Linnamaa ja Turuntiet Matka Toivolan tiehaarasta kohti Halkivahaa ...

Turku on ollut tärkeä kaupunki vesilahtelaisille 1300-luvulta lähtien. Yhteydenpidosta vastasivat aluksi papit, tuomarit ja Laukon Kurjet. Myöhemmin varsin monilla vesilahtelaisilla oli Turussa omat vakioporvarinsa eli kauppakumppaninsa. Turku oli lähin "oikea" kaupunki - Tamperehan alkoi näyttää kaupungilta vasta 1800-luvulla. Vanhimmat Turuntiet tai oikeastaan polut syntyivät varmasti jo 1300-luvun lopulla. Muistitietojen mukaan etelään ja länteen Narvan alueelta kuljettiin Lemmetynpolkua, joka lienee alueen poluista kuuluisin. Kesällä käytettiin kuivia kankaita pitkin kulkevaa reittiä, talvella Narvanjokea pitkin Latomaan kautta Punkalaitumen suuntaan kulkenutta talvitietä.  Hurskasvuoren eteläpäästä lähti ennen vuotta 1800 kaksi tietä etelään päin; pienempi nykyisen Toivolan tiehaaran kohdalta ja suurempi vuoren länsipäästä, levähdysalueen kohdalta (eteläosiltaan jo hävinnyt). Tiet yhtyivät Vikmanin pohjoispuolella, mutta siitä tie ei näytä enää jatkuneen pitkällekään, vain hieman Hakahuhdan suuntaan ja polkuna kohti Pöyhölän Jutilaa. Tie ei siis jatkunut enää ainakaan Krääkkiöön päin.

Toivolan-Linnamaan alue 1780-luvulla. Kartan suhteet eivät ole aivan todenmukaisia. 1860-luvulla tehty nykyinen tie on lisätty punaisilla täplillä alkaen Toivolan tiehaarasta. Kuvan vasemmassa alanurkassa on Havatoja. Kuvan keskeltä oikealle on Ansunkorpi ja Hakahuhta, hiukan alempana oikealla Toivolankulman Ahvenisto ja Koivistalhon tie.

Toivolan tiehaaran ympäristö on ollut asuttua jo keskiajalla. Alue on toiminut rajavyöhykkeenä Narvan, Pöyhölän, Toivolan ja Kostialan kylille. Hurskasvuoren eli Urkasvuoren etelärinteellä olleen pirtin nimenäkin oli Rajala (Rajalan Taavetti). Toivolan tiehaarasta tie lähtee kohti Linnamaata. Ensimmäinen kummajainen on ikivanha mänty, jonka eräs haastateltava vuonna 1979 kertoi olleen samanlainen jo vuonna 1900. Vanha mänty - "Ärölän mänty" - voi olla iältään jopa 200 vuotta vanha tai jopa enemmänkin. Oksat ovat hyvin paksuja, joskin osa niistä koko ajan kuivuu ja katkeilee - männyn tavoin. Männyn ohitse kaakkoon päin, kohti Toivolan vanhaa kylää on kulkenut kauan sitten tie pellon korkeimmalla kohdalla. Kylässä oli Ärölä, Annala ja Mikkola; Puskan talo, josta muistona on edelleen Puskan suo, oli ehkä vähän sivummalla. Tie kuitenkin kynnettiin pelloksi 1970-luvulla. Mänty toimi aikoinaan myös toisena portinpylväänä, mistä on edelleenkin nähtävissä veistetty alue rungossa sekä veräjän kiinnitysrauta.

Mänty on toiminut aikojen saatossa tien käyttäjien maanmerkkinä. Se ei ole ollut koko ajan samanlainen, vaan muuttunut hiljalleen. Myrskyt ja painavat lumimassat ovat katkoneet oksia. Viimeksi lumimyräkkä katkaisi keskiviikkona 18.12.2019 männystä kaksi pitkää oksaa. Männyn identiteetti ei silti tainnut kärsiä, sillä oksia kasvaa mäntyyn vielä kauan lisää!

Vanhan männyn länsipuolella on muinoin ollut Tanni -niminen talo, jonka asukkailla ei kuitenkaan ole tiettävästi mitään yhteyksiä nykyisiin Tanneihin. Tannin malmiporttisen talon sanotaan olleen varakas. Isäntä ja poika olivat olleet kerran seitsemällä valkoisella hevosella joulukirkossa. Poika kysyi matkalla isältään, että "Isä, tuleeko meitistä koskaan köyhiä?". Isä vastasi vain, että ”Mikäs juurtuneen pajun hävittää”. Kun he tulivat kotiin, oli talo navettoineen palanut! Kukko oli kaatanut navettapiian kynttilän olkien päälle. Niin hävisi Tannin talo mäeltään - ja siirtyi mahdollisesti nykyiselle paikalleen. Aikoinaan Äröläänkin kuuluneella Tannin mäellä on sijainnut useita asuntoja. Narvan Juho Roppo osti mäen ja ympäröivät maat joskus ilmeisesti vuonna 1903, koska kallioon en hakattu merkintä JR 1903. Juhon poika Arvo Roppo (s. 1889) perheineen piti tilaa Havulinna -nimisenä lähelle 1930-lukua. Silloin Havulinna siirrettiin Toivolankulman Mikkolan kohdalle. Roppo-nimi muuttui 1960-luvulla talon mukaan Havulinnaksi.  Lähempänä vanhaa mäntyä on 1800-luvun lopulla sijainnut Kalle Lindroosin paja. Paja on on siirtynyt Linnamaahan entisen Lindroosin kohdalle viimeistään 1900-luvun alussa. Hieman Havulinnan (nyk. Havukallio) länsipuolella on sijainnut 1900-luvun alussa vielä Kalle Koskisen pieni töröpirtti. Myöhemmin Kalle asui perheensä kanssa Ihkamäessä, jossa pirtti on edelleen olemassa. Ihkamäkeen siirrettiin myös Karlssonin rakennus kesäasuntona toimivan Jalosen rakennuksen kohdalta (Havulinnan mäen länsiosasta). Lähellä Koskisen töröpirttiä lienee sijainnut myös jokin muu pirtti. Vesilahteen suunniteltiin 1910-luvuilla kivikirkkoa huonoon kuntoon käyneen puukirkon sijalle (HHH 250). 1920-luvulla ehdolla oli tiilikirkkokin. Narvan opettaja Nopolan kerrotaan maininneen vielä 1940-luvulla Lauri Poukalle, että kivikirkon paikaksi oli suunniteltu juuri Havulinnan mäkeä. Suunnitelmat kuitenkin raukesivat, kun maaltapako alkoi. Sukka-Maijan mutkan eteläpuolella vanha tie kulki kuvan oikean puolen metsikön paikalla. Tien oikaisu nousi korkealle penkereelle, mutta aikaa myöten se alkoi vajota. Syksyllä 2011 tiemiehet täyttivät syntyneen montun. Tämän kohdan vasemmalla puolella on Ihkamäki, jossa alkaa suuri linnoitealue, joka rakennettiin 1915-16 (kuva alla).

Kukaan ei ole muistanut, koska vanhan männyn eteläpuolellaoleva pieni punainen pirtti on rakennettu. Ehkä se kuitenkin on rakennettu viimeistään 1900-luvun alussa. Alkuaikoina pirtissä joka tapauksessa asui saarnaaja Adolf Selinin perhe (myöhemmin Sointuja). Selinin tiedetään olleen 1915-16 rakentamassa juoksuhautoja Hurskasvuoressa. Seuraavat asukkaat olivat Otto ja Maija Virtanen vasta II maailmansodan aikoihin. Kun Maija ja usein myös Otto kutoi sukkia, siitä tuli mutkalle nimi ’Sukka-Maijan mutka’. Pirttiä kiertävä mutka oli alkujaan varsin kiperä ja onnettomuusaltis, mutta tienparannuksen yhteydessä se oikeni melkoisesti. Virtasten jälkeen pirtissä on ollut useita asukkaita. Vikman, takana Ihkamäki. Nyt suuret puut ovat jo poissa.   Pieni punainen paja, jossa seppä Mauno Vikman takoi rautoja ja kengitti vesilahtelaisten hevosia.

Ihkamäki, joka sijaitsee Vikmanin itäpuolella, tunnetaan ainakin Ihkamäen Kallesta, jolla oli aina niin kiire, ettei ehtinyt minnekään. Kun talolliset kyselivät häntä rukiin leikkuuseen, hän lupasi kaikille - eikä mennyt mihinkään. Nälkävuosina Kalle heitti kiekkoa limpulla! Ihkamäen rakennusta ei enää ole. Ihkamäen peltotilkun pohjoispuolella ovat edelleen Koskisen (kuva oikealla) ja Karlssonin pirtit. Koskisen pirtti oli alunperin Poukan perunakellarin katto ja sitten Riutton Aleksin pirtti. Ihkamäen kautta kulkevaa kärrytietä käytettiin ennen myös oikotienä Toivolankulmalle. Tie oli tarpeen etenkin silloin, kun Puskan suon ylittävä tie oli tulvien vuoksi veden alla. Ihkamäessä on myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia ja varsin hyvin säilyneitä linnoitteita (satoja metrejä juoksuhautaa, kuularuiskupesäkkeitä ja korsun paikkoja). Linnoitteita on myös Havulinnan mäellä ja Hurskasvuoressa. Seutu on siis ollut sotilaallisestikin merkittävää aluetta 1900-luvun alussa.

Entiset Koskisen ja Karlssonin pirtit ovat nykyään kesäasuntoina. Karlssonin pirtti on siirretty nykyisen Jalosen kesäasunnon paikalta eli Impeleenmäkien itäpuolelta tänne. Rakennukseen on tehty laajennuksia.

Toivolan-Linnamaan alue vuoden 1993 kartassa. 1780-luvun karttaan nähden peltoja on raivattu lisää, joskin metsien keskellä olleet korvet ovat metsittyneet uudelleen. Tästä näet kartan vieläkin suurempana.

Maantien varressa hieman etelämpänä sijaitsee Sirénien huvila, jota aikoinaan kutsuttiin Päivöläksi. Rakennuksessa asui aluksi mm. Lindellin perhe. Maria Tanni (August Tannin leski) osti Päivölän sen jälkeen kun Tannin talo oli vuonna 1918 poltettu. Päivölästä tuli myös Marian pojan, kuuluisan tohtori Lauri Tannin koti. Sirénin kohdalta alkaa vanha tie kohti Hakahuhtaa. Tie parannettiin 1978-83 reilun parin kilometrin mittaiseksi metsäautotieksi, ja sen jälkeen Hakahuhdasta tulikin marjastajien, sienestäjien ja liikunnanharrastajien suosima alue. Hakahuhdan jyrkän vuorenrinteen alla on edelleen jotenkin hahmollaan Hakahuhdan torppa, jossa viimeksi asuivat Hietalat. Vuonna 1827 Hakahuhdan torpassa asui Korpiniemen Villin talon torppari Matts Davidsson, mutta sitä ei tiedetä, oliko rakennus nykyisellä paikallaan. Vuoren päällä on nykyaikaan kuuluva puhelinmasto. Jos kuljetaan vielä hieman etelään päin, saavutaan Ansunkorpeen, joka lienee ollut Anshelm Ärölän raivaama peltotilkku. 1900-luvun alussa pellolle rakennettiin suojeluskunnan 300 metrin ampumarata, jota ei kuitenkaan toisen maailmansodan jälkeen enää käytetty. Äkkijyrkästä Suomalaistenvuoresta ja kivisestä Ketunkellarista ei ole löytynyt tarkempia tietoja. Hakahuhtaan kulkee nykyään metsäautotie, joka on etenkin lenkkeilijöiden ja marjastajien suosima reitti.

Vikmanin ja Sirénin kohdalta tie laskee alaspäin kunnes alkaa pitkä ja jyrkkä Rynkiäisten mäki (Tannin mäki). Mäen päällä sijaitsee Narvan Tannin talo. Tanni oli ainakin vuodesta 1540 lähtien Narvan keskustasta, mutta talo on siirtynyt kauemmaksi jo ennen isojakoa, ehkä joskus 1700-luvun puolivälissä ja oletettavasti silloin juuri Havulinnan mäelle. Suku Tannilla on vaihtunut vuonna 1849, jolloin isäntä tuli taloon Palhon Knaapilta. Tannin torpat sijaitsivat Krääkkiön suunnassa. Alla kuva Tannin nykyisestä päärakennuksesta (2012).

Vielä 1950-luvulla etelään päin menevät kuorma-autot pysähtyivät poikkeuksetta Rynkiäisten mäen alla ja asettivat ykkösvaihteen päälle ja jurnuttivat ahdetta pitkän tovin. 1980-luvun alussa vaarallinen ahde madallettiin samalla kun tasattiin etelämpänä olevat jyrkät mäennyppylät, ja vuonna 1983 tie Halkivahaan sai kestopäällysteen. Muuan Tannin lounaispuolella olleista suurehkoista kallioista (Korvon aluetta) on louhittu jo lähes kokonaan kivimurskeeksi maanteihin (kuva yllä). Louhinnan on tarkoitus vielä jatkua.

Talotkaan eivät kestä ikuisesti, jos ne joutuvat hylätyiksi, kuten vasemmalla oleva rakennus vastapäätä Tannia. Kuva on otettu jo vuosia sitten, joten pirtti ei ole enää tässäkään kunnossa. Laineen pirtti ei ole ollut tässä koko ikäänsä, vaan sen rakennuttivat joskus 1900-luvun alussa Nestori ja Hilma Laakso Lamminpohjaan, Viraantien varteen Haapasen ja nykyisen Lamminpohjan talon välimaille. Sieltä  rakennus siirrettiin ehkä jo 1910 -luvulla nykyiselle paikalleen Tannin mäen yläosaan. Rakennusten siirtely paikoista toisiin oli ennen hyvin yleistä ja yksinkertaista. Hirret numeroitiin, pirtti purettiin, siirrettiin hevosella toiseen paikka ja koottiin uudelleen numeroinnin perusteella. Vuonna 1918 Tannin harmooni tuotiin tähän rakennukseen, ja niin soitin säästyi tuhopoltoilta. Rakennus kuului pitkään suutari Eemi Laineelle, joka korjaili kyläläisten kenkiä vielä 1950-luvun lopulla. Eemi oli kotoisin Linnamaasta samoin kuin hänen sisarensa Edla, joka sittemmin asui Lähteenmäen torppaa Kalle Lehtosen kanssa. Eemi työskenteli myös Narvan sahalla asentaja Jussi Pentin apulaisena. Viimeksi pirtin vuokraajana oli Aulis Niemisen perhe.

Halkivahan tien rakentaminen Kun torppariasutus tihentyi Linnamaassa, Krääkkiössä ja Halkivahassa, kävi selväksi, että tähän suuntaan olisi saatava kunnon tie. Myös maataloustuotteiden myyntimatkat Tampereelle olivat lisääntyneet. Vanha Lemmetynpolku, josta tarkemmin jäljempänä, oli liian vaatimaton tieksi. Latomaantie oli alkuosiltaan hyvää, mutta tie meni väärään suuntaan ja loppui kesken. Piti siis saada suorempi ja kuivempi tie. Väestön yleisestä kasvusta seurasi maattoman väestönosan suureneminen. Työtä vaille jääneillekin piti saada leipää! Vesilahden kunnallishallinnon ensimmäisiä tehtäviä oli hätäaputöiden löytäminen 1860-luvun nälkävuosina. Oivallinen kohde oli tie Toivolan tiehaarasta Halkivahaan. 19.5.1868 Tampereen Sanomissa julkaistiin 7.5. kirjoitettu artikkeli, joka käsitteli Vesilahden Pappilan paloa, höyrylaiva Elias Lönnrotia sekä Halkivahan juuri valmistunutta tietä. "Tosiaankin on tämä apu suuresti kiitettäwä; ensin sentähden että kulkunsa wuoksi kurjuutta kärsineet Halkiwahalaiset, tie walmiiksi saatuna, tulevat ikänä kuin synkästä metsän korwesta pitäjän aukeelle autetuiksi; mutta erittäin tällä ajalla on se paljon suuremmasta arwosta, että niin moni kuoloon nääntywäisillänsä olewa tulee eineellä eloon autetuksi." Edellisenä pyhänä oli haudattu polttotaudin 30 uhria! Syksyllä 29.9.1868 saman lehden nimimerkki O.K.E. kirjoitti: "Uuden maantienteko lienee kai jo loppunut. Siinä useoita henkilöitä oli työssä, ja siitä awusta elinainetta saiwat, mutta nyt kulkee monikin niistä työntekijöistä warsin laiskana ja tekewät pimeillä öillä monenkaltaista pahaa, warkautta y.m. Apu, joka tänäkin wuonna saatiin waltionwarastosta maantientekoon, tekee 1,500 markkaa rahaa ja 150 mattoa rukiinjauhoja." Halkivahantietä tehtiin jauhopalkalla, ja palkan maksoi kymmenille tientekijöille kruununvouti Ernst Bergius. Työ tehtiin käsivoimin osittain soiseen maastoon; kivet rikottiin polttamalla ja kastelemalla. Hevonen luonnollisesti oli mukana. Suunnitelmaa tientekoon tuskin oli. Kerrotaan myös, että Lumppu-Jussi -niminen mies pyysi kovalla kiireellä jauhopalkkaansa sillä perusteella, että kuolisi, ellei pian saisi ruokaa. Lumppu-Jussi ei jauhojansa heti saanut, ja niin hän kuoli Särkijärvien välissä olevaan ahteeseen, jota sittemmin nimitettiin Lumppu-Jussin ahteeksi. Nälän seurauksena levisi myös tappava lavantautiepidemia, minkä vuoksi Krääkkiön Komulla ei ehditty tekemään ruumisarkkuja siihen tahtiin kun tiemiehiä kuoli. Tärkeä tie oli pitkään huonossa kunnossa. Parannukset alkoivat vähitellen vuonna 1909, jolloin tietä suunniteltiin parannettavaksi Punkalaitumen Talalan kylästä Liittolan kylään. Liittolan kylän väestö halusi tien kuitenkin Vesilahden Halkivahan rajalle asti. Sen vuoksi tienteko ojituksineen ja sorituksineen ositettiin talollisille.

Vuonna 1921 tie oli jo välttävässä kunnossa mutta vaati yhä paljon työtä talollisilta. Niinpä Punkalaitumen ja Vesilahden kunnat ilmeisesti isäntien aloitteesta esittivät, että yli 30 kilometrin mittainen tie Vesilahdesta Punkalaitumelle määritettäisiin yleiseksi tieksi ja otettaisiin valtion hoitoon. (Maaseudun Sanomat 17.9.1921) Tie Halkivahasta Narvaan oli yhä vain kapea, mäkinen ja huonossa kunnossa. Mm. vuonna 1924 Aamulehdessä valitettiin tien kehnosta kunnosta (AL 23.8.1924). Niinpä useissa sanomalehdissä kerrottiin huhtikuussa 1928, että Vesilahden kunnanvaltuusto on päättänyt ryhtyä toimenpiteisiin, jotta saataisiin parempi tie Punkalaitumen ja Vesilahden Narvan välille. Ehdotettiin, että rakennettaisiin uusi 15 kilometrin mittainen leveämpi tie Halkivahasta Narvaan. Se kulkisi Kivilahden ja Latomaan kautta tasaisia maita pitkin. (TS 1.4.1928, AL 3.4.-28, 1.4.US 7.4.-28) Tätä suunnitelmaa vastustettiin jyrkästi, joten esitys ei toteutunut. Sen sijaan valtioneuvosto julisti lokakuussa 1929 Halkivahan tien vihdoin maantieksi ja kehotti nyt TVH:ta kunnostamaan tie määräysten mukaiseksi maantieksi. (AL 12.4.-28, AL ja TS 16.2.1929; KL 26.10.1929). Myllytien tiehaaran ja Kooninkin tontin tuntumassa on Kalle ja Alma Vuorisalon asunto, joka tosin nykyään toimii satunnaisena kesäasuntona. Asunnon on rakentanut Armas Sivén ennen 1900-luvun puoliväliä. Kalle oli nuohooja ja välitti myös tulitikkuhaapaa Vammalaan. Poikansa Veikon kanssa Kalle teki tuohitöitä ja pieniä tuulimyllyjä. Veikko korjasi lisäksi polkupyöriä Veijo Himbergin pyöräliikkeessä. Veikon isosisko Liisa oli pitkään myyjänä Voiman ja Tuotannon kaupoissa Narvassa. Veljet Ilmari ja Pentti eivät oleskelleet Vesilahdessa.

Ennen Halkivahantietä Toivolan ja Krääkkiön välillä oli vain kivikkoinen Särkijärven polku. Sitä oletettavasti pystyi kulkemaan vain kävellen, ratsain, talvella hevosreellä, purilaiden kanssa ja toisin paikoin jopa klossirattailla. Kartta 1851.

Kun Halkivahantie valmistui 1868, se merkittiin 1878 Pirkkalan kihlakunnan karttaan. Kun vertaa vuoden 1851 karttaan, tielinja kulkee melko pitkään vanhan Särkijärven polun päällä. Toivolasta Eskolankulmalle tien linja on kuitenkin sama kuin vanhan Lemmetynpolun. Sieltä jatketaan etelään peltotilkkujen kautta. Joitakin merkkejä voi havaita metsästä. Linnamaantien kohdalta lähdetään nykyistä linjaa kohti Särkijärviä, mutta näiden jälkeen on joitakin tuntemattomia mutkia. Inhajärvien jälkeen kuljetaan Rekolantietä edeltänyttä polkua Ruokojärven itäpuolta kohti Krääkkiötä. Nykyisen linjauksensa tie sai jo 1900-luvun alussa. Mäkiä madallettiin ja tie asfaltoitiin 1980-luvulla.

Linnamaaksi kutsuttu alue alkaa oikeastaan vasta Ajostenvuoren eteläpuolelta. Vuoren länsipuolella on paikka, jota nimitetään Kooninkiksi. Paikalta on edelleen löydettävissä raunioita. Jutilalle kuulunut torppa tunnetaan jo vuodelta 1818, jolloin sitä piti Elias Johansson Palin. 1892 torppaan tuli vävyksi Juha Leppäkorpi, myöh. Kooninki. (vmo Eriikka Maria). Etelämpää tuleva puro virtaa näillä main keväisin melkoisena koskena. Mikko Ärölän mukaan hautaristiseppä Karl Lind rakensi 1900-luvun vaihteessa Kooninginkoskeen vesivoimalla käyvän pärehöylän. Arvelut myllystä eivät ole saaneet vahvistusta. Havatojan puro tulee Lemmettyjärvestä, Rahkakorvesta, Särkijärvistä, Ahvenjärvestä, Alttarisuolta ja Suonpäänkulmalta. Puro yhdistyy Pöyhölässä Narvanjokeen. Suonsivun (Pälvä, aik. Otto Lindroos) ja Hietalan (Linnamaa, Lindroos, Laajaniemi) väliin jää Lehtisalo ja muutamia idyllisiä punaisia pirttejä  Toivolan tiehaarasta tulleen Kalle Lindroos pajakin oli tässä ryhmässä (nyk. Sorva). Tien kaakkoispuolella tai mahdollisesti seppä-Lindroosin kohdalla oli aikoinaan Koivuporras (kartoissa Koivula ja Koivurinne), jota asustivat mm. Nestori ja Kalle Järvinen (aik. Järvensivu).). Kallen vaimo oli seppä Lindroosin sisar. Kallen pojat taas tienasivat muutamia pennejä aukomalla veräjiä Halkivahan suunnasta tulijoille. Kallesta lisää jäljempänä.   Otto Lindroosin rakennuttama Pälvä oli pitkään Pauli Suonsivun perheen asunto. Sukupolven vaihduttua asunto sai uuden ilmeen.

Osa Linnamaan pienemmistä asunnoista on jäänyt vain kesäasuntokäyttöön, osa on kunnostettu ympärivuotiseen asumiseen. Jokunen pirteistä on hävinnyt tai häviämässä. Tässä asunto, jossa Sulo Lamminen aikoinaan asusti.   Lehtisalo. Rakennuksessa asui Lindroosien perhe, nykyään Sorva.

Kesähuvilakäytössä oleva pieni punainen mökki.

Vastapäätä Hietalaa ja n. 100 metrin päässä maantiestä lienee vielä jotenkin hahmollaan asuinrakennus, jota on nimitetty Vainiomäeksi. Se on tiettävästi siirretty joskus Pöyhölästä. Nykyään rakennus on metsikön peitossa. Kuva on 1980-luvun lopulta.

Hietalan kaakkoispuolella olevan pellon takana, metsän reunassa on pieni punainen Lähteenmäen mökki, joka nykyisin kesäaikana peittyy koivikon taakse. Mökin ensimmäinen tunnettu omistaja on ollut Kalle Lehtonen (s. 1862), joka oli avioitunut Josef  ("Joose") Linnamaan tyttären Edlan (s. 1870) kanssa. Nämä asuivat aluksi Linnamaassa, joka oli Kostialan Kipparin torppa ja sijaitsi nykyisen Hietalan kohdalla. Vuonna 1894 Kalle ja Edla siirtyivät Jokioisten Rassan torppariksi, mutta on hieman epäselvää, missä he aluksi torppaansa pitivät.  Vuosisadan vaihteen karttoihin Edlan ja Kallen torppaa Lähteenmäkeä ei vielä ole merkitty, vaikka se vanhojen rekisteritietojen mukaan on rakennettu jo vuonna 1902 (tai mahdollisesti jopa aikaisemmin). Uuden torpparilain turvin Kalle ja Edla saivat lunastaa Rassan maalla sijaitsevan Lähteenmäen rakennuksineen itselleen vuonna 1921 (kauppakirja tallella). Kauppaan kuului myös mökkitontin itäpuolella metsän keskellä sijaitseva 1,6 hehtaarin kapea Troppulan korpi, jonka Kalle lienee raivannut torppansa pelloksi jo aikaisemmin sekä rakentanut sinne ladon. Vuonna 1947 Lähteenmäen palstatilan ostivat Eva ja Kalle Heinonen (s. 1894, Tottijärvi, sitten Karkku). Vuosina 1932 -1947 Heinoset olivat asuneet Kuralan Oja-Mäkelässä, joka sijaitsi ojan varrella hieman Kuralan tiehaarasta pohjoiseen. Asunto oli vanha ja ränsistynyt, mutta Kalle itse tunnettiin jo silloin riuskana ojankaivajana ja taitavana kyntömestarina. Kummastakin hän oli saanut mestarinkirjan ja kunniakirjan mm. vuonna 1946. Kallen ennätyksenä oli kaivaa metrin levyistä ojaa 105 metriä 10 tunnin työpäivän aikana. Lähteenmäen ostettuaan Kalle ilmeisesti paranteli myös tilaan kuuluvaa Troppulan korpea, koska se on myöhemmin tunnettu kartoissa nimellä Heinosenkorpi. Nykyään korpi on jo metsittynyt ja lato hävinnyt. Evalle ja Kallelle aurinkoinen Lähteenmäki oli kuin paratiisi. Oikealla ylhäällä oleva värikuva on vuodelta 2004. Oikeassa reunassa näkyvä hyvin vanha aitta lienee tuotu tontille muualta. Alemmassa kuvassa Kalle Heinonen Lähteenmäen pihassa ehkä 1950-luvun vaihteessa. Takana navetta, joka on myöhemmin purettu samoin kuin kellari ja mäkiuuni. Lato on paikallaan, samoin sauna, joka on vuorattu ja maalattu punaiseksi. Kalle asui kotonaan vuoteen 1974 asti eli 80-vuotiaaksi (k. 1982). Lähteenmäen palstatila kuuluu edelleen suvulle ja toimii kesäasuntona.

Lähteenmäki (Lehtonen, Heinonen) Kalle Heinonen. (Kuvan om. Eija Lintula, os. Heinonen)

Linnamaan peltoaukeat näkyvät selvästi jo 1700-luvun lopulla tehdyissä kartoissa. Torppariluetteloidenkin mukaan asutus näyttää levinneen tänne viimeistään 1800-luvun alussa. Torppariasutukselle riittivät polut, kärrytiet ja talvitiet, mutta vasta uusi, 1860-luvulla rakennettu tie avasi leveämmän portin Linnamaan suuntaan. Vaikka asuntojen määrä kasvoi, suurta kylää Linnamaasta ei kuitenkaan tullut. Vasemmalla olevan kuvan rakennus kuului pitkään Mikko Aaltosen perheelle, nykyään sitä asuttavat Suonsivut. Linnamaahan yhteydessä olevat Eskolankulma (Mäenpäänkulma) ja Suonpäänkulma (Tuulensuon alue), jotka näyttävät olevan melkoisen eristyneitä alueita, herättävät kysymyksiä alueiden asutushistoriasta. Ainoa tie Eskolankulmalle menee Kooningin ja Jutilan välistä. Aiheeseen palataan toisaalla. Alueen maat ovat nykyisin suurempien tilojen viljelyksessä.

Mikä lopultakin on Linnamaa? Onko Linnamaan alue saanut nimensä Linnamaan torpasta vai onko tämä alueensa varhaisin torppa saanut nimensä Linnamaan alueesta? Linnamaassa kulkiessa törmää tuon tuostakin Linnamaan asuntoon. Linnamaa -nimisiä asumuksia on ollut alueella ainakin kolme. Tämä viittaisi siihen, että alueen nimi on ollut Linnamaa ja eri maarekisterikylien talojen torppien nimiksi tuli aina vain Linnamaa. Onko aiemmin tiedetty enemmän? Linnamaan nimeen tarttuivat myös arkeologit Jouko Voionmaa 1936 ja Väinö Maajoki 1939, mutta kumpikaan ei saanut kyläläisiltä tyydyttävää selitystä nimelle. Ihmiset arvelivat vain, että nimi olisi annettu louhikkoisten vuorten vuoksi. Ehkä kyläläiset ymmärsivät linnalla jotakin muuta. Tuskin kumpikaan tutkija edes kävi maastossa.  Kun nimessä on sana linna, se edellyttää, että jossakin olisi jokin linnaksi tulkittava rakennelma. Esihistorialliset muinaislinnat eivät olleet kovin näyttäviä. Ne eivät olleet linnanherrojen ja -neitojen asuinpaikkoja. Muinaislinnoilla oli toisenlaisia tehtäviä; ne olivat puolustustarkoitukseen valittuja mäen nyppylöitä, joille rakennettiin linnoitteita eli  tähystys- ja vartiointipaikkoja sekä muureja estämään tunkeilijoita. Ehkä mäellä oli myös tulisija ja yöpymispakka. Jos vartija sitten havaitsi oudon tulijan, jolla oli aseita tai mahdollisesti pahaenteisiä tarkoituksia, vartija teki jollakin keinolla hälytyksen. Vaihtoehtoisesti vartija ystävineen ampui nuolia tai heitteli kiviä. (Taavitsainen 1990) Löytyisikö Linnamaasta tällaisia rakennelmia? Ensin kannattaa miettiä, miten Vesilahden keskuskylien eli Narvan, Pöyhölän ja Toivolan puolustus olisi pitänyt toteuttaa. Jos nämä kylät olisivat halunneet saada tiedon mahdollisesta vihollisesta riittävän aikaisin, vartiointi olisi pitänyt sijoittaa vähintään muutaman kilometrin päähän. Silloin juuri Linnamaa, jonka kautta muukalainen todennäköisesti olisi tullut, voisi olla sovelias tarkkailupaikaksi. Alueen maastoon sijoittuu myös epälukuinen määrä kallioita ja kukkuloita. Sana linna pitää tässä myös korvata sanalla linnoite, sillä valtaosa Suomen "muinaislinnoista" on yleensäkin pikemminkin linnoitteita (hillfort) kuin linnoja (castle). Voisiko oikealla oleva kuva antaa vihiä Linnamaa -nimelle? Alueen yhden kallion reunamilta Tapio Silén löysi lokakuussa 2021 varsin erikoisen rakennelman. Siinä on peräkkäin kaksi n. 30 metrin mittaista kivimuuria; välissä n. 20 metrin kivetön alue. Kivivarustus on nyt vielä tutkittavana. Kovin uudelta muuri ei vaikuta. Tuskin kukaan on tällaista huvikseen tehnyt metsään. Viimeistään valli voisi olla venäläisten vuosina 1915-17 rakentama tähystyspaikka, joka liittyy Narvan alueen laajoihin linnoitteisiin. Muurit voivat olla myös isonvihanaikaisia vartiointimuureja - tai vielä paljon vanhempia! Jäämme kuitenkin odottamaan.

	1. Narvasta tultaessa tien varren ensimmäinen Linnamaa (nyk. Hietala) on Kostialan Kipparin vanha torppa ja tunnetaan jo vuodelta 1813, jolloin siinä asui Josef Michelsson. Torpan mainitaan olleen myös yhteinen Yli-Kostialan kanssa. (VH 217) 1870-luvulla torppaa piti Josef Linnamaa. Tytär Edla avioitui Kalle Lehtosen kanssa, ja nämä todennäköisesti pitivät torppaa vuoteen 1893 asti. Paikkaa nimitetään myös Laajaniemeksi edellisen isännän Kalle Laajaniemen mukaan. Kalle oli suomentanut aikaisemman Lindroos -sukunimensä Laajaniemeksi. Joissakin vanhoissa kartoissa paikka on nimetty edelleen Lindroosiksi. Kalle Laajaniemi oli hankkinut torpan itselleen vuonna 1903. Nykyisen tilan navetan kattoon on punaisilla kattotiilillä kirjoitettu rakennusvuosi eli vuosi 1965.
	2. Muutamia satoja metrejä etelään päin on Saarela -niminen tontti, jota myös on nimitetty Linnamaaksi. Tontti on lohkottu puoliksi seuraavaksi tulevasta vanhasta Linnamaasta, joten nimitys on luonteva. Saarelan osti Johannes Ojala, ja tämän veli ja sisar (Vihtori ja Alma) tien toiselta puolelta nykyisen Sorvan. Ojala-nimi esiintyy myös kartoissa. Paikasta käytetään myös Mäkelä -nimeä vuoden 1942 jälkeen, jolloin Suonolan kauppiaan Frans Laakson veli Kalle Laakso osti tilan, ja tällä suvulla tontti on edelleenkin. Vanha pitkä päärakennus hajotettiin 1990-luvulla ja tilalle tuli kesäasunto saunoineen. Tämäkin näkymä on jo historiaa; paikalla on vieläkin uudempi rakennuskanta.
	3. Aivan tien vieressä on Linnamaan alueen vanhimpiin rakennuksiin kuuluva Vanha Linnamaa. Se on Narvan Pourun vanha torppa ainakin vuodesta 1818 lähtien, ja silloin siinä asusti Matts Michelsson. Matts Linnamaa taas tunnetaan torpparina 1870-luvulla. Vuonna 1880 Linnamaan osti Fredrik Matinpoika Urjalan Matkun Kultarannasta. Fredrik oli syntynyt 13.5.1861 ja siirtynyt 17-vuotiaana 1878 Matkun Ketolan torppaan, seuraavana vuonna Menosten Hernevuoreen, sieltä Köllin torppaan ja 1880 Vesilahteen. Torpparina Fredrik otti sukunimekseen Linnamaa ja häntä kutsuttiin yleisesti vain Linnamaan Veetuksi. Veetu oli erittäin sanavalmis ja huumorintajuinen mies ja jätti sanallisilla kepposillaan juttuja laajalle alueelle ja moniin julkaisuihin, mm. Wesilahti veistelee I-II -kirjoihin. Veetun erityispiirteenä oli myös urjalalainen alamurre, jossa R-kirjain oli korvattu L-kirjaimella ("...viis viilensalan malkan seteliä"). Veetulla oli 6 lasta, jotka kaikki ottivat sukunimekseen Lamminen. August jäi pitämään taloa ja Sulo perheineen asui Lindroosin naapurissa. Linnamaan torppa oli kooltaan varsin suuri ja suotuisa viljelyksille ja karjanhoidolle. Se kuului Narvan Alfred Pourulle. Talon tytär Hildur Pouru-Raitio (s. 1891) muisti vielä 1982 Linnamaan suuren torpan ja sen myynnin, joka tapahtui huutokaupassa 28.10.1896 - Hildur tosin oli silloin vasta 5-vuotias (AL 15.10.1896). Ostaja oli Hildurin mukaan Linnamaan Heikki. Tauno Lamminen muistaa, että talossa oli kaksi suurta riihtä, joiden välissä oli luhti. Kun toista puitiin, toinen oli kuivumassa. Vanha Linnamaa on edelleen sukunsa hallussa, mutta se on pahasti rapistumassa. Linnamaan ohi virtaa Lemmetyn, Ahvenjärven ja Särkijärven seuduilta tuleva puro. Onni Sivén on muistanut, että jossakin näillä mäin kerrotaan olleen jalkamylly, joka toimi vain runsaan veden aikana.
	4. Vielä hieman etelämpää lähtee n. puolen kilometrin mittainen tie Uuteen Linnamaahan, joka taas on lohkottu 1917 Korpiniemen Villin tilasta. Tilan osti Otto, joka käytti sukunimeä Uusi-Linnamaa. Hieman myöhemmin Otto muutti sukunimensä pelkäksi Linnamaaksi - kun Linnamaa ei enää ollut "uusi". Maatilan nykyinen, luottamustehtävistäänkin tunnettu omistajasuku käyttää nykyään ainoana Linnamaa-sukunimeä.

Vanhassa Linnamaassa oli aikanaan kaksi aittaa - olihan riihiäkin 2 - rinnakkain maantien itäpuolella. Vähitellen aitat joutuivat eroon toisistaan. Vasemmanpuoleinen siirrettiin ensin Linnamaan toisen puoliskon, Laakson aitaksi. Ainakin toinen aitoista on yli 200 vuotta vanha, ehkä jo 1700-luvulta. Toinenkaan ei näytä kovin uudelta. Kun Vesilahden kotiseutumuseon pihapiiriin etsittiin edustavia aittoja, sinne saatiin ensin Laaksolla ollut aitta ja myöhemmin myös toinen Vanhan Linnamaan aitoista. Ja niin aitat ovat jälleen rinnakkain - Vilkinaron museoalueella n. 3 kilometrin päässä alkuperäisestä paikastaan (kuva oikealla). Katot on uusittu, jotta vesi ei tekisi tuhojaan. Tyyliltään aitat ovat hieman erilaisia eikä niiden varsinaista alkuperää voine enää selvittää. Ennenhän oli tapana siirrellä aittoja.

Vanhan Linnamaan kohdalta lähtee tie kohti Lemmettyjärveä. Tien alkupäässä sijaitsi aikoinaan Esa Kipparin asunto, joka lienee ollut Jokioisten Rassan Mäkelä -niminen torppa. Puolen kilometrin päässä on Narvasta uusjaossa siirretty Yli-Kesti (Silén). Venäjän armeijan alikersanttina toiminut Kalle Järvinen (kuva oikealla) asui alkujaan Koivuportaassa, joka sijaitsee vajaan kilometrin varran Lmmetyntien tiehaarasta pohjoiseen. Kalle kuitenkin raivasi ja rakensi vuosina 1905-1910 Jaanun maalle Lemmettyjärven länsipuolelle Lemmetty -nimisen Torpan. (L-VS 3.10.1952) Kalle teki poikiensa Laurin ja Matin kanssa taksvärkkiä Jokioisten Jaanulle ja viljeli pientä peltotilkkua, joka nykyään on jälleen metsää. Lemmetyn luoteispuolella on Paimen-Taavetin niitty, mutta se tuskin enää oli Kalle Järvisen viljelyksessä. Lisäansioita hankittiin mm. saavien, tiinujen ja reen jalaksien valmistuksesta. Kallen poika Matti tunnettiin myöhemmin kunnanvaltuutettuna ja taitavana sementtimiehenä. Lemmetyn torppa tuli vielä kerran varsin kuuluisaksi 1980-luvulla, jolloin Helsingin sanomien toimittaja risti paikan Paradiisiksi ja kirjoitteli siellä lähiympäristöön liittyviä pakinoita ("Kirjeitä Paradiisista").

Suoraselkäinen Kalle Järvinen Lemmetyllä. Kuva 1950-luvulta. Kalle oli vanhan venäläisen sotaväen aliupseeri ja käynyt kolmivuotisen armeijan, jossa oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Näistä ansioistaan Kalle oli päässyt metsätyönjohtajaksi mm. Narvan Sahalle. Lemmetyntien ja Kalle Järvisen asunnon pohjoispuolella on korkeita kivisiä vuoria, mm. Lähdevuori, Kipparinvuori, Pahapuolenvuori ja Nikkilänvuori - huuhkajain ja maakotkien pesimäalueita.

Linnamaan alue päättyy Havatojaan, jossa on harrastettu ratsastusta jo usean omistajan aikana. Laitumilla näkee hevosia ja ratsastajia voi tulla vastaan lähiseudun metsäteillä. Tien kaakkoispuolelta menee uudehko metsäautotie ja huvilatie Ahvenjärven pohjoisosaan. Muutaman sadan metrin päässä tien alkukohdasta on Paavilaisen kivimurskaamo. Hieman etelämpää lähtee toinen tie, joka johtaa Vesilahden metsästysseuran metsästysmajalle. Kun nousee mäen ylös, tien oikealla puolella tulee (Suuri) Särkijärvi ja tien vasemmalla puolella Pieni Särkijärvi, jonka etelärannalla asusti aikoinaan Särkijärven Hermanni (sukunimenä myös Särkinen). Järven pohjoisrannalla on Länsi-Vesilahden Urheilijoiden suurehko urheilumaja.

Lemmetynpolku - muinaistie Linnamaan länsipuolella Lienee syytä lopuksi palata tuohon Lemmetyn torppaan, miksi se on rakennettu metsään kauaksi Halkivahantiestä? Ihmetystä herättävät myös Linnamaan pohjoisosassa olevat Mäenpäänkulma tai Eskolankulma sekä Suonpäänkulma, jotka eivät nykyisin näy maanteille. Suurehkot ja viljavat peltoaukeat ovat syntyneet jo satoja vuosia sitten ja niiden reunamilla olevat asunnot ovat olleet elinvoimaisia - ja maantiet ovat kaukana! Pöyhölästä alueen pohjoisosaan on uusjaossa siirretty Arvelan maatila. Ongelma alkaa selviämään tarkastelemalla vanhoja karttoja, joita viime vuosina on ollut paremmin nähtävinä. Jos asia kiinnostaa, tarkemman selvityksen vanhasta kuuluisasta reitistä näet osoitteessa: http://www.narvasoft.fi/historia/arkisto/lemmetynpolku.html

Yrjö Punkari, 2004-2023

Lähteitä:

Tärkeimmät lähteet ovat haastattelututkimukset sekä yksittäisiltä henkilöiltä saadut tiedot juuri tätä sivustoa varten.

Wesilahti-Seuran äänitearkisto ja asiakirjat. Äänitteistä tärkeimmät: Urho Tanni, Matti Järvinen, Mauno Vikman, August Jakovuori, Yrjö Pallas, Hildur Pouru-Raitio, Onni Sivén, Jorma Tanni ja Reino Vesto.

Lisäksi tietoja ja asiakirjoja useilta aluetta tuntevilta ihmisiltä, mm. Tauno Lamminen, Reino Linnamaa, Terttu Punkari, Tapio Aaltonen ja Eija Lintula (os. Heinonen; etenkin tiedot Lähteenmäestä). Tietoja internet-sivuilta, mm. sukututkija Esko Karisalmelta.

Ajo Reino: Tampereen liikennealue. Kansantaloudellisia tutkimuksia XIII, Kansantaloudellinen yhdistys, 1944.
Alanen Timo, Kepsu Saulo (toim.): Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805, SKS,1989.
Amee Anneli: Ameen ja Annalan suvut.1994.
Arajärvi Kirsti: Vesilahden historia, 1950.
Hakuni, Nopola, Kahiluoto, Poukka (toim.): Vesilahti 1346-1946. Vesilahti, 1946.
Heiskanen Jari: Kulttuuriympäristö tutuksi  - hanke. Vesilahden kunta, 2003.
Honka-Hallila Helena (toim.): Esa ja Anna. 1997.
Honka-Hallila Helena (toim.): Vesilahti 1346-1996.
Jakovuori Eila (toim.): Wesilahti veistelee I. Wesilahti veistelee -ryhmä,1996.
Jakovuori Eila (toim.): Wesilahti veistelee II. Wesilahti veistelee -ryhmä, 2000.
Komu Sakari: Vesilahden Sakoisten Komu, Kostialan Kippari, Narvan Vesto. Sakari Komu, 2001.
Lamminen Tauno: Muistelmia Lemmetynpolusta (käsikirjoitus 2004).
Maajoki Väinö: Luettelo Vesilahden pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. Museovirasto 1939.
Pallas Yrjö: Metsäpolku. Kaapelin kaikuja 1/99 (Kaapelin sukuseuran lehti)
Suvanto Seppo: Knaapista Populiin. 1987
Taavitsainen J.-P.: Ancient Hillforts of Finland. SMYA 94, 1990.
Tampereen sanomat 19.5.1868, 29.9.1868.
Valkama Minna: Vesilahden torppariajan historiaa , 2000.
Valkama Minna: Torpparitietoja 1861-1879, 2000. 
Ärölä Mikko (M.Ä.): Vanhoja asioita. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 29, 18.7.1952.

Lyhenteitä: AL = Aamulehti, TS = Tampereen Sanomat, L-VS = Lempäälän-Vesiahden[-Tottijärven] Sanomat