Vesilahden rautakausi

1. Yleistä

Suomen kansa ei koostu pelkästään alkuperäisistä suomalaisista vaan hyvin kirjavasta sekoituksesta suomalaisugrilaisia, saamelaisia, germaaneja, balttilaisia ja pienemmässä määrin muitakin kansallisuuksia. Biologiselta perimältään suomalaiset ovat hyvin lähellä keskieurooppalaisia. Suomalaisten tunnuspiirteeksi muotoutui kivikauden lopulla suomen kieli, jonka myös kaikki maahan muuttajat omaksuivat. Tässä vaiheessa tulokkaat toivat kieleemme joitakin lainasanoja. Koska suomen kieli säilytti koko ajan ominaisluonteensa, maahanmuuttajia ei ole voinut kerralla tulla suuria joukkoja.

Koko rautakauden ajan Vesilahti kuului Suomen sisämaan asutusrikkaimpaan osaan, joka alkoi toisaalta Kokemäenjoen alajuoksulta ja toisaalta Laitilan ja Euran suunnalta ja jatkui Köyliön kautta Vammalaan, Vesilahteen, Sääksmäelle ja Hämeenlinnan seudulle. Muita alueita olivat Aurajokilaakso ja Kyrönjokilaakso. Muuallakin asuttiin, mutta asutus oli hajanaisempaa.

Rautakausi on saanut nimensä raudan tulosta kulttuuriesineiden tärkeimmäksi valmistusmateriaaliksi. Vähän-Aasian heettiläiset olivat tosin onnistuneet pelkistämään raudan jo Suomen pronssikauden aikaan. Keski-Euroopassa kelttiläiset jättivät hautoihinsa kymmeniätuhansia rautaesineitä vuosina 500-0 eKr. Suomen vanhimmat, joskin harvat rautaesineet ovat samoilta ajoilta, pronssikauden lopulta.

2. Roomalainen rautakausi ja kansainvaellusaika (500 eKr-550 jKr.)

Vielä 1970-luvun alussa oletettiin, että suomalaiset muuttivat Suomeen yhtenäisenä kansana n. 300-500 jKr., ja että vain saamelaiset olisivat olleet maassa jo aiemmin. Käsitys johtui siitä, että ei osattu hakea ja tulkita rautakauden alun arkeologisia jäänteitä, maassa oletettiin olleen asutustyhjiö. Tämä käsitys on kuitenkin yleisesti hylätty. Löytöjä on aivan riittävästi asutusjatkuvuuden osoittamiseksi. Kivikauden ja pronssikauden suomalaiset ovat nykyisten suomalaisten kaukaisia esi-isiä. Vesilahden rautakautisen asutuksen historiaan liittyy kuitenkin tiedollisia ongelmia.

Huomattava opillinen ristiriita vallitsee käsityksissä, jotka selittävät Ylä-Satakunnan ja siis Vesilahdenkin asutuksen vaiheita varhaisella rautakaudella. Helsingin Yliopistoa lähellä olevien tutkijoiden mukaan asutus Ylä-Satakunnassa on vanhaa katkeamatonta hämäläisasutusta, kun taas Turun Yliopiston emeritusprofessori Unto Salon mukaan asutus on osittain rannikolta tapahtuneen muuttoliikkeen tulosta. Rannikolta tunnetaan n. 6000 suurta pronssikautista kivilatomusta, hiidenkiuasta, kun taas sisämaassa niitä tähän aikaan ei ole. Sisämaasta on löydetty sen sijaan pyyntiväestölle kuulunutta keramiikkaa.

Helsinkiläinen näkemys selittää muutokset (mm. rauniohautauksen ilmaantumisen) sisämaan arkeologisissa löydöissä johtuneeksi kulttuurilainoista joko rannikolta tai kauempaa. Lappalaisnimet selitetään joko myöhemmiksi tarinoiksi tai varhemmiksi jäänteiksi, saamelaisasutus ei myöskään ulottunut Vesilahteen asti. Unto Salon mukaan taas pronssikauden mahtavien hiidenkiukaiden yhtäkkinen loppuminen n. 200-500 jKr. ei voi johtua mistään muusta kuin siitä, että sisämaa alkoi näyttää houkuttelevammalta ja elinvoimaisemmalta alueelta rannikkoon nähden. Iso Tammi oli kaadettu, ts. lehtometsät hakattu ja kaskettu, oli etsittävä uusia elinkeinoja. Väestöä alkoi silloin virrata sisämaahan, myös Vesilahteen.

Salon mukaan sisämaassa todella asusti saamenkieltä puhuvaa kansaa, pyyntiväestöä, jonka edustajia saatettiin yleisemminkin nimittää lappalaisiksi. Tästä Salo esittää todisteeksi mm. Vesilahdesta ja Lempäälästä muistiin merkittyjä asutus- ja lappalaistarinoita, joita on yhteensä kymmeniä. Saamen kielestä selityksensä saavia paikannimiä Vesilahdessa ovat: Suono (=kenkäheinä), Ara (tulisija), Kairo (=jokivarsien välinen alue), Vuorisjärvi (=vanha järvi), Lana (=pyydys), Soilujärvi (alk. Soidunjärvi, <siida) ja kymmenet Lappi-alkuiset nimet. Vastaamatta on kuitenkin kysymys, oliko rannikon väki ollut ennen pronssikautta sisämaassa.

Mikäli Salon teoria on oikea, rannikon väestö toi sisämaahan myös voimallisemman maa- ja karjatalouden. Talot pitivät yhteisiä kalapatoja, uhrimenoja, käräjiä ja linnoja. Näin muotoutuivat rautakautiset pitäjät ja hallintolaitos. Vähitellen ja viimeistään 1100-luvulla hämäläisheimo jakaantui Satakunnaksi ja Kanta-Hämeeksi. Mikäli helsinkiläinen teoria on oikeassa, maa- ja karjatalous kehittyivät vähitellen vasarakirveskulttuurin ajalta lähtien. Hallinnollisena alueena Häme säilyi 1300-luvulle asti, jolloin Satakunta vasta muodostui.

Vesilahden vanhimpia rautakautisia hautoja ovat tarinoiden lappalaisalueen, Jaanun Harmaan suuret kiviröykkiöt. Niistä Unto Salo ja Marita Kykyri kaivauttivat yhden 1984. Sirpinkärjen, pronssisoljen, rannerenkaan ja rautaveitsen perusteella hauta lienee ollut käytössä pitkään vuosien 300-600 jKr. välillä. Katajanmarjan siemenien merkitys haudassa on tuntematon. Laukonhaassa on lapinkiukaiksi sanottuja kiviröykkiöitä, mutta alue on tarkemmin tutkimatta. Jaanun Harmaasta vajaa kilometri länteen päin on laaja Haihulannokan hauta-alue. Yhtäkään näistä selvästi näkyvistä kummuista ei ole tutkittu.

Unto Salo kaivautti Hinsalan Tonttimäellä 1986-87 yhden röykkiön, joka  rautakuonansa ja luiden puuttumisen vuoksi on tulkittu joko kansainvaellusaikaiseksi työpajan pohjaksi tai uhriröykkiöksi. Löydöt viittaavat myös merovingiaikaan. Tämän haudan lähistöltä on aikoinaan löydetty metalliesineitä kivilatomuksista. Hinsalassa on edelleen kymmeniä tutkimattomia kivikasoja, näistä mielenkiintoisimmat sijaitsevat Sauvalannokassa, joka on Museoviraston hoitokohde..

Narvan kylän pohjoislaidalla sijaitseva Karholannokka on samoin ollut käytössä melko pitkään. Helmer Salmo kaivautti vuonna 1930 kaksi hautaa, joista toinen oli nuoremmalta roomalaisajalta (200-400) ja toinen merovingiajalta (550-800). Hautoja on laajalla alueella ainakin 30. Vanhemmasta haudasta löytyi kuuluisa emalikoristeinen hevosenkenkäsolki (nyk. "Karhottaren koru").

Nils Cleve ja Eino Jutikkala tutkivat Karholannokan vastakkaisella rannalla Alhonlahden Hiidennokassa 1929 kaksi hautaa. Vanhempi ja runsaslöytöisempi ajoittunee kansainvaellusajalle; löytöinä oli lapiojalkasolki, ristinuppinen neula ja keihäänkärkiä. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin näkemyksen mukaan Hiidennokassa voi olla laajahkokin hauta- tai kulttialue. Helena Honka-Hallilan mukaan sekä Karholannokassa että Hiidennokassa ovat sijainneet Narvan alueen ensimmäiset pysyvämmät sukutilat. 

Karholannokan emalisolki, jonka perusteella on valmistettu nykyinen Karhottaren koru.

Hinsalan tonttimäen kiviröykkiöitä.

Hinsalansaaren Haihulannokan hauta.

3. Merovingiaika (550-800)

Vaikka merovigiajaksi luetaan vain hieman yli 200 vuotta, ajanjakso on jättänyt hyvin runsaan ja kirjavan jäämistön. Jos Unto Salon teoria pitää paikkansa, Kokemäenjoen varren ja Pirkanmaan alueen väestö oli kasvanut nopeasti pisteeseen, jossa toimeentulomahdollisuuksista tuli kova kilpailu. Suomen sisämaassa alkoi joka tapauksessa 500-luvun lopulla erityisen rauhaton ja kansainvälisesti vilkas aikakausi. Kaupankäyntiä varten organisoitiin tehokas turkismetsästysjärjestelmä, ja kilpailevia ryhmiä vastaan varustauduttiin sotaisasti. Helmer Salmon vuonna 1930 kaivauttama Karholannokan merovingiaikainen hauta osoittautui todelliseksi sotavarustemuseoksi; miekkoja kilvenkupuroita, keihäänkärkiä, puukkoja, putkikirveitä, nuolenkärkiä, angoja ja jokapäiväisen elämän metallitarvikkeita. Helena Honka-Hallilan mukaan kysymyksessä on varakkaiden ratsusotilaiden joukkohautaus. Mitä oli tapahtunut?

Myös Hiidennokan merovingiaikaisen kummun varustus oli hyvin sotaisaa; keihäänkärkiä (10 kpl), angoja, kilvenkupuroita, onsikirves, nuolenkärkiä, vyönsolkia jne. Koska löydöissä on myös suitsien osia, kumpuun haudattujen 3-4 miehen on täytynyt olla ratsusotilaita. Myös naisten haudoista oli viitteitä; neuloja, nappeja, sokia, rannerengas, kierukkasormus (nyk. Kalevala-koru), ketjuja, kampoja. Honka-Hallila on kiinnittänyt huomiota siihen, että muutoin samanaikaiset Karholannokan ja Hiidennokan kalmistojen esineet eroavat toisistaan melkoisesti.

Narvan koulun ympäristössä on ilmeisesti ollut edellisten kaltainen hauta-alue, mutta se on pääosin tuhoutunut lukuun ottamatta paria epävarmaa kiviröykkiötä. Alueelta on tehty muutamia aselöytöjä. Merovingiaikaisia aseita (miekanvarsi, putkikirves, keihäänkärki, piiskanvarsi) on löytynyt myös Rautialan kappalaispappilan rakennustöiden yhteydessä. Talosta hieman länteen sijaitsee Vesilahden toistaiseksi (2001) ainoa kuppikivi.

Yhteisö tarvitsi myös päällikkönsä ja kauppaorganisaationsa. Tästä antavat selvän näyttönsä Vesilahden kuuluisimman hauta-alueen, Kirkonkylän Kirmukarmun loistolöydöt. Kirmukarmu oli 1800-luvulla vielä kivikkoinen mäentöyry. Kansan keskuudessa kuitenkin liikkui tarinoita Kirmukarmusta ja henkilöistä, jotka olivat löytäneet Kirmukarmun mäeltä aarteita ja tulleet rikkaiksi.

A.O.Heikel, H.J.Heikel ja Hj.Appelgren kaivoivat Kirmukarmun hauta-aluetta useaan otteeseen 1890-1908 ja löysivät esineistöä, joka mitä ilmeisimmin on kuulunut korkea-arvoiselle merovingiaikaiselle päällikkösuvulle. Tätä osoittavat mm. miekkarengas, piiskanvarsihelistin, hopearahat, permiläiset helat, säiläkirjoituksin varustetut miekat, mosaiikkihelmet ja erilaiset ylellisyysesineet. Ratsujen käyttöön viittaavat hevosenhampaiden jäänteet, kuolaimet ja hevosenkengät. Paikalla on ehkä ollut myös paja. Kalmistoon on haudattu keihäin ja miekoin varustettuja sotilaita ja juhlapukuisia naisia. Arvokkain esine, pronssinen kullattu miekanponsi löytyi alueelta irtolöytönä.

Miekanponnen makaava mursu kuuluu Pohjois-Euroopan mytologioiden tärkeimpiin eläimiin. Martti Linnan mukaan miekanponsi, joka on ajoitettu 600-luvun alkuun, esittää Ikutursoa eli Kalevaa, joka on mursunhahmoinen maailman alkuolento, skandinaavien Ymir eli Fornjot. Aarni Erä-Eskon mielestä Kirmukarmu on ollut germaanisperäinen sotapäällikkö, jonka nimi on voinut olla Germund. Vesilahdessa on säilynyt myös runsaasti perimätietoa Kirmukarmusta. Lähes koko mäki on raivattu asuntotonteiksi jo 1900-luvun alussa.

Kirmukarmun Ikutursoa muistuttavia esineitä on löydetty Frankkien valtakunnasta, Norjasta, Suomesta ja Bornholmin saarelta.

Hyvinä asuinpaikkoina tunnetut Hinsala, Laukko, Kurala, Vakkala ja Palho eivät muutamia irtolöytöjä lukuun ottamatta näy merovingiaikaisella kartalla. Tämä saattaa johtua siitä, että löytöjä ei ole satuttu tekemään, tai vieläkin todennäköisemmin siitä, että näiden kylien voimallinen elämä on peittänyt kaikki varhaisemman historian merkit alleen.

Merovingiaikainen yhteisö näyttää joka tapauksessa keskittyneen Vesilahdessa Pyhäjärven rannoille ja muutaman suvun ympärille. Ehkä tämän ulkopuolelle jäi vielä muuta väestöä, josta ei kuitenkaan ole jäänyt merkkejä. Ehkä tämä muu väestö metsästi, kalasti ja harrasti pienimuotoista maanviljelystä. Tarve-esineet saattoivat olla pääosin puuta. 

Karholannokan merovingiaikaisia aseita
Kuva SKM/Esa Suominen, SH1

Hiidennokka

Rautialan kuppikivi

Kirmukarmun kullattu miekanponsi.
Kuva: T.Syrjänen/Museoviraston joulukortti

4. Viikinkiaika (800-1050)

Merovingiaikainen rikkaus ei voinut olla rönsyilemättä vaurautta myös ympärilleen. Näin kävi Vesilahdessakin, jossa seuraavana ja ehkä hieman vähemmän sotaisana ajanjaksona, Viikinkiajalla, kalmistoja alkaa ilmestyä keskusalueen ulkopuolellekin.

Tärkein viikinkiaikainen hauta-alue sijaitsee Laukon kartanon riihimäellä.- tosin osa löydöistä viittaa Laukon olleen asuttu jo merovingiajalla. Pellonraivauksen yhteydessä hajotettiin yli kaksikymmentä kivikasaa, joiden seasta  löytyi vanhoja metalliesineitä. Kartanon omistaja, teollisuusmies A.Törngren lähetti 1860 vasta perustettuun museoon mm. keihään kärkiä, joista yksi oli koristeltu hyvin taidokkaasti kullalla ja hopealla. Tätä keihäänkärkeä A.O.Heikel kuvasi 1882 Kalevalan säkeillä: "Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, Jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli." Kartanon päärakennuksen lähellä on ollut toinen löytöalue. Muita Laukon löytöjä ovat miekat, sotakirveet, veitsi, viikate, kuolaimet, soljet ja vaa'an osat.

Sakoisten Hukarin (Hollon) rannasta löytyi 1870-luvulla tiilihaudan teon yhteydessä useita metalliesineitä. A.M.Tallgren kaivoi 1916 rannansuuntaisen hautarivistön itäosasta kaksi hautaa. Esineistö on hyvin sotaista; miekkoja, tapparoita, keihäänkärkiä ja veitsiä. Kauppayhteyksiin viittaavat bysanttilainen raha 900-luvun lopulta, vaa'an osat ja erilaiset korut. Kuolaimien perusteella haudatuilla oli myös hevonen. Naisten haudoista löytyi kupurasolki, veitsi tupessa, ketjuja ja sirppi. Lähistöllä on toinenkin hauta-alue, Isohaka, mutta sitä ei ole tutkittu.

Asutus on viikinkiajalla ulottunut myös Vesilahden itäisimpään osaan, Köpinsaarelle, Sassinsaarelle ja Peltosaarelle. Irtolöytöjä on tehty muualtakin. Köpinsaaren kalmisto on hyvin näyttävä alue kymmenine kumpuineen keskellä metsää. Pirjo Lahtiperä kaivautti osan tien alle joutuneista kummuista 1964-1965; löytöinä mm. miekan terä, rautaa, keramiikkaa, rautakuonaa, savitiivistettä, kvartsi-iskoksia, luuta ja hiiltä. Jouko Voionmaa teki pienehkön kaivauksen Sassinsaaressa ja löysi useita miekkoja ja keihäänkärkiä alueelta, jonka on täytynyt olla rautakaudella veden alla. Peltosaaresta on löydetty irtolöytönä keihäänkärki, joka on ajoitettu jo kansainvaellusajalle. Peltosaari ei ole kovin kaukana Lempäälä Päiväniemestä, jonka haudat alkavat juuri kansainvaellusajalta.

Viikinkiajalla oletettavasti asuttiin Narvan ja Kirmukarmun alueilla, joskin tämän ajan löydöt ovat niukempia. Latomaasta on löydetty irtolöytönä miekka ja sen kullattu kädensija. Kuralan Kaapun pellosta ja Vakkalan Ali-Siston pellosta on löydetty rautainen keihäänkärki. Suomelan rakennusten perustuksia kaivettaessa löytyi 1800-luvun lopulla viikinkiaikaisia keihäänkärkiä, miekan kappaleita ja kaksi työkirvestä. Myös Suomelan löydöissä on vaa'an osia. Lähellä sijaitsevan Rahoisten pihasta on löydetty kaksi kivikasaa.

Krääkkiön merkittävin rautakautinen löytö on nauhaornamentiikalla varustettu suksi (n. vuodelta 800), joka löytyi Mattilan pellosta 1929 Ison Oravajärven rannalta. Vastaavanlaisia mutta nuorempia suksia on löytynyt pirkkalaisliikkeen vaikutusalueelta Pohjanmaalta, Lapista ja Pohjois-Ruotsista.

Viikinkiaikaan ajoittunevat myös Vesilahden kaksi muinaislinnaa; Onkemäen Linnavuori ja Kaakilan Linnankallio. Kumpikin tunnetaan myös perimätiedoissa. Esihistoriaa koskevia perimätietoja Vesilahdessa on muutoinkin melko paljon. Ne voivat olla vihjeellisiä, mutta eivät tietenkään kelpaa todistuksiksi. Niiltä Suomen alueilta, joissa esihistorialliset löydöt ovat vähäisiä, myös esihistorialliseen aikaan ulottuvat perimätiedot puuttuvat (esim. Loimaa ja Tammela). (Maajoki 1939; SKS/Kärki)

Onkemäen Linnavuorella Jouko Voionmaa teki koekaivauksissa ja löysi mm. nuolenkärjen, rautakuonaa, runsaasti keramiikkaa sekä arabialaisen rahan 800-luvun vaihteesta. Onkemäen Linnavuori on todennäköisesti Vesilahden keskusalueitten pakolinna, jossa on oleskeltu vain vartiointimielessä tai rauhattomuuksien aikana. Vuorta on saatettu käyttää melko myöhäänkin 1200-1300-luvuille asti. Kaakilan linnankalliota ei aluksi pidetty linnavuorena, mutta J-P.Taavitsaisen mukaan se on tiedotus- ja valvontapaikka. 

Kaakilan Linnankallion muureja

Sakoisten Hukarin löydön esineistöä (Heikel).

Hukarin löydön bysanttilainen raha (Heikel).

Laukon keihäänkärki ja sen putki (Heikel).

5. Ristiretkiaika (1050-1300)

Ristiretkiajan alku tunnistetaan yleensä hautalöytöjen loppumisesta. Näin ei kuitenkaan läheskään aina tapahtunut; vainajat ovat saaneet esineitä hautoihinsa myös kristillisellä ajalla. Narvan Rukoushuoneen eli nykyisen kyläkirkon tontti on Vesilahden ainoa tarkemmin tutkittu ristiretkiaikainen hauta-alue, ruumiskalmisto, jonka kaivauksen suoritti Helmer Salmo 1955-1956. Pohjois-etelä -suuntaiset haudat olivat kuitenkin täysin löydöttömiä. Kahdesta naisen haudasta löytyivät kuuluisat karjalaisaiheiset linturiipukset vuosilta 1050-1200. Lisäksi toisella naisella oli kaulallaan helmet ja hopearaha (Corvey 1173-1190). Miehen nauloilla koottuun arkkuun asetettu soikea tuluskivi. Helena Honka-Hallila arvelee haudattujen kuuluneen tavalliseen, perinteiseen maanviljelysväestöön. Kristillisyydestä huolimatta haluttiin ylläpitää vanhaa esineellisestä hautaamistraditiota. 

Kun Rukoushuoneen hauta-alue näyttää olleen käytössä vielä 1200-luvulla, tästä ajasta on enää 300 vuotta siihen kauteen, jolloin Narva tunnetaan jo asiakirjojenkin perusteella Vesilahden suurimpana kylänä (16 taloa).

Lähteitä:

Narvan Rukoushuoneen (nyk. Kyläkirkko) linturiipus.
Kuva: Museovirasto