorintajuinen mies ja jätti sanallisilla kepposillaan juttuja laajalle alueelle ja moniin julkaisuihin, mm. Wesilahti veistelee I-II -kirjoihin. Veetun erityispiirteenä oli myös urjalalainen alamurre, jossa R-kirjain oli korvattu L-kirjaimella ("...viis viilensalan malkan seteliä"). Veetulla oli 6 lasta, jotka kaikki ottivat sukunimekseen Lamminen. August jäi pitämään taloa ja Sulo perheineen asui Lindroosin naapurissa.

Linnamaan torppa oli kooltaan varsin suuri ja suotuisa viljelyksille ja karjanhoidolle. Hildur Pouru-Raitio (s. 1891) muisti vielä 1982 Linnamaan suuren torpan ja sen myynnin. Tauno Lamminen muistaa, että talossa oli kaksi suurta riihtä, joiden välissä oli luhti. Kun toista puitiin, toinen oli kuivumassa. Vanha Linnamaa on edelleen sukunsa hallussa.


4.
Vielä hieman etelämpää lähtee n. puolen kilometrin mittainen tie Uuteen Linnamaahan, joka taas on lohkottu 1917 Korpiniemen Villin tilasta. Tilan osti Otto, joka käytti sukunimeä Uusi-Linnamaa. Hieman myöhemmin Otto muutti sukunimensä pelkäksi Linnamaaksi - kun Linnamaa ei enää ollut "uusi". Maatilan nykyinen, luottamustehtävistäänkin tunnettu omistajasuku käyttää nykyään ainoana Linnamaa-sukunimeä.

Vanhassa Linnamaassa oli aikanaan kaksi aittaa - olihan riihiäkin 2 - rinnakkain maantien itäpuolella. Vähitellen aitat joutuivat eroon toisistaan. Vasemmanpuoleinen siirrettiin ensin Linnamaan toisen puoliskon, Laakson aitaksi. Ainakin toinen aitoista on yli 200 vuotta vanha, ehkä jo 1700-luvulta. Toinenkaan ei näytä kovin uudelta. Kun Vesilahden kotiseutumuseon pihapiiriin etsittiin edustavia aittoja, sinne saatiin ensin Laaksolla ollut aitta ja myöhemmin myös toinen Vanhan Linnamaan aitoista. Ja niin aitat ovat jälleen rinnakkain - Vilkinaron museoalueella n. 3 kilometrin päässä alkuperäisestä paikastaan (kuva oikealla). Katot on uusittu, jotta vesi ei tekisi tuhojaan.

Tyyliltään aitat ovat hieman erilaisia eikä niiden varsinaista alkuperää voine enää selvittää. Ennenhän oli tapana aittoja siirrellä.


Varsin vanhalta näyttävä aitta on myös Lehtosen pihassa. Asunnon osti 1950-luvulla Kalle Heinonen.

Vainiomäki on tiettävästi siirretty joskus Pöyhölästä Hietalaa vastapäätä. Puut tukkivat jo sen portaat. Kuva vuodelta 1990.

 

Vanhan Linnamaan kohdalta lähtee tie kohti Lemmettyjärveä. Tien alkupäässä sijaitsi aikoinaan Esa Kipparin asunto, joka lienee ollut Jokioisten Rassan Mäkelä -niminen torppa. Puolen kilometrin päässä on Narvasta uusjaossa siirretty Yli-Kesti (Silén). Tie jatkuu vielä vajaan kilometrin Jokioisten Jaanun Lemmetty-nimiselle torpalle. Sinne muutti torppariksi Koivuportaasta Venäjän armeijan alikersanttinakin toiminut Kalle Järvinen (kuva oikealla).

Kalle teki poikiensa Laurin ja Matin kanssa taksvärkkiä Jokioisten Jaanulle ja viljeli pientä peltotilkkua, joka nykyään on jälleen metsää. Lemmetyn luoteispuolella on Paimen-Taavetin niitty, mutta se tuskin enää oli Kalle Järvisen viljelyksessä. Lisäansioita hankittiin mm. saavien, tiinujen ja reen jalaksien valmistuksesta. Kallen poika Matti tunnettiin myöhemmin kunnanvaltuutettuna ja taitavana sementtimiehenä.

Lemmetyn torppa tuli vielä kerran varsin kuuluisaksi 1980-luvulla, jolloin Helsingin sanomien toimittaja risti paikan Paradiisiksi ja kirjoitteli siellä lähiympäristöön liittyviä pakinoita ("Kirjeitä Paradiisista").

Suoraselkäinen Kalle Järvinen Lemmetyllä. Kuva 1950-luvulta. Kalle oli vanhan sotaväen aliupseeri ja käynyt kolmivuotisen armeijan, jossa oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Näistä ansioistaan Kalle oli päässyt metsätyönjohtajaksi ja toimi mm. Narvan Sahalla. (Yrjö Pallas) Lemmetyntien pohjoispuolella on korkeita kivisiä vuoria, mm. Lähdevuori, Kipparinvuori, Pahapuolenvuori ja Nikkilänvuori - huuhkajain ja maakotkien pesimäalueita.

Linnamaan alue päättyy Havatojaan, jossa nykyisin harrastetaan ratsastusta. Laitumilla näkee useitakin hevosia ja ratsastajia voi tulla vastaan lähiseudun metsäteillä.

Tien kaakkoispuolelta menee uudehko metsäautotie ja huvilatie Ahvenjärven pohjoisosaan. Muutaman sadan metrin päässä tien alkukohdasta on kivimurskaamo. Hieman etelämpää lähtee toinen tie, joka johtaa Vesilahden metsästysseuran metsästysmajalle.

Kun nousee mäen ylös, tien oikealla puolella tulee (Suuri) Särkijärvi ja tien vasemmalla puolella Pieni Särkijärvi, jonka etelärannalla asusti aikoinaan Särkijärven Hermanni (sukunimenä myös Särkinen). Järven pohjoisrannalla on Länsi-Vesilahden Urheilijoiden suurehko urheilumaja.

Lemmetynpolku - muinaistie Linnamaan länsipuolella

Lienee syytä lopuksi palata tuohon Lemmetyn torppaan, miksi se on rakennettu metsään kauaksi Halkivahantiestä? Ihmetystä herättävät myös Linnamaan pohjoisosassa olevat Mäenpäänkulma tai Eskolankulma sekä Suonpäänkulma, jotka eivät nykyisin näy maanteille. Suurehkot ja viljavat peltoaukeat ovat syntyneet jo satoja vuosia sitten ja niiden reunamilla olevat asunnot ovat olleet elinvoimaisia - ja maantiet ovat kaukana! Pöyhölästä alueen pohjoisosaan on uusjaossa siirretty Arvelan maatila.

Ongelma alkaa selviämään tarkastelemalla vanhoja karttoja, joita viime vuosina on ollut paremmin nähtävinä. Jos asia kiinnostaa, tarkemman selvityksen vanhasta kuuluisasta reitistä näet osoitteessa: http://www.narvasoft.fi/historia/arkisto/lemmetynpolku.html

Yrjö Punkari, 2004-2018

Lähteitä:

Ajo Reino: Tampereen liikennealue. Kansantaloudellisia tutkimuksia XIII, Kansantaloudellinen yhdistys, 1944.
Alanen Timo, Kepsu Saulo (toim.):
Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805, SKS,1989.
Amee Anneli: Ameen ja Annalan suvut.1994.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia, 1950.
Hakuni, Nopola, Kahiluoto, Poukka (toim.): Vesilahti 1346-1946. Vesilahti, 1946.
Heiskanen Jari: Kulttuuriympäristö tutuksi  - hanke. Vesilahden kunta, 2003.
Honka-Hallila Helena (toim.): Esa ja Anna. 1997.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996.
Jakovuori Eila (toim.): Wesilahti veistelee I. Wesilahti veistelee -ryhmä,1996.
Jakovuori Eila (toim.): Wesilahti veistelee II. Wesilahti veistelee -ryhmä, 2000.
Komu Sakari: Vesilahden Sakoisten Komu, Kostialan Kippari, Narvan Vesto. Sakari Komu, 2001.
Lamminen Tauno: Muistelmia Lemmetynpolusta (käsikirjoitus 2004).
Maajoki Väinö: Luettelo Vesilahden pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. Museovirasto 1939.
Pallas Yrjö: Metsäpolku. Kaapelin kaikuja 1/99 (Kaapelin sukuseuran lehti)
Suvanto Seppo: Knaapista Populiin. 1987
Tampereen sanomat 19.5.1868, 29.9.1868.
Valkama Minna: Vesilahden torppariajan historiaa , 2000.
Valkama Minna:
Torpparitietoja 1861-1879 , 2000. 


Wesilahti-Seuran nauhoitearkisto ja asiakirjalähteet. Nauhoitteista tärkeimmät: Urho Tanni, Matti Järvinen, Mauno Vikman, August Jakovuori, Yrjö Pallas ja Hildur Pouru-Raitio.
Lisäksi haastatteluja useilta aluetta tuntevilta ihmisiltä, mm. Tauno Lamminen, Reino Linnamaa, Terttu Punkari ja Tapio Aaltonen.
Tietoja internet-sivuilta, mm. sukututkija Esko Karisalmelta.

Lyhenteitä: AL = Aamulehti, TS = Tampereen Sanomat